Myös Hemsöläiset on usein tulkittu hyväntuuliseksi maalaiskomediaksi. Olisi varmaan osuvampaa kuitenkin puhua tragikomediasta, sillä romaani päättyy tummanpuhuvasti aviorikokseen, sitä seuraavaan sairastumiseen ja kuolemaan, kahden päähenkilön katoamiseen jäisellä merellä, toinen varmasti vainajana ja toinenkin suurella todennäköisyydellä.
Romaanin kaikkitietävä kertoja pitää etäisyyttä kuvattaviinsa, mikä on omiaan lisäämään koomista vaikutelmaa. Henkilöiden toikkaroinnille – tässä romaanissa silmiinpistävän usein juovuksissa – naureskellaan ikään kuin sivusta. Kertojan asenne on sama kuin kyläläisten, jotka loppukohtauksessa tulevat avuksi etsimään jäiselle aavalle kadonneita:
Kaikki olivat vakavia, mutta eivät ylen määrin pahoillaan; meri ei ollut niin turhan tarkka yhdestä tai parista ihmishengestä.
Romaanin juoni noudattelee kaavaa, jota Strindberg on käyttänyt muissakin teoksissaan, esimerkiksi myöhemmässä Ulkosaaristossa-romaanissaan, jonka olen kauan sitten lukenut. Mieleen siitä jäi oikeastaan vain karmiva murhatapa, josta ei jää vainajaan väkivallan jälkiä – mitä nyt pieni reikä päälaelle siihen, mistä naula meni kallon sisään. Näissä romaaneissa ulkopuolinen saapuu tapoihinsa pinttyneeseen yhteisöön ja saa toimillaan aikaan muutoksia. Katsojan näkökulmasta riippuu, ovatko muutokset hyviä vai huonoja. Tätä kaavaa suomalaisessa kirjallisuudessa on hyödyntänyt Juhani Aho Juhassa ja myöhemmin esimerkiksi Heikki Turunen Simpauttajassaan sekä Punahongan hehkussa, jonka Saarela päätyy jääsohjoon, kuten Hemsöläisten päähenkilökin. Lännenelokuvissa tämä yksinäisen ratsastajan varaan rakentuva juonikuvio on niin ikään suosittu. Nämä esimerkit nyt ensimmäisenä tulivat mieleen.
Hemsöläisissä mantereelta saaristoon saapuva ulkopuolinen on Carlsson, monia ammatteja kokeillut opportunisti, joka on palkattu leskirouva Flodin tilalle laittamaan hitaasti rappeutuvan maatilan asiat kuntoon. Carlssonilla on paljon ideoita sekä tietoa ja tarmoa suunnitelmiensa toteuttamiseen.
Heti alussa Carlssonin suunnitelmia asettuu vastustamaan Flodin aikuinen poika Kusti, jonka mielestä maanviljelys on alempiarvoista sisämaan renkien puuhaa eikä sovi metsästelevälle ja kalastelevalle saaristolaismiehelle. Kusti perustelee asennettaan sillä, että maanviljelijä saa korkeintaan sen, mihin hän on pyrkinyt, usein kuitenkin vähemmän. Metsästäjän ja kalastajan saalis voi tosin joskus jäädä kokonaan puuttumaan, mutta hyvänä päivänä se ylittää toiveet kymmenkertaisesti.
Carlsson onnistuu kuitenkin tarkalla ihmistuntemuksellaan käännyttämään talon palvelusväen puolelleen. Kustinkin on myönnettävä, että tarmokkaan tilanhoitajan ansiosta talouteen alkaa virrata ennen kokematonta varallisuutta. Carlsson osaa ennakkoluulottomasti hyödyntää myös uutta elinkeinoa, turismia, ja alkaa vuokrata tilan käytöstä jäänyttä päärakennusta kesävieraille.
Herrasväen saapuminen saarelle vaikuttaa myös saarelaisten pukeutumiseen ja käytökseen. Tapakulttuuri näyttää valuvan vaivihkaa ylhäältä alaspäin. Ristiriitojakin laajeneva sosiaalinen kenttä aiheuttaa. Carlsson kilpailee herrasväen palvelijattaren, Idan, suosiosta Norman-rengin kanssa. Carlsson näyttää pääsevän kisassa voittajaksi, mutta syksyinen vierailuyritys Idan luona kaupungissa päättyy katkeraan nöyryytykseen.
Kirjan esipuheessa Kai Laitinen siteeraa kirjettä, jossa Strindberg kertoo romaanin kirjoittamisesta seuraavasti:
Seuloin pois naiskysymyksen, julistin pannaan sosialismin, politiikan, kaiken kaman; ja päätin tehdä ruotsalaisen ja karkean lystikkään kirjan, osoittaen mitenkä maalaisrenki jolla on terveet hermot ja hyvänlaatuinen veri, vailla sappea, kulkee tiensä halki, ottaen mitä tarjoutui, päästäen itkutta käsistään sen mitä ei voinut pitää.
Idan suhteen koetussa nöyryytyksessä voi kyllä helposti nähdä Strindbergin kitkerän suhtautumisen naisiin. Ihan vailla sappea ja kyyneliä ei Carlsson tästä kosioseikkailustaan selviä. Muuten romaani on varsin miehinen. Naisten tehtävänä tässä romaanissa on olla miehisten halujen kohteena.
Strindberg kirjoitti Hemsöläiset Baijerin Landaussa, Bodenseen järvimaisemassa, joka varmaankin toi hänen mieleensä valoisia muistoja Kymmendön saarelta Tukholman saaristosta. Rapujuhlatkin Landaussa vietettiin ihan pohjoismaiseen tapaan. Strindberg asui Saksassa perheensä kanssa ja on itse kuvannut vaihetta onnelliseksi perhe-elämäksi.
Hänen puolisonsa, suomalaissyntyinen Siri von Essen, on edellä mainitun Prideaux'n elämäkerran mukaan antanut ajasta toisenlaisen kuvauksen. Strindberg vainosi Siriä pakkomielteisellä mustasukkaisuudellaan, kunnes Siri joutui tunnustamaan, että hänellä oli heidän avioliittonsa alkuvaiheessa ollut lyhyt suhde Helsingin Nya Teaternin näyttelijään Eric Dahlströmiin, samaan aikaan kun Strindberg oli jäänyt lasten kanssa kesänviettoon Kymmendön saarelle.
Strindbergin mielestä Siri oli tunnustuksellaan pilannut Kymmendön, liannut Eedenin, ainoan paikan, jossa Strindberg oli ollut onnellinen. Jos elämäkerran ja romaanitaiteen keskenään sekoittaminen sallitaan, arvelen, että saaristoon yhtä aikaa kohdistuva viha ja rakkaus tulee esille tämän romaanin häilymisenä komedian ja tragedian välimailla.
Siri von Essen muuten myöhemmin ilmoitti lapsilleen, että hän oli ollut uskollinen Strindbergille koko avioliittonsa ajan. Hän antoi näin ymmärtää tunnustaneensa olemattoman suhteen päästäkseen eroon piinaavista kysymyksistä ja saadakseen jonkinlaisen ratkaisun avioparin risaisiin suhteisiin.
Palataanpa romaanin pariin. Carlsson putoaa lopulta jaloilleen Idan aiheuttamasta pettymyksestä. Hän kääntää huomionsa Flodin emäntään. Emäntä on jo jonkin aikaa haaveillut Carlssonista itselleen uutta puolisoa. Carlssonin ja Flodin emännän häät muodostuvat romaanin kerronnalliseksi kohokohdaksi.
Häävalmistelujen kuvauksissa on luetteloinnin nautintoa ja kansatieteellistä tarkkuutta, jotka tulevat esiin myös kalastustarvikkeiden, heinätöiden ja metsästyksen kuvauksissa.
Tupa oli lehvillä koristeltu ja pesty ja kaikki huonekalut kannettu ulos nurkan taakse, niin että näytti kuin huutokauppa olisi tulossa. Pihalle oli pystytetty lipputanko, johon oli vedetty tarkastusmieheltä tilaisuutta varten lainattu tullilippu. Tuvan oven yläpuolella riippui puolukanvarvuista ja päivänkakkaroista tehty köynnös ja kruunu, ja kummallakin puolella oli lehdeskoivu. Ikkunoihin oli ladottu värikkäimmillä nimilapuilla varustetut pullot, niin että ne loistivat kauas pihalle kuin viinakauppa, sillä Carlsson piti voimakkaista vaikutelmista. Kullankeltainen punssi loisti kuin päivänpaiste saippuanvihreän lasin lävitse, ja konjakin purppura hehkui kuin hiillos; hopeanhohtoiset tinakuoret, jotka olivat korkkien peitteenä, säkenöivät kuin kirkkaat neljänkolmatta killingin rahat, niin että ne houkuttelivat joitakin rohkeimpia maalaispoikia töllistelemään, aivan kuin he olisivat seisoneet puodinikkunassa, ja tuntemaan nielussaan mieluisan karmivaa esimakua.
Carlsson kuvataan saarelle tullessaan hieman yli 30-vuotiaaksi. Emännästä puolestaan käytetään nimityksiä eukko ja vanhus, mutta ilmeisesti hän ei kuitenkaan ole kymmeniä vuosia Carlssonia vanhempi, koska pari kuukautta häiden jälkeen hän saa keskenmenon.
Romaanin lopussa Carlsson tulee "vaaralliseen ikään"; elämä oli kai ennen sen verran kuluttavampaa, että viidenkympin villityskin alkoi jo nelikymppisenä. Hän päätyy suhteeseen piikatyttö Klaaran kanssa. Puoliso Anna Eeva vilustuttaa itsensä kuolettavasti kahlatessaan joulukuisessa hyhmässä salarakkaiden perässä. Viimeisillä voimillaan emäntä poltattaa Carlssonin hyväksi tekemänsä testamentin, kääntyy vuoteessaan kohti seinää ja kuolee parin päivän päästä jouluaattona.
Ruumiin kuljettamisesta mantereelle syntyy lopuksi seikkailu, josta näyttää selviävän voitokkasti vain Kusti, joka viimeinkin kasvaa isännän saappaisiin ja löytää sydämestään armoa myös vanhaa vihamiestään Carlssonia kohtaan. Romaanin loppu jää hedelmällisellä tavalla avoimeksi. Uusimmassa Parnassossa (1/2022) Sanna Nyqvist kertoo, että tämä loppujen lopuksi taiteelliseksi voitoksi kääntynyt ratkaisu johtui rahanpuutteen aiheuttamasta laskelmoinnista: Strindberg halusi avoimella lopulla jättää auki mahdollisuuden jatko-osaan.
Strindbergin vakuutteluista huolimatta romaanista on löydettävissä myös yhteiskunnallisuutta: saarelaiset joutuvat suurpääoman pyöritykseen, kun läheinen pikkusaari ostetaan heiltä kaivostoimintaa varten. Suurin osa kauppahinnasta maksetaan arvottomiksi osoittautuvilla osakkeilla.
Jonkinlaista antiklerikalismiakin romaanissa on havaittavissa. Strindberg eli näihin aikoihin ateistista vaihettaan. Viinalle perso pastori Nordström häpäistään hääkohtauksessa perusteellisesti. Umpijuopunut pastori katoaa kesken juhlien nukkumaan hääparin vuoteeseen vaatteet päällä ja saappaat jalassa. Häälakanoihin hänelle vielä sattuu vahinko. Taljalla ja liinoilla pastori nostetaan ulos ikkunan kautta ja toimitetaan mereen pesulle ja selviämään. Romaanin lopussa pastori on kuitenkin se, joka ymmärtää Carlssonin arvon seutukunnalle. Carlsson oli loppujen lopuksi pastorin mielestä toteuttanut sen, minkä muutkin olisivat halunneet mutta mihin eivät olleet pystyneet.
Strindberg on kaikessa ristiriitaisuudessaan – tai ehkä juuri sen takia – edelleen lukemisen arvoinen kirjailija. Itsetunto-ongelmien kanssa taisteleva nero on jo lähtökohtaisesti kiinnostava.
August Strindberg kuoli vuonna 1912 mahasyöpään. Hänen entinen vaimonsa Siri von Essen oli menehtynyt kolmea viikkoa aikaisemmin. Strindberg oli uransa aikana onnistunut suututtamaan lähes kaikki yhteiskunnan kerrokset. Viimeisinä elinvuosinaan hän sai hyvityksen: hänen näytelmiään esitettiin innostuneille yleisöille useissa maissa. Kun Nobelin kirjallisuuspalkinto meni häneltä yleisistä odotuksista huolimatta sivu suun, hänelle kerättiin 50 000 kruunun Anti-Nobel-palkinto. 63-vuotissyntymäpäivänään tammikuussa 1912 Strindberg tervehti monituhatpäistä onnittelijajoukkoa kerrostaloasuntonsa parvekkeelta.
Strindberg halusi hiljaiset hautajaiset. Tämän vuoksi hän oli määrännyt, että ne on pidettävä aamukahdeksalta. Varhaisena toukokuun aamuna ruumisvaunuja seurasi silti yli kymmenentuhatta ihmistä. Yksinkertaiseen hautaristiin Strindberg toivoi ainoastaan seuraavat sanat: O Crux Ave Spes Unica (Oi risti, ainoa toivomme).
Strindbergin viimeiseksi jäänyt asunto Tukholmassa toimii nykyään kirjailijan kotimuseona.
August Strindberg, Hemsöläiset. Tammi 1959. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Hemsöborna (1887) suomentanut Tauno Tainio. 174 s.
----------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 2: Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!