Marcel Aymé: Le nain

Marcel Aymé, Le Nain. Gallimard 2008. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1934.

Tämä Marcel Aymén ensimmäinen novellikokoelma ei yllä hänen myöhempien kokoelmiensa tasolle, mutta kyllä näidenkin kolmentoista kertomuksen joukossa on useita, jotka saavat hymyn huulille ja aivot miellyttävästi muljahtamaan. Näissä tulevat myös esiin ne kaksi päälinjaa, joita hänen myöhempi novellituotantonsa noudatti: yhtäältä on koomista fantasiaa sisältävät kertomukset ja toisaalta realistiset tarinat, joissa niissäkin useimmiten on koominen sävy ja jotka muistuttavat Tsehovin varhaisnovelleja. Myöhemmissä novellikokoelmissa realistiset tarinat saavat myös traagisempia sävyjä.

Tämän varhaisen novellikokoelman yleissävy on kuitenkin valoisa. Selvimmän poikkeuksen tekee kokoelman viimeinen novelli Le dernier (Viimeinen), joka kertoo fantasian sävyttämän tarinan kilpapyöräilijästä, joka jää aina kilpailuissa viimeiseksi. Sisuuntuneena hän jatkaa uraansa, mutta asiat menevät yhä enemmän pieleen, kun hän ei enää ehdi edes kilpailuiden lähtöpaikoille ajoissa. Hän saapuu aina lähtöpaikalle siinä vaiheessa, kun muut ovat jo lähteneet tai ehtineet maaliin. Hänen elämänsä kuluu kuin huomaamatta kilpailusta toiseen matkustamiseen. Kun hän kerran matkallaan tapaa vaimonsa ja tyttärensä, hän huomaa yllätyksekseen tyttären kasvaneen aikuiseksi. Vaimollakin on uusi lapsi toisen miehen kanssa. Polkupyöräilyn tilalla tässä voisi varmaan olla mikä tahansa asia, joka valtaa täysin ihmisen mielen. Tarinan päähenkilön nimi on muuten Martin. Sittemmin Aymé kirjoitti kokonaisen kokoelman (Derrière chez Martin), jonka kaikilla päähenkilöillä on tämä sama nimi.

Koomista fantasiaa edustaa esimerkiksi teoksen niminovelli Le nain (Kääpiö), jossa sirkuksen kääpiön, Valentinin, elämä muuttuu yllättäen, kun hän yhden yön aikana kasvaa tavallisen miehen mittoihin. Onko kyseessä tragedia vai komedia? Kääpiö menettää elinkeinonsa ja sen suojan arkipäivän tosiseikoilta, jonka hänen erityisyytensä on hänelle antanut. Sirkuksenjohtaja joutuu opastamaan häntä rahankäytössä ja rakkauselämän asioissa. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Toisenlaiseksi sirkustaiteilijaksi Valentinilla ei ole lahjoja, mutta myös aivan tavallisille on paikkansa ja ilonsa.

Myös La liste (Luettelo) kuuluu koomisen fantasian tyylilajiin. Siinä Noël Tournebisellä on sellainen määrä tyttäriä, että hän joutuu pitämään heistä luetteloa, jotta muistaisi heidät kaikki. Luettelo kulkee mukana taskussa; se nuhrautuu ja taitosten kohdalta häviää silloin tällöin nimi. Yllättävää kyllä tällöin myös kyseinen tytär muuttuu näkymättömäksi. Tyttärien eroottinen elämä on erittäin vilkasta, ja tämä johtaa perheen jatkuviin hankaluuksiin kylän papin kanssa, hän kun joutuu tuntikausia kuuntelemaan rippituolissa tunnustuksia, joiden aiheuttajina ovat olleet Tournebisen tyttäret. Lopulta isä Tournebise kopioi listansa kolmeksi kappaleeksi, joten tyttäriä ei enää katoa. Avioliitto pelastaa lopulta tyttärien maineen ja papinkin kanssa päästään sovintoon.

Eniten pidin realistisesta kertomuksesta nimeltä La canne (Kävelykeppi), joka on hauska kertomus avioliiton valtapelistä. Herra Sorbier päättää perheen sunnuntailtapäivän kävelylle ottaa käyttöön vaimonsa edesmenneeltä sedältä jääneen kävelykepin. Mathilde-rouvan mielestä se olisi sopimatonta, sillä sedän kuolemasta ei ole vielä kahtakaan kuukautta. Herra Sorbier pitää kuitenkin päänsä ja noutaa kepin vastoin vaimon tahtoa.

Keppi - ja vaimon uhmaaminen - antaa herra Sorbierille aivan uudenlaista puhtia. Hänen ryhtinsä muuttuu ja eleensä käyvät näyttävämmiksi, kun hän kepillään osoittelee Pariisin nähtävyyksiä. Pian tämä viriili keppi alkaa osoitella naispuolisten patsaiden rintoja ja pakaroita, joiden miellyttäviä muotoja herra Sorbier arvioi asiantuntijan elkein kahdelle pojalleen. Herra Sorbier myös tervehtii kadulla ventovierasta naista. Mathilde-parka tuntee itsensä nöyryytetyksi: hänestä tuntuu, että aviomies on verrannut häntä näihin Pariisin kaunottariin ja hänet on vaillinaiseksi todettu.

Huikentelevaisesti herra Sorbier vie perheensä kalliiseen ravintolaan. Mathilde vastustelee:

- Tiedäthän, hän sanoi, se on hieno kahvila. Emme koskaan käy tuollaisissa kahviloissa. Sinä tiedät sen hyvin.
- Se on kahvila siinä kuin joku toinenkin. Luulisi, ettet koskaan ole nähnyt mitään. Minä tunnen tuon kahvilan kuin omat taskuni.

Herra Sorbier tilaa itselleen aperitiivin ja pojille olutta. Mathilde ei halua mitään. Hänen päätään särkee.

Herra Sorbierin käytös muuttuu yhä riehakkaammaksi. Avoimesti hän alkaa pelata silmäpeliä kahvilaan saapuneen prostituoidun kanssa. Muut asiakkaat osoittavat jo närkästystään, mutta herra Sorbierin keppi heiluu yhä holtittomammin. Sillä hän kiinnittää tarjoilijan huomion ja vaatii suurella äänellä ripeää palvelua täpötäydessä ravintolassa.

Tarinan käännekohta saavutetaan, kun herra Sorbier huitaisee kepillään rikki ravintolan peilipaneelin. Seuraa selvittely korvauksista. Puhti valuu herra Sorbierista kuin ilma rikkoutuneesta ilmapallosta. 

Nöyryytetty mies poistuu perheineen. Herra Sorbier jättää kepin kahvilaan, mutta kostonhimosta kihisevä Mathilde vaatii miestään ottamaan sen mukaan. Keppi ei enää heilu. Mathilde ottaa johdon käsiinsä: perhe palaa kotiin täsmälleen samaa reittiä ja jokaisen nähtävyyden kohdalla herra Sorbier joutuu perumaan aiemmat puheensa. Patsaiden naisetkin ovat nyt hänen mielestään liian laihoja. Hän jopa yrittää uudelleen unohtaa keppinsä erään patsaan juurelle, mutta Mathilde passittaa pojat hakemaan kepin takaisin isälleen.

- Hakekaa keppi isällenne. Se ei ole lasten leikkikalu! Ja miehelleen hän sanoi: - Koska kerran otit sen pois komerosta, tästä lähtien sinä otat sen mukaan joka sunnuntai.

Tämä viimeinen uhkaus saattaa tässä freudilaisella symboliikalla hurvittelevassa novellissa olla myös eroottinen lupaus. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, kummalle puolisolle tässä perheessä jää valta päättää ja valita.

Muutamissa kokoelman novelleissa oli hieman ennalta arvattavaa kyynisyyttä, joka tuli näkyviin siten, että raha sai henkilöt käyttäytymään vastoin julistamiaan arvoja. Mielestäni tällaiset helpot ratkaisut eivät ole tavallisia Aymén myöhemmässä tuotannossa. On aina mielenkiintoisempaa, kun tällainen asetelma käännetäänkin ympäri. Näin käy novellissa Rue Saint-Sulpice, joka kertoo ateljeesta, jossa maalataan myyntiin kuvia pyhimyksistä ja Raamatun merkkihenkilöistä. Myyntiluvut ovat tasaisessa laskussa aina siihen saakka, kun Kristuksen ja pyhimysten malliksi pestataan kadulta entinen vanki, jonka kasvoissa kuvastuu koko ihmiskunnan kärsimys. Entinen rikollinen joutuu tekeytymään pyhimykseksi. Tämä muuttaa hänet sisäisesti. Kuinkas se päähenkilö Kurt Vonnegutin Äiti yö -romaanissa sanoikaan: ”Ihminen on se, miksi hän tekeytyy.”

Hieman hajanainen ja epätasainen tämä Le nain -kokoelma on, mutta jo pelkästään Kävelykepin takia tämä kannatti lukea.