Todd McEwen: Arithmetic

Lapsen näkökulman tavoittaminen on vaikeaa fiktiossa. Teksteihin pyrkii aina mukaan kaksoisvalotus, joka syntyy siitä, että kirjoittaja on aikuinen ja ymmärtää asioita, joita lapsi ei vielä ymmärrä. Tästä syntyy usein hauskuutta lapsen puutteellisen ymmärryksen kustannuksella. Eikä tässä ole mitään pahaa; harvoin kirjoittaja tekee näin ilkeyttään. Kotimaisista lapsuuden kuvaajista vaikkapa Sakari Pälsi ja Jari Tervo edustavat tässä suhteessa janan yhtä päätä ja Antti Hyry toista. Olli Jalonen on jossain siinä välissä.

Todd McEwenin Arithmetic-romaanin Joe Lake on laajasta sanavarastostaan ja verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta melko uskottava lapsikertoja. Hänen kauttaan saamme aidon kurkistuksen amerikkalaiseen lapsuuteen 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Joen tarkkaa ikää ei mainita, mutta oletan hänen olevan 8- tai 9-vuotias. Pikkusisko Julie on 7-vuotias. Lasten ikäero on niin pieni, että heidän on saatava vanhemmiltaan aina täsmälleen samat asiat, jotta ei synny riitaa.

Kirjassa on paljon lapsuuteen kuuluvia kokemuksia, jotka jossain muodossa ovat tuttuja monille kansallisuudesta riippumatta. Käynnit partiossa, jonka ohjaajat eivät ole ihan tehtäviensä tasalla. Isä, joka näyttää lastenkutsuilla kaitaelokuvia. Ihastuminen oman luokan tyttöön, Anitaan, jonka syntymäpäivänä Joe pääsee huvipuistoon Anitan ja tämän snobivanhempien kanssa. Käynnit raamattutunneilla, joilla muut vaikuttavat tuntevan perinpohjaisesti tarinat, joista itse et ole kuullutkaan.

Koulussakin on tuttuja tyyppejä. Lettipäinen hikipinko Linda Johnson. Julius, joka itkee herkästi ja kastelee toisinaan housunsa. Mustelmia muksiva kovis Nunzio. Larry, joka yrittää olla kovis, mutta saa sylkiessään syljen leualleen. Rivosuinen Gomez, jonka hävytön yksimielisyys ei vielä ole kehittynyt kaksimielisyydeksi. Gomezilta Joe oppii sanoja, joiden käytöstä joutuu sitten pulaan kotona.

Koulupäivä aloitetaan lippuvalalla, jonka vaikeita sanoja opettaja yrittää selittää lapsille vaihtelevalla menestyksellä. Joe ja hänen paras kaverinsa Fard ovat ikionnellisia saatuaan opettajakseen suosikkiopen, rouva Dentynen, joka paneutuu erityisesti luonnontieteen opetukseen. Joe ja Fard ovat hullaantuneita tieteeseen. He saavat oppitunneillakin seurata pienistä radioistaan NASAn Mercury-projektin avaruuslentoja. Kerran he pääsevät jopa seuraamaan televisiolähetystä naapuriluokkaan. 

Joen luonnontiedeinnostuksessa on kuitenkin iso ongelma, johon minun on helppo samastua, koska minulla oli sama ongelma suuren osan kouluajastani. Kirjan alkuun sijoitetusta kirjailija Todd McEwenin lapsena koulusta saamasta arviointikortista päätellen myös kirjailijalla on ollut tämä sama pulma. Joe ei nimittäin ymmärrä aritmetiikasta juuri mitään. Ja mikä pahinta, hän ei ymmärrä, mitä hän ei siinä ymmärrä. Hän ei tiedä laskevansa väärin. Yksi vastaus on yhtä mahdollinen kuin toinenkin. Hänestä myös tuntuu, että hänen odotetaan tietävän jostain taivaalta tipahtavat oikeat ratkaisut ilman, että niitä hänelle kunnolla selitetään. Aivan kuten niillä raamattutunneillakin.

Mrs Plank hates me because I'm not moving forward in arithmetic, I said, that's what she said to my own mother. I'm sitting in my seat wondering why why why all the time, I am. And there are no answers in arithmetic either, in addition to no whys. The only answer they can give you is IT JUST IS, THAT'S WHY and then they go back to yelling this junk at you they can't explain, that's it, I said to Fard, they can't explain it so they yell at us.

Joe yrittää ratkaista ongelmansa – jonka hän jollain alitajuisella tavalla ymmärtää pohjimmiltaan asenteesta johtuvaksi – hankkimalla aritmetiikan tehtäviä varten erityisen hienon uuden kynän. Rouva Plank, joka ei ole suosikkiope, ja kaikesta päätellen aika epäsensitiivinen tapaus, luonnollisesti kieltää tämän kynän käyttämisen. 

Joen vanhemmat huolestuvat Joen kouluvaikeuksista, ja pojan vapaat lauantait pilataan pakollisilla laskuharjoituksilla. Joe alkaa saada nenäverenvuotoja pelkästään aritmetiikan ajattelusta, niin hän ainakin itse uskoo. 

Joen elämä ei ole pelkkää ankeutta. Lapsen elämässä on onneksi useimmiten myös iloa tuottavia asioita.  Tärkeintä on, että parhaan kaverin Fardin kanssa jutellessa voi pilailla omien surujensa kustannuksella. Sekä suruista että iloista romaani onnistuu tiristämään komiikkaa.

Oppimispaineissa Joe kääntyy lohtua antavan populaarikulttuurin puoleen. Romaani yltyy loppupuolella pitkiksi luettelon kaltaisiksi havainnoiksi elokuvista sekä sarjakuva- ja animaatiohahmoista, esimerkiksi Väiski Vemmelsääri ja Repe Sorsa -elokuvien vitseistä. Niistä myös opittiin, miten näytellään huoletonta (kädet taskussa vihellellen). Stan Laurelilta opittiin, miltä viattomuus näyttää.

Lännenelokuvia Joe ei voi sietää. Ne ovat kaikki samanlaisia:

The bad guys have to share the same moustache, the furniture is ugly, you can see airplanes and telephone wires all over the place. They treat Mexicans like crap, they treat farmers like crap, they treat horses like crap, cattle like crap, girls crap.

Romaani päättyy Joen kuvitelmaan, jossa hän sisarensa kanssa lentää yli suuren värikkään maan. Hänen alapuolelleen jäävät Hitler, Nunzio, Gomez, rouva Plank, ARITMETIIKKA ja kaikki muut asiat, joita hän inhoaa. Ja aivan kuin piirretyssä filmissä, niitä huiputetaan, niille nauretaan, niitä pilkataan, niitä lyödään päähän jättinuijalla, niiden yli ajetaan höyryjyrällä ja ne ajetaan mutkitellen pakoon horisontin taa.

Mielikuvituksessa voimatonkin voi voittaa. Ilman sen kummempia todisteita arvelen, että kirjailija on tämän kirjan avulla karistanut myös yhden oman apinansa selästään.

Todd McEwen, Arithmetic. Jonathan Cape 1998. 186 s.

------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 10: Kirjan nimi on mielestäsi tylsä.

Tämä oli vaikea haastekohta siksi, että olen ymmärtänyt pitäväni usein tylsänä asioita, joihin en ole vaivautunut tutustumaan riittävästi. Kirjan päähenkilön iässä olisin kyllä varmasti pitänyt aritmetiikkaa tylsänä. Enää en ole yhtä varma.

Onko edes olemassa tylsää nimeä?  Leonard Cohenin sanoin "there's a blaze of light in every word. It doesn't matter which you heard: the holy or the broken hallelujah".