John Banville: The Infinities

John Banville, The Infinities. Alfred A. Knopf 2009.

Pidän yleensä kirjoista, joissa on ainakin jotain hauskaa. John Banvillen tuotannosta olen aiemmin lukenut vain Todistajan kirjan, joka teki vaikutuksen lähes vastenmielisellä synkkyydellään. Televisiosta katsoin joitakin vuosia sitten Banvillen (nimellä Benjamin Black) kirjoittamiin dekkareihin perustuvan neliosaisen sarjan, jonka nimeä en enää muista, mutta etsivän nimi oli Quirke. Sekään ei ollut tv-sarja hilpeimmästä päästä.

Kiinnostus mytologiaan romaanin rakennusaineena johti käsiini tämän The Infinities -romaanin, ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Jos se ei tapa, niin se vahvistaa. Yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin löytäneeni romaanin, joka ahdistavista ja surullisista aineksista tiristi aivan mahdottoman elämänmyönteisen ja -iloisen cocktailin ja teki sen vielä elegantilla tyylillä, jota tekisi mieli verrata Nabokoviin ja Updikeen. Juonipaljastuksia on tulossa.

Iäkäs matemaatikko Adam Godley makaa koomassa kuolinvuoteellaan, niin ainakin luullaan. Hänen poikansa, myös nimeltään Adam, on saapunut vaimonsa Helenin kanssa kotikartanoon, Ardeniin, jättämään jäähyväisiä isälleen. Paikalla ovat myös vanhan Adamin toinen vaimo Ursula ja tytär Petra. Kuten jo tästä näkyy, symboliikkaa ei tässä romaanissa säästellä: jo nimissä on vanhaa aatamia, kaunista helenaa, karhua ja kiveä. Kuin tv-shopissa tekee mieli sanoa: eikä tässä vielä kaikki. Tarinaa kertoo Hermes, yksi Olympoksen jumalista, ja pian käy ilmi, että myös itse Zeus on mukana juonessa. Tavoilleen uskollisena yrittämässä Helenin viettelemistä ihmishahmoisena. Myös Pan-jumala vierailee Ardenissa päivän mittaan.

Mytologisten viittausten lisäksi romaanissa on runsaasti viitteitä kirjallisuuteen, etenkin Shakespearen Juhannusyön uni ja Myrsky ovat esillä lähes sanatarkoilla lainauksilla. En tiedä, onko viittauksilla syvempää merkitystä tässä romaanissa, mutta hauska niitä on bongailla. Ja kyllähän ne omalla tavallaan kertovat, että suuresta yhteisestä sammiosta tarinoita aina ammennetaan.

Romaani kertoo yhden keskikesän sunnuntaipäivän tapahtumat Ardenissa aamunkoitosta auringonlaskuun. Koko päivän kierto on kuvattu niin aistimusvoimaisesti, että kesä tuli tänne lumiseen Ouluunkin. Raukea, odottava, kuuma iltapäivä ja näennäisen tylsyyden alla väreilevät ihmissuhteet – nautinnollista kirjallisuutta. Kuumuuden päättävä kesäsade on kuvattu eri vaiheissaan tarkasti ja runollisesti – tai ehkä pitäisi sanoa: tarkasti ja siksi runollisesti.

Kertojan muistelu täyttää Adam Godleyn elämänvaiheiden aukkoja. Adam Godleyn matemaattisten oivallusten ansiosta on pystytty kehittämään ”kylmäfuusioteknologia”, jonka avulla maapallon tarvitsema energia pystytään tuottamaan suolavedestä. Autot kulkevat auringonvalon ja meriveden avulla.

Adam Godley on ollut erityisen kiinnostunut rinnakkaisista todellisuuksista ja yhtä sellaista tässä romaanissa siis eletään. Romaanin maailmassa Englannin kuningatar Maria mestautti sisarensa Elizabeth Tudorin, Wallacen evoluutioteoria on kumottu (hänen tutkijatoveriaan Darwinia ei ilmeisesti edes muisteta), Kleist on suurin saksalainen kirjailija ja Goethe lähes unohdettu. Huvittavaa kyllä, Ruotsi on sotainen valtio. Adamilla on ollut kauan sitten rakkaussuhde ruotsinsuomalaisen Ingen kanssa (tai ehkä suomenruotsalaisen, Adam ei ole koskaan pystynyt muistamaan, kummasta oli kyse).

Kertoja Hermes liukuu sujuvasti vanhan Adamin ajatuksiin ja muistoihin ja vähitellen lukijalle alkaa paljastua, että romaanin kertojana itse asiassa onkin tajuttomuudesta tietoisuuteen ponnisteleva Adam Godley. Houreissaan hän tekee itsensä kanssa tiliä suhteistaan läheisiinsä. Romaanin ytimessä on rakkauden mysteeri: onko rakastanut tarpeeksi, onko rakastanut oikein? Ensimmäisen vaimon itsemurha on aiheuttanut trauman, joka on vaikuttanut myöhempiin ihmissuhteisiin. Hän tuntee kohdelleensa väärin etenkin uutta vaimoaan Ursulaa ja nuorta Adamia. Lähes autistinen Petra on ollut hänen suosikkinsa. Hän on varhain tunnistanut Petran erilaisuuden ja hänen on ollut helppo hyväksyä se - ehkä hän on Petrassa nähnyt myös oman erilaisuutensa.

Petralla on tärkeä osuus Adam Godleyn lopullisessa heräämisessä. Romaanin kahdella viimeisellä sivulla kaikki henkilöiden ristiriidat sovitetaan. Kaikille päähenkilöille käy hyvin. Ymmärrämme toki kaikki, että onni on katoavaista, mutta silti ainakin tämän romaanin onnellinen loppu on vertauskuva ikuisesta inhimillisestä toivosta.

Kuten Hermes aiemmin romaanissa toteaa: ”To make a happy ending one must stop short of the end.”