Joyce Carol Oates: Cybele

Joyce Carol Oatesin valtavasta tuotannosta syysmatkalukemiseksi lähti mukaani pieni ja vähälle huomiolle jäänyt romaani Cybele. Oatesin laajat romaanit ovat yleensä perheen tai suvun tarinoita, joissa kerronnan rytmi on rauhallinen ja näkökulmia on useita. Näissä lyhyissä romaaneissaan Oates päästää vallalle väkivallan, pakkomielteet ja perversiot. Näkökulma on rajattu siten, että lukija lähes pakotetaan päähenkilön tai päähenkilöiden pään sisään. Niissä on usein trilleriä muistuttava rakenne ja piinaavan jännittävä juoni. Onnellisia loppuja on turha odottaa. 

Cybele kertoo synkän tarinan keski-ikäisen ja keskiluokkaisen Edwin Locken amokjuoksusta, varhain iskeneestä viidenkympin villityksestä. Tarina on loppuratkaisuaan lukuun ottamatta tavallinen. Niin tavallinen, että Oates on omistanut kirjansa Edwineille. Heitä on ilmeisesti joukossamme niin paljon, että Edwinit ovat oma ihmisluokkansa.

Jo kirjan ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan tarinan juoni yksinkertaisen jylhästi kuin kreikkalaisen tragedian prologissa:

There was a lover of mine who worshipped me, and became reckless with his life, which was soon taken from him – more abruptly than I would have wished, and more cruelly; for I came to pity him in the end.

Ensimmäisen luvun salaperäinen minäkertoja ei vastaa koko tarinan kerronnasta. Hän kommentoi tapahtumia muutamia kertoja kirjan aikana. Enimmäkseen kerronta etenee hän-muodossa Edwinin näkökulmaan pitäytyen. 

Suurimmaksi osaksi romaani on kerrottu preesensissä. Tästä kerrontateknisestä keinosta kaikki eivät pidä. Esimerkiksi kirjailija Philip Pullman on pitänyt sitä "kerronnallisesta vastuusta luopumisena"; hän on ilmoittanut kieltäytyvänsä lukemasta enää ainoatakaan preesensissä kirjoitettua romaania. Minusta kerronnan keinoja ei sovi rajoittaa millään tavalla. Preesens sopii tällaisiin trillereihin oikein hyvin: syntyy tunne kuin kohtaisin lukijana vaarat yhtä aikaa päähenkilön kanssa. Ajallisen välimatkan puute lisää tapahtumien intensiteettiä.

Cybele-romaanin päähenkilö on 44-vuotias vakuutusyhtiön varajohtaja Edwin Locke. Hän on ollut naimisissa viisitoista vuotta Cynthian kanssa. Edwin meni naimisiin ystävänsä kanssa, ei rakastunut vaan "ajautui rakkauteen". Cynthia on kotirouva, kuten vaimot usein ovat amerikkalaisissa keskiluokan kuvauksissa. Avioparilla on kaksi poikaa, vanhempi varhaisessa teini-iässä, kuopus pari vuotta nuorempi. 

Edwin pitää työstään ja itsestään; hän on komea ja pukeutuu tyylikkäästi. Aineellisesti kaikki on siis kunnossa, mutta sisäisesti Edwinin elämä on tyhjää. Hän on ollut tahdoton ajautuja, korrekti, siloinen ja puhtoinen. Hänellä on usein tunne, että aika kuluu hukkaan – ja kiihtyvällä nopeudella. Golfin peluu – ajan haaskausta, samoin käsipallo ja squash. Murtomaahiihtolomat perheen kanssa – ajan haaskausta. Kykenemättömyytensä vuoteessa hän selittää väsymyksellä ja työpaineilla.

Tähän rypyttömään kulissielämään iskee lujaa Edwinin äkillinen rakastuminen, ensimmäistä kertaa elämässään, kuten hän uskoo. Hän hullaantuu pariskunnan ystäväpiiriin kuuluvaan Cathleeniin. Alkuun varsin viattomissa keskusteluissa käy ilmi, että myös Cathleen on tyytymätön elämäänsä ja aviomieheensä. Ennen kuin edes suudelmaa on vaihdettu, Edwin kertoo Cathleenille eroavansa vaimostaan ja haluavansa mennä naimisiin Cathleenin kanssa. 

Ensimmäinen intiimi tapaaminen sovitaan lentokenttähotelliin, jonne Cathleen on mennyt edeltä hyväntekeväisyystehtäviensä varjolla. Edwin saapuu sinne suoraan työmatkalta. Hississä matkalla hotellihuoneeseen Edwin huomaa tuntemattoman miehen esittelevän pornolehteä toverilleen. Edwin nolostuu ja närkästyy. Edwinin häveliäisyys on  huvittavaa, kun muistamme, mitä hän itse on juuri tekemässä.

Suhde Cathleenin kanssa on aluksi pelkkää hurmiota, mutta pian käy ilmi, ettei Edwin pystykään ilmoittamaan eroaikeista vaimolleen. Cathleenin vaatimukset yltyvät painostukseksi, mihin Edwin taas reagoi seksuaalisella kyvyttömyydellä.

Nyt rakastumisten pyörre imaisee Edwinin lopullisesti mukaansa. Samalla Edwinin alkoholin käyttö saa aivan uudet mittasuhteet. Seuraavan ryypyn saaminen alkaa hallita ajatuksia. Edwin hylkää Cathleenin ja aloittaa suhteen nuoremman ja räväkämmän Risan kanssa. Lukijalle on selvää, että Risalle Edwin on vain sokerideitti, joka kiinnostaa niin kauan kuin häneltä saa rahaa ja tavaraa. Edwin uskoo itse vakaasti, että kyseessä on aito rakkaus, se suuri rakkaus, joka on ainoa asia, jota hän etsii. Lukijalle Edwinin rimpuilu on piinallista ja hieman koomistakin seurattavaa.

Puolivillainen yritys korjata avioliitto Cynthian kanssa avioliittoneuvojan avulla ei onnistu, vaan pariskunta ajautuu asumuseroon. Romaanissa käyvät hyvin ilmi myös erotilanteen oheiskärsijät. Edwin pystyy vain osittain ymmärtämään poikiensa vaikean tilanteen. Hän yrittää pitää yhteyttä vanhempaan poikaansa, mutta yhteinen koripallomatsi menee monella tapaa pieleen – suurelta osin Edwinin juopumuksen takia. Edwinin keskittymistä poikaansa häiritsee myös se, että hän on ilmiselvästi seksuaalisesti kiinnostunut pojan alaikäisestä tyttötuttavasta. Nuorempi poika ei halua tavata Edwiniä eikä edes puhua tämän kanssa puhelimessa.

Edwinin seksuaalinen saalistus jatkuu kiinnostuksena hyvin nuoriin tyttöihin, käynneillä hieromalaitoksessa ja bordellissa, aina uusina "rakastumisina".

Toisinaan Edwin on lähellä itseymmärrystä. Hän näkee, ettei maailma ole sellainen kuin hän on kuvitellut, mutta hänen on vaikea löytää itseään tästä uudesta maailmasta. Sihteerilleen Edna-Maelle hän sopertelee:

"I want to live. I have a right, don't I, to live. I don't want to die without... without having lived. For most of my life I was playing a game but I didn't quite know it. I didn't grasp it. I was playing the game of Edwin. The game of Edwin. When I was a boy I believed that everybody was exactly who they pretended to be and so I must have been the person I was pretending to be but... but it's like being back-stage during a play... once you see the play from that angle it no longer works."

Edwin ei enää voi palata epäaidoksi kokemaansa elämään, mutta hänen kehnon puoleinen ratkaisunsa on jakaa itsensä kahtia: työpäivinä hän on asiallisesti pukeutuva ja käyttäytyvä varajohtaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin hän elää eräänlaisessa taiteilijakommuunissa kuvataiteilijanaisen kanssa ja pukeutuu kuin hippi. Kun hän käväisee entisellä kodillaan, naapuri ei tunnista häntä.

Loppuratkaisu jääköön tässä tarkemmin kertomatta. Jotain siitä paljastui jo romaanin alkukappaleesta. Palataan sen sijaan romaanin nimeen ja siihen mystiseen minäkertojaan, joka aloittaa romaanin. Joyce Carol Oates hakee kertomukseensa syvyyttä mytologiasta. Tämähän oli varsinkin modernistien suosima tapa. Ajatellaan vaikka James Joycen Ulyssesta, jossa Odysseuksen ja Telemakhoksen seikkailut tuotiin Dubliniin ja vuoteen 1904.

Kybele (Cybele) oli muinainen äitijumalatar, jota palvottiin hurmioituneissa juhlissa. Hän oli eräänlainen naispuolinen Dionysos. Kybele oli rakastunut hedelmällisyyden jumala Attikseen, joka teki puolestaan sen virheen, että rakastui kuolevaiseen ja halusi mennä tämän kanssa naimisiin. Kybele esti tämän. Sen jälkeen Kybele kastroi Attiksen tai toisten versioiden mukaan Attis kastroi itsensä.

Joyce Carol Oatesin romaanin Edwin on helppo nähdä kastroituna ja itsensä kastroivana Attiksena. Kybele on mukana kaikissa teoksen naishahmoissa, selvimmin Edwinin puolisossa Cynthiassa. Salaperäinen minäkertoja edustaa kollektiivisesti tätä ylpeän mutta loukatun naiseuden ääntä.

Joyce Carol Oates kuvaa useissa teoksissaan amerikkalaisen keskiluokan elämää. Hän on varsin taitava osoittamaan tyhjyyden ja ristiriidat pinnallisen seurustelun, hyväntekeväisyyden ja hyvien tapojen alla. Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että keskiluokan elämä on liiankin yleinen ja helppo satiirin kohde. Keskiluokan hillitty elämä ei ole yksistään pahasta.

Tätä Cybele-romaania lukiessa mieleeni tuli joitakin vuosia sitten lukemani romaani Soul/Mate, jonka Joyce Carol Oates julkaisi kirjailijanimellä Rosamond Smith. Siinä keskiluokkaiseen yhteisöön soluttautuu psykopaatti aivan toisenlaisista ympyröistä. Hän toteaa, että keskiluokan elämä, joka edellyttää jatkuvaa viettien hallintaa, on vaikeaa. Hänen elämänsä, jossa mielitekoja noudatetaan, on paljon helpompaa.

Minusta tuntuu, että me keskiluokkaiset selviydymme meihin suunnatusta kritiikistä melko helposti. Mehän sen kritiikin kustannammekin. Käymme teatterissa ja konserteissa, ostamme kirjoja, maksamme veromme. Yleensä meitä vain naurattaa, kun makuamme arvostellaan. Viihdymme oikein hyvin valkoisella nahkasohvallamme ja Lokki-valaisimen valossa.

Emme ole myöskään niin rajoittuneita kuin annetaan ymmärtää. Nykyisin suvaitsevaisuus elää juuri keskiluokassa. Ranskan dekadentit runoilijat ottivat iskulauseekseen ja tehtäväkseen épater le bourgeois – ärsyttää porvareita. Mutta uskokaa tai älkää, ei meitä ole helppo épater! 

Joyce Carol Oates, Cybele. Obelisk / E. P. Dutton 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kansikuva: Jacqueline Schuman. 204 s.