Friedebert Tuglas: Pikku Illimar

 

Jos päivät olisi voinut panna päällekkäin, olisivat ne ulkonaisesti olleet enemmän tai vähemmän toistensa kaltaiset. Heräämiset, syömiset, keskustelut, nukkumaanmenot. Päivä – yö – jälleen uusi päivä. Sillä tavoin isotkin ihmiset suhtautuivat niihin.

     "Aina tätä touhua ihmisellä riittää", sanoi äiti aamulla noustessaan. "Taivaalle kiitos, sekin on taas ohi", hän huokaisi iltaisin nukkumaan mennessään.

     Mutta vaikka kehykset olivatkin samat, vaihteli sisältö kumminkin. Sieltä täältä jäivät mieleen jotkut kasvot, jokin sana tai tapahtuma. Niistä muodostui ajan mittaan pienten muistojen kudelma, joka oli yhtä kirjava kuin tädin riepumatto kangaspuilla.

Friedebert Tuglas (1886–1971) on yksi Viron kirjallisuuden klassikoista. Omista 1800-luvun loppuvuosiin sijoittuvista lapsuusmuistoistaan hän kirjoitti tämän kiireettömän ja idyllisen maaseutukuvauksen, jossa tekniikan edistyneintä tasoa edustaa höyrykäyttöinen puimakone. 

Illimar-poika on viiden tai kuuden vuoden ikäinen; kouluaika on vielä kaukana edessäpäin. Hänen ikänsä tarjoaa hänelle lähes täydellisen vapauden: moision töihin hän on liian pieni, mutta kuitenkin kyllin iso kuljeskelemaan tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten ja eläinten parissa ilman jatkuvaa valvontaa. Illimarin pikkuvanha totisuus, jonka osittain selittää samanikäisten toverien puute, on kuvattu lempeän humoristisesti. Romaanin kerronta pitäytyy enimmäkseen Illimarin välittömiin havaintoihin ja ajatuksiin, mutta vähän väliä esiin pääsee myös aikuisen muistelijan ja tulkitsijan toinen aikataso ja näkökulma. 

Illimarin maailma on enimmäkseen auvoisan huoleton ja turvallinen. Dramatiikkaa tarjoavat originellien ihmisten toilailut ja eläinten arvaamaton käytös.  Kylähullut, mustalaiset ja Katrin päivän naamioituneet narrit sekä kiehtovat että pelottavat häntä. Juutalaiset komeljanttarit lumoavat Illimarin niin, että tämä lähes karkaa näyttelijöiden matkaan. Isän paljastukset "löytöherra" Aatelista, häpeämättömästä varkaasta ja kavaltajasta, opettavat Illimarille, että ilman rehellistä työtä ihminen joutuu hukkaan.

Sillä tavoin pikku Illimar oppi erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Eikä hän epäillyt yhtään, että hyvä oli niistä kahdesta parempi. Sitä hän vain ihmetteli, että tuhmat asiat olivat tavallisesti mielenkiintoisempia kuin hyvät. Mutta kaikkein ikävimmältä tuntui kuitenkin olla viisas pahojen päivien varalle.

Tunkeilevan Jooseppi-kurjen on vaikea ymmärtää, ettei ole ihminen. Raivo-sonnin karkumatka uhkaa käydä hengenvaaralliseksi muillekin kuin sonnille itselleen. Loppujen lopuksi sonnin lisäksi henkensä menettää vain vanhan paimenen koira, joka yritti puolustaa sonnin retuuttamaa kirjuri Matiesenia. Matiesen selviää yltä päältä mustelmille mukiloituna.

Illimarin äiti on se henkilö, josta poika hakee turvaa elämän kolhiessa. Äiti on jatkuvassa työn touhussa. Oma kasvava perhe – Illimarilla on isoveli Karla ja kirjan aikana hänelle syntyy myös pikkuveli – vaatii ruokaa ja vaatehuoltoa – ne taas edellyttävät kasvimaan hoitoa ja käsitöitä. Välillä on myös autettava moision töissä: jo pelkkä kartanon herrasväen pyykki työllistää ison naisjoukon ennen alkeellisimpienkaan pesukoneiden aikaa. Kaiken kiireen keskellä äidiltä riittää tarvittaessa lohduttava sana tai katse. Kyläyhteisön pilvilinnassa on nimittäin myös synkempi nurkka: vähäisemmiksi katsottuja kohdellaan julmasti – kylähulluja kiusataan ja pilkataan, lapsia kasvatetaan kiusoittelemalla. Kun Illimar saadaan juksatuksi kosimaan moision keittäjää, vain äiti ja aiottu "morsian" ymmärtävät naurunalaiseksi joutuneen lapsen häpeän ja tuskan.

Yhteiskunnan eriarvoisuus on romaanista luettavissa, mutta sitä ei korosteta. Osa kylän vanhimmista muistaa vielä maaorjuuden ajan. Jyrinpäivän – pestuupäivän – muuttokuormia ja työtä etsivien laumoja surkutellaan. Illimaria kauhistuttaa isän toteamus, että heidänkin on ehkä joskus lähdettävä moisiosta.

Miksei yhtä hyvin meidänkin, tuumi isä. Kaikki on pelkästään moision armeliaisuudesta riippuvaa. Jos sinua tarvitaan – pysyt paikallasi; ellei tarvita – saat lähteä. Vain moision omistajan ei tarvitse lähteä. Mutta kaikki, tilanhoitajaan ja ylitilanhoitajaan saakka. Kenenkään sopimus ei kestä ikuisesti.

Kartanon herrasväkeen ei pidetä yhteyksiä, mutta jollain tavalla heitä pidetään omina ja heitä kunnioitetaan. He nyt vain sattuvat kuulumaan toiseen ihmislajiin. Kylässä myös ymmärretään, että jonkinlainen työ kuuluu kaikille, myös rikkaille, ihminen ei osaa olla vain jouten. Kun moision isäntä kuolee, hautajaisjärjestelyjen näyttävyys koetaan kylän kunnia-asiaksi. Jollain tavalla pidetään surkuteltavana, että uusi herra kuoli niin nuorena, ettei ehtinyt edes liikanimeä saada.

Illimarin isä on alun perin ollut puuseppä, mutta taitavuutensa ja luotettavuutensa ansiosta hän on kohonnut "pikkuherraksi"– kartanon varastonhoitajaksi. Romaanissa isä edustaa moraalista vakautta. Hänen suustaan saamme kuulla lopullisen arvion kylän ihmisten ja eläinten arvosta ja tapahtumien laajemmasta merkityksestä. Vain kaupunki asettaa rajat isän ylivertaisuudelle ja osoittaa, että hänenkin arvostelukyvyssään on puutteita. Yhdellä kaupunkikäynnillään isä huijataan ottamaan maalle tuomisiksi kissa, joka osoittautuu mielipuoliseksi rosvoksi ja tuholaiseksi. Toisella käynnillä Illimar itse pääsee mukaan todistamaan, ettei isä tiedäkään ihan kaikkea.

Kirjan takakansitekstissä todetaan: "Illimar-poikanen vaeltelee kesästä syksyyn suuren virolaisen moision ympäristöissä." Myös graafikkomestari Kyösti Variksen kansikuvassa Illimar on kuvattu luonnon kesäisen kasvun keskelle. Leppeä kesätunnelma on niin vahva, että helposti jää huomaamatta, että romaani kyllä kertoo melko yksityiskohtaisesti ja kansatieteellisen tarkasti koko vuodenkierron virolaisessa moisiossa 1800-luvun lopussa. No, omissakin lapsuusmuistoissani on ikuinen kesä, jonka vain joulu hetkeksi katkaisee.

Romaanin aikajanan lyhyydestä huolimatta Illimarin elämä ehtii muuttua. Tuore pikkuveli tuo Illimarin elämään uusia vastuita. Kirja päättyy alakuloiseen tunnelmaan. Huoleton aika on jäämässä taakse. Ikävuosien karttuessa myös murheet kasvavat.

Esipuheessaan Friedebert Tuglas toteaa, että Illimarilta usein kysyttiin, mikä hänestä tulee isona. Poika ei osannut vastata. "Sitä ammattia, johon lopulta jouduit, sitä ei kukaan aavistanut, sillä se oli siinä ympäristössä tuntematon."

Hädin tuskin saatan vielä muistaa, miltä maailma näytti korkeasta ruohosta käsin, jonka yli pää ei ulottunut. En muista enää hyvin kalmojuuren tuoksua enkä peltopyyn ääntä. Mutta sanani kumminkin osaan nykyään suoria paremmin ja uskaltaisin myös vastata tiedusteluihin, keneksi haluaisin tulla.

     Jos joku vielä kysyisi, kaipa minä silloin vastaisin, että tahtoisin olla vasta pikku Illimar.

Friedebert Tuglas, Pikku Illimar – lapsuuteni romaani. Tammi 1967. Vironkielisestä alkuteoksesta Väike Illimar –  ühe lapsepõlve lugu suomentanut Raili Kilpi-Hynynen. Alkuteos ilmestyi alun perin vuosina 1937–39. Kansi: Kyösti Varis. 396 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 28: Kirjan päähenkilö on alaikäinen.