Per Olov Enquist: Kapteeni Nemon kirjasto

Per Olov Enquist, Kapteeni Nemon kirjasto. Gummerus 1992. Suomentanut Antero Tiusanen. Ruotsinkielinen alkuteos Kapten Nemos bibliotek ilmestyi vuonna 1991.

Ennen oli salaisena haaveenani, että kaiken saisi kootuksi yhteen, niin että kaikki tulisi valmiiksi, suljetuksi. Että lopuksi voisi sanoa: näin se oli, näin se tapahtui, tässä on koko tarina.

Tähän lapsuuden yhden dramaattisen vaiheen tulkintayritykseen tämän haastavan kirjan kertoja vetää mukaansa myös lukijan. Tämän romaanin lukeminen muistuttaa sellaisen palapelin kokoamista, josta osa palasista puuttuu ja jonka palojen joukkoon on sekoittunut paloja toisista palapeleistä. Kertoja varoittaakin heti alussa, että yritys ei välttämättä tule onnistumaan: "Jos me tietäisimme paremmin, luopuisimme."

Teoksen tekee haastavaksi se, että sen tapahtumat nähdään kertojan hajonneen mielen läpi. Asiat, joita hänen on vaikea käsitellä, muuttuvat osaksi fantasiaa, jossa Jules Vernen Kapteeni Nemo toimii hyväntekijänä ja auttajana ja osa omista kokemuksista sekoittuu Robinson Crusoen ja muiden nuortenkirjojen henkilöiden kokemuksiin. Tulkinnat jäävät pakostakin avoimiksi, vaikka tapahtumien kulku kyllä kärsivälliselle lukijalle tulee selväksi. Kannattaako nähdä vaivaa? Kannattaako yrittää? Mielestäni kannattaa: tarinan vaikutus kasvaa lukijan mielessä, kun hän itse alkaa käsittää sen, minkä kertoja kätkee.

Romaani sijoittuu lähihistoriaan Ruotsin Länsipohjaan, uskonnollisesti ahdasmieliseen kylään, jossa ihmiset ja asiat luokitellaan "nättiluontosiin" ja "toissorttisiin".

Kylässä moni asia oli turha.Turhia olivat ne mistä ei pidetty, lähes kaikki asiat. Suurin piirtein kaikki se mikä oli, miten sen sanoisi, toissorttista. Turhaa se joka tapauksessa oli.

Eräänlainen laki sanoi: ei. Se oli hyvin lyhyt laki. Mutta aika tärkeä. 

Tässä kylässä tapahtuu inhimillinen erehdys, joka tuhoaa kahden perheen elämän. Synnytyslaitoksella kaksi poikaa joutuu väärille vanhemmille. Virhe huomataan vasta kun pojat ovat jo lähes kouluiässä. Romaanin kertoja on toinen näistä pojista. Oikeudenkäynnissä lapset määrätään palautettaviksi biologisille vanhemmilleen: nättiluontonen Johannes päätyy varakkaaseen vihreään taloon kertojan tähän asti äitinään pitämälle leskelle, Josefinalle, ja toissorttinen kertoja joutuu kylän entisen häränhoitajan Sven Hedmanin ja tämän vaimon Alfildin ainoaksi pojaksi. Alfildin jo ennestään horjuva mieli ei kestä lasten vaihtoa. Hän muuttuu hevoseksi, kuten kertoja asian ilmaisee. Lopulta Alfild kuolee parantolassa.

Johanneksen ja kertojan omalaatuinen vaihdokasyhteys on yksi romaanin keskeisistä ongelmista. Kertoja kadehtii Johannesta, joka saa asua vihreässä talossa, vaikka ulkopuolelta katsoen vihreän talon ankara syyllisyyttä ruokkiva ja Raamattuun tukeutuva ilmapiiri ei tunnu erityisen houkuttelevalta verrattuna Hedmanien köyhään mutta sydämelliseen kotiin.

Minullakin oli purjekangaskengät. Täsmälleen samanlaiset. Mutta niihin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Siinä on yhtäläisyyden ja yhtäläisyyden välinen ero.

Oman synkän juonteensa tarinaan tuo Johanneksen seuraksi vihreään taloon hankitun kasvattitytön, Eeva-Lisan, järkyttävä tarina. Eeva-Lisa, joka itsekin on vielä lähes lapsi, synnyttää salaa vauvan, joka kuolee tai surmataan. Karmea kuolema murtaa kertojan mielen lopullisesti. Hän värvää Johanneksen kaverikseen harhaiseen yritykseen, jossa vauva yritetään palauttaa elävien maailmaan. Yritys päättyy traagisesti.

Kipeää tekeviä muistoja nyt jo aikuinen kertoja käy aina uudelleen läpi mielessään, välillä fantasiamaailmaan uppoutuen, välillä todellisuudesta kiinni pidellen. Ellei pidä kiinni siitä, mikä tekee kipeää, se muuttuu tarkoituksettomaksi.

Sitten se on tehnyt vain kipeätä. Täysin vailla tarkoitusta. Ja silloin on ollut aivan tarkoitukseton ihminen.

Ehkä se mikä teki kipeätä todistaa että tulit ihmiseksi. 

Kaikesta kauheudestaan huolimatta romaani on täynnä omalaatuista huumoria, joka syntyy kertojan lapsenomaisesta tavasta nähdä asiat, kylän sananparsista, huvittavista toistoista, lakonisesta ilmaisusta. Nauru ja liikutus ovat hyvin lähellä toisiaan vaikkapa kohtauksessa, jossa uskonnollisessa kodissa kasvanut kertoja on juuri siirtynyt Hedmanien kotiin. Hämmentynyt isä ja hänen varautunut vieras poikansa etsivät yhteyttä toisiinsa siten, että Sven Hedman lukee pojalleen Raamattua. Sven Hedman ei ole ollut innokas kirkossa kävijä ja vaimonsa kuoltua lopettaa käynnit kokonaan, mutta hänen Raamatustaan löytyy ihmeellisiä uusia tarinoita. Yksi kertoo siitä, miten Nalle Puh ja Nasu päättävät ilahduttaa Aasi I-haata ja antavat tälle syntymäpäivälahjaksi hunajapurkin ja ilmapallon...

Per Olov Enquistin Kapteeni Nemon kirjasto perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Vaihtuneiden vauvojen tarinalla on todellisuuspohja. Toinen vauvoista oli Enquistin serkku.

Olen aiemmin lukenut muutamia Enquistin romaaneja. Henkilääkäri teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sen jälkeen piti päästä Kööpenhaminaan tutustumaan kirjan tapahtumapaikkoihin ja katselemaan ulos niiden linnojen ikkunoista, joista kirjan päähenkilötkin katselivat. Se on edelleenkin yksi parhaista, ellei paras, lukemistani historiallisista romaaneista.