Nicolas Freeling: Kuolema Amsterdamissa

Katselin Ylen Areenasta pari tuotantokautta sarjasta Van der Valk, kanavakaupungin kyttä. Sarjan töksähtelevän suorapuheinen ja samalla kollegoitaan ja rikokseen sekaantuneita empaattisesti kohteleva päähenkilö oli niin raikas tuttavuus, että päätin tutustua myös kirjoihin, jotka ovat olleet tv-sarjaa innoittamassa.

Kuolema Amsterdamissa -romaanin Van der Valkissa on runsaasti samoja piirteitä kuin tv-sarjan poliisisankarissa. Kirjan Piet Van der Valk tosin puhuu enemmän ja hänen vitsinsä kopistelevat puujaloilla, mutta samaa suorapuheisuutta hänessä kyllä on. Myös taipumus luottaa intuitioon ja venyttää hyväksyttävän poliisityön rajoja on yhteinen. 

Van der Valkin (ja oikeastaan kaikkien muidenkin tarinassa esiintyvien henkilöiden) jatkuva tupakointi on luonnollisesti nykyvaatimusten mukaisesti karsittu tv-sarjasta näkymättömiin. Romaanin ensimmäisen julkaisun aikaan 1960-luvulla lukijat ovat tuskin edes noteeranneet sitä, kuinka usein tässä kirjassa palaa savuke, sikari tai sätkä.

Amsterdamin kiehtova miljöö on tavoitettu niin kirjassa kuin tv-sarjassakin. Tv-sarjassa Van der Valk on jopa pistetty asumaan kanavalaivaan. Ainakaan tässä Van der Valk -sarjan ensimmäisessä romaanissa komisarion asumuksesta ei puhuta mitään. Toisin kuin tv-sarjassa hänellä kuitenkin on vaimo, joka ei esiinny tässä kirjassa mutta johon viitataan. Van der Valkin mukaan vaimo inhoaa poliisin työtä, joten työasioista ei kotona keskustella. 

Lukijalle tulee Van der Valkista helposti mieleen Simenonin komisario Maigret. Tämä vertauskohta on ollut mielessä myös kirjailijalla, joka yhdessä kohdassa mainitsee, että Van der Valk on kuin nuorempi Maigret ilman piippua ja knallia. Myös näiden kahden komisarion tutkintalinjat ovat samankaltaisia. Tämän kirjan alkupuolella Van der Valk tosin toteaa, ettei häntä rikosta selvittäessään kiinnosta kysymys miksi vaan kysymys kuka. Hieman myöhemmin hän sitten korjaa lausumaansa ja toteaa, että kun hän saa selville miksi, hän saa tietää kuka. Tämän jälkimmäisen toteamuksen voisi aivan hyvin lausua myös Maigret.

Näistä kahdesta fiktiivisestä poliisista Van der Valk on rosoisempi hahmo. Hän ryyppää yhdessä epäillyn kanssa mutta tekee myös paljon jalkatyötä ja rutiininomaisia tarkistuskäyntejä. Maigret mietiskelee, syö voileipiä ja juo yhden oluen, tarttuu sitten puhelimeen ja lähettää alaisensa juoksemaan ympäri Pariisia.

Kuolema Amsterdamissa on vanhoista kirjoista kiinnostuneelle lukijalle otollista luettavaa. Heti ensimmäisessä luvussa on viittaus Marcel Proustiin ja myöhemmin kirjallisia viittauksia tulee aivan solkenaan. Omalle loputtoman pitkälle lukulistalleni nousi muiden muassa Sinclair Lewisin Tohtori Arrowsmith, Joseph Conradin Chance, Dickensin Our Mutual Friend sekä François Mauriacin romaani Galigaï, josta en tiennyt ennalta mitään mutta aloin jo lukea sitä heti tämän Amsterdam-romaanin jälkeen ja huomasin, että viittaus ei ole sattumanvarainen: vääristynyttä rakkautta siinä käsitellään kuten tässä rikoskertomuksessakin.

Kirjallisuusviitteiden runsaus ei johdu komisario Van der Valkista vaan siitä, että tämän romaanin murhasta epäilty päähenkilö, Martin, on ammatiltaan kirjailija. Romaani on kerrottu hän-muodossa pitäytyen Martinin havaintoihin ja ajatuksiin. Itse asiassa komisario Van der Valk on mukana vain noin kolmasosassa romaania. Tietenkin myös kirjailija Nicolas Freelingin omat kiinnostuksenkohteet tulevat kirjassa esiin. Kirjailijan esittelyssä romaanin alkusivulla kerrotaan seuraavaa: "Freeling on korkeatasoinen kirjailija, jonka kirjat eivät ole sidotut tiukasti rikoskirjallisuus-nimikkeen alle. Hän ei halua itseään kutsuttavan rikoskirjailijaksi vaan haluaa olla vain hyvä kirjailija. Freeling asuu perheineen Ranskassa."

Lontoossa vuonna 1927 syntynyt Nicolas Freeling kuoli Ranskassa vuonna 2003. Romaaninsa hän kirjoitti englanniksi.

Ja sitten hieman juonesta ilman suuria paljastuksia. Romaanin alussa kirjailija Martin pidätetään kuulusteluja varten. Nainen on ammuttu kanavanvarren talossa, josta on löytynyt Martiniin viittaavia todisteita. Martin on myös nähty talon lähellä murhailtana. Ilmeisesti hetken mielijohteesta tehty murha on kömpelösti yritetty lavastaa itsemurhaksi.

Martinia kuulustelee komisario Piet Van der Valk, jolle pian syntyy käsitys Martinin syyttömyydestä.

"Katsokaas, jongen, sillä pidänkö minä teistä vai en, ei ole mitään tekemistä työni kanssa. Siitä ei seuraa tässä ammatissa hyvää, jos alkaa suhtautumaan ihmisiin joko kielteisesti tai myönteisesti. Mutta olen rehellinen hölmö, enkä mielelläni näkisi teitä jalkapuussa, kun en rehellisesti sanoen usko teidän tappaneen häntä. Te olette nyt saanut minut mustalle listalle, mutta en luovu omasta mielipiteestäni. En pidä tätä rikosta ratkaistuna vain siksi, että te näytätte siihen sopivimmalta syylliseltä."

Van der Valk alkaa Martinin avulla ratkaista rikosta ja etsiä oikeaa murhaajaa. Martin kuitenkin pidetään tutkintavankeudessa, jotta oikea murhaaja tuntisi olonsa turvalliseksi eikä yrittäisi piiloutua. Omalla suoruudellaan Van der Valk rohkaisee Martinia vähitellen paljastamaan myös kiusalliset asiat, joista hän aluksi on nolostuneena valehdellut.

Murhattu nainen, Elsa de Charmoy, on aiemmin ollut Martinin pitkäaikainen rakastettu, mutta Martin on jättänyt hänet tutustuttuaan Elsan kautta Sophiaan, joka nykyisin on hänen vaimonsa. Myös Sophia pienen alkuepäröinnin jälkeen uskoo vankasti miehensä syyttömyyteen. Murhatun Elsan elämäntavalle ovat olleet tyypillisiä lukuisat miessuhteet. Osaan suhteista on mahdollisesti liittynyt rahallinen korvaus.

Romaani on jaettu kolmeen suunnilleen yhtä pitkään osaan, joista keskimmäinen kertoo Martinin ja Elsan yhteiselon tarinan. Tämä osuus voisi olla mistä tahansa ihmissuhderomaanista, rikosta siinä ei esiinny eikä sitä siinä ratkaista. Se syventää kuitenkin lukijan ymmärrystä kertomuksen henkilöistä.

Tässä jaksossa Martin, tuossa vaiheessa nuori sotilas, toisen maailmansodan jälkeen pula-ajan Amsterdamissa ihastuu naimisissa olevaan Elsaan, joka on häntä viitisen vuotta vanhempi kahden lapsen äiti. Martin alkaa vierailla usein Elsan kotona ruokapakettien kanssa. Heidän suhteensa on kuitenkin aluksi varsin viaton, kuin veljen ja sisaren. Yhdessä he laskevat leikkiä Martinin lukuisista tyttöystävistä. Martin lainailee kirjoja Elsan kirjahyllystä.

Vasta viiden vuoden jälkeen Martinin ja Elsan suhde muuttuu seksuaaliseksi. Suhteeseen liittyy vahva sadomasokistinen vivahde. Elsan etäinen aviomies ei vaikuta välittävän sanottavasti siitä, miten Elsa aikaansa kuluttaa – ennen kuin ottaa lapset ja häipyy kokonaan tämän elämästä. Martinille irrottautuminen symbioottisesta suhteesta, jonka hän ymmärtää myrkylliseksi, osoittautuu vaikeaksi. Se onnistuu lopulta järkevän ja tasapainoisen Sophian avulla. Ainakin melkein – kertomukseen liittyy nolo ja Sophialta salattu episodi vielä siinä vaiheessa, kun Martin ja Sophia ovat jo naimisissa.

Martin vertaa itseään Ibsenin Peer Gyntiin. Vertaus kertoo itsetuntemuksesta. Hän on Peerin tavoin ylimielinen mielikuvitusihminen ja seikkailija, joka sotkee seurustelusuhteensa. Hänet pelastaa lopulta Solveig/Sophian rakkaus.

Romaanin kolmannessa osassa Van der Valk joutuu myöntymään tuloksia vaativan tutkintatuomarin vaatimuksiin ja luovuttamaan Martinin tämän samaan aikaan syyttäjänä toimivan viranhaltijan kuulusteltavaksi. Tutkintatuomari on etäisen ystävällinen ja kylmän rationaalinen. Hän moittii Martinia siitä, että ylikehittynyt mielikuvitus hallitsee tämän ajattelua. Tuomarin mielestä mielikuvitus ottaa Martinilla älyn paikan: jos Martin ei pysty kuvittelemaan jotain, se ei ole hänen mielestään järkeenkäypää. Tutkintatuomari katsoo edustavansa puhdasta järkeä, jonka avulla hän yrittää seuloa esiin totuuden Martinin kuvitelmista.

Ankaran järjen häntä ahdistellessa ja todisteiden osoittaessa häneen Martin alkaa jo epäillä tehneensä rikoksen ja menettäneensä sitten muistinsa. Tutkintatuomari lähettää Martinin psykiatrin arvioitavaksi sulkeakseen pois tämän mahdollisuuden.

Omien kuulustelujensa jälkeen tutkintatuomari lopulta vapauttaa Martinin. Sillä aikaa Van der Valk on löytänyt todennäköisen murhaajan, jolle hän yhdessä Martinin ja Sophian kanssa laatii ansan. Loppuratkaisussa Sophialla on tärkein osa. Ei ole sattumaa, että hänelle on romaanissa annettu nimi Sophia, joka tarkoittaa viisautta. Martinin mielikuvitus ja Sophian järki täydentävät toisiaan niin sopivasti, että heidän liitolleen ei tästä seikkailusta vaikuta aiheutuvan pysyvää vahinkoa.

Olen joskus aiemmin täällä blogissakin marmattanut siitä, että sana sydän lisätään usein naisille suunnattujen käännösromaanien suomalaiseen nimeen, vaikka sitä ei esiinny alkukielisessä nimessä. Ilmeisesti myös sana rakkaus suuntaa kirjan naispuoliselle lukijakunnalle, joten jos halutaan miestenkin löytävän kirjan, rakkaus voidaan korvata esimerkiksi sanalla kuolema. Kustantajien mielestä ne ovat kai melkein sama asia. En tiedä kumpia tässä enemmän aliarvioidaan, naisia vai miehiä.

Näin on joka tapauksessa käynyt tämänkin romaanin nimessä. Se on sikäli ikävää, että romaanin loppupuolella korostetaan nimenomaan tätä rakkauden osuutta ja romaani jopa päättyy Van der Valkin lauseeseen: "Täällä Amsterdamissa rakkaus aiheuttaa poliisille loputtomasti työtä."

Jonkinlaiseksi suomalaisen kustantajan puolustukseksi on sanottava, että sama ratkaisu on tehty muuallakin: romaani on julkaistu englanniksi myös nimellä Death in Amsterdam.

Nicolas Freeling, Kuolema Amsterdamissa. Kustannus Oy Jalava 1988. Jännityksen Mestarit no. 18. Englanninkielisestä alkuteoksesta Love in Amsterdam (1962) suomentaneet Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä. Kannen kuva: Antero Kröger. 221 s.