Lawrence Durrell: Reflections on a Marine Venus

Syksyn etelänmatkani suuntautui Rodokselle. Muistin joskus hankkineeni Lawrence Durrellin Rodosta käsittelevän opas- ja muistelmateoksen ja arvelin, että sitä voisi olla hauska lukea matkalla. Kirjahullun kirjahylly ei ole tiptop-järjestyksessä, mutta tämä kirja löytyi melko nopeasti ihan loogisesta paikasta pokkarihyllyn takarivistä Aleksandria-kvartetin takaa. 

Edellisestä käynnistäni Rodoksella olikin ehtinyt vierähtää 51 vuotta. Tuolloin teini-ikäisenä kohtaamani Rodos on jo suurelta osin kadonnut. Enimmäkseen maanviljelyksestä ja karjanhoidosta elävällä kiireettömällä saarella on enää hyvin vähän yhteistä nykyisen Rodoksen kanssa, jossa massaturismi ulottuu kaikkialle. 

Lawrence Durrellin (1912–1990) kirja kertoo vielä vanhemmasta Rodoksesta. Sen takia tämän kirjan anti matkaoppaana on melko vähäinen. Saaren menneisyyden ja sen perinteisen kulttuurin kuvauksena se on kuitenkin tutustumisen arvoinen. Turistina ja kreikan kieltä taitamattomana on vaikea arvioida, miten perinteet vaikuttavat tänä päivänä. Pyhimyksiin liittyvät uskomukset ja juhlat eivät enää näy yhtä selvästi kuin Durrellin kuvauksissa, mutta tiheästä luostariverkostosta päätellen ne edelleen elävät paikallisen väestön keskuudessa.

Keväällä 1945 Ison Britannian ulkoministeriön 33-vuotias lehdistöattasea Lawrence Durrell sai määräyksen siirtyä Egyptin Alexandriasta Rodoksen saarelle, jonka Englannin sotajoukot olivat äskettäin vapauttaneet saksalaismiehityksestä. Durrellin tehtävänä oli painattaa saarella sanomalehtiä kolmella kielellä: kreikaksi, italiaksi ja turkiksi. 

Kielten moninaisuus selittyy Rodoksen saaren värikkäällä historialla. Muinainen kreikkalainen merivaltio joutui Rooman imperiumin haltuun Julius Caesarin murhaa seuranneissa valtataisteluissa. Rooman valtakunnan jakautuessa Rodoksesta tuli nimellisesti osa Bysanttia, mutta käytännössä sitä ryöstelivät vuoroin gootit, persialaiset, arabit, genovalaiset ja venetsialaiset. 1300-luvun alussa Pyhästä maasta karkotetut johanniittaritarit ottivat saaren haltuunsa ja loivat sinne linnoitusverkoston, jonka avulla he pystyivät vastustamaan turkkilaisten osmanien rajuja valloituspyrkimyksiä aina vuoteen 1523 saakka, jolloin johanniitat lopulta joutuivat antautumaan ja vetäytymään Maltalle.

Lähes 400 vuotta Rodos oli osmanien hallussa. Kun Kreikan valtio itsenäistyi vuonna 1830, Rodoksen ei sallittu liittyä siihen. Vuonna 1912 Rodos joutui Italian haltuun Libyasta käydyssä sodassa. Kun fasistit nousivat valtaan Italiassa,  Rodosta ryhdyttiin määrätietoisesti italialaistamaan. Vuonna 1936 italiasta tuli saaren virallinen kieli. Kreikan kieli ja ortodoksinen kirkko kiellettiin. Mussolinin antauduttua vuonna 1943 Rodoksen valtasivat saksalaiset joukot.

Lawrence Durrell siis saapui Rodokselle saksalaisten kukistuttua. Nopeasti hän solmi ystävyyssuhteita saaren muihin ulkomaalaisiin, enimmäkseen britteihin, sekä muutamiin paikallisen väestön edustajiin. Kreikan kielen taito oli suureksi avuksi. Saaren kanta-asukkaat uppoutuivat mielellään kuulemaan uutisia ulkomaailmasta ja kertomaan omasta elämästään. He pahastuivat, jos vieraalla oli heidän mielestään liian kiire työtehtäviinsä. 

Durrellin komiikan sävyttämät kertomukset ystäviensä kanssa käymistään keskusteluista ja tekemistään retkistä ovat kirjan parasta antia. Jo myrskyisellä merimatkalla Rodokselle Durrell tutustui vanhaan brittiupseeriin, Gideoniin, joka oli koiransa Homeroksen kanssa vain läpikulkumatkalla, mutta ihastui saareen niin kovasti, että järjesti itselleen sieltä maatalousneuvojan paikan. Sen jälkeen hän valvoi etenkin saaren lampaita kuin ne olisivat  olleet hänen henkilökohtaisia ystäviään ja pahastui aina kun kuuli, että joku niistä oli päätynyt grillijuhliin. Myöhemmin mukaan kirjan ydinporukkaan tulivat mukaan kielitieteilijä Hoyle sekä lääkäri Mills ja tämän kreikkalainen puoliso Chloe.

Durrellin saapuessa Rodos oli miehitysten jäljiltä sekasortoisessa tilassa. Maaseutu oli tiheästi miinoitettu. Italialaisten miinakentistä oli olemassa jonkinlaiset kartat, mutta saksalaisten miinojen sijainti saatiin selville usein vasta silloin, kun räjähti. Sodan aikana saarella oli kärsitty suoranaista nälänhätää. Nälkiintyneitä ja resuisia saksalaisia sotavankeja kuljetettiin edelleen Rodoksen kaupungin kaduilla työtehtävistä toisiin. 

Durrell ystävineen kiinnitti huomiota siihen, että kissat sidottiin yöksi narulla ovenkahvaan. Syykin selvisi pian. Ruoan puutteessa saaren kissat oli sota-aikana syöty. Siitä seurannut rottaongelma saatiin kuriin tuomalla Kyprokselta uusi kissakanta. Näitä arvoeläimiä ei tietysti enää uskallettu päästää öisin vaeltelemaan täysin vapaina. 

Kissojen arvostus muuten näkyy saarella edelleen. Kun ajelimme maaseudulla vuokraamallamme autolla, meitä huvittivat roska-astioiden päivystävät kissat: jokaisen päällä istui aina vähintään yksi vahtivuorossa. Turistikohteissa näkyi, että kissat olivat tottuneet silittelyihin ja makupaloihin eikä niissä ollut jälkeäkään huonon kohtelun synnyttämästä varovaisuudesta.

Durrell löysi Rodoksen uudesta kaupungista asunnokseen pienen ja idyllisen Villa Cleoboluksen, joka alun perin oli ollut Murad Reisin moskeijan yhteydessä sijaitsevan islamilaisen hautausmaan ja puutarhan portinvartijan talo. Taloon muuttamiseen kristityn Durrellin piti saada paikallisen muftin lupa, mikä järjestyikin helposti polyglottiystävän, Hoylen, avulla. Mufti kun puhui pelkästään turkin kieltä. 

Hieman myöhemmin Durrellin naisystävä "E" muutti myös saarelle ja sisusti Villa Cleoboluksen viihtyisäksi ystäväpiirin kokoontumispaikaksi. Durrell jättää häveliäästi hieman epäselväksi sen, asuiko myös "E" Villa Cleoboluksessa. Tuohon aikaan Durrell oli virallisesti naimisissa ensimmäisen vaimonsa kanssa ja "E" on luultavasti Eve Cohen, josta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa.

"E" osasi keittää erinomaista turkkilaista kahvia, joten tälle nautintoaineelle persosta muftista tuli Villa Cleoboluksessa joka-aamuinen kahvitteluvieras. Durrell puhui kreikkaa ja mufti turkkia, mutta he tulivat keskenään juttuun erinomaisesti.

Kirjaan sisältyy myös lyhyet kuvaukset muistakin Dodekanesian saariryhmän saarista, joilla Durrell vieraili laivalla. Patmoksen saarella ainoa puhelin oli luostarin apotin hallussa. Hän valitteli, että vieraat aina soittavat saapuvansa, mutta eivät sitten tulekaan. Etenkin muuan Anthony. Vähitellen Durrellin seurueelle kävi selväksi, että apotti eli omassa mielikuvituksessaan ja soitotkin olivat harhaa.

Rodoksen saaren antiikin aikaisille nähtävyyksille kirjassa annetaan paljon tilaa. Ystäväjoukko kiersi saarta enimmäkseen jalkaisin ja nukkui taivasalla. Makuuvaatteet ja muut matkatavarat kuljetettiin kahdella autolla seuraavaan yöpymispaikkaan.

Lindoksessakin aikomuksena oli nukkua akropoliilla tähtitaivaan alla, mutta seurueen naiset pistivät hanttiin ja vaativat vaihteeksi oikeita vuoteita. Matkalaiset toimivat kuten Kreikassa ennen toimittiin: etsittiin kaupungin pormestari ja antauduttiin hänen vieraanvaraisuutensa armoille. Pormestari sitten piti kunnia-asianaan järjestää katon matkalaisten pään päälle.

Lindos on se Rodoksen kaupunki, johon apostoli Paavali laski maihin merimatkallaan. Saarella järjestettiin vielä Durrellin aikaan isot Pyhän Soulasin juhlat Soronin kylässä. Soulasin kerrotaan olleen Paavalin kanssa samassa laivassa matkustanut kristitty, joka paransi ihmisiä saarella ollessaan. Durrell arvelee uskottavasti, että kyseessä on sekaannus, joka on syntynyt Paavalin vanhan nimen, Saulin, takia. Kansanuskomuksissa yksi henkilö on jakaantunut kahdeksi: Paavaliksi ja Soulasiksi.

Durrellilla on paljon muitakin tulkintoja ja havaintoja, jotka tuntuivat varteenotettavilta. Oli helppo yhtyä hänen Italian ja Kreikan maisemaa koskevaan vertailuunsa. Italian maisema on hänen mielestään kesytetty, kun taas Kreikan maisema on villi ja karu, "tragedian kehto". Ainakin minun on Kreikan vuoria katsellessani helppo kuvitella sinne pikkuinen Oidipus-parka jaloistaan oliivipuuhun sidottuna.

Osuvalta vaikutti myös Gideonin luonnehdinta englantilaisista: "Englantilainen voidaan määritellä pehmytytimiseksi olennoksi, jolla on sitkeä ja kova kuori, jonka läpi kaksi herkkää tuntosarvea (huumori ja ennakkoluulo) tutkivat ympäröivää maailmaa."

Teoksen alkupuolella on myös kipakka kuvaus egyptiläisistä. Se ei ole enää poliittisesti korrekti enkä halua sitä tässä toistaa. Ohitin sen esimerkkinä oman aikansa kielenkäytöstä. Kreikkalaisista Durrell pystyy näkemään yksilöt eikä leimaa koko kansaa samalla leimasimella. Huiputtava kreikkalainen Manoli, joka painaa kirjapainossa lehtiin ylimääräisiä itse myymiään ilmoituksia ja väärentää bussiliput sukulaisilleen, on vain huvittava ja raivostuttava yksityistapaus. Toinen Manoli, kalastaja, kuvataan arvokkaan surumielisenä ja syvällisenä hahmona.

Durrellin teoksen nimi viittaa Rodoksen satama-altaasta löydettyyn antiikin ajan veistokseen, jonka kasvonpiirteet merivesi on syövyttänyt lähes olemattomiin. Hieman erikoista on, että Durrell nimesi veistoksen roomalaisen Venuksen eikä Kreikan Afroditen mukaan. Veistoksesta tulee Durrellille koko Rodoksen symboli ja samalla jotain vielä syvällisempää, koko ihmisenä olemisen vertauskuva. Tiedän, että Durrell oli kiinnostunut gnostilaisuudesta; kuvittelenko vain vai onkohan tässä häivähdys gnostilaisesta maailmankuvasta:

Everywhere the dualism of the human personality has created side by side profanity and piety, truth and falsehood, hate and love. Time is always aspiring to a dance-measure which will entangle the two in a dance, a dialogue, a duet: dissolve their opposition. The radiance of that worn stone figure carries the message to us so clearly... 

Reflections on a Marine Venus päättyy erotunnelmiin. Ystäväpiiri hajosi, kun Rodoksen saari vuonna 1947 luovutettiin Kreikan valtiolle ja brittiläinen väliaikaishallinto poistui saarelta. Ystävät vannoivat tapaavansa vielä uudelleen. Kaikkien osalta se ei toteutunut. Durrellin ensimmäinen tuttavuus saarella, Gideon, kuoli ylittäessään merkitsemätöntä miinakenttää Nisyroksessa.

Kirjan lopussa liitteenä on mukava kalenteri, josta käyvät ilmi juhlapäivät sekä kunkin kuukauden kukkiva kasvillisuus. Tästä kalenterista opin, että oma lomamatkani sattui ajanjaksoon, jota nimitetään Pyhän Demetriuksen pikkukesäksi. Näin kutsutaan lokakuun lopulla olevaa lämmintä jaksoa. Toisena liitteenä on kirjassa esiintyvän lääkärin, A. Raymond Millsin, kokoama kansanlääkinnän sanasto. Siinä oli hauskaa tietoa muun muassa tulevan lapsen sukupuolen määrittämiseksi.

Lawrence Durrell tunnetaan parhaiten neljän romaanin Aleksandria-kvartetistaan, joka aikanaan nosti hänet jopa Nobel-veikkausten kärkeen. Tai ehkä hänet sittenkin tunnetaan vielä paremmin henkilönä pikkuveljensä Geraldin omaelämäkerrallisessa romaanissa Eläimet ja muu kotiväkeni. Tästä romaanista on tehty myös elokuva ja tv-sarja.

Lawrence Durrellin maine on kärsinyt hänen itsemurhan tehneen tyttärensä päiväkirjoista löytyneistä insestivihjeistä. Myös Durrellin hieman monisanainen ja äännemaalailuun perustuva kirjoitustyyli on mennyt pois muodista.

Pidin kovasti Aleksandria-kvartetista silloin, kun sen luin. Aina silloin tällöin törmää muihinkin, joihin se on tehnyt vaikutuksen. Joskus yllättävästikin: 1980-luvun alkupuolella Alpo Ruuth, realismin järkäle, kehui Aleksandria-kvartettia vuolaasti eräällä kouluvierailullaan.

Lawrence Durrell, Reflections on a Marine Venus: A companion to the landscape of Rhodes. Penguin Books 1978. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1952. Kansikuva: Abner Graboff. 198 s.

----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

Jim Harrison: The Woman Lit by Fireflies

Yhdysvaltalainen kirjailija Jim Harrison (1937–2016) oli mieltynyt pienoisromaaniin kirjallisuuden muotona. Hän julkaisi niitä yhteensä 24 kappaletta, yleensä kolmen pienoisromaanin kokoelmina. Yksi näistä kokoelmista on julkaistu suomeksikin nimellä Syystarinoita (1983). Tuon kokoelman kolmesta tarinasta peräti kahdesta on tehty elokuva. Tony Scott ohjasi vuonna 1990 Kosto-tarinaan pohjautuvan elokuvan Revenge, jonka pääosan näytteli Kevin Costner. Kokoelman nimikertomuksesta puolestaan Edward Zwick ohjasi elokuvan, joka sai suomalaisen nimen Intohimon tuulet (1994). Sen pääosissa olivat Brad Pitt, Anthony Hopkins ja Aidan Quinn.

Myös The Woman Lit by Fireflies -kokoelman kolme pienoisromaania alkoivat kääntyä elokuviksi mieleni valkokankaalle. Harrison kirjoittaa visuaalista, dramaattista ja luontevasti elokuvan kohtauksiksi muuntuvaa proosaa. Kaikki kertomukset käyttävät runsaasti takaumia, jotka antavat tarvittavat taustatiedot päähenkilöiden aiemmista vaiheista ja samalla suovat lukijalle lepohetkiä henkilöiden kriisien täyttämästä nykyhetkestä.

Brown Dog

Ensimmäinen kertomuksista, Brown Dog, sijoittuu Michiganin Yläniemekkeelle. Sen päähenkilö ja kertoja, Brown Dog eli BD, käyttää itsestään tätä "intiaaninimeä" ja uskottelee kuuluvansa ainakin osaksi johonkin alueen alkuperäiskansoista. Käy ilmi, että ainakaan hänen välinpitämätön äitinsä ja huolehtiva isoisänsä, joka hänet on kasvattanut, eivät olleet intiaaneja. Isästään hän ei tiedä oikeastaan mitään. BD liittyy siis yhtenä lenkkinä Jim Harrisonin kirjojen isoisän kasvattamien päähenkilöiden ketjuun. Tällainen asetelma on tuttu suomeksikin julkaistusta romaanista Dalva, josta olen kirjoittanut aiemmin.

Brown Dog on rakastettava veijarihahmo: lämminsydäminen suursyömäri ja -juomari ja aina valmis uusiin naisseikkailuihin, jotka eivät kestä kauan ja muuttuvat yleensä nopeasti keskinäisen kiitollisuuden leimaamiksi ystävyyssuhteiksi. Hän rakastaa luonnossa samoilua, kalastamista ja puita ja inhoaa liiallista lämpöä. Suomalaistenkin siirtolaisten suosima Yläniemeke, jossa "kesä tarkoittaa kolmen kuukauden huonoja rekikelejä", on siis hänelle ihanteellinen asuinpaikka.

Oikeastaan on ehkä väärin kutsua BD:tä tarinan kertojaksi, sillä heti alussa hän paljastaa, etteivät kertomuksen sanat ole tarkasti hänen. Tyttöystävä Shelley on auttanut häntä kirjoittamisessa. Brown Dog on tässä tarinassa 42-vuotias ja Shelley 24. "Pääsyy siihen, että hän auttaa minua kirjoittamaan tämän on se, että voisin lopettaa valehtelemisen itselleni ja muille, mikä minun mielestäni vie kiinnostavan ytimen elämästäni." Turha pelätä, BD jatkaa iloista valehteluaan niin tässä kertomuksessa kuin muissakin Harrisonin hänestä julkaisemissa tarinoissa.

Kaikki Brown Dogista kertovat kuusi pienoisromaania on koottu yhteen niteeseen nimeltä Brown Dog (2013). Olen aiemmin lukenut niistä yhden, mutta siinä oli hän-kertoja eikä se ollut yhtä riemastuttava kuin tämä nyt lukemani. Iso osa kertomuksen viehätyksestä nimittäin syntyy Brown Dogin kertojanäänestä, joka kiinnittää tarinan amerikkalaisen kirjallisuuden yarn-perinteeseen – liioittelevaan ja polveilevaan tarinan iskentään – jota esimerkiksi Mark Twain käytti useissa kirjoissaan. Brown Dog on kuin aikuiseksi kasvanut ja 1990-luvulle siirretty Huckleberry Finn.

Esimerkin jutustelevasta tyylistä voisi napata melkein mistä vain, mutta lainaan tähän pätkän, jossa on mukana suomalaisia. En vielä ole löytänyt Harrisonin kirjoista yhtään pahaa suomalaista. U. P. tarkoittaa Yläniemekettä (Upper Peninsula englanniksi), 50 astetta Fahrenheit-asteikolla vastaa kymmentä celsiusastetta.

Finnish people don't judge other folks too harshly. My partner Bob says no one knows where their language comes from and that they migrated to the U. P. because they liked pine trees and cold weather just like me. Grandpa said I liked cold weather because of the sunstroke I had once when hoeing. Also, when I was a baby I had been left in this closed-up cabin for two days and when he found me I was about dying of thirst. Ever since those experiences I can't handle hot weather. I like to dive to the bottom of Lake Superior and be cold, and in the winter I keep my cabin about fifty degrees which also means you don't have to cut so much wood. Sometimes in winter I'll stand outside in shirtsleeves just for the fun of getting cold.

Ja sitten hieman juonipaljastuksia. BD toimii tällä hetkellä sukeltajana kaverinsa Bobin yrityksessä ja on löytänyt Yläjärven pohjasta ruumiin, intiaanipäällikön, kuten hän arvelee. Aina valmiina laillisuuden rajalla oleviin ansaintamahdollisuuksiin BD päättää myydä ruumiin epämääräiselle liikemiehelle, joka on etsiskellyt ruumista johonkin tarkemmin määrittelemättömään tarkoitukseen. Lähemmin tutkittaessa intiaani näyttää tulleen murhatuksi.

Kuolleen intiaanin kuljettelu varastetulla jäähdytysrekalla menee pieleen monella tavalla, ja lopulta BD saa touhusta ehdollisen tuomion. Sitä ennen kuollut päällikkö on pitänyt BD:lle puhuttelun, joka tietenkin saattaa olla väsyneen BD:n harhaakin. Päällikkö kutsuu BD:tä pojakseen. Intiaanipäällikön puhe on mainio yhdistelmä luonnonkansan hieman mahtipontisia viisauksia (esimerkiksi "eräänä päivänä sinusta kasvaa oksia ja lehtiä ja sinä ymmärrät miten linnut ja eläimet puhuvat, enkä tarkoita sirkutusta ja murinaa") ja joutavanpäiväisiä arjen neuvoja (esimerkiksi "osta itsellesi hattu koska tukkasi ohenee päältä").

Kuollut päällikkö myös pyytää, että BD hautaa hänet metsään, koska hän ei kuulu kalojen joukkoon. Ennen antautumistaan poliiseille BD täyttää "isänsä" toiveen.

Tyttöystävä Shelley on antropologi, joka yrittää saada BD:n paljastamaan tämän tunteman esikolumbiaanisen intiaanien hautapaikan sijainnin. Tätä BD ei haluaisi tehdä. Hän polttaa Shelleyn tutkijatovereiden teltat ja leiriytymisvälineet. Tästäkin teosta BD jää kiinni, ja hänen ehdonalaisensa uhkaa muuttua vankeustuomioksi. Shelley suostuttelee toverinsa luopumaan syytteistä, mutta tästä vastineeksi BD joutuu paljastamaan "esi-isiensä" hautojen sijainnin. Shelleyn ja BD:n suhde päättyy tähän, mutta asia ei sanottavasti jää vaivaamaan kumpaakaan. BD on jo aloittanut suhteen lämmittelyn nuoruudenrakkauteensa Roseen, joka on aito intiaani ja tällä hetkellä kahden lapsen yksinhuoltaja.

Sunset Limited

Kokoelman toinen pienoisromaani, Sunset Limited, paljastaa Jim Harrisonin yhteiskunnallisen liikkuma-alan laajuuden. Teoksen päähenkilöinä on viiden nyt keski-ikäisen henkilön ryhmä, joka nuoruudessaan nimitti itseään "villiksi porukaksi" ja syyllistyi muun muassa kutsuntalautakunnan tiloihin tehtyyn iskuun, jossa he tuhrivat kutsunta-asiakirjat vereen ja liimaan. Tästä iskusta he myös jäivät kiinni ja saivat teosta varsin erilaiset rangaistukset, osaksi perheidensä yhteiskunnallisen aseman,  osaksi "yhteistyöhalukkuutensa" mukaan. Tämä tapaus on jättänyt hoitamattomia arpia henkilöiden suhteisiin, eivätkä he ole pitäneet yhteyttä toisiinsa kahteenkymmeneen vuoteen. Samalla ovat rauenneet myös heidän välisensä rakkaussuhteet.

Ainoa poliittisen aktivismin tiellä jatkanut ryhmän jäsen, Zip, on nyt pidätetty Meksikossa. Häntä uhkaa viidenkymmenen vuoden vankeusrangaistus, mikä Zipin heikon terveyden takia merkitsisi käytännössä pikaista kuolemantuomiota. Muut ryhmän jäsenet kokoontuvat vielä kerran yhteen voidakseen auttaa Zipiä tai ainakin hyvästelläkseen hänet.

Zipin entinen rakastettu Gwen on aviomiehestään eronnut karjatilallinen. Hänellä on 16-vuotias Kambodžasta adoptoitu tytär, Sun, jonka ajatukset laajentavat myös tarinan ikäperspektiiviä. Gwenin mietteet entisestä rakastetustaan Zipistä ovat ristiriitaiset. Käy ilmi, että Zip on esimerkiksi painostanut Gweniä makaamaan poliisin kanssa, jotta saisi selville, kuka antoi ilmi poliisille heidän kutsuntalautakuntaan tehdyn iskunsa. Gwen ajattelee, että "pakkomielle oikeudenmukaisuuteen saattaa olla ihmiselle itselleen tuhoisaa".

Perheetön Patty, joka toimii nykyään elokuvatuotantoyhtiön apulaisjohtajana on suorasanaisempi. Hänen mielestään Zip on "kylmäsydäminen paskiainen". Patty on aloittanut uransa elokuvien parissa continuity girlinä, joka siis pitää huolen siitä, että kohtausten välillä ei ole ristiriitoja esimerkiksi pukeutumisessa. Tässä tarinassa, joka saa edetessään yhä enemmän trillerin piirteitä, Pattyn tausta osoittautuu hyödylliseksi, koska hän kiinnittää huomiota ihmisten liikkeisiin ja pukeutumiseen ja huomaa helposti päähenkilöitä jäljittävät vakoojat.

Myös Pattyn kahdenkymmenen vuoden takainen poikaystävä Sam on perheetön. Hän on aikanaan joutunut vankilaan iskusta kutsuntalautakuntaan ja vapautunut värväytymällä Vietnamin sotaan. Sotatrauman takia hän on palattuaan joutunut mielisairaalaan. Sen jälkeen hän on suorittanut eläintieteen yliopisto-opintonsa loppuun ja viettänyt vuosikausia lähes täysin erakoituneena erämaassa tutkimassa kojoottien elämää. 

Billy on suurliikemies isänsä perustamassa ja johtamassa yrityksessä. Hän on eronnut vaimostaan Sarahista, jonka osuus "villin porukan" loppuvaiheisiin on ollut keskeinen. Billyllä on teini-ikäinen tytär Rebecca, johon hänellä on hyvä ja rento suhde. Liiketoimien ohella Billyn elämän täyttää hänen suuri intohimonsa baseball. Hän jopa suunnittelee oman seuran ostamista. Tässä romaanissa Billy luultavasti ensimmäisen kerran elämässään asettuu vastustamaan isänsä tahtoa.

Pienoisromaanin loppu, joka sekoittaa kansainvälistä politiikkaa ja kieroa poliisitoimintaa, on kuin seikkailu- tai vakoilujännäristä. 

Tarinan kertoo kaikkitietävä kertoja, joka halutessaan pääsee myös henkilöidensä ajatuksiin. Toimintatrillerin kaavaa kertoja rikkoo mukavasti astetta "kulttuurisemmalla" lähestymistavalla, esimerkiksi siteeraamalla välillä Octavio Pazin runoja.

The Woman Lit by Fireflies

Jim Harrison on miehisen kirjailijan maineessa. Vertailukohtana on mainittu esimerkiksi Cormac McCarthy. Luultavasti tämä johtuu siitä, että Harrisonin kirjoissa usein metsästetään ja kalastetaan ja kuljeskellaan metsissä. Aihepiirien valinta hämärtää ehkä lukijoiden ajatuksissa sen, että Harrisonin teoksissa on aina myös läheltä nähtyjä naishahmoja ja usein aivan pääosassa, kuten esimerkiksi tämän käsillä olevan kokoelman nimikertomuksessa.

Elokuvien tasa-arvoisuutta mittaavan Bechdelin testin tämä pienoisromaani läpäisee liput liehuen. Testin läpäiseminen edellyttää, että teoksessa esiintyy vähintään kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään jostakin muusta kuin miehistä.

Pienoisromaani kertoo yöstä, jonka sen päähenkilö viettää yksin iowalaisella pellolla. Hän on karannut mieheltään yhteisen automatkan pysähdyspisteellä. WC-tiloihin hän on jättänyt poliisille harhaanjohtavan viestin, jonka tarkoituksena on ostaa hänelle miettimisaikaa. Harrisonin kirjoissa luonto parantaa, niin myös tässä tarinassa öisestä maaseudusta, jossa tulikärpäset ja kuutamo valaisevat elämänratkaisujaan pohtivaa naista.

Clare on 50 vuoden iässä tullut kohtaan, jossa elämä ei voi jatkua ennallaan. Aviomies Donald on vähitellen muuttunut kuin vieraaksi ihmiseksi. Clare meni naimisiin nukkavierusti pukeutuvan vasemmistolaisen kanssa, mutta nyt hän jakaa elämänsä fanaattisesti liike-elämään suuntautuneen antisemiitin kanssa, joka "ei nauttinut rahan tienaamisesta, elleivät toiset samalla menettäneet omiaan".

Clare on kesken jääneiden kirjallisuusopintojen jälkeen elänyt kotirouvana. Perheessä on kaksi aikuista lasta, joista varsinkin eläinlääkäritytär Laurel on Clarelle läheinen. Laurelin kanssa Clare käy kuvitteellisia keskusteluja yöllä pellolla, romaanin nykyhetkessä. Poika Donald Jr. on lapsuuden empaattisesta äidin pikku apulaisesta  muuttunut isänsä vielä kylmemmäksi kopioksi. Rahaa perheeltä ei ole puuttunut. Siitä ovat pitäneet huolen Donaldin menestyneet liiketoimet ja ennen kaikkea Claren vanhemmiltaan häälahjaksi saama talo ja myöhempi jättiperintö.

Clarelle raha on aina ollut toissijaista. Hänen varakkuutensa on tullut ilmi vain kalliiden ensipainosten ja laatuviinien ostamisena. Lomamatkoilla hän on asunut luksushotelleissa mutta lentänyt turistiluokassa. Ensimmäisen luokan ja turistiluokan lipun erotuksen hän on aina lahjoittanut hyväntekeväisyyteen.

Claren kirjallisuusharrastus näkyy romaanissa lukuisina viitteinä hänen suosikkiteoksiinsa. Hän on myös toiminut kirjastolautakunnassa ja vastustanut kiivaasti kirjojen poistamista sensuurisyistä. Sieppari ruispellossa ja Teurastamo numero 5 mainitaan teoksina, joiden puolesta hän on taistellut. Jotenkin surullista on, että olen tänä vuonna lukenut useita uutisia yhdysvaltalaiskirjastojen sensuuripyrkimyksistä. Ja samat romaanit ovat edelleen kiellettyjen listalla.

Claren hyvä ystävä Zilpha on äskettäin kuollut syöpään, samoin kuin Claren rakas koira Sammy. Myös Clarella on ollut terveysongelmia, häntä on vaivannut lamauttava migreeni. Hoitojen aikana hän on tutustunut tohtori Rothiin, jonka kanssa käydyt keskustelut muistuvat takaumina Claren mieleen.

Tässä tarinassa käy hyvin. Lopussa tapaamme Claren Pariisista, jossa hänen oli nuorena tarkoitus viettää vuosi opiskelemassa, mutta vierailu kutistui silloin kolmeen viikkoon isän kuoleman takia.

Ihailen Jim Harrisonin tapaa käyttää kaikkitietävää kertojaa. Luonnollinen on sana, joka minulle siitä tulee mieleen. Täysin kitkatta kerronta siirtyy tarvittaessa myös jonkun näkökulmahenkilön ajatuksiin.

 

Jim Harrison, The Woman Lit by Fireflies. Flamingo 1992. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1990. Kansikuva: Jane Human. 247 s.

--------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä.

Autofiktiota ja autobiografiaa

Sain kirjakaupasta Kirjanpäivien kaupanpäällisinä Matti Röngän kirjan Automiesten kylä. Sitä lukiessani muistin, että hyllyssäni on pari muutakin samankaltaista kirjaa, joissa omaa elämää tarkastellaan autojen kautta. Lähestymistapa on luonteva: autot keräävät ihan huomaamatta itseensä muistoja. Istuimen korkeudesta riippumatta autoilija on hieman kohonneessa tilassa. Vapauden tunne on tärkeä osa autoilun viehätystä; autoilija määrää itse aikataulunsa. Autolla liikutaan usein pois tutuista ympyröistä, toisinaan ihan konkreettisesti mukavuusalueen ulkopuolelle. Auto on myös suljettu tila, josta ei niin vaan karata. Sen peltikuoren turvissa käydään raastavimmat riidat ja nauretaan makeimmat naurut. Joskus auton istuin on rippituoli – riippumatta siitä, istuuko viereisellä istuimella kukaan. 

Matti Rönkä, Automiesten kylä: pienoisromaani

Luulen, että Matti Rönkä on naureskellut partaansa oivaltaessaan, että autofiktiolla on herkullinen kaksoismerkitys. Ehkä hän on ajatellut, että no nyt tulee autofiktiota oikein isän kädestä: oman elämän tapahtumia fiktion keinoin kerrottuna ja samalla tarinoita autoista. Kerrankin tämä kirjallinen muotinimitys osuu täsmälleen kohdalleen.

Pienoisromaaniksi nimetyn teoksen automiesten kylä on Kuusjärvi, Matti Röngän syntymäpitäjä, joka sijaitsee Joensuun ja Kuopion välillä kulkevan valtatien varressa. Nykyään Kuusjärveä ei enää ole itsenäisenä kuntana. Kuparilöydös muutaman kilometrin päässä synnytti kuntaan uuden keskuksen, ja vuonna 1967 kunnan nimi vaihtui Outokummuksi.

Kuusjärven sijainti valtatien varressa ilmeisesti veti paikalle harvinaisen paljon asukkaita, jotka saivat välillisesti tai välittömästi toimeentulonsa autoilusta. Matin isä ajoi linja-autoa; naapureilla oli autokorjaamoja, kuorma-autoja tai takseja. 

Autoilu on melko miehinen maailma. Kirjan loppupuolella Rönkä kertoo siitä edelleen monille tutusta ilmiöstä, että miehen ollessa mukana, kun ex-vaimo tai naisystävä ovat olleet autoa ostamassa, myyjä on alkanut selittää auton ominaisuuksia Matille, joka on paikalla vain "rattona".

Ihan ensimmäiset hetket tässä maailmassa Matti kuitenkin koki autoilevan naisen käsissä. Kätilönä Liperissä toimiva Aino-täti eli Ani kannusti Matin äitiä synnyttämään kotona, "koska sairaalassa on vain kaikkia pöpöjä". Ani oli pari päivää ennen Matin syntymää hankkinut Renault Dauphinen, jolla hän sitten saapui avustamaan synnytyksessä. Auton väristä eivät Matti ja hänen isoveljensä Pekka ole päässeet yksimielisyyteen vielä tähän päivään mennessä.

Kotisynnytykset 50-luvun lopulla eivät enää olleet Suomessa kovin tavallisia. Tiedän tämän, koska olen syntynyt reilut kaksi vuotta ennen Matti Rönkää, myöskin kotona, ja olen tässä suhteessa ollut aina vähän kummajainen. Monella tapaa alkeellista elämä vielä tuolloin oli: Röngän kotiin lämmin vessa saatiin vasta, kun Matti jo oli lähtenyt opiskelemaan. Puhelin tuli sentään jo siinä vaiheessa, kun Matti pyrki oppikouluun. Ensimmäinen virallinen, tarpeellinen soitto tehtiin yhteiskoulun kansliaan, josta kouluun pääsy vahvistettiin.

Kotoisen oloinen on Röngän tapa kirjoittaa Äiti ja Isä isolla kirjaimella. Erisnimiähän ne lapselle ovat samoin kuin sisarustenkin nimet. Äiti myös taipuu muotoon Äitin. Yksi deellinenkin taivutus on kyllä kirjaan livahtanut. Varmaankin painovirhe.

Lyhyeen kirjaan mahtuu kunnioitettavan laaja ihmis- ja autopersoonien kavalkadi. Matti Rönkä on liikkunut sujuvasti erilaisten ihmisten parissa silmät ja korvat auki. Myös autojen suhteen hän on ollut kaikkiruokainen. Autojen viat ja ilot, kommellukset ja ylpeyden hetket käydään läpi tavalla, joka miellyttää varmasti niin autoharrastajia kuin niitäkin, joille autot ovat vain tavaran ja ihmisten kuljetusvälineitä.

Merkkiuskollisuutta tai muuta puhdasoppisuutta, joka usein autoihmisten parissa saa ikäviä nurkkapatriotismin ja muiden kuin sen oman merkin halveksimisen muotoja, ei tässä kirjassa ole oikeastaan lainkaan. Pikkuisen lämpimämmin näyttää Röngän sydän sykkivän Mersulle ja Sitikalle, ehkä myös sille yhdelle Porchelle. Hauskasti aikuisen Matin perheessä oli yhtä aikaa S-mallin Mercedes ja Lada 1200 L. Kanssa-autoilijoiden suhtautuminen näihin autoihin oli huvittavan erilainen. 

Ainoastaan sähköautot ovat jääneet Röngälle vieraiksi, hinnan takia, kuten hän tunnustaa. Säästäväisen miehen mielestä ei ole oikein maksaa autosta 40 000 saati 60 000 euroa.

Sen Ladansa Rönkä muuten omisti siihen aikaan, kun Neuvostoliiton romahdettua käytetyt Ladat imuroitiin Suomesta takaisin Venäjälle. Itsekin tuolloisena Ladan omistajana jaan Röngän kokemukset siitä, miten tuulilasiin ilmestyi silloin tällöin heikolla suomen kielellä kirjoitettu ostopyyntö. Pari kertaa minut pysäytettiin varta vasten käymään kauppaneuvotteluja, joissa toiveikas ostaja heilutteli isoa nippua sadan markan seteleitä. Itänaapuriin päätyivät niin Matti Röngän kuin minunkin Ladat. Röngän muistot Ladastaan ovat lämpimämmät kuin minun. Se on autoistani toinen, joka on jättänyt minut tien päälle, tai oikeastaan ei edes sinne, se hyytyi kotipihaan.

Samalla kun saamme seurata teeveestä tutun miehen henkilöhistoriaa autojen parissa ja muutenkin, seuraamme kertomusta "ihmisistä ja menneestä Suomesta, joka kurotti kohti paremmaksi uskomaansa".  Kirja tasapainoilee mainiosti yleisen ja yksityisen välillä. Tästä kirjasta saa mukavassa muodossa rautaisannoksen sodanjälkeisen Suomen sosiaali- ja taloushistoriaa ja samalla suorastaan intiimin kurkistuksen Matti Röngän yksityiselämään. Tämä yksityiselämäkin valottaa esimerkin omaisesti samaa yhteiskunnallisen muutoksen tarinaa. Silloinkin kun kerrotaan perheen ensimmäisestä kupla-Volkkarista tai tyttöystävän kanssa Volvon vaaleilla vinyylipenkeillä hankituista kaulamustelmista.

Ihminen kuvittelee olevansa erikoinen, yksilö, mutta liikuttavasti olemme ikäluokkamme ja sosiaalisen asemamme mukaisia, tiukasti. Lasten syntymä ja päivähoito, edelleen rippikoulu tai prometheus-leiri, oma pakkokuntoilu ennen viisikymppisiä, vanhempien sairaudet ja saattohoito... kaikki osuvat tiettyihin elämänvaiheisiin ja sanelevat elämän reunaehtoja.

Oman ikäluokan autoasenteet tulevat tietoisiksi esimerkiksi silloin, kun Rönkä huomaa, että nuoremmalle polvelle ei ole itsestäänselvyys, että pienet huollot ja renkaiden vaihto tehdään itse. 

Nuorisoni oli kasvanut urbaaneiksi palveluihmisiksi. Minä olin menneen tee-se-itse-kauden ihminen, kotitarveviljelijä ja polttopuiden hakkaaja.

     Emmekä kumpikaan sukupolvi ole tässä ehdottoman väärässä.

Joka syksy ja kevät Röngän pihalla on "Matin renkaan" sivutoimipiste. Hän vaihtaa oman auton, nuorison ja eksien ja nyksien renkaat ja samalla antaa ohjeita autonpidosta. "Luentoni saattavat kulkea tasaisena taustahöpinänä – tai sitten niistä jää jokin muistijälki.

Miksi Matti Rönkä on sitten nimennyt kirjan fiktioksi ja pienoisromaaniksi? Tuskin siksi, että hän olisi halunnut pistää aivan omiaan. Kyse on varmaan muodosta ja tyylistä. Teksti ei etene asiatekstin tapaan johdonmukaisen kronologisesti vaan se hypähtelee ajassa ja paikassa vapaiden assosiaatioiden mukana. Tästä syntyy aidon ja läheisen kerronnan tuntu: aivan kuin jutusteltaisiin niitä näitä olutlasin tai kahvikupposen äärellä. Painopiste on tässä leppoisassa, toisinaan hauskassa, toisinaan liikuttavassa tarinoinnissa. Se, että samalla kerrotaan myös rutkasti asiaa, tulee aivan kuin bonuksena siinä sivussa. 

Kerrontaa on myös elävöitetty fiktion keinoin. En kuvittele hetkeäkään, että Matti muistaisi viidenkymmenen vuoden takaa, miten "Lihavaisen Pekka laittoi tuvassa itselleen syömistä".

Se oli keittänyt perunoita ja nosti hautumassa olleen paistin uunista. Pekka veisti puukolla ruisleivästä viipaleita, siveli paksusti voita, kaatoi vielä piimää juomalasiin.

Fiktion avulla voi joskus kertoa leskimiehen elämästä ja 60-luvusta enemmän kuin tiukasti todellisiin muistoihin tai edes tilastoihin nojaamalla.

Saamme kirjassa myös kurkistuksen kirjailijan työhön. Matti Rönkä kertoo romaaniensa ratkaisuista: romaanihenkilöiden ja romaanien tapahtumien elävistä esikuvista. Minulle ainakin syntyi halu lukea Röngän Surutalo-romaani, ehkä joskus joku Viktor Kärppä -tarinakin.

Tällaisesta kirjasta ei voi olla pitämättä. Sen arvosteleminen tuntuisi siltä, kuin arvostelisi ihmisen elämää. Eihän niin sovi tehdä.

Michael Holroyd, On Wheels: Five Easy Pieces

Elämäkertakirjailija Michael Holroydin kosketus autoihin alkoi lapsuudessa, kun hänet oli lähetetty Maidenheadiin isovanhempiensa kotiin turvaan Lontoon pommituksilta. Isovanhempien tallissa oli 8-hevosvoimainen Ford, jolla ei jostain syystä koskaan ajettu. Siitä tuli Michael-pojan yksityinen leikkipaikka. Holroyd kertoo, ettei hän oikeastaan ajatellut sitä autona eikä leikkinyt rallikuskia rattia kääntelemällä ja suullaan päristelemällä. Se oli hänelle enemmänkin nojatuoli kuin kulkuväline.

Holroyd ei ole koskaan ollut erityinen autoihminen, mutta pyörillä kulkevat laitteet — polku- ja moottoripyörät ja autot — ovat silti olleet osa hänen elämäänsä. Osittain siksi, että hän on kirjoittanut elämäkertoja ihmisistä, joille nämä kulkuvälineet ovat olleet tärkeitä. Tästä syystä hänen kirjassaan vilahtelee myös vanhoja, harvinaisia automerkkejä – esimerkiksi Lorraine-Dietrich ja Silver Wraith – joita en tietääkseni ole tavannut edes niminä ennen tätä.

Kirjailija George Bernard Shaw, josta Michael Holroyd on kirjoittanut neliosaisen elämäkerran, oli hullaantunut pyörillä kulkeviin laitteisiin, vaikka pääsikin niiden makuun vasta varttuneella iällä. Hän aloitti polkupyöristä, joilla opetteli ajamaan 39-vuotiaana. Sen jälkeen hän siirtyi autoihin ja moottoripyöriin. Autoillessa hänellä oli mukana palkattu kuljettaja, jonka kanssa ajovastuu jaettiin. 

Hänen ensimmäinen autonsa oli yllä mainittu Lorraine-Dietrich, jossa oli se erikoisuus, että jarru- ja kaasupoljin oli sijoitettu niin, että jarrua painettiin oikealla jalalla ja kaasua vasemmalla. Etelä-Afrikan vierailullaan Shaw ajoi vuokratulla autolla pitkin huonokuntoisia teitä, kun yllättäen vastaan tuli niin iso kuoppa, että oli pakko painaa kovasti jarrua. Paitsi että eihän se tässä autossa ollut jarru vaan kaasu! Auto syöksyi jyrkkää rinnettä rotkoon. Shaw selvisi pienillä ruhjeilla, mutta hänen puolisonsa Charlotte joutui kuukaudeksi sairaalaan. Pakollisen odotteluajan Shaw käytti hyväksi kirjoittamalla pienoisromaanin The Adventures of the Black Girl in Her Search for God.

George Bernard Shaw oli myös innokas joskin melko huolimaton moottoripyöräilijä. Sekä polkupyöräretkiltä että moottoripyöräajeluilta hän usein palasi keho mustelmilla. Yhden moottoripyöristään Shaw lahjoitti kirjailija ja tutkimusmatkailija T. E. Lawrencelle, joka meillä Suomessa tunnetaan ehkä parhaiten David Leanin ohjaamasta Arabian Lawrence -elokuvasta, jossa Peter O'Toole näytteli nimiosaa. Lahjaksi saatu moottoripyörä koitui Lawrencelle kohtalokkaaksi: tiellä leikkiviä lapsia väistäessään hän menetti ajoneuvonsa hallinnan ja sai seuranneessa törmäyksessä surmansa.

George Bernard Shaw, jonka näkemyksen mukaan optimismi oli ihmisen moraalinen velvollisuus, selitti tapahtuman positiivisesti: Lawrence oli pelännyt sairautta ja kuolemaa – nyt ei enää tarvinnut pelätä.

Lytton Stratchey, josta Michael Holroyd niin ikään on kirjoittanut elämäkerran (jonka pohjalta muuten on tehty käsikirjoitus elokuvaan Carrington, jossa Emma Thompson näytteli nimiosan), hankki auton tehdäkseen vaikutuksen Ralph Partridgeen, johon oli rakastunut. Valitettavasti vain Ralph Partridge ei ollut homoseksuaali kuten Stratchey ja oli puolestaan ihastunut Dora Carringtoniin, joka taas  — edelleen valitettavasti — oli lesbo, joka oli paradoksaalisesti rakastunut homoseksuaaliseen Stratcheyyn. Huh huh! Katsokaa se elokuva, jos tämä kuulostaa sekavalta. Ilmeisesti kolmikko kuitenkin nautti kovasti yhteisistä autoretkistä.

Holroyd kertoo myös taidemaalari Augustus Johnista, jonka elämäkerran hän luonnollisesti on myös kirjoittanut. John ihastui autoiluun karatessaan vuokra-autolla halki Euroopan August Strindbergin ex-vaimon Fridan luota. Myöhemmin hän hankki oman Buickin, jonka hän pikaisen ajo-opastuksen jälkeen keräsi täyteen ystäviä ja ajoi heidän kanssaan Lontoosta Dorsetissa sijaitsevaan kartanoonsa. Matkalla hän törmäsi posetiiviin ja hipaisi yhtä junaa, mutta perille päästiin, vaikka ajo-opetuksessa ei ollut vielä käsitelty lainkaan vaihteiston filosofiaa. Koko matka oli ajettu ykkösvaihteella.

Vita Sackville-Westistä Holroyd kertoo, että tämä käytti autoaan lähinnä ylimääräisenä makuuhuoneena lemmenseikkailuissaan. Kuinkahan hyvin tämä railakas Vita tunnetaan Suomessa? Moni varmaan tietää, että Virginia Woolf kirjoitti romaaninsa Orlando lahjaksi Vitalle. Vita Sackville-West on sanonut, että se on "kirjallisuuden pisin ja ihastuttavin rakkauskirje".

Opettelihan Michael Holroyd toki itsekin ajamaan autoa. Hänen tyttöystävänsä Philippa toimi opettajana. Pian Holroyd ymmärsi, että kaksi jalkaa ja kolme poljinta oli hänelle fysiologisesti mahdoton yhtälö. Niinpä ensimmäiseksi autokseen hän hankki hollantilaisen DAFin, jossa oli portaaton Variomatic-automaattivaihteisto – ja vain kaksi poljinta. Minäkin muistan nämä DAFit lapsuudestani. Niissähän oli se erikoisuus, että vaihdejärjestelmänsä ansiosta ne kulkivat yhtä nopeasti taakse- ja eteenpäin.

Shaw-elämäkertaa kirjoittaessaan Holroyd muutti Dubliniin ja vei auton mukanaan. Englantilaiset rekisterikilvet aiheuttivat ongelmia aina, kun Irlanti ja Englanti ottivat yhteen jossain urheilulajissa ja varsinkin, jos Irlanti sattui häviämään. Auto oli aamulla varmasti lommoilla. Jos Irlanti voitti, sen katolla tanssittiin.

Holroyd vaihtoi autoonsa irlantilaiset kilvet, ja ilkivalta loppui. Takaisin Englantiin muutettuaan hänet sitten pysäytettiin parin viikon välein ja poliisi syynäsi auton tarkasti. Elettiin aikaa, jolloin Irlannin tasavaltalaisarmeija teki ahkerasti pommi-iskuja. 

DAF vaihtui Honda Accordiin ja siitä pitäen Michael Holroyd on ollut merkkiuskollinen. Kaikki ovat olleet Hondia. Tietenkin automaattivaihteisia.

Autoilijana hän oli ajan saatossa saanut niin paljon varmuutta, että uskalsi ryhtyä tyttöystävänsä – myöhemmän vaimonsa, kirjailija Margaret Drabblen – ajo-opettajaksi. Maaseudulta etsittiin sopiva hiljainen suora. Margaret hyppäsi rattiin ja ajoi suoran päähän. Michael käänsi auton ja Margaret ajoi takaisin. Näin jatkettiin niin kauan, että lopulta Margaret itse myös käänsi auton. Osoituksena luottamuksesta ja ehkä myös itseään rauhoittaakseen Michael näytteli nukkuvaa jokaisella suoraosuudella.

Teoksen lopulla Michael Holroyd kertoo muutoksesta, jonka navigaattori on tuonut autoiluun. Jostain syystä navigaattori aina haluaa ajattaa häntä huonompaa reittiä kuin se, jota hän itse käyttäisi ja jonka hän on sille moneen kertaan selittänyt. Kuulosti tutulta. "Eikö se usko?" puolisoni kysyy minulta usein, kun en ole edes huomannut väitteleväni ääneen navigaattorin kanssa.

Kirja on kuvitettu Finn Campbell-Notmanin tunnelmallisilla lyijykynäpiirroksilla.

Henrik Tikkanen, Renault rakkaani: autobiografia

Henrik Tikkasen kirjalliselle tyylille ovat luonteenomaisia leikkisät ja joskus hieman ilkeätkin paradoksit. Erityisen hyvin tyyli tuntuu sopivan tällaiseen omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Omaelämäkerrallisia ovat olleet myös Tikkasen tunnetuimmat romaanit, kadunnimisarja, joka oli alun perin trilogia, mutta sai sitten vielä kaksi samantyylistä lisäosaa.

Tämän autokirjansa Henrik Tikkanen on luonnollisesti itse kuvittanut helposti tunnistettavalla piirrostyylillään.

Tikkasen ensimmäinen oma auto oli vanerikorinen DKW. Tikkanen valittelee puolitosissaan, että suomalaiset haaskasivat loistavan mahdollisuuden, kun meillä ei ruvettu valmistamaan tyylikkäitä ja ruostumattomia vaneriautoja. Alvar Aallon ja Tapio Wirkkalan ansiosta meillä oli kyllä osaamista vanerin taivuttelusta. "Pienellä maalla on tarve saada aikaan jotain suurta", Tikkanen huokaa. Teollisuuden valinta osui jäänmurtajiin.

DKW alkoi öisin kadota omille teilleen. Sitä ilmeisesti "lainattiin" toistuvasti rikollisiin tarkoituksiin. Poliisiasemalla rikosilmoitusta tehdessään Tikkanen joutui ensi töikseen tunnustamaan, että oli juonut pari lasillista.

– Onko teidät aikaisemmin pidätetty juopumuksesta, kysyi poliisi.

– Onko minut nyt pidätetty juopumuksesta, kysyin pelästyneenä.

– Vastatkaa kysymykseen, poliisi sanoi jääkylmästi.

– Ei, sanoin minä. – Ei oikeastaan...

– Mitä te sillä tarkoitatte? poliisi kysyi ankarasti.

– Kerran Petroskoissa sodan aikana, minä sanoin, – mutta Petroskoi ei kuulu enää Suomeen, niin että ei kai sitä oteta lukuun.

– Teidän asianne ei ole arvioida, mitä otetaan lukuun ja mitä ei, sen enempää kuin teidän on syytä lausua mielipiteitänne siitä, mikä kuuluu Suomeen ja mikä ei.

– Mutta ettekö te voisi yrittää ottaa sitä varasta kiinni, minä haluan saada autoni takaisin, sanoin epätoivoissani.

– Nimi ja osoite, syntymäaika. Isän nimi ja ammatti. Äidin tyttönimi. Sotilasarvo. Koulusivistys...

– Minä haluan...

– Hiljaa.

Turhauttavan kokemuksen jälkeen Tikkanen myi pois auton, josta oli näin paljon harmia. Hyvällä voitolla, sillä sodanjälkeisessä Suomessa vallitsi huutava pula autoista.

Tenniskentällä Tikkanen oli tutustunut Renaultin suomalaiseen maahantuojaan Ragnar Paulssoniin. Tikkanen moitti hänelle lehdessä näkemäänsä pientä Renaultin mainosta, jolloin Paulsson kehotti häntä keksimään itse jotain parempaa. Tikkanen keksi ja Paulsson oli mainokseen niin tyytyväinen, että Henrik Tikkanen pääsi Renaultin jonotuslistan kärkeen. "Tietysti voi pitää ihmeellisenä, että olin osannut laatia niin onnistuneen mainostekstin tuotteesta jota en ollut koskaan nähnyt, saati kokeillut", Tikkanen kirjoittaa. Näin Tikkasesta tuli myös mainosmies.

Renaultien myyminen ei ollut aivan helppoa. Volkswageneiden myyminen olisi ollut lasten leikkiä, sillä saksalaista laatua ei epäillyt kukaan. Saksalaiset "olivat raunioittaneet kokonaisen maanosan, mutta säilyttäneet silti vankan maineensa moitteettomien tuotteiden vastuullisina valmistajina". Ranskaan sen sijaan kohdistui paljon ennakkoluuloja.

"Yksi oli se, että ranskalaiset työläiset joivat litran viiniä lounaallaan ja että Renaultit tehtiin iltapäivällä."

Ensimmäinen oma Renault, malliltaan 4CV, sinetöi elinikäisen rakkauden tähän merkkiin. Ensimmäinen matka tällä autolla tehtiin puolison kanssa Turkuun ja Ahvenanmaalle. Matkaan Helsingistä Turkuun oli varattu reilusti aikaa moottorivikojen ja rengasrikkojen varalta, mutta auto toimi moitteettomasti ja pariskunta huomasi olevansa valmis leiriytymään Turun lähelle sivutien varteen jo vajaan kolmen tunnin kuluttua. Jokainen uuden auton joskus ostanut tunnistaa autonomistajan hellyyden ajokkiaan kohtaan:

Pystytimme teltan niin että oviaukko tuli autoon päin, jotta näkisimme jos joku yrittäisi varastaa sen. Hetken ajattelin, että voisimme jakaa yön neljän tunnin vahtivuoroihin kuten rintamalla, mutta hyttysiä oli niin paljon, ettei nukkumisesta muutenkaan tullut mitään, joten annoin asian raueta. 

Aamulla vaimoni ja minä kuivasimme kastepisarat autostamme. 

Samalla autolla Tikkanen teki vaimonsa kanssa suuren Eurooppa-kierroksen, joka rahoitettiin kirjoittamalla lehtijuttuja matkan varrelta. Pariisiin he saapuivat iltapäivällä ja pysäköivät autonsa keskelle tyhjää toria. Sitten jalan nähtävyyksiin tutustumaan. Kun he illalla palasivat autolleen, sitä ei löytynyt. Kaikki torit muistuttivat toisiaan ja jokainen tori oli täynnä samanlaisia pieniä harmaita Renaulteja. Mikä neuvoksi? Ravintolaan juomaan viiniä ja konjakkia, kunnes kaikki ranskalaiset olivat poistuneet koteihinsa ja Tikkasen Renault seisoi taas yksin keskellä toria.

Siunatut ranskalaiset, lähtivät aikaisin ja painuivat pehkuihin. Minun maanmieheni olisivat vasta nyt päässeet kunnolla vauhtiin. Grogikierros olisi seurannut toistaan tuloksena se, että auto olisi jätettävä siihen mihin se oli pysäköity.

Ranskalaiset tulivat autolla ja lähtivät autolla. Se oli kulttuuria. Jos tuli kotiin siinä kunnossa, että pystyi ajamaan autoa, pystyi sitten sängyssäkin tekemään muuta kuin nukkumaan. Se oli makuuhuonekulttuuria.

Mitähän ihmettä Tikkanen tässä tarkoittaa? Lukemista varmaankin.

Matkat eri Renaulteilla ympäri Eurooppaa muodostavat suuren osan tästä kirjasta. Belfastin levottomuuksissa hän sai luodinreikiä Renaultinsa kattoon ja joutui vaihtamaan vähemmän huomiota herättävään Morris Miniin. 

Isosta automaattivaihteisesta Renault 30 TS Automaticista katosivat vaihteet kakkosvaihdetta lukuun ottamatta neuvostoliittolaisten tullimiesten kovakouraisessa käsittelyssä. Korjaamossa "Budapestissa vain pudistettiin päätä, sellaista autoa ei niillä main ollut ennen nähty". Wieniläisessä korjaamossa arveltiin korjauksen kestävän ainakin neljä päivää. Tikkanen päätti ajaa Euroopan läpi Travemünden lautalle kakkosvaihteella. Jalorotuiselle matka-autolle ei voi olla suurempaa nöyryytystä kuin se, että pikku Fiatitkin pyyhkivät ohi.

Toinen seikkailu läpi Itä-Euroopan Renault 309:llä on hauska luettuna mutta varmaan kauhea koettuna. Kun Tikkanen palasi tältä matkalta Suomeen kolhiintuneella autollaan, hän ajoi sen suoraan Renaultin huoltoon: "laskin avaimet Ragnarin pojan ja seuraajan Harryn pöydälle ja pyysin häntä antamaan itselleni toisen auton, tämä ei halunnut nähdä minua enää sen jälkeen, mitä olin antanut venäläisten tehdä sille".

Henrik Tikkasen tyyliin kuuluu välillä machoilu Hemingwayn hengessä. En ota sitä kovin vakavasti. Osaksi se on leikkiä. Mies ei voi elää neljännesvuosisataa feministin rinnalla oppimatta, mikä ärsyttää feministiä. Toisaalta ei voi olla samalla oppimatta perusoppimäärää oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. 

Viittaan tässä luonnollisesti Märta ja Henrik Tikkasen pitkään ristiriitojen täyttämään rakkausuhteeseen. Se oli dynamo, joka sähköisti lukuisia suomenruotsalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia.

Kaikkia kolmea edellä mainittua kirjaa yhdistää humoristinen, hieman itseironinen tyyli. Jotenkin jokaisesta kirjoittajasta on hieman koomista, että he ovat näin innostuneita mokomista rakkineista, jotka loppujen lopuksi ovat vain kulku- ja kuljetusvälineitä. Mutta minkäs ihminen rakkaudelle voi! 

Matti Rönkä, Automiesten kylä: pienoisromaani. Kirjakauppaliitto 2022. Kansi: Noora Westerlund. 186 s.

Michael Holroyd, On Wheels: Five Easy Pieces. Chatto & Windus 2012. Kuvitus: Finn Campbell-Notman. 104 s.

Henrik Tikkanen, Renault rakkaani: autobiografia. WSOY 1984. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Renault, mon amour (1983) suomentanut Kyllikki Härkäpää. Kuvitus Henrik Tikkasen, kannen suunnittelu: Carl Henning. 135 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 49: Kirja (Automiesten kylä) on julkaistu vuonna 2022.

Marcel Aymé: La rue sans nom

Ranskalainen Marcel Aymé (1902–1967) kirjoitti laajan tuotannon romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Niissä on kaksi päälinjaa: yhtäältä leikkisää fantasiaa sisältävät teokset, joista hänet parhaiten tunnetaan, ja toisaalta realistiset, yhteiskunnan vähäosaisia kuvaavat teokset, joissa tulee vahvasti esiin heikomman puolustaminen ja Aymén sydämellinen yleishumanismi. Marcel Aymé ei kuitenkaan ollut mikään joko tai -ihminen. Pikemminkin sekä että. Monissa teoksissaan Aymé myös yhdisteli realismia ja fantasiaa kekseliäästi.

Aymén varhainen romaani La rue sans nom (Katu ilman nimeä) on ankaran realistinen. Romaanissa on selvä pyrkimys kuvata kollektiivia. Sen keskiössä ovat nimettömän esikaupungin köyhät ihmiset. 

Katu on kuin itsenäinen elävä organismi, johon suurin osa sen yksilöistä sulautuu. Tästä taustasta nousee esiin yksilöitä, joiden ongelmat ovatkin sitten hyvin henkilökohtaisia. Tasapainoilu kollektiivin ja henkilökohtaisen välillä onnistuu romaanissa erinomaisesti.

Kadun vakiintuneeseen elämänmenoon tulee muutos, kun Méhoulin luo ilmaantuu tuttava menneisyydestä. Finocle pyytää tai oikeastaan vaatii, että vanhan ystävyyden nimissä Méhoul majoittaa kotiinsa, kahden huoneen ja keittiön vuokrahuoneistoon, puoleksi vuodeksi Finoclen ja tämän 18-vuotiaan tyttären Noan. Méhoulin on pakko suostua, koska hän pelkää Finoclea. 

Käy ilmi, että Finoclella ja Méhoulilla on rikollinen menneisyys Etelä-Amerikassa. Méhoul on syyllistynyt ainakin kahteen tappoon, jotka hänelle halutaan kostaa. Hän on jättänyt rikollisen uran taakseen ja perustanut perheen, johon kuuluu puolison lisäksi 17-vuotias poika Mânu. Finocle, jonka Méhoul on tuntenut nimellä Serguemoine, on jatkanut rikollisuraansa, mutta puolen vuoden piileskelyn jälkeen hän uskoo voivansa aloittaa turvallisesti uuden elämän keräämänsä huomattavan varallisuuden turvin.

Kauniin Noan saapuminen sekoittaa paitsi Méhoulin perhe-elämän myös koko kadun, tuskin kukaan välttää hänen tumman eksoottista viehätysvoimaansa. Hänen silmissään on lapsenomainen hämmästänyt katse, joka kertoo kadun asukkaille lähes taivaallisesta viattomuudesta. Noan äidistä emme kuule muuta kuin sen, että Finocle on kohdannut tämän jossain etelässä, valtameren rannalla. Noa on eräille auringon tyttö, toisille le plus beau lis de la Madone, jumalanäidin kaunein lilja. Monille hän on uni paremmasta. Finoclen ja hänen tyttärensä välisestä keskustelusta lukijalle on paljastunut toisenlainen kuva, jota kukaan muu ei saa selville romaanin aikana: Finocle on löytänyt ja pelastanut tyttärensä bordellista, jossa tämä on työskennellyt jo puoli vuotta.

Romaani välttää enimmäkseen Noan ajatusten paljastamista. Tällä tavalla hän pysyy samalla lailla arvoituksellisena lukijalle kuin kadun ihmisillekin. Pienillä viitteillä Marcel Aymé kuitenkin kertoo, että kyseessä on melko tavallinen pinnallisen puoleinen tyttö, jonka elämän sisältönä ovat kuvalehdet. Noa ei ole syyllinen niihin draamoihin, joita hänen tulonsa synnyttää.

Romaanin jännitettä yleensäkin pitää yllä se, että Aymén kaikkitietävä kertoja tuo varsin säästeliäästi esiin tietoja henkilöiden taustoista. Muutamat henkilöiden suhteisiin ratkaisevasti vaikuttavat asiat tulevat ilmi vasta aivan romaanin loppupuolella.

Voimakkaimmin Noa vaikuttaa kolmeen mieheen. Johannieu lopettaa työnteon kokonaan voidakseen istua ikkunan ääressä ostamassaan uudessa puvussa siinä toivossa, että näkisi vilauksen Noasta vastapäisen talon ikkunassa. Johannieun vaimo joutuu koville yrittäessään pitää viisilapsisen perheen leivän syrjässä kiinni. Nuorin lapsi on lahja italialaiselta siirtotyöläiseltä, kuten koko katu tietää. Johannieun hahmossa voisi olla välähdys Aymén ilkurisesta fantasiasta, ellei hahmoa olisi niin selvästi osoitettu mieleltään järkkyneeksi. Johannieun perheessä puhkeava kurkkumätä on yksi palanen romaanin lopun melodramaattisessa palapelissä.

Myöskään Mânu, Mehoulin poika, ei pysty vastustamaan Noan houkutusta. Tämä karkeakäytöksinen ja umpimielinen nuorukainen yrittää väkivalloin ottaa sen, mihin hänen viehätysvoimansa ei riitä. Raiskausyrityksen jälkivaiheen nähnyt Méhoul tekee tilanteesta väärän tulkinnan, jonka romaanin loppuvaiheen myllerryksessä heittää vasten Finoclen kasvoja. Mânussa romaani on onnistunut luomaan harvinaisen vastenmielisen tyypin, joten lukija ei erityisemmin ylläty, kun hän paljastuu myös poliisin ilmiantajaksi.

Kolmas Noaan rakastunut on italialainen Cruseo, sydän kämmenellään elävä kunnon mies, johon Noakin vastavuoroisesti rakastuu. Finocle vastustaa liittoa aluksi, mutta koska hänkin jollain tavalla kunnioittaa Cruseon rehtiyttä, hän antaa siunauksensa liitolle ja lupaa rahoittaa Cruseon suunnitteleman yritystoiminnan Italiassa. Sen verran voin juonesta paljastaa, että ei onnistu, tässä romaanissa kenellekään ei käy hyvin.

Cruseo asuu kadun "kerjäläisten kulmalla", kuten muutkin italialaiset siirtotyöläiset. Heidän työpäivänsä alkaa varhain, kun muut vielä nukkuvat. He ovat kaikki miehiä, osalla on jo perhe kaukana  kotimaassa. Kadun kahvilanpitäjä, häpeilemättömäksi opportunistiksi kuvattu Minche, avaa ovensa heille pariksi tunniksi, jotta he ehtivät juoda viinilitransa ennen rakennustöiden alkua työmailla. Sen jälkeen Minche painuu takaisin nukkumaan. Italialaisten viikko kuluu työssä aamusta myöhään iltaan. Sunnuntaina he käyvät messussa ja sen jälkeen alkaa ilonpito Minchen kahvilassa. Haitari soi, laulu raikaa, välillä tanssitaan. Kadun astetta porvarillisemmalle naisväelle italialaisten houkutus on toisinaan vastustamaton.

Kadun toisessa päässä, "suihkulähteen päässä", asuu kolme rietasta vanhusta, joiden himokkuutta hyödyntää La Jimbre, asioita omaksi edukseen hoiteleva ronski nainen, joka on poikkeus romaanin melko miesvaltaisessa henkilökaartissa. Muille romaanin naisille on varattu lähinnä alistetun puolison tyytymätön mutta vaikutusvallaton rooli.

Kadun asukkaiden poliittinen tietoisuus vaikuttaa rajoittuneelta. Muutamat sen henkilöt mainitsevat kapitalismin ongelmien syynä, mutta sosialismia ei romaanissa mainita kertaakaan. Heidän politiikkansa on käytännön sanelemaa: kun kadun köyhän pään taloja aletaan purkaa toimistorakennusten tieltä, tätä epäoikeudenmukaisuutta vastustetaan yhdessä. Pienessä roolissa romaanissa on katkera lakkoagitaattori Vanoël. Hänkin yrittää käyttää Noaa hyväksi kostossaan italialaisille, jotka hänen mielestään polkevat palkkoja. 

Jokin romaanin alussa, jossa Finocle yksin ilmaantuu yöllä ränsistyneelle kadulle, jossa koirat rähisevät, ja sitten Noan asuminen Méhoulin kodissa ja varsinkin Mânun machoileva olemus toivat mieleeni Tennessee Williamsin näytelmän Viettelyksen vaunu. Mânu oli minusta kuin ilmetty Williamsin Stanley Kowalski ja Noan tilanteessa oli jotain samaa kuin Blanche DuBois'lla, vaikka Noa ei yhtä särkynyt sielu olekaan. Romaanin melodramaattinen loppu olisi sellaisenaan sopinut johonkin Tennessee Williamsin näytelmään. Jossain oli sattunut silmiini tieto, että Marcel Aymé on kääntänyt ranskaksi Williamsin näytelmän The Night of the Iguana ja siis tuntenut Williamsin tuotantoa ainakin jonkin verran, joten epäilin, että Aymé on tähän romaaniin saanut kimmokkeen Viettelyksen vaunusta. 

Vuosilukuja tutkittuani totesin olleeni väärässä. La rue sans nom on ilmestynyt jo vuonna 1930 ja Viettelyksen vaunu vasta 17 vuotta myöhemmin. Vaikutteiden kulkeminen toiseen suuntaan on tietenkin mahdollista mutta epätodennäköistä. Ilmeisesti kyse on yksinkertaisesti siitä, että kahdella kirjailijalla toisistaan riippumatta on ollut kiinnostusta samankaltaisiin rikkinäisiin henkilöihin ja taipumusta melodramaattisiin juoniratkaisuihin. Mahdollisesti sukulaissielun löytäminen on sitten johtanut Aymén kääntämään Williamsia. Kukapa tietää.

Marcel Aymé, La rue sans nom. Gallimard 1979. Collection folio n:o 1125. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1930. Kansikuva: Henri Galeron. 217 s.

Michel Tournier: Keijujen kuningas

Michel Tournierin Keijujen kuningas on todellinen kerronnan runsaudensarvi. Se sisältää jännittävän juonen ja voimakkaita aisteihin vetoavia yksityiskohtia. Sen päähenkilö on kiehtovan monitulkintainen hahmo, yhtä aikaa hirviö ja pyhimys. Siinä on myös toiseen maailmansotaan liittyvä historiallinen kehys sekä myytteihin pohjaava tulkinta Hitlerin Kolmannesta valtakunnasta. Myös Michel Tournierin muista teoksista tutut myytit tai ajatusmallit ovat vahvasti mukana tässäkin romaanissa: Raamatun Aadamin kaksineuvoisuus, kaksoset, paimentolaisuus, vastakohtien ykseys. Juonipaljastuksia on tulossa.

Keijujen kuningas alkaa Pariisin esikaupunkialueella autokorjaamoa pitävän Abel Tiffaugesin vasenkätisillä päiväkirjamerkinnöillä vuosilta 1938-1939. Miksi vasenkätisillä? Autoa huoltaessaan Abel on satuttanut oikean kätensä ruuvimeisselillä niin, että se on täytynyt lastoittaa. Vasemman käden käyttäminen vaikuttaa avaavan Tiffaugesin mielen myyteille, ennusmerkeille ja vertauskuville. Hän alkaa hahmottaa, kuinka kohtalo on työntänyt ja työntää edelleen häntä kohti jotakin suurta ja merkittävää.

Juuri ennen päiväkirjan aloittamista Abel Tiffaugesin ja hänen naisystävänsä Rachelin suhde on päättynyt. Rachel on nimittänyt Abelia hirviöksi ja ihmissyöjäksi. Abel myöntää päiväkirjassaan olevansa "luonnostaan salamyhkäinen", joten emme saa täysin varmasti tietää, mihin Rachel sanoillaan on viitannut. Rachel ei herätä mielikuvaa erityisestä herkkätunteisuudesta, hän on pikemminkin ronskin puoleinen, joten sanat saattavat olla vain rakastavaisten kiusoittelua. Ne saattavat olla myös merkki Rachelin pettymyksestä Tiffaugesiin rakastajana, liian hätäisenä ja itsekkäänä. Saattaa niissä olla takana jotain pahaenteisempääkin.

Abel Tiffaugesin suurin mielenkiinto näyttää nimittäin kohdistuvan lapsiin. Hänen traumaattiset lapsuuskokemuksensa Pyhän Kristoforoksen koulussa ovat ehkä jollain tapaa pysäyttäneet hänen kehityksensä. Hän katselee mielellään koululaisia pihaleikeissään, ottaa heistä valokuvia ja äänittää leikin ääniä. Onko hän pedofiili? Epäilemättä, jos jaamme sanan alkumerkityksiinsä – hän rakastaa lapsia. Ehkä hän saa katselusta myös seksuaalista tyydytystä, mutta liittyykö siihen myös seksuaalista kanssakäymistä... siitä emme voi olla varmoja.

Erityisen tärkeäksi Tiffaugesille tulee Kristoforoksen, Jeesus-lasta legendan mukaan kantaneen jättiläisen, myytti. Jättikokoisena itsekin Abel Tiffauges samastuu myyttisen kantajan hahmoon. Kantamisen, forian, idea tuntuu toistuvan hänen elämässään. Jopa hänen ammattinsa autojen parissa on hänelle merkki forian keskeisyydestä hänen kohtalossaan.

Tiffauges ei erityisemmin peittele omituisuuksiaan, joten kun häntä syytetään 12-vuotiaan Martine-tytön raiskaamisesta, tekee mieli uskoa hänen olevan siihen syytön, koska hän päiväkirjassaan niin kirjoittaa. Sota pelastaa Tiffaugesin vankeudesta. Euroopan ylle on alkanut kertyä synkkiä pilviä päiväkirjan kirjoittamisen aikana: Saksa on liittänyt itseensä naapurivaltioiden alueita. Syyskuun 3. päivänä vuonna 1939 Ranska julistaa sodan Saksalle. Abel Tiffauges kuuluu ensisijaisiin kutsuttaviin, joten hänen oikeudenkäyntinsä annetaan raueta. Tiffaugesin päiväkirja päättyy tällä erää syyskuun 4. päivään. Kirjan lopulla hän palaa vielä uudestaan päiväkirjansa pariin.

Abel Tiffaugesin sotakokemukset kertoo suurimmaksi osaksi kaikkitietävä kertoja. Se, että Tiffauges pelastuu vankilalta, on hänelle jälleen merkki siitä, että kohtalo ohjaa hänen elämäänsä. Hänestä tulee ensin kirjekyyhkyjen kouluttaja – jälleen eräänlaisen kantajan, tällä kertaa viestien kuljettajan, tehtävä lankeaa hänelle. Saksalaisten sotavangiksi jäätyään hän entisen ammattinsa vuoksi pääsee lähes ilman valvontaa ajamaan Magirus-kuorma-autoa pitkin Itä-Preussin teitä. Yöt hän viettää vankileirissä, kunnes huomaa, ettei häntä valvota erityisen tarkasti. Hän alkaa yöpyä autiossa metsästysmajassa, jonka nimeää "Kanadaksi".

Vankileiriaikana läheiseltä suolta löydetään hyvin säilynyt ikivanha suoruumis ja hetken päästä vielä toinen, osittain säilynyt, mahdollisesti lapsen ruumis. Goethen runon mukaan löytö nimetään Keijujen kuninkaaksi. Runo on mukana romaanin liitteissä. Se kertoo isästä, joka ratsastaa läpi yön kuumeinen lapsi sylissään. Lapsi kuulee keijujen kuninkaan kutsun useaan otteeseen. Aamulla kun ratsu pääsee perille kartanoon, lapsi on kuollut. Abel Tiffaugesille suoruumis ja kantamisen idea runossa ovat jälleen yksi merkki siitä, että hän on edelleen kohtalon määräämällä tiellä.

"Kanadassa" hän tutustuu paitsi sokeaan saksanhirveen myös yliriistanvartijaan, joka värvää Tiffaugesin apurikseen Romintenin luonnonsuojelualueelle, josta on käytännössä tullut Herman Göringin, Saksan ilmavoimien komentajan ja valtakunnan suurjahtimestarin, yksityinen jahtipuisto.

Romaanin kuvasto on fyysisyydessään paikoin groteskia: lähes unenomaisessa kohtauksessa Göring kahlaa tapettujen saksanhirviurosten veressä, vetää niiden reidet erilleen ja kiskoo esiin niiden kivekset, koska uskottiin kuohimattoman lihan pilaantuvan nopeasti. Lähes hellyydellä ja äärettömän yksityiskohtaisesti kuvataan myös hevosen ulostamista, joka kiehtoo Tiffaugesia. Hänen myyttien kiehuttamissa aivoissaan saksanhirvi edustaa "falloforista enkeliä" ja hevonen "anaalienkeliä, ulostuksen toteemieläintä".

Luin tätä romaania koronataudissa ja välillä tuntui, että olin itse kuumehoureissa keksinyt romaaniin kohtauksia. Aamuisin kuumeen laannuttua selasin taaksepäin ja totesin, että kuumetta tässä totisesti on, mutta ei minun.

Seuraavassa vaiheessa Abel Tiffauges päätyy omasta toiveestaan Kaltenbornin linnan autonkuljettajaksi ja tallirengiksi. Kaltenbornissa toimii napola. Napolat olivat natsi-Saksassa toimivia sotilaskoulutukseen painottuvia eliittisisäoppilaitoksia. Lapset otettiin niihin 12 vuoden ikäisinä ja he lähtivät pois 18-vuotiaina, yleensä SS:n tai armeijan eri aselajien palvelukseen. Abel Tiffaugesin mielessä napolat yhdistyvät Keijujen kuninkaaseen, joka houkuttelee lapset pimeälle puolelle, Hitlerin veriuhriaatteeseen ja lapsenmurhaan.

Tässäkin romaanissa, samoin kuin Meteorit-romaanissa, josta olen kirjoittanut aiemmin, myyttisten viittausten verkosto käy paikoin niin raskaaksi, että se alkaa häiritä sujuvaa tarinankerrontaa, joka kuitenkin on mielestäni parasta tässä romaanissa. Romaaniin on kirjoitettu sisälle myös myyttisen ylitulkinnan kritiikki. Kaltenbornin kreivi, joka yhä asuu linnassaan, on samanlainen mytomaani kuin Abel Tiffaugeskin. Hänen myyttinen kuvastonsa on peräisin Ilmestyskirjasta. von Kaltenborn kuitenkin varoittaa Tiffaugesia:

Oletteko te lukenut Johanneksen ilmestystä? Sen taivaalla näytellään suurenmoisen kauhistuttavia kohtauksia, siellä on mielikuvituseläimiä, tähtiä, miekkoja, kruunuja, tähtikuvioita, suunnaton arkkienkelien, valtikoiden, valtaistuinten ja aurinkojen sekasotku. Ja se kaikki on vertauskuvaa ja merkkiä, kiistattomasti. Mutta älkää yrittäkö ymmärtää eli löytää jokaiselle merkille asiaa, johon se viittaa. Sillä ne symbolit ovat diaboleja: ne eivät viittaa enää mihinkään. Ja niiden kyllästymispisteestä syntyy maailmanloppu.

Tiffaugesin erityislahjat huomataan Kaltenbornissa pian ja hänestä tulee lähiseudun vanhempien silmissä hirviö, joka mustalla hevosellaan ja mustan koiralaumansa kanssa ratsastaa pitkin maaseutua etsien sopivia lapsia siepattavaksi napolaan. Tiffaugesin lapsirakkaus saa täälläkin erikoisia muotoja: hän piehtaroi lasten irti leikatuissa hiuksissa, katselee alastomia lapsia ja syö lasten korvavahan "hunajaa". 

Lopussa Abel ymmärtää raamatullisen nimensä osoittavan hänen olevan paimentolaisten sukua. Hän on Abel, jonka tulee pelastaa linnaan tuomansa juutalaispoika Kainilta, jota Saksa edustaa. Liittoutuneiden hyökkäyksessä tuhoutuvan Kaltenbornin raunioissa Abel Tiffaugesin kohtalo viimein täyttyy kirjaimellisesti lapsen kantajana.

Olipa melkoisen hurja kirja!

Michel Tournier, Keijujen kuningas. Otava 1983. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le Roi des Aulnes (1970) suomentanut Annikki Suni. Kannen kuva: Tadeusz Piskorski. 382 s.

-------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 27: Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius suositteli tätä Meteorit-romaanista kirjoittamani blogitekstin kommenttiosiossa. Merci, frère Gregorius!