Hauska kauhufantasia - Kingsley Amis: The Green Man

Kingsley Amis, The Green Man. Panther Books 1971. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1969.

Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers) - sehän se oli se 1970-luvun jälkipuoliskon brittiläinen komediasarja, jonka John Cleese käsikirjoitti ja jossa hän itse näytteli pääosaa, töykeää ja asiakkaitaan halveksivaa majatalonpitäjää Basil Fawltya. Olen melko varma, että Cleese on saanut innoitusta luomukseensa tästä Kingsley Amisin romaanista.

Maurice Allington on The Green Man -nimisen majatalon omistaja ja tämän romaanin kertoja. Työ on lakannut tuomasta hänelle tyydytystä, ja sisäistä tyhjyyttään hän täyttää kylän rouvien viettelyllä, runsailla määrillä alkoholia sekä vanhemmalla englantilaisella runoudella.

Selvitellessään majatalonsa menneisyyttä Maurice on saanut selville, että sen on 1600-luvulla omistanut huonomaineinen kirkonmies, Thomas Underhill,  jolle uskonnon lupaama tuonpuoleinen elämä ei ole riittänyt, vaan hän on pimeyden voimien avulla pyrkinyt saavuttamaan kuolemattomuuden - ja ehkä onnistunutkin. Underhillin paheisiin on kuulunut myös lasten seksuaalinen hyväksikäyttö sekä muutama murha. Apurikseen murhatöihin hän on onnistunut manaamaan englantilaisen kansantaruston vihreän miehen, jonkinlaisen alkuvoimaisen luonnon henkiolennon. Majatalon synkkää menneisyyttä Maurice Allington on käyttänyt vetonaulana, sillä briteillä on tunnetusti viehtymystä paikkoihin,  joissa väitetään kummittelevan.

Kummittelu saa kuitenkin vakavamman sävyn, kun Allington itse alkaa nähdä ja kuulla henkiolentoja. Majatalossa asustava Allingtonin isäkin kuolee hämmästynyt ilme kasvoillaan ja outoja soperrellen.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Thomas Underhill pyrkii yhteyteen Mauricen kanssa päästäkseen takaisin maanpäälliseen elämään. Talossa ja sen ympäristössä alkaa tapahtua todella outoja asioita. Mauricen teini-ikäinen tytär Amy näyttää olevan henkien erityisen ja vaarallisen kiinnostuksen kohteena.

Tietenkin Mauricen pitkälle edenneen alkoholismin aiheuttamat harhat ja isän yllättävän kuoleman aiheuttama stressi ovat varteenotettava selitysvaihtoehto Allingtonin oudoille kokemuksille. Hyvään kauhuromaaniin täytyy mielestäni aina kirjoittaa sisään rationaalinenkin tulkinta. (Henry Jamesin Ruuvikierrettä ei tässä suhteessa ole ylitetty.)

Harhojen puolesta puhuu sekin, että yhden yöllisen ryyppytuurin aikana Maurice tapaa myös Jumalan, joka ilmestyy hänelle nuorehkon tyylikkään miehen hahmossa. Viskiä naukkaillen he keskustelevat kuoleman jälkeisen elämän houkutuksesta. Jumala varoittaa Mauricea Underhillistä, joka vakavasti sotkee Luojan pelisääntöjä. Jumala myös vihjaa, että Milton Kadotetussa paratiisissaan onnistui liian tarkasti paljastamaan ne pelisäännöt, joita Jumala noudattaa. Milton myös melkein arvasi, kuka Saatana todellisuudessa on. Vink vink! Jumalan piti puuttua asioihin - sydänkohtaus ja sitä rataa.

60-luvun lopun kirjallisen muodin mukaisesti Maurice käyttää paljon aikaa seksuaalisiin valloituksiinsa ja niiden selostamiseen. John Updiken Parit oli ilmestynyt vuotta ennen tätä romaania. Silmiinpistävän samanlaisissa tunnelmissa suhderuletti pyörii Mauricen pikkukylässä kuin Updiken lähiöissä. Viimeisimmän valloituksensa Maurice onnistuu jopa järjestämään samaan vuoteeseen vaimonsa kanssa. Pettymyksekseen Maurice huomaa tässä kuviossa jääneensä kolmanneksi, tarpeettomaksi, pyöräksi. Kirjan kustantaja Panther Books on 70-luvun erehtymättömällä mauttomuudella valinnut juuri tämän kohtauksen kirjan pornahtavaksi kansikuva-aiheeksi. Puolisoni nosteli hieman kulmiaan kirjavalinnalleni ja jouduin vähän selittelemään. Luin tätä lomamatkalla enimmäkseen julkisella paikalla ja tulin luultavasti leimautuneeksi likaiseksi vanhaksi mieheksi - täysin aiheetta! En minä nyt niin vanha vielä ole.

Romaanin lopussa Maurice Allington onnistuu karkottamaan haamut, vaimonsa ja viimeisenkin tipan itsekunnioituksestaan. Surkeaksi korvaukseksi hän oppii arvostamaan - ja odottamaan - kuolemaa.

Kingsley Amis oli kiinnostunut kirjallisuuden viihteellisistä genreistä ja kirjoitti useita romaaneja, joissa hyödynsi salapoliisi-, vakoilu- ja tieteiskirjallisuuden keinoja. Hän oli samalla kuitenkin myös oman aikansa tapojen satiirinen kriitikko, joka löysi pilkattavaa varsinkin erilaisista uudistuspyrkimyksistä. Tässäkin romaanissa on mainio kuvaus nykyaikaisesta papista, joka joutuu reippaasti ulos mukavuusalueeltaan, kun Maurice pyytää tätä pop-pappia manaamaan henget pois motellistaan. Kauhugenrenkin Amis ottaa kevyesti haltuunsa ja onnistuu yhtä aikaa luomaan kutkuttavaa jännitystä ja parodioimaan genren kaavamaisia ratkaisuja.

Maurice Allingtonissa on epäilemättä myös aimo annos omakuvaa. Yliopistokoulutus, ajoittainen ylimielinen käytös, mieltymys viskiin ja sen kohtuuton käyttö, rakkaus runouteen ja romaanien vähättely, mutkikas suhde naisiin - kaikki nämä Mauricen piirteet ovat tulleet esiin Martin Amisin muisteluksissa isästään. Martin Amis on myös useaan otteeseen maininnut isänsä vuosien mittaan lisääntyneen itseinhon, joka aiheutti surua hänen läheisilleen.

Maurice Allington inhoaa romaanin lopussa sitä, mikä hän on ollut ja epäilee, ettei pysty enää muuttumaan. Pientä toivoa lopun pessimismiin tuo parantunut suhde lapsiin, Amyyn ja Nickiin, sekä tämän vaimoon Lucyyn, joka lähes ainoana on uskonut, että Mauricen kummitusjutuissa saattaa olla jotakin perää.