Ted Hughes: Shakespeare and the Goddess of Complete Being

Syksy vuonna 1592, Lontoo

Ruton takia kaikki kaupungin teatterit suljetaan. Niin on tapahtunut aiemminkin, mutta tällä kertaa ei ole mitään takeita, että niitä enää avataan. Nuori taiteenlaji uhkaa tyrehtyä alkuunsa: maallisia aiheita käsittelevien teatteriesitysten ikä Englannissa lasketaan tässä vaiheessa korkeintaan kymmenissä vuosissa.

William Shakespeare, 28-vuotias näytelmäkirjailija, joka on saanut näyttämölle pari näytelmää kuningas Henrik VI:sta sekä joitakin komedioita, päättää vaihtaa alaa ja ryhtyä runoilijaksi. Tätä varten hän tarvitsee korkea-arvoisen suojelijan ja mesenaatin. Sen hän löytää kymmenisen vuotta itseään nuoremmasta Henry Wriothesleystä, Southamptonin kolmannesta jaarlista, jolle Shakespeare omistaa kaksi runoelmaa: Venus and Adonis (1593) ja The Rape of Lucrece (1594). Southamptonin jaarlin tuttavapiirin kautta Shakespeare tutustuu gnostilaiseen okkulttiseen uusplatonismiin ja kirjoittaa mahdollisesti tilaustyönä yksityiseen käyttöön runsaasti gnostilaisia viittauksia sisältävän näytelmän Turhaa lemmen touhua.

Venus and Adonis on Shakespearen versio antiikin jumalmyytistä. Äärimmilleen yksinkertaistettuna runoelman juoni on seuraava: Venus on rakastunut Adonikseen, mutta Adonis torjuu Venuksen rakkauden. Villikarju raatelee Adoniksen kuoliaaksi, jolloin Venus muuttaa tämän kukaksi ja vie mukanaan Paphoksen saarelle.

The Rape of Lucrece kertoo tarinan, jossa roomalaisessa prinssissä Tarquiniuksessa syntyy himo soturitoverinsa Collatinuksen siveään puolisoon Lucretiaan. Prinssi Tarquinius raiskaa Lucretian. Lucretia paljastaa tapahtuman Rooman ylimyksille ja surmaa sen jälkeen itsensä. Prinssi Tarquinius karkotetaan Roomasta.

Helmikuu 1952,  Cambridge

Ted Hughes, aloitteleva runoilija,  kuvailee kirjeessään sisarelleen tyypillistä opiskelupäiväänsä. Joka aamu hän herää kello kuusi ja lukee yhden Shakespearen näytelmän. Yhdeksältä hän siirtyy opintojensa pariin. 

Lähes pakkomielteinen Shakespearen tuotannon tutkiminen oli alkanut jo kahden vuoden asepalveluksen aikana, jolloin Hughesilla ei omien sanojensa mukaan ollut muuta tekemistä kuin "lukea Shakespearea ja katsella ruohon kasvamista". Hän oppii useat Shakespearen näytelmät ulkoa.

Helmikuu 1963

Ted Hughesin puoliso, runoilija Sylvia Plath, surmaa itsensä kaasuhellan kaasulla. Hughes ja Plath ovat olleet asumuserossa edellisestä syksystä lähtien. Syynä eroon on ainakin osittain ollut Hughesin suhde Assia Wevilliin. 

Maaliskuu  1969

Assia Wevill surmaa itsensä sekä tyttärensä Shuran kaasuhellan kaasulla. Shuran isä oli Ted Hughes.

Vuosi 1970

Teatteriohjaaja Peter Brook perustaa teatterintutkimukseen ja luovaan teatterityöhön suuntautuvan näyttelijöiden, tanssijoiden ja muusikoiden ryhmän, johon Ted Hughes liittyy "ideamiehenä", jonka tehtävänä on tuottaa juonia ja dramaattisia tilanteita, joita näyttelijät voivat työstää eteenpäin harjoituksissaan. Kirjoittaessaan satoja tällaisia juonia Hughes huomaa, kuinka kirjailija jatkuvan tuotteliaisuuden paineessa alkaa käyttää eräänlaisia vakiokaavoja. 

Hughesille kirkastuu, että Shakespeare on esittänyt peruskaavansa jo kahdessa varhaisessa runoelmassaan. Näissä runoelmissa esiin nousseita aiheita Shakespeare yhdisteli ja kehitteli koko uransa ajan. Hughes uskoo varmasti löytäneensä avaimen Shakespearen teoksiin. Noin kymmenen vuoden ajan hän kirjoittaa teostaan Shakespeare and the Goddess of Complete Being. Hän on kertonut, että sen kirjoittaminen vei häneltä melkein hengen.

***    ***    ***    ***

Kun ajattelee Ted Hughesin henkilöhistoriaa, ei ole kovin vaikea ymmärtää, miksi hän oli kiinnostunut juuri niistä kaavoista, jotka hän löysi Shakespearen teoksista. 

Kaavojen taustalla on käsitys naiseuden ja miehuuden olemuksesta. Nainen oli Shakespearelle metaforisella tasolla yhdistelmä pyhää äitiä, viatonta morsianta (tai tytärtä) ja helvetin kuningatarta. Nainen elämän tuottajana on "täydellisen olemisen jumalatar". Mies puolestaan oli metaforisella tasolla yhdistelmä pyhää isää, jaloa sulhasta ja demonista tyrannia. Nainen täydellisen olemisen jumalattarena edusti miehen "sielua".

Yksinkertaistaen Shakespearen käyttämät kaavat ovat seuraavat:

a) Venus and Adonis -runoelmassa luonnostellussa kaavassa mies torjuu rakkauden jumalattaren (äidin ja morsiamen), joka sitten kostaa vahingoittamalla miestä (helvetin kuningattarena villikarjun hahmossa). 

b) The Rape of Lucretia -runoelmassa mies näkee rakastetussaan (äidissään tai morsiamessaan) samaan aikaan myös himokkaan helvetin kuningattaren. Tämä kaksoisvalotus (double vision) johtaa miehen äärimmäiseen raivoon tai hulluuteen. Mies raiskaa tai surmaa naisen ja tuhoaa samalla oman sielunsa. Tajutessaan tekonsa mies katuu. 

Kun nämä kaksi kaavaa yhdistetään, saadaan Ted Hughesin mukaan aikaan Shakespearen "traaginen yhtälö". Hughes osoittaa yksityiskohtaisesti, kuinka kaavat ilmenevät Shakespearen näytelmissä alkaen Loppu hyvin, kaikki hyvin -näytelmästä, jossa kaavat vielä esiintyivät peräkkäin ilman merkittävää yhteyttä. Mitta mitasta -näytelmästä alkaen Shakespeare yhdisti juonikaavat siten, että toinen syntyi elimellisesti ensimmäisestä.

It can be seen here (but much more clearly later) that in divining just how the second myth erupts from the first, in other words just how the man who rejects the female, in moral, sexual revulsion, becomes in a moment the man who assaults and tries to destroy her, Shakespeare has divined a natural law. One that presents no mystery to post-Freudians. It is so natural, in fact, that the inevitability of the tragic dramas which follow is based on precisely that law.

Ted Hughes yhdistää Shakespearen perusjuonikaavat myös reformaatioajan Englannin henkiseen ilmapiiriin. Shakespeare, joka itse tuli vahvasti katolisesta perhetaustasta, näki ehkä Venuksen ja Adoniksen tarinassa "katolisen painajaisen": Adonis torjuu "äitikirkon" ja saa siitä rangaistuksen. Lucretia-runoelma puolestaan voidaan nähdä "puritaanisena fantasiana", jossa agressiivinen puritanismi käy katolisen uskon kimppuun.

Ted Hughes vihjaa myös siihen mahdollisuuteen, että juonikaavoilla oli Shakespearelle puhtaasti henkilökohtainenkin merkitys. Hän oli jättänyt vaimonsa ja tyttärensä Stratfordiin lähtiessään luomaan uraa Lontoon teatterimaailmassa. Perhettään hän tapasi ainoastaan satunnaisesti kesäisin.

Shakespearen tunnetuista tragedioista Ted Hughes erottaa vaivatta ja vakuuttavasti traagisen yhtälön osaset. Näytelmä näytelmältä Shakespeare hioi myyttisiä hieroglyfejään ja loi hämmästyttävän viittausten verkoston. Kuningas Lear -näytelmässä Shakespeare alkoi kokeilla yhtälön ratkaisua. Se on ensimmäinen hänen näytelmistään, jossa kaltoin kohdeltu nainen, Cordelia, on hengissä vielä siinä vaiheessa, kun miestyranni, Lear, katuu. Traaginen yhtälö kuitenkin etenee vääjäämättä Cordelian kuolemaan.

Viimeisissä suurissa näytelmissään, joita usein nimitetään romansseiksi, Shakespeare ei enää antanut naispäähenkilön kuolla. Hän tutki sitä mahdollisuutta, että nainen saataisiin jollain juonen käänteellä pidetyksi hengissä siihen asti, että tyrannimainen mies ehtii katua. Coriolanus oli ensimmäinen näytelmä, jossa juonikaavojen yhtälö ratkaistiin uudella tavalla. Tästä näytelmästä lähtien Shakespearen sankarittaret jäävät henkiin. Cymbeline-näytelmästä lähtien Shakespearen draamojen keskuksena ei enää ole traaginen sankari vaan väärin kohdeltu nainen, jonka kohtaloa Shakespeare alkaa käsitellä gnostilaisen Sofia-myytin kautta.

Mikä aiheutti tarpeen juonen uudistamiselle? Ted Hughes näkee muutokseen kolme syytä. Ensiksi: yhteiskunnallinen tilanne oli Jaakko-kuninkaan aikana tullut sallivammaksi katolisia kohtaan. Toiseksi: Shakespearen uusi teatteri (Blackfriars) houkutteli varakkaampaa ja koulutetumpaa yleisöä, joka mahdollisesti pystyi tulkitsemaan vahvat gnostilaiset viittaukset Shakespearen uudessa tuotannossa. Kolmanneksi: Shakespearen oman äidin kuolema oli saanut mahdollisesti aikaan siirtymän hänen naiskuvassaan.

Ted Hughes käy läpi myös muita Shakespearen käyttämiä juonirakenteita. Näistä tärkein on kahden keskenään kilpailevan veljeksen kaava, jossa vanhempi veli edustaa rationaalisuutta ja nuorempi irrationaalisuutta. Myös kukkiin liittyvää juoniainesta on Shakespearella runsaasti. Jo Venus and Adonis -runoelmassa Adoniksen muuttuminen kukaksi oli keskeisessä osassa.

Shakespeare and the Goddess of Complete Being sisältää myös runsain mitoin kiinnostavaa pikkutietoa Shakespearen tavasta kirjoittaa. Shakespearen sanavaraston laajuudeksi on arvioitu 25 000 sanaa. Tunnetuista englantilaisista kirjailijoista kakkosena on John Milton 12 000 sanan varastolla. (Mainittakoon, että räppäri Eminem, jonka sanavarastoa on pidetty poikkeuksellisen laajana, pääsee noin 8800 sanaan.) Ihmeellistä tässä on se, että Shakespeare harjoitti sanataiteen lajia, jota pidettiin kansanomaisena ja jossa tulot riippuivat suuren yleisön suosiosta. Kuinka siis on mahdollista, että Shakespeare pystyi käyttämään sanoja, joita suuri osa yleisöstä ei ymmärtänyt? Ted Hughes osoittaa, että Shakespeare kontekstualisoi uudet ja harvinaiset ilmaukset siten, että ne oli mahdollista ymmärtää. Hän ikään kuin kirjoitti sisään teksteihinsä käyttämiensä outojen sanojen sanakirjan.

Minua kiinnosti myös Hughesin analyysi Shakespearen runsaasti käyttämästä tavasta yhdistää ja-sanalla kaksi määritettä, joista toinen antaa näköalan puhujan sisäiseen tilaan ja toinen puolestaan ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman. Tällä tavalla Shakespeare pystyi lyhyeenkin repliikkiin sijoittamaan hämmästyttävän määrän informaatiota.

Ted Hughes toteaa itsekin, että lukija voi ympätä Shakespearen tuotantoon melkein mitä tahansa. Sen olen minäkin havainnut: kovin monta Shakespearen näytelmää ei tarvitse lukea ennen kuin huomaa, että Shakespeare kirjoittaa juuri minusta ja minulle. Uskon kuitenkin, että ne rakenteelliset piirteet ja myyttikaavat, jotka Hughes on Shakespearelta löytänyt, ovat todella olemassa ja muidenkin löydettävissä. Kuinka tietoinen Shakespeare oli myyttisistä rakennuspalikoistaan on tietenkin toinen juttu. Ted Hughesin mukaan Shakespearen edustaman hermeettisen draaman ominaispiirre on se, että kaikki palvelee rituaalia, pienimmälläkin tekstin detaljilla on paikkansa metafyysisessä kuviossa. Mikään ei ole sattumanvaraista. Hughes vertaa Shakespearen näytelmiä Beethovenin sinfonioihin, joissa niissäkin jokainen nuotti on sijoitettu taidokkaasti osaksi kokonaisuutta.

Hughes jättää kuitenkin mahdolliseksi myös sen tulkinnan, että kaikki ei ollut ennalta pikkutarkasti harkittua. Hän toteaa, että Shakespearella oli poikkeuksellisen voimakas myyttinen intuitio. Hughes viittaa Platonin anamneesin käsitteeseen, jolla tarkoitetaan jonkinlaista universaalien ideoiden mieleen palauttamista tai ammentamista yhteisestä piilotajuisesta kuvastosta.

Kaiken tämän jälkeen on todettava, että Ted Hughesin Shakespeare and the Goddess of Complete Being on kirja lähinnä Shakespearen hardcore-harrastajille. Siitä voivat pitää myös kaltaiseni lukijat, jotka suhtautuvat kirjallisuuteen siten, että jokainen kirja voi olla suuren yleisinhimillisen uskonnon pyhä kirja.

Todella hidasta tämän kirjan lukeminen oli, sillä vähän väliä piti käydä Shakespeare-hyllyllä tarkistamassa eri suomennoksia ja runohyllyllä selaamassa Ted Hughesin runokirjoja. Kivaa marraskuun pimeiden päivien puuhaa kuitenkin.

Ted Hughes, Shakespeare and the Goddess of Complete Being. Faber 2021. Esipuhe Robert McCrum. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1992. 27 s. + 517 s.

---------------------------

Ted Hughesin Shakespeare-kirjan aiemmat painokset ovat jo pitkään olleet loppuunmyytyjä. Antikvariaateissa teoksen hinta on kivunnut yli kipurajani. Ilahduin kovasti, kun huomasin, että tänä vuonna julkaistiin uusi painos ja pääsin viimeinkin tutustumaan kirjaan. Tästä syystä sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.