Thornton Wilder: Kahdeksas päivä

 Alkukesästä 1902 joutui Illinoisin eteläosissa sijaitsevassa pienessä Coaltownin kaivoskeskuksessa asuva John Barrington Ashley oikeuteen vastaamaan samoin Coaltownissa asuneen Breckenridge Lansingin murhasta. Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Viisi päivää myöhemmin, tiistaina, heinäkuun 22. päivän aamuna kello yksi hän karkasi vartijoiltaan junasta, joka oli viemässä häntä kohti teloituspaikkaa.

Näin dekkarimaisesti lukemaan pakottavalla tavalla alkaa tämä Thornton Wilderin romaani. Romaani paljastaa myös heti ensimmäisellä sivulla, että John Ashley ei syyllistynyt murhaan, josta häntä syytettiin. Oikean syyllisen paljastumista saamme kuitenkin odotella vielä kolmisensataa sivua. 

Romaani seuraa John Ashleyn pakomatkaa parinsadan sivun verran ja sitten kuittaa hänen kohtalonsa kolmella järkyttävällä sanalla. Vasta teoksen lopussa saamme tietää hänen pakonsa yksityiskohdat. Varsin pian käy ilmi, että salapoliisimysteerin asemesta romaanin ytimessä ovat John Ashleyn ja Breckenridge Lansingin jälkeläiset ja lesket. Romaani kuvaa sukupolvien ketjun: kuinka vanhempien arvot ovat muovautuneet heidän omissa perheissään ja millaisina he siirtävät ne eteenpäin omille lapsilleen, "kahdeksannen päivän" ihmisille.

Romaanin nimi viittaa teoksessa Coaltownin lääkärin, tohtori Gilliesin, vuosisadan vaihteen juhlissa lausumaan ajatukseen maailman jatkuvasta muutoksesta:

Luonto ei nuku koskaan. Elämän kehitys ei polje koskaan aloillaan. Luomistyö ei ole vielä loppuun suoritettu. Raamattu sanoo että Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä ja lepäsi sitten, mutta jokaista päivää kesti monta miljoonaa vuotta. Lepopäivä on varmaan ollut lyhyt. Ihminen ei ole loppu vaan alku. Nyt me olemme seuraavan viikon alussa. Me olemme kahdeksannen päivän lapsia.

Kertojan ääni kuittaa: 

Tri Gillies valehteli suun täydeltä. Hän oli täysin varma siitä, että tuleva vuosisata olisi liian julma eriteltäväksi ainakin samaan tapaan kuin menneet vuosisadat.

Romaanissa on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskontoon. Monen muun asian ohella se pohtii uskon, toivon ja rakkauden paikkaa modernissa maailmassa. John Ashleysta romaani esimerkiksi toteaa, että tämä oli uskovainen mies tietämättä olevansa uskovainen. Hänen salatut aikaansaannoksensa tulevat tietoomme (ja romaanin henkilöiden tietoon) vasta vähitellen, sillä "useimpien uskovien ihmisten tavoin John Ashley oli niin sanoakseni näkymätön".

Ennen kaikkea romaani on kuitenkin perheiden historia. Myös kahdeksannen päivän ihmiset kantavat perheen menneisyyttä mukanaan:

Perhe-elämä on kuin aula, jossa on erittäin hyvä akustiikka. Kasvavat lapset eivät kuule yksinomaan vanhempiensa sanoja (ja useimmiten he jättävät vähitellen ne huomioonottamatta), he kuulevat myös sanojen takana olevan tarkoituksen ja asenteet. Ennen kaikkea he huomaavat, mitä heidän vanhempansa todella ihailevat, todella halveksivat.

Perheen koettelemukset ovat varmaan osasyynä siihen, että kaikista neljästä Ashleyn ja kahdesta Breckenridgen lapsesta kasvaa poikkeusyksilöitä. Osa heistä tuntuu saavan voimaa tästä menneisyyden  tragediasta, osan se tuhoaa. Jokainen heistä voisi olla oman romaaninsa päähenkilö. Tähän mainioon romaaniin on siis pakattu paljon tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Romaanin kertojanääni on kaikkitietävän kronikoitsijan, joka välillä filosofoi minämuodossa, välillä raportoi anonyymisti kuin sanomalehden uutisteksti. Välillä jokainen virke tuntuu avaavan kiehtovia uusia näkymiä. Lukeminen pysähtelee, kun lukija jää miettimään, mitä kaikkea äsken itse asiassa sanottiinkaan. Jotkin viittaukset avautuvat vasta paljon myöhemmin. Samalla teksti rientää kuin hengästyneenä eteenpäin. Tässä näytteeksi hieman pitempi pätkä, joka kuvaa niinkin tuttua asiaa kuin syksyn vaihtumista talveen:

Syksy on Coaltownissa hyvin kaunis. Lapset palaavat kouluun uupuneina pitkän kesän päämäärättömästä vapaudesta. Heidän äitinsä tuntevat olonsa epämukavaksi hiljaisuuden koittaessa; heillä on jopa vapaa-aikaa, ja he valittelevat päänsärkyä. Puut pukeutuvat pakanallisen koristeellisiksi. Päivät lyhenevät. Monen kuukauden ajan kaivostyöläiset elävät enimmäkseen keinotekoisessa valaistuksessa. Syksyn juhlapäiviä pelätään. George Lansing on lähtenyt kaupungista, mutta pyhäinmiesten päivän aattona hänen mohikaanijoukkonsa kiskoo Lord Mayorin portinpylväät paikoiltaan ja vääntää kaupungintalon kellon osoittimia. Naisten Kristillisen kohtuuden Liiton rohkeat jäsenet taistelevat miesten lailla saadakseen kapakat kiinni äänestyspäivänä. Itsekeskeisimmänkin talon isännän mielessä viriää lyhyeksi aikaa filosofointi eloon hänen seistessään jälleen kerran palavien lehtien rovion ääressä. Ensimmäinen lumisade saa kaupunkilaisten silmät pyöristymään; valkoisuus langettaa Coaltownin ylle harvinaisen lumouksen.

Aikanaan selviää, että ehkä George Lansingilla oli hyvä syy toivoa ajan liikkuvan taaksepäin. Nyt lopetan siteeraamisen tähän ja kehotan lukemaan itse. 

Jostain syystä Thornton Wilder ei taida nykyisin olla erityisen suuressa lukijoiden suosiossa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, sillä häneltä lukemani teokset ovat olleet erinomaisia. The Ides of March on jännittävä kirjeromaani Julius Caesarin viimeisistä vaiheista. Historialliset dokumentit, kirjeet, ovat luonnollisesti Thornton Wilderin itsensä sepittämiä. Romaanissa siteeratut Catulluksen runot ovat kuitenkin aitoja ja Wilderin latinasta kääntämiä.

Wilder on nykyään ehkä parhaiten tunnettu siitä, että menestysmusikaali Hello Dolly (1964) perustuu hänen näytelmäänsä The Matchmaker (1954). Harvempi tietää, että The Matchmaker-näytelmä perustui Wilderin varhaisempaan The Merchant of Yonkers -näytelmään (1938), joka  epäonnistui näyttämöllä surkeasti. Se puolestaan perustui itävaltalaisen näytelmäkirjailijan Johann Nestroyn näytelmään Einen Jux will er sich machen (1842), joka taas perustui englantilaisen John Oxenfordin farssiin A Day Well Spent (1835). Näytelmäkirjallisuudessa lainailuun on aina suhtauduttu suvaitsevaisesti ja hyvä niin, sillä tällä tavoin on vähin erin jalostettu monta upeaa näytelmää. Mainittakoon, että tuo samainen Nestroyn versio oli pohjana Tom Stoppardin näytelmälle On the Razzle (1981), joka on hyvin lähellä huippua ikuisessa oikeasti hauskan komedian etsinnässäni. Luen sen aika ajoin uudelleen enkä koskaan ole selvinnyt nauramatta ääneen.

Thornton Wilderin San Luis Reyn silta -pienoisromaani on päätynyt hyllyyni useana eri painoksena. Yksi niistä on jopa kuvitettu erillisin sivuille liimatuin grafiikanlehdin. Ostin sen Amsterdamin kirjatorilta silloin joskus, kun vielä maailmalla kuljettiin. San Luis Reyn silta -romaanin alkuasetelma - samoin kuin Kahdeksas päivä -romaanin - on loistavan houkutteleva: vuonna 1714 Perussa romahtaa silta vieden kuolemaan viisi satunnaista matkalaista. Koska Jumalan luomassa maailmassa mikään ei voi tapahtua sattumalta, katolinen isä Juniper päättää selvittää näiden viiden ihmisen elämäntarinan ja saada selville, miksi juuri he joutuivat onnettomuuteen. 

San Luis Reyn silta -romaanilla on minulle myös hyvin henkilökohtainen merkitys. Sen loppusanat lausuin äitini arkun äärellä vähän yli vuosi sitten.

On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on tarkoitusta. (Suom. Valfrid Hedman)

 

Thornton Wilder, Kahdeksas päivä. Kirjayhtymä 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Eighth Day (1967) suomentanut Irmeli Sallamo. 459 s.

-------------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii oivallisesti kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu.