Edellisen Vanki-osan lopussa romaanin kertoja "Marcel" oli menettämässä kiinnostuksensa Albertineen ja suunnitteli matkaa yksin Venetsiaan. Yllättäen Albertine ehti ensin tehdä dramaattisen siirron: hän poistui tavaroineen "Marcelin" luota. Kuten arvata saattaa, "Marcelin" pakkomielle Albertineen heräsi uudelleen henkiin.
Tässä osassa jatketaan suoraan siitä, mihin edellinen loppui. En ollut tästä kovin ihastunut. On jo alkanut tuntua, että tässä romaanissa ei oikeastaan ole kuin yksi henkilö, josta kertoja on kiinnostunut. Se ei ole Albertine vaan kertoja itse. Pakkomielteisen rakkauden teema saisi jo mielestäni antaa tilaa sille hauskalle ihmistarkkailulle, josta olen aiemmissa osissa nauttinut. Tämän romaanin lopulla tästä oli jo ilahduttavia merkkejä. Mutta ensin pitää käsitellä tämä kertojan suuri menetys:
Se minkä en uskonut merkitsevän minulle mitään olikin koko elämäni. Vähänpä sitä itsestään tietää.
Kertoja kyllä tietää itsestään varsin paljon. Hän on hyvin selvillä omasta takertuvasta ja pakkomielteisestä tavastaan rakastaa. Se mikä alkoi Combrayssa, kun pikkuinen "Marcel" epätoivoissaan odotti äidin iltasuudelmaa, jatkui pakkomielteisenä takertumisena ensin Gilberteen, sitten platonisena rakastumisensa Guermantesin herttuattareen ja lopulta mustasukkaisena ja omistavana rakkautena Albertineen.
Ilmenee, että Albertine on paennut tätinsä, rouva Bontempsin, luo. "Marcel" yrittää keksiä keinon, jolla saisi Albertinen takaisin. Hän ei kuitenkaan halua suoraan anella Albertinea palaamaan, se olisi kolaus hänen itserakkaudelleen. Samasta syystä hän yrittää uskotella taloudenhoitajattarelleen Françoiselle, että Albertine on vain hetkeksi ja yhteisestä sopimuksesta poistunut matkoilleen.
Melko läpinäkyvissä kirjeissään Albertinelle Marcel väittää muun muassa tilanneensa Albertinea varten purjeveneen ja Rolls Roycen, mutta nyt hän varmaankin – ikävä kyllä, voi voi – joutuu perumaan tilaukset. Jos Albertine olisi tarttunut syöttiin ja palannut, "Marcel" olisi saanut luonnollisesti lisää vettä psykologisia vaikuttimia jauhavaan myllyynsä: palasiko Albertine ahneuden vai rakkauden takia? Lukijana olin huojentunut Albertinen järkähtämättömyydestä. "Marcel" ei selvästi ilman ulkopuolista apua pääse eroon pakkomielteistään.
"Marcel" myös lähettää ystävänsä markiisi Saint-Loupin rouva Bontempsin puheille ja suorastaan tarjoamaan rahaa Albertinen "palauttamisesta". Yritys menee myttyyn, mistä "Marcel" syyttää markiisipoloista. Ystävysten välit viilenevät, jopa siinä määrin, että kertoja myöhemmin romaanissa kuin ohimennen mainitsee, ettei Saint-Loup oikeastaan ollut koskaan hänen ystävänsä. "Marcelissa", älykkäässä ja mukavassa miehessä, pakkomielteinen rakkaus tuo ikävällä tavalla esiin itserakkaan pölhön.
Tässä Pakenija-osassa on kolme tai neljä isoa juonellista yllätystä. Vaikka Proustin suurromaania tuskin kukaan lukee vain yllättävien juonenkäänteiden takia, yritän luovia niin, etten paljasta niitä kohtia, jotka itselleni tulivat suurimpina yllätyksinä.
Loppujen lopuksi käy ilmi, että Albertine ei missään tapauksessa ole tulossa takaisin. Tämä ei vähennä kertojan pakkomiellettä. Kuumeisella kiihkolla hän yrittää selvittää ennen kaikkea sen, onko Albertinella ollut intiimejä suhteita naisiin. Hän kerää todistusaineistoa puolesta ja vastaan, mutta ongelmana on se, että varmuutta ei koskaan voi saada. Todistajilla saattaa aina olla syynsä myös valehdella.
Tie ulos pakkomielteestä kulkee jonkinlaisten surutyön etappien kautta. Ensin kertoja hakee maksullista seuraa naisista, joita Albertine ehkä olisi pitänyt viehättävinä. Sitten hän alkaa puhua muille rakkautensa menettämisestä, ensin Guermantesin herttuattarelle:
"En käy teatterissa, olen menettänyt ystävättären jota rakastin paljon." Minulla oli melkein silmät kyynelissä kun sanoin sen, mutta ensimmäistä kertaa siitä puhuminen tuotti minulle tiettyä mielihyvää. Ja siitä lähtien ryhdyin kirjoittamaan kaikille minua kohdanneesta suuresta surusta ja lakkasin tuntemasta sitä.
Myös lopulta toteutuva Venetsian matka – äidin kanssa – toimii laastarina. Venetsiasta löytyy myös 17-vuotias neitonen, jonka tuomista Pariisiin "Marcel" vakavasti suunnittelee. Varakkailla joutilailla on erilaiset matkamuistot; minä toin sieltä olkihatun. Kesken Venetsian matkan "Marcel" saa sähkeen, josta käy ilmi, että Albertine kaikesta huolimatta olisi palaamassa. Sähke osoittautuu väärinkäsitykseksi, mutta sen herättämät kiusaantuneet tunteet kertovat "Marcelille", että rakkaus Albertineen on palanut loppuun. Hän ei enää halua sitä.
Tässä osassa Marcel myös solmii uudenlaiset ystävyyssiteet lapsuuden ja nuoruuden rakkauteen Gilberteen. Romaanin lopussa Gilberte ja "Marcel" kuljeskelevat yhdessä Guermantesin ja Méséglisen teillä ja keskustelevat avomielisesti siitä, kuinka heidän suhteensa olisi voinut aikanaan edetä toisella tavalla. Gilberte on tässä vaiheessa kokenut lähes uskomattoman sosiaalisen nousun.
Gilbertestä, Swannin ja Odetten tyttärestä, jota Swannin juutalaisuuden takia on hyljeksitty seurapiireissä, etenkin Guermantesin herttuattaren piireissä, on tullut aateliston nouseva tähti. Swannin kuoleman jälkeen Odette meni naimisiin de Forcheville -nimisen aatelismiehen kanssa. De Forcheville uskoi tehneensä hyvän työn, kun suostui ottamaan juutalaisen Swannin lesken puolisokseen. Odetten valtava omaisuus varmaan helpotti tätä armeliaisuudentekoa. Saman hyväntekeväisyyden de Forcheville ulotti Gilberteen tekemällä tästä adoptiotyttärensä. Gilberte peri isänsä lisäksi myös Swannin sedän, ja hänestä tuli yksi Ranskan rikkaimmista perijättäristä.
Gilberte de Forcheville meni naimisiin "Marcelin" vanhan ystävän markiisi Saint-Loupin kanssa. Juutalaisen tytär Saint-Loupin markiisittarena! Melkoista ironiaa!
Saint-Loupissa on tapahtunut sellainen "fysiologinen kehitys", että hänestä on tullut homoseksuaali. Tai sanotaan mieluummin biseksuaali: hän kyllä saa useita lapsia Gilberten kanssa. Saint-Loupilla on nyt suhde viulisti Moreliin, jonka muistamme vanhan paroni de Charlusin rakastajana. Morel pulpahtaa esiin melkein aina, kun arveluttavia piilosuhteita paljastuu. Albertinen ystävän Andréen mukaan Morel järjesti Albertinen vuoteeseen nuoria tyttöjä viettelemällä nämä ensin ja sitten tutustuttamalla Albertineen.
Proustin maailmassa sukupuolinen suuntautuminen näyttää liukuvan melko vaivattomasti sukupuolesta toiseen. En kuitenkaan muista romaanista yhtään tapausta, jossa "fysiologinen kehitys" olisi johtanut homoseksuaalisuudesta heteroseksuaalisuuteen. Kehitys siis näyttää yksisuuntaiselta tai sitten se on pysähtynyt. Kertoja toteaa, että moraalin kannalta suuntautumisella ei ole hänelle väliä. Tämän toteaminen tuntuu nykyaikana itsestäänselvyydeltä, mutta näin ei ollut vielä romaanin ilmestyessä.
Tässäkin osassa romaanisarjan erikoinen kerrontatapa toimii nautittavasti. Romaanin kertoja on yksi sen henkilöistä, "Marceliksi" nimittämäni kirjailijan omakuva. Tämä minäkertoja tietää kuitenkin tarpeen vaatiessa, mitä ihmiset ajattelevat tai mitä Guermantesin herttua ja herttuatar kahden kesken salaisesti keskustelevat. Hän tietää jopa, miltä kihti tuntuu herttuasta. Siitä taas, mitä hän ei tiedä, on vaarana tulla hänelle pakkomielle.
Tässä vielä lopuksi pari kirjan ajatusta, joiden kohdalle olen tehnyt merkinnän:
Jättäkäämme kauniit naiset miehille vailla mielikuvitusta.
Tietystä iästä alkaen muistomme ovat niin ristissä ja limittäin, että asialla jota ajattelee, kirjalla jota lukee ei ole juuri enää merkitystä. Kaikkeen on tullut pannuksi itseään, kaikki on hedelmällistä, kaikki on vaarallista, ja saippuamainoksesta voi tehdä yhtä kallisarvoisia löytöjä kuin Pascalin Mietteistä.
Marcel Proust, Pakenija. Kadonnutta aikaa etsimässä 9. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Albertine Disparue ilmestyi vuonna 1927. Proustin romaanille antama nimi La Fugitive otettiin käyttöön vuoden 1954 painoksessa. Inkeri Tuomikosken suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2003. 302 s.
-------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 14: Kirja on osa kirjasarjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!