Beryl Bainbridge: The Birthday Boys

Elämäkertaromaanit, joita nimitetään myös biofiktioksi, ovat Ylen tuoreen artikkelin mukaan nyt suosittuja. Tämä on ilahduttavaa, sillä olen aina pitänyt romaaneista, joista saan tietoa myös todella eläneistä henkilöistä. Pientä opettavaisuutta en ole pannut pahakseni. Tällaisia romaaneja on aikojen saatossa kirjoitettu runsain mitoin. Suurta arvostusta ne eivät kyllä aina ole saaneet osakseen. 

On suuria eroja siinä, miten uskollisesti elämäkerralliset romaanit seuraavat todennettavia lähteitä. Beryl Bainbridgellä on The Birthday Boys -romaania kirjoittaessaan ollut käytettävissään mitä inspiroivin lähde: Robert Falcon Scottin etelänaparetken päiväkirjat. Minullakin on nuo päiväkirjat Oxford World´s Classics -sarjassa julkaistuna pokkarina, joten oli mielenkiintoista seurata, miten Bainbridge jostakin Scottin sivulauseesta kehitti kokonaisen uskottavan dramaattisen kohtauksen, joka valaisi kirjailijan tulkintaa romaanihenkilöiden luonteesta. Bainbridge on todennäköisesti lukenut myös Edward Wilsonin päiväkirjat sekä Apsley Cherry-Garrardin omakohtaisen teoksen koko naparetkiyrityksestä. Kertaakaan romaania lukiessa ei kuitenkaan tullut mieleen, että Bainbridge yrittäisi naamioida historiankirjoitusta fiktioksi tai että hän toisaalta pistäisi täysin omiaan. Tasapaino asiatiedon ja romaanimuodon välillä on siis tavoitettu erinomaisesti. 

The Birthday Boys kertoo englantilaisen Robert Falcon Scottin retkikunnan surullisesti päättyneestä matkasta etelänavalle vuonna 1912. Viimeiselle raskaalle etapille lähtenyt viiden hengen retkikunta sai perille päästyään todeta, että Roald Amundsenin norjalainen ryhmä oli ehtinyt paikalle kuukautta aikaisemmin. Amundsenin retkikunnan päätös käyttää apuna rekikoiria oli osoittautunut paremmaksi kuin Scottin katastrofaalinen yritys päästä Etelänavalle ponien avulla. Paluumatkalla koko Scottin viiden hengen ryhmä menehtyi.

En tee tässä nyt suurta juonipaljastusta, sillä Scottin retkikunnan onneton loppu on yleisesti tiedossa. Beryl Bainbridge päättää romaaninsa siihen kohtaan, jossa Taff Evans, loppuryhmän ainoa alempaan miehistöön kuulunut jäsen, on kuollut, ja romaanin viimeinen kertoja, kapteeni Titus Oates, poistuu teltasta yksin lumimyrskyyn, jottei loukkaantuneen jalkansa takia viivyttäisi jäljelle jääviä. Kolme miestä on siis elossa vielä romaanin lopussa, mutta Beryl Bainbridge on heti romaanin alussa tehnyt selväksi myös heidän kohtalonsa. Romaani nimittäin alkaa Doreen Murphy -nimisen koululaisen vuonna 1915 piirtämällä naparetkeä kuvaavalla kartalla, johon on merkitty jokaisen retkeläisen nimi ja kuolinpaikka. Kartan vasempaan yläreunaan Doreen on hellyttävästi piirtänyt kuvan yhdestä retkikunnan ponista.

Bainbridgen romaanin kertojina toimivat nuo viisi naparetkeläistä, kukin vuorollaan. He ovat

Pursimies Edgar (Taff) Evans

Tohtori Edward (Uncle Bill) Wilson

"Omistaja": kapteeni Robert Falcon (Con) Scott

Luutnantti Henry Robertson (Birdie) Bowers

Kapteeni Lawrence Edward (Titus) Oates

Jokainen kertoo omalla toisista erottuvalla tyylillään. Heidän puheenvuoronsa ovat rehellisiä ja intiimejä, aivan kuin he puhuisivat parhaalle ystävälleen. Miesten tulkinnat tilanteista ja toisten henkilöiden käytöksestä eroavat jonkin verran toisistaan, sillä jokaisella on omat sokeat pisteensä, jotka tulevat romaanissa selvästi esiin. 

Miesten säätyerot aiheuttavat jännitteitä: porvaristaustaisen Scottin ja yläluokkaisen Oatesin välillä on alusta lähtien erimielisyyksiä. Oates on ainoa, joka toisten kuullen arvostelee Scottin päätöksiä. Tämä ärsyttää Scottia, ei kuitenkaan siksi, että hänellä olisi jääräpäinen tarve olla oikeassa, vaan siksi, että hän on itsekin epävarma, mutta tietää, että elämää uhkaavissa oloissa jonkun on pakko tehdä päätökset ja ottaa vastuu, vaikka päätökset sitten osoittautuisivatkin vääriksi. Ryhmää ei voi päästää hajoamaan sisältä päin. Alfaurosten jännite laukeaa vasta aivan romaanin lopussa, kun Oates sanoo:

I still thought he was a poor leader of men in the military sense, meaning he hadn't given enough attention to strengths, capacity, terrain, superiority of the enemy, but I had none the less come to recognise his other, more important qualities, not least his ability to put himself in another's shoes. One could see in his eyes, even when he wasn't blubbing, that his heart was too big for his boots. God knows how, but he's managed to surmount his naval training and retain his essential humanity.

Oates toteaa, että hän itse ei ole pystynyt säilyttämään inhimillisyyttään tai on haudannut sen jonnekin. Sen ovat korvanneet säännöt ja käytöstavat.

Miehet kertovat myös perheistään, muistoistaan ja toiveistaan. Kolme miehistä oli naimisissa, joten huoli puolison ja lasten tulevaisuudesta on usein heidän mielessään. Sydäntäsärkeviä tunnustuksia tekevät joukon kaksi poikamiestä, kapteeni Titus Oates, joka toteaa, että äiti on ollut ainoa nainen, jota hän on rakastanut, ja luutnantti Birdie Bowers, joka puolestaan kertoo, että äiti on ollut ainoa nainen, joka on rakastanut häntä. 

Saattaisi kuvitella, että ankarissa oloissa ponnistelevien miesten vuodatukset olisivat yksinomaan vakavia. Ei sinnepäinkään! Varsinkin Taff Evansin kertomukset omista toilailuistaan ovat riemukkaita. Lisähauskuutta tuo se, että muiden kertomukset samoista tilanteista ovat kovin erilaisia. Käy ilmi, että Taff on matkan alkuvaiheissa ollut välillä niin vahvasti juovuksissa, ettei tarkkaan edes tiedä, mitä on tehnyt. Muita miehiä Taff Evansin ottaminen mukaan loppuretkelle ihmetyttää, kunnes Scott paljastaa, että hän on Taffissa nähnyt oman isänsä, jolla myös oli alkoholiongelma, ja häntä on lohduttanut nähdä, että mies ongelmastaan huolimatta voi hoitaa velvollisuutensa. Taff ikään kuin korjasi hänen isänsä puutteet.

"Con" Scottin omaan kertomukseen huumoria tuovat ennen kaikkea muistelut ilkikurisesta puolisosta, Kathleenista, joka muun muassa alttarilla, kun Scott valmistautui pujottamaan sormuksen hänen sormeensa, totesi, että best man on niin hyvännäköinen, että hän taitaakin naida tämän. Scott myös muistelee Kathleenin eksentristä ystäväpiiriä ja sukua. Scottin lanko muun muassa ajoi kerran kotikylänsä halki moottoripyörällä mursu sivuvaunussa.

Romaanin nimi viittaa siihen, että sen aikana vietetään usean miehistön jäsenen syntymäpäiviä. Niillä oli merkitystä mielialan kohottajina. Nimi on myös ironinen: enimmäkseen hyväosaiset "syntymäpäiväpojat" järjestivät itsensä tilanteeseen, jossa ei enää ollut kyse leikistä eikä urheilusta. Minun on vaikea päättää, oliko Scottin ja Amundsenin kilpajuoksu Etelänavalle sankarillista vai yksinomaan typerää. Tämän romaanin perusteella ei sitä päätöstä tarvitse tehdäkään. Tutustumme siinä kuitenkin miehiin, jotka pystyivät kaikista inhimillisistä puutteistaan huolimatta pistämään toisen hyvinvoinnin omansa edelle ja joille toverin hylkääminen ja pettäminen olisi ollut mahdotonta. Jotain sankarillista siinäkin jo on.

Korona-aikana kirjoja lukee väistämättä nykytilanteen läpi. Rokotevastaisuudesta viime vuosisadan alussa kertoo Taff Evans seuraavasti. Kapteeni Oates on juuri kertonut, ettei hän ennen retkeä ole käynyt hammaslääkärissä, vaikka "omistaja" on käskenyt kaikkien tehdä niin.

"I'm against medical precautions," he said. "There's an awful lot of rot talked about germs. In India one was almost forced at gunpoint to be vaccinated against smallpox. I refused." "You were lucky to get away with it then sir," I said. "I didn't," he replied. I went down with it in Bombay and damn near died."

Pieni kiinnostava yksityiskohta oli, että retkikunnan erinomaisiksi osoittautuneet kengät, joista Bainbridge käyttää nimitystä finneskö (Scottin päiväkirjassa finnesko) olivat saamelaisten valmistamat. Suomessa näiden poronnahkajalkineiden nimitys on nutukkaat.

Beryl Bainbridge, The Birthday Boys. Penguin Books 1993. Teos on alun perin julkaistu vuonna 1991. Kansikuva Michael Bennett. 189 s.

-----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 9: Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.