Lawrence Durrell: Reflections on a Marine Venus

Syksyn etelänmatkani suuntautui Rodokselle. Muistin joskus hankkineeni Lawrence Durrellin Rodosta käsittelevän opas- ja muistelmateoksen ja arvelin, että sitä voisi olla hauska lukea matkalla. Kirjahullun kirjahylly ei ole tiptop-järjestyksessä, mutta tämä kirja löytyi melko nopeasti ihan loogisesta paikasta pokkarihyllyn takarivistä Aleksandria-kvartetin takaa. 

Edellisestä käynnistäni Rodoksella olikin ehtinyt vierähtää 51 vuotta. Tuolloin teini-ikäisenä kohtaamani Rodos on jo suurelta osin kadonnut. Enimmäkseen maanviljelyksestä ja karjanhoidosta elävällä kiireettömällä saarella on enää hyvin vähän yhteistä nykyisen Rodoksen kanssa, jossa massaturismi ulottuu kaikkialle. 

Lawrence Durrellin (1912–1990) kirja kertoo vielä vanhemmasta Rodoksesta. Sen takia tämän kirjan anti matkaoppaana on melko vähäinen. Saaren menneisyyden ja sen perinteisen kulttuurin kuvauksena se on kuitenkin tutustumisen arvoinen. Turistina ja kreikan kieltä taitamattomana on vaikea arvioida, miten perinteet vaikuttavat tänä päivänä. Pyhimyksiin liittyvät uskomukset ja juhlat eivät enää näy yhtä selvästi kuin Durrellin kuvauksissa, mutta tiheästä luostariverkostosta päätellen ne edelleen elävät paikallisen väestön keskuudessa.

Keväällä 1945 Ison Britannian ulkoministeriön 33-vuotias lehdistöattasea Lawrence Durrell sai määräyksen siirtyä Egyptin Alexandriasta Rodoksen saarelle, jonka Englannin sotajoukot olivat äskettäin vapauttaneet saksalaismiehityksestä. Durrellin tehtävänä oli painattaa saarella sanomalehtiä kolmella kielellä: kreikaksi, italiaksi ja turkiksi. 

Kielten moninaisuus selittyy Rodoksen saaren värikkäällä historialla. Muinainen kreikkalainen merivaltio joutui Rooman imperiumin haltuun Julius Caesarin murhaa seuranneissa valtataisteluissa. Rooman valtakunnan jakautuessa Rodoksesta tuli nimellisesti osa Bysanttia, mutta käytännössä sitä ryöstelivät vuoroin gootit, persialaiset, arabit, genovalaiset ja venetsialaiset. 1300-luvun alussa Pyhästä maasta karkotetut johanniittaritarit ottivat saaren haltuunsa ja loivat sinne linnoitusverkoston, jonka avulla he pystyivät vastustamaan turkkilaisten osmanien rajuja valloituspyrkimyksiä aina vuoteen 1523 saakka, jolloin johanniitat lopulta joutuivat antautumaan ja vetäytymään Maltalle.

Lähes 400 vuotta Rodos oli osmanien hallussa. Kun Kreikan valtio itsenäistyi vuonna 1830, Rodoksen ei sallittu liittyä siihen. Vuonna 1912 Rodos joutui Italian haltuun Libyasta käydyssä sodassa. Kun fasistit nousivat valtaan Italiassa,  Rodosta ryhdyttiin määrätietoisesti italialaistamaan. Vuonna 1936 italiasta tuli saaren virallinen kieli. Kreikan kieli ja ortodoksinen kirkko kiellettiin. Mussolinin antauduttua vuonna 1943 Rodoksen valtasivat saksalaiset joukot.

Lawrence Durrell siis saapui Rodokselle saksalaisten kukistuttua. Nopeasti hän solmi ystävyyssuhteita saaren muihin ulkomaalaisiin, enimmäkseen britteihin, sekä muutamiin paikallisen väestön edustajiin. Kreikan kielen taito oli suureksi avuksi. Saaren kanta-asukkaat uppoutuivat mielellään kuulemaan uutisia ulkomaailmasta ja kertomaan omasta elämästään. He pahastuivat, jos vieraalla oli heidän mielestään liian kiire työtehtäviinsä. 

Durrellin komiikan sävyttämät kertomukset ystäviensä kanssa käymistään keskusteluista ja tekemistään retkistä ovat kirjan parasta antia. Jo myrskyisellä merimatkalla Rodokselle Durrell tutustui vanhaan brittiupseeriin, Gideoniin, joka oli koiransa Homeroksen kanssa vain läpikulkumatkalla, mutta ihastui saareen niin kovasti, että järjesti itselleen sieltä maatalousneuvojan paikan. Sen jälkeen hän valvoi etenkin saaren lampaita kuin ne olisivat  olleet hänen henkilökohtaisia ystäviään ja pahastui aina kun kuuli, että joku niistä oli päätynyt grillijuhliin. Myöhemmin mukaan kirjan ydinporukkaan tulivat mukaan kielitieteilijä Hoyle sekä lääkäri Mills ja tämän kreikkalainen puoliso Chloe.

Durrellin saapuessa Rodos oli miehitysten jäljiltä sekasortoisessa tilassa. Maaseutu oli tiheästi miinoitettu. Italialaisten miinakentistä oli olemassa jonkinlaiset kartat, mutta saksalaisten miinojen sijainti saatiin selville usein vasta silloin, kun räjähti. Sodan aikana saarella oli kärsitty suoranaista nälänhätää. Nälkiintyneitä ja resuisia saksalaisia sotavankeja kuljetettiin edelleen Rodoksen kaupungin kaduilla työtehtävistä toisiin. 

Durrell ystävineen kiinnitti huomiota siihen, että kissat sidottiin yöksi narulla ovenkahvaan. Syykin selvisi pian. Ruoan puutteessa saaren kissat oli sota-aikana syöty. Siitä seurannut rottaongelma saatiin kuriin tuomalla Kyprokselta uusi kissakanta. Näitä arvoeläimiä ei tietysti enää uskallettu päästää öisin vaeltelemaan täysin vapaina. 

Kissojen arvostus muuten näkyy saarella edelleen. Kun ajelimme maaseudulla vuokraamallamme autolla, meitä huvittivat roska-astioiden päivystävät kissat: jokaisen päällä istui aina vähintään yksi vahtivuorossa. Turistikohteissa näkyi, että kissat olivat tottuneet silittelyihin ja makupaloihin eikä niissä ollut jälkeäkään huonon kohtelun synnyttämästä varovaisuudesta.

Durrell löysi Rodoksen uudesta kaupungista asunnokseen pienen ja idyllisen Villa Cleoboluksen, joka alun perin oli ollut Murad Reisin moskeijan yhteydessä sijaitsevan islamilaisen hautausmaan ja puutarhan portinvartijan talo. Taloon muuttamiseen kristityn Durrellin piti saada paikallisen muftin lupa, mikä järjestyikin helposti polyglottiystävän, Hoylen, avulla. Mufti kun puhui pelkästään turkin kieltä. 

Hieman myöhemmin Durrellin naisystävä "E" muutti myös saarelle ja sisusti Villa Cleoboluksen viihtyisäksi ystäväpiirin kokoontumispaikaksi. Durrell jättää häveliäästi hieman epäselväksi sen, asuiko myös "E" Villa Cleoboluksessa. Tuohon aikaan Durrell oli virallisesti naimisissa ensimmäisen vaimonsa kanssa ja "E" on luultavasti Eve Cohen, josta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa.

"E" osasi keittää erinomaista turkkilaista kahvia, joten tälle nautintoaineelle persosta muftista tuli Villa Cleoboluksessa joka-aamuinen kahvitteluvieras. Durrell puhui kreikkaa ja mufti turkkia, mutta he tulivat keskenään juttuun erinomaisesti.

Kirjaan sisältyy myös lyhyet kuvaukset muistakin Dodekanesian saariryhmän saarista, joilla Durrell vieraili laivalla. Patmoksen saarella ainoa puhelin oli luostarin apotin hallussa. Hän valitteli, että vieraat aina soittavat saapuvansa, mutta eivät sitten tulekaan. Etenkin muuan Anthony. Vähitellen Durrellin seurueelle kävi selväksi, että apotti eli omassa mielikuvituksessaan ja soitotkin olivat harhaa.

Rodoksen saaren antiikin aikaisille nähtävyyksille kirjassa annetaan paljon tilaa. Ystäväjoukko kiersi saarta enimmäkseen jalkaisin ja nukkui taivasalla. Makuuvaatteet ja muut matkatavarat kuljetettiin kahdella autolla seuraavaan yöpymispaikkaan.

Lindoksessakin aikomuksena oli nukkua akropoliilla tähtitaivaan alla, mutta seurueen naiset pistivät hanttiin ja vaativat vaihteeksi oikeita vuoteita. Matkalaiset toimivat kuten Kreikassa ennen toimittiin: etsittiin kaupungin pormestari ja antauduttiin hänen vieraanvaraisuutensa armoille. Pormestari sitten piti kunnia-asianaan järjestää katon matkalaisten pään päälle.

Lindos on se Rodoksen kaupunki, johon apostoli Paavali laski maihin merimatkallaan. Saarella järjestettiin vielä Durrellin aikaan isot Pyhän Soulasin juhlat Soronin kylässä. Soulasin kerrotaan olleen Paavalin kanssa samassa laivassa matkustanut kristitty, joka paransi ihmisiä saarella ollessaan. Durrell arvelee uskottavasti, että kyseessä on sekaannus, joka on syntynyt Paavalin vanhan nimen, Saulin, takia. Kansanuskomuksissa yksi henkilö on jakaantunut kahdeksi: Paavaliksi ja Soulasiksi.

Durrellilla on paljon muitakin tulkintoja ja havaintoja, jotka tuntuivat varteenotettavilta. Oli helppo yhtyä hänen Italian ja Kreikan maisemaa koskevaan vertailuunsa. Italian maisema on hänen mielestään kesytetty, kun taas Kreikan maisema on villi ja karu, "tragedian kehto". Ainakin minun on Kreikan vuoria katsellessani helppo kuvitella sinne pikkuinen Oidipus-parka jaloistaan oliivipuuhun sidottuna.

Osuvalta vaikutti myös Gideonin luonnehdinta englantilaisista: "Englantilainen voidaan määritellä pehmytytimiseksi olennoksi, jolla on sitkeä ja kova kuori, jonka läpi kaksi herkkää tuntosarvea (huumori ja ennakkoluulo) tutkivat ympäröivää maailmaa."

Teoksen alkupuolella on myös kipakka kuvaus egyptiläisistä. Se ei ole enää poliittisesti korrekti enkä halua sitä tässä toistaa. Ohitin sen esimerkkinä oman aikansa kielenkäytöstä. Kreikkalaisista Durrell pystyy näkemään yksilöt eikä leimaa koko kansaa samalla leimasimella. Huiputtava kreikkalainen Manoli, joka painaa kirjapainossa lehtiin ylimääräisiä itse myymiään ilmoituksia ja väärentää bussiliput sukulaisilleen, on vain huvittava ja raivostuttava yksityistapaus. Toinen Manoli, kalastaja, kuvataan arvokkaan surumielisenä ja syvällisenä hahmona.

Durrellin teoksen nimi viittaa Rodoksen satama-altaasta löydettyyn antiikin ajan veistokseen, jonka kasvonpiirteet merivesi on syövyttänyt lähes olemattomiin. Hieman erikoista on, että Durrell nimesi veistoksen roomalaisen Venuksen eikä Kreikan Afroditen mukaan. Veistoksesta tulee Durrellille koko Rodoksen symboli ja samalla jotain vielä syvällisempää, koko ihmisenä olemisen vertauskuva. Tiedän, että Durrell oli kiinnostunut gnostilaisuudesta; kuvittelenko vain vai onkohan tässä häivähdys gnostilaisesta maailmankuvasta:

Everywhere the dualism of the human personality has created side by side profanity and piety, truth and falsehood, hate and love. Time is always aspiring to a dance-measure which will entangle the two in a dance, a dialogue, a duet: dissolve their opposition. The radiance of that worn stone figure carries the message to us so clearly... 

Reflections on a Marine Venus päättyy erotunnelmiin. Ystäväpiiri hajosi, kun Rodoksen saari vuonna 1947 luovutettiin Kreikan valtiolle ja brittiläinen väliaikaishallinto poistui saarelta. Ystävät vannoivat tapaavansa vielä uudelleen. Kaikkien osalta se ei toteutunut. Durrellin ensimmäinen tuttavuus saarella, Gideon, kuoli ylittäessään merkitsemätöntä miinakenttää Nisyroksessa.

Kirjan lopussa liitteenä on mukava kalenteri, josta käyvät ilmi juhlapäivät sekä kunkin kuukauden kukkiva kasvillisuus. Tästä kalenterista opin, että oma lomamatkani sattui ajanjaksoon, jota nimitetään Pyhän Demetriuksen pikkukesäksi. Näin kutsutaan lokakuun lopulla olevaa lämmintä jaksoa. Toisena liitteenä on kirjassa esiintyvän lääkärin, A. Raymond Millsin, kokoama kansanlääkinnän sanasto. Siinä oli hauskaa tietoa muun muassa tulevan lapsen sukupuolen määrittämiseksi.

Lawrence Durrell tunnetaan parhaiten neljän romaanin Aleksandria-kvartetistaan, joka aikanaan nosti hänet jopa Nobel-veikkausten kärkeen. Tai ehkä hänet sittenkin tunnetaan vielä paremmin henkilönä pikkuveljensä Geraldin omaelämäkerrallisessa romaanissa Eläimet ja muu kotiväkeni. Tästä romaanista on tehty myös elokuva ja tv-sarja.

Lawrence Durrellin maine on kärsinyt hänen itsemurhan tehneen tyttärensä päiväkirjoista löytyneistä insestivihjeistä. Myös Durrellin hieman monisanainen ja äännemaalailuun perustuva kirjoitustyyli on mennyt pois muodista.

Pidin kovasti Aleksandria-kvartetista silloin, kun sen luin. Aina silloin tällöin törmää muihinkin, joihin se on tehnyt vaikutuksen. Joskus yllättävästikin: 1980-luvun alkupuolella Alpo Ruuth, realismin järkäle, kehui Aleksandria-kvartettia vuolaasti eräällä kouluvierailullaan.

Lawrence Durrell, Reflections on a Marine Venus: A companion to the landscape of Rhodes. Penguin Books 1978. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1952. Kansikuva: Abner Graboff. 198 s.

----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.