Marcel Aymé: Clérambard

Marcel Aymén nelinäytöksinen huvinäytelmä tarkastelee sitä hullutusta, että joku ottaisi evankeliumeiden ohjeet todesta. Kaunokirjallisuudessa siitä seuraa komedia; elämässä se johtaisi tragediaan. Vai kuinka lienee? Heikkoja signaaleja toisenlaisen elämäntavan puolesta on näkyvissä nuorten ilmastoliikkeessä. Todella heikkoja tosin – jokaisessa poliittisessa debatissa jatkuvan taloudellisen kasvun välttämättömyydelle nyökkäillään edelleen oikealla ja vasemmalla. 

No, tätä Aymén hassuttelua ei varmaan ole tarkoitettu kovin vakavasti otettavaksi. Se edustaa tyyliä, josta Aymé itse käytti nimitystä "leikkisä fantasia". Sen satiiri on höyhenenkevyttä. Tuskin kukaan on poistunut teatterista kovin närkästyneenä. 

Kreivi Hector de Clérambard on köyhtynyt konkurssin partaalle. Sukukartanon ylläpito on niin kallista, että palvelijoista on luovuttu. Kreivi on pakottanut perheensä – vaimonsa Louisen, poikansa Octaven ja anoppinsa – ansiotyöhön: aatelisperhe neuloo villapaitoja myyntiin. Kreivi itse metsästää naapureiden kissoja ruoaksi. Koiria hän tappaa ihan vain omaksi ilokseen.

Kylän pappi saapuu kartanoon ehdottamaan ratkaisua perheen ongelmaan. Jos perheen poika Octave menisi naimisiin varakkaan asianajajan vanhimman tyttären kanssa, myötäjäisillä voitaisiin pelastaa kreivin talous. Asianajajan ja hänen puolisonsa tausta on porvarillinen ja heitä houkuttelisi kovasti kreivittären arvonimi tyttärelleen. Pappi myöntää, että vaikka tyttö ei ole varsinaisesti ruma, hän on kaukana kauniista. Päästäkseen villapaitojen neulomisesta Octave on suostuvainen kauppaan, vaikka hänen todellisten intohimojensa kohde onkin Ravuksi kutsuttu kylän ilotyttö, joka myy itseään sotilaille sadasta sousta. 

Papin valmistautuessa lähtemään pois ja etsiskellessä koiraansa kreivi paljastaa huolettomasti kuristaneensa koiran kuoliaaksi hetkeä aiemmin puutarhassa.

Yhtäkkiä kreivi näkee ilmestyksen. Pyhä Franciscus Assisilainen ilmestyy hänelle ja antaa hänelle luettavaksi elämäänsä käsittelevän kirjan. Kukaan muu ei munkkia näe eikä kuule. Munkin poistuttua papin koira saapuu paikalle elävänä ja iloisesti haukkuen. Ihme on tapahtunut!

Järkyttynyt kreivi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan saamaansa kirjaa. Vuorokauden kuluttua hän tulee ulos muuttuneena miehenä. Hän rakastaa nyt koko luomakuntaa. Hän toruu ensi töikseen perhettään hämähäkin – pikkusisaren – surmaamisesta. 

Kreivi on päättänyt naittaa poikansa ilotytölle, luopua omaisuudestaan ja lähteä perheensä kanssa hevosvankkureilla maantielle. Tarkoitus on elää kerjäämällä ja julistaa sanomaa kaikkien luotujen arvokkuudesta.

Je suis déjà pauvre et je ne rêve qu'a être plus pauvre encore. J'ai hâte d'user mes vêtements, mes souliers, d'être affamé et grelottant. Ah! n'avoir rien à soi! être tout nu et crier sur les places: Venez à Jésus! Venez à Dieu! Venez avec vos enfants! avec vos femmes! avec vos amants! avec vos bestiaux! N'oubliez ni vos canaris, ni vos pékinois! Tous à Jésus! (Olen jo köyhä ja uneksin olevani vielä köyhempi. Minulla on kiire käyttää loppuun vaatteeni, kenkäni, olla nälkäinen ja kylmissäni. Ah! Ettei omistaisi mitään! Olla aivan alaston ja huutaa toreilla: Tulkaa Jeesuksen luo! Tulkaa Jumalan luo! Tulkaa lastenne kanssa! Vaimojenne kanssa! Ystävienne kanssa! Karjanne kanssa! Älkää unohtako kanarialintujanne, älkääkä kiinanpalatsikoirianne! Kaikki Jeesuksen luo!)

Ymmärrettävästi muut eivät ole yhtä ihastuneita kreivin ajatukseen. Näytelmä ottaa ilon irti tilanteista, joissa kreivin toisen todellisuuden ihanteet törmäävät tämän maailman totuuksiin. Hulluutenahan ihanteet tietenkin näyttäytyvät. Pitkä kohtaus, jossa kreivi toimii poikansa puhemiehenä ilotytön huoneessa, on vallan mainio. Huoneessa käy vilske, kun sinne samaan aikaan sattuu myös muutama sotilas sekä pojan apeksi pyrkinyt asianajaja.

Viimeisessä näytöksessä paljastuu, että papin koira ei ollutkaan missään vaiheessa kuollut. Kreivi oli surmannut ihan toisen koiran. Ihmettä ei ollutkaan tapahtunut. Kreivin usko horjuu. Luopuuko hän haihattelustaan? Voittaako rahan houkutus loppujen lopuksi?

Marcel Aymén kirjallisista tuotoksista ei koskaan voi olla varma etukäteen. Joskus harvoin hän on kyynisellä päällä ja paljastaa ihanteiden heikkouden tai niiden takana olevan laskelmoinnin. Useimmiten hänen teoksissaan kuitenkin voittavat – eivät tosin taloudellisessa mielessä – ne, jotka jaksavat elää ihanteidensa mukaan. Ihmisen arvoa ei Aymén teoksissa ikinä ratkaise hänen kukkaronsa paksuus tai yhteiskunnallinen asemansa. Kuinkahan tässä näytelmässä käy?

Seuraa juonipaljastus. Kreivi tulee siihen tulokseen, että hän ei tarvitse ihmeitä uskoakseen siihen, mikä on oikein. Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Hän siis pysyy suunnitelmassaan. 

Eri syistä kaikki näytelmän henkilöt kokoontuvat lähtövalmiiden hevosvankkureiden viereen. Paikalle kutsuttu lääkäri toteaa kreivin mielenvikaiseksi. Pappikin yrittää vielä saada kreivin mielen muuttumaan:

L'Evangile est une nourriture qui a besoin d'être accommodée, comme toutes les nourritures. Et l'Eglise, seule, a compris la nécessité de protéger les fidèles contre la parole du Christ. (Evankeliumi on ravinto jota täytyy mukauttaa, kuten kaikki ravinto. Ja kirkko yksin on ymmärtänyt, että uskovaisia täytyy suojella Kristuksen sanalta.)

Tässä vaiheessa näytelmässä on oikein klassinen deus ex machina -ratkaisu. Paikalle ilmestyy Franciscus Assisilainen enkelien saattamana. Nyt pyhimyksen näkevät kaikki muut paitsi pappi. Kaikki nousevat pyhimyksen siunaamiin vankkureihin – kreivin perhe, asianajaja tyttärineen, ilotyttö, sotilaat. Vaunut vierivät hitaasti pois näkyvistä. 

Paikalle jää vain pappi, joka harmittelee sitä, että hänen silmälasinsa jäivät kotiin.

Marcel Aymé, Clérambard. Bernard Grasset 1967. Näytelmä esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1950. 180 s.

-----------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave.