Elizabeth Bowen, Talo Pariisissa. WSOY
1949. Englanninkielinen alkuteos The House in Paris ilmestyi vuonna
1935. Suomentanut Liisa Vesikansa-Saarinen.
Elizabeth Bowen kuuluu niihin brittiläisiin romaanikirjailijoihin, jotka eivät
ole aivan yltäneet suuren yleisön suosioon mutta joiden tuotantoon
viitataan tuon tuostakin hakuteoksissa ja kirjallisuuslehdissä.
Muistan myös tätä teosta käsittelevän esseen A.S. Byattin
erinomaisessa esseekokoelmassa Passions of the Mind. Byatt kehui
etenkin sitä, kuinka onnistuneesti Bowen tässä romaanissa
tavoittaa lapsen ajattelutavan.
Elizabeth Bowenin kohdalla voitaisiin
siis puhua vaikkapa kirjallisuuden mestaruussarjatasosta. Aika usein
hänen teoksiaan verrataan ylemmällä sarjatasolla, valioliigassa,
vaikuttaneen Henry Jamesin teoksiin. Muutama Bowenin romaani on
kulkeutunut minunkin kirjahyllyihini, mutta tämä on vasta
ensimmäinen, jonka luin. Oma kappaleeni on peräisin Kokkolan
kirjaston poistomyynnistä. Sitä on luettu melko ahkerasti ja sivun
reunojen pehmenemisestä päätellen loppuun asti: takakannen
taskussa on vielä kortti, jossa on 34 lainaajan kirjastokortin
numero. Ainakin maamme länsirannikolta tämä romaani on siis
löytänyt innokkaita lukijoita. Juonipaljastuksia on muuten taas
tulossa; lue eteenpäin, jos ne eivät haittaa.
Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka
on otsikoitu lakonisesti: Nykyisyys, Menneisyys ja Nykyisyys. Kahden
nykyisyyteen, hämärään helmikuun päivään Pariisissa
maailmansotien välissä, sijoittuvan jakson väliin on siis
sijoitettu takauma, joka selittää nykyhetken tapahtumia.
Hän tiesi, ettei yksitoistavuotiaan pitäisi saada kuulla tällaisia asioita.
Matkallaan Lontoosta isoäitinsä
luokse Rivieran Mentoniin Henrietta Mountjoy pysähtyy päiväksi
rouva ja neiti Fisherin taloon Pariisissa. Henrietta on 11-vuotias
itsetietoinen, hieman nenäkäs tyttö, josta todetaan, että hän on
aina mielellään siellä, missä jotain tapahtuu. Hän on murrosiän
kynnyksellä; kuljettaa mukanaan apinalelua, mutta korostaa, ettei
enää leiki sillä. ”Jos olen Henrietta, mitä sitten on
Henrietta?” hän pohtii.
Hän tekee tarkkaavaisesti havaintoja
ympäristöstään, mutta joko ympäristö tai hänen havaintonsa
ovat hieman vinksallaan, aivan kuin Liisalla Ihmemaassa. Fisherien
talo näyttää ulkoa pieneltä, mutta hän arvelee, että se voi
olla suurempi sisältä. Hän ei osaa päättää, onko katu - Rue
Sylvestre Bonnard - halpa vai hieno. (Tällaista katua Pariisissa ei
muuten ole; nimi viitannee Anatole Francen romaaniin Instituutin
jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos.) Hän haluaisi tutustua
Pariisiin, ennen kaikkea Trocaderon palatsiin, mutta loppujen lopuksi
hän jää koko päiväksi tarkkailemaan vain pienen talon elämää ja sen mieltä oudosti kiihottavia salaisuuksia.
Vanha rouva Fisher on sarkastinen
invalidi, talon sydämessä asustava kylmä ja tunteeton ristilukki,
joka kohtelee aikuista tytärtään omituisen julmasti. Neiti Naomi
Fisher on tutustunut Henriettan isoäitiin lomamatkallaan, ja kun
isoäiti on saanut tietää, että Fisherien talossa on pidetty
englantilaisia ja amerikkalaisia nuoria tyttöjä täysihoidossa, hän
on uskaltanut ehdottaa, että Henrietta saisi levähtää päivän
heidän kotonaan.
Henriettan lisäksi talossa on toinenkin vieras: 9-vuotias Leopold on saapunut Pariisiin ottovanhempiensa luota Italiasta tapaamaan biologista äitiään ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen. Äiti kuitenkin peruu tapaamisen viime hetkellä. Neiti Fisherille Leopoldilla vaikuttaa olevan jokin erityinen merkitys, joka selviää myöhemmin romaanin Menneisyys-luvussa. Vanha rouva tulee kyllä paljastaneeksi osan tarinasta jo varhaisessa vaiheessa:
Henriettan lisäksi talossa on toinenkin vieras: 9-vuotias Leopold on saapunut Pariisiin ottovanhempiensa luota Italiasta tapaamaan biologista äitiään ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen. Äiti kuitenkin peruu tapaamisen viime hetkellä. Neiti Fisherille Leopoldilla vaikuttaa olevan jokin erityinen merkitys, joka selviää myöhemmin romaanin Menneisyys-luvussa. Vanha rouva tulee kyllä paljastaneeksi osan tarinasta jo varhaisessa vaiheessa:
”Hänellä on samanlainen käynti kuin isällään.”
”Oi”, sanoi Henrietta, ”oletteko siis tuntenut hänen isänsäkin?”
”Melko hyvin”, vastasi rouva Fisher. ”Hän särki Naomin sydämen.”
Leopold on pikkuvanha, oikukas, omaan
mielikuvitusmaailmaansa uppoutunut poika, jonka elämän tämä päivä
mullistaa dramaattisesti.
”Tarkoitin, että eiköhän haaksirikkoja ja muita ulkopuolisia tapahtumia lukuun ottamatta”, hän sanoi, ”se mitä meille tapahtuu, ole meidän itsemme aiheuttamaa.”
Menneisyys-jaksossa siirrytään ajassa
kymmenen vuotta taaksepäin. Tämän jakson pääosassa on nuori
nainen, Karen Michaelis. Karen on nuorena ollut täysihoidossa
Fisherien talossa ja tullut läheiseksi ystäväksi Naomin kanssa.
Nyt hän on ollut Irlannissa tapaamassa kuolemansairasta tätiään
ja muistelee käymiään keskusteluja laivamatkalla Englantiin.
Bowenin vertaaminen Henry Jamesiin tuntuu osuvalta. Samanlaista
mielenliikkeitten tarkkaa kuvausta ilman ideologista painolastia
molemmilla on yllin kyllin, aivan kuin henkilöt itsekin
yllättyisivät omista ajatuksistaan.
Hänen tätinsä ei puuttunut hänen vastaukseensa, vaan tuijotti tarkkaavaisesti Karenin käsivarrella lepäävää kättään – hämmästyneenä ehkä siitä, että niinkin paljon oli tullut sanotuksi, sillä hän ei koskaan puhunut paljon, tai ikään kuin käsi olisi ollut mysteeri hänelle itselleen. Hän oli kyllin naiivi ollakseen säikkymättä henkilökohtaista keskustelua. Hän jatkoi: ”Jo lapsena sinussa oli luonnetta. Muistan, että minusta aina tuntui, että sinulla tulisi olemaan mielenkiintoinen elämä. Niinhän sinulla onkin vai kuinka?”
”Niin luulisin”, sanoi Karen.
”Minulla ei koskaan ollut paljonkaan luonnetta. Mutta ihmiset ovat aina olleet hyviä minulle. Ehkäpä se johtui siitä.”
”Kumpi johtui kummasta? Kuinka tarkoitat?”
Kului hetki, ennen kuin hänen tätinsä vastasi sanoen alistuvasti: ”Pelkään etten tiedä.”
Edellä oleva pitkähkö lainaus olkoon
esimerkkinä myös romaanin kerrontatekniikasta. Kerronta etenee
vapaana epäsuorana esityksenä, joka vaivattomasti siirtyy romaanin
eri henkilöiden ajatus- ja kokemusmaailmaan. Myös vuoropuhelua on
runsaasti.
Karenin elämä näyttää olevan
valmiiksi suunniteltuna; varakas kihlattu odottaa hääpäivän
määräämistä. Karen kuitenkin ajautuu toivottomaan
rakkaussuhteeseen Naomi Fisherin miesystävän, Maxin, kanssa. Karen
on ollut ihastunut Maxiin jo nuorena tyttönä Pariisissa.
Ahdistuneet ja ilottomat, syyllisyyden
painamat rakastavaiset järjestävät tapaamisen ensin Boulognessa ja
sitten Hythessa. On järkyttävää seurata, kuinka älykkäät
ihmiset ajautuvat suhteeseen, josta tietävät, ettei sillä ole
tulevaisuutta ja että se tulee satuttamaan monia ihmisiä, eniten
heitä itseään. Hythessä sääkin on pistetty töihin luomaan
masentavaa tunnelmaa. Kaikkialla on harmaata ja vetistä. Sataa
taivaan täydeltä, niin että lukijaa alkoi jo pelottaa, että
rakastavaiset hukkuvat, ennen kuin pääsevät edes sänkyyn asti.
Aamuyön hetkellä, kun Leopold on
pistetty alulle, romaani hetkeksi dramaattisesti hypähtää
minämuotoon, jossa Karen suoraan puhuttelee syntymätöntä
lastaan. Erikoinen ratkaisu pistää epäilemään, että tapahtumat
ainakin jossain määrin tapahtuvat henkilöiden mielikuvituksessa.
Karen on jo heti Hythen vierailun jälkeen valmis lopettamaan suhteen,
hänen mielestään se kuului menneisyyteen, se oli päätös
jollekin nuorena aloitetulle, eikä sen tarvitsisi vaikuttaa
tulevaisuuteen. Max kuitenkin päättää kertoa suhteesta Naomille.
Myös vanha rouva Fisher on ollut vallanhimoisesti ja ehkä myös eroottisesti rakastunut
Maxiin ja loukattuna hän ajaa epätoivoisen Maxin äärimmäiseen ja
lopulliseen tekoon. Tässä saduistakin ammentavassa teoksessa Karen
toteaa rouva Fisheristä: ”Hän on nainen, joka myy tyttöjä,
hän on noita.”
Teoksen nykyisyyteen sijoittuva loppu on varovaisen toiveikas.
Karenin aviomies - se jonka hän kerran hylkäsi Maxin vuoksi -
sieppaa Leopold-pojan ja aikoo järjestää adoption. Leopold siis tulee
kohtaamaan Karenin, äitinsä. Onnellinen perhe koossa? En oikein
jaksa uskoa. Sitä ei tämä romaani lupaa.
Romaani on erikoisella tavalla
rytmitetty. Tuntuu, ettei siinä oikeastaan tapahdu mitään;
henkilöt ovat matkalla, mutta kukaan ei pääse perille. Tämä
pysähtyneisyys, näennäinen juonettomuus, lähes peittää alleen
romaanin äärimmäisen melodramaattiset tapahtumat. Pidin kovasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!