15 poimintaa kirjahyllystä

Blogini mottona on Prosperon lause William Shakespearen Myrsky-näytelmästä: "Minulle, miesparalle, kirjastossa oli riittävästi valtakuntaa". Tämän takia Kirjojen pyörteissä -blogin Jennyn idea oman kirjahyllyn esittelystä 15 poiminnan avulla tuntui niin sanotusti syötöltä lapaan. Kun etsiskelin luettavaa edessä olevalle parin viikon matkalle, katselin samalla hyllyjä myös tästä näkökulmasta.

1. Kirja jonka sait lahjaksi

Susanna Clarke: Piranesi. Kirja jonka maine näyttää koko ajan kasvavan.

2. Klassikko josta pidit

Näitä on paljon. En millään malta pysyttäytyä vain yhdessä.

Tristan ja Isolde. Joseph Bédierin sovitus muinaiskelttiläisestä tarinasta alkaa näin jyhkeästi L. Onervan suomennoksena:

Arvon herrat, suvaitsetteko kuulla kauniin tarinan rakkaudesta ja kuolemasta? Se on Tristanista ja Isolde-kuningattaresta. Kuulkaa siis, kuinka he suuressa riemussa ja suuressa surussa rakastivat toinen toistaan ja kuolivat samana päivänä toinen toisensa vuoksi.

Poltetun Njállin saaga. Islantilainen saaga 1200-luvulta Antti Tuurin loistavana suomennoksena. Tätä lukiessa mietityttää, oppiko Tuuri proosatyylinsä muinaisilta islantilaisilta vai tekikö hän käännöksessään islantilaisurhoista ihan pikkuisen eteläpohjalaisia.

Kalevala. Tästä löytää aina uutta. Viimeksi luin tätä selkäkipuisena: olin saanut noidannuolen sukkaa jalkaan vetäessäni. Ymmärsin oikein hyvin, mitä Aino-parka tarkoitti, kun ilmoitti ettei halunnut vaimoksi vanhalle miehelle:

Parempi meressä olla,

alla aaltojen asua

sisarena siikasilla,

veikkona ve'en kaloilla,

kuin on vanhalla varana,

turvana tutisijalla,

sukkahansa suistujalla,

karahkahan kaatujalla. 

3. Kirja jonka lukeminen on takkuillut

Yleensä jätän kesken takkuilevan kirjan. Joskus saatan yrittää myöhemmin uudelleen. Toisinaan se kannattaa. Gontšarovin Oblomov, kertomus hyvää tarkoittavasta mutta muutoksiin kykenemättömästä aatelismiehestä, lähti vetämään vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä. Nyt se on yksi suosikeistani.

4. Kirja jota olet lukenut eniten

Janosch: Hiiri punasukissaan. Lapseni eivät pieninä ollessaan saaneet ikinä tarpeekseen tästä melko anarkistisesta lastenkirjasta. Opin lokeroimaan ajatukseni sillä tavalla, että lukiessani näitä runoja ja kertomuksia ääneen itse asiassa samalla suunnittelin seuraavan päivän töitä.

Kunnon ihmisiä lapsistani on tullut, joten uskallan suositella tätä muillekin. Siis kirjaa, en tapaani ajatella töitä ja muita joutavuuksia, kun pitäisi olla läsnä ja keskittyä lukemiseen. 

Ihmeellinen palo lapsissani on kuitenkin esittäviin taiteisiin, mikä varoituksena mainittakoon.

Joka kerran kun istun junassa täältä Oulusta Helsinkiin tai takaisin ja ohitan Lapuan aseman, minun on ihan pakko mutista puoliääneen: "Hiiri kiitää kohteena Lapua, polkemisesta on pohkeille apua." Teoksen suomennoksesta vastaavat Kaija Löytty ja Riitta Mäyrälä.

5. Kirja joka on laina

Kirjan ikä on pitempi kuin ihmisen. Siinä mielessä suhtaudun kaikkiin kirjoihini lainoina. Mutta tätä ei varmaan tässä kohdassa haettu. Lainakirjoja ei tällä hetkellä kotoa löydy, joten sovellan hieman. Olen ostanut melko paljon kirjastojen poistokirjoja; siispä valintani on ollut laina.

Väinö Kirstinä: Puutarhassa. Suositeltava kirja kaikille, joiden tekisi jo mieli työntää viherpeukalonsa multaan.

6. Kirja jonka näkeminen hyllyssäsi tuo sinulle erityistä iloa

John Cowper Powys: Enjoyment of Literature. Nimellään tämä kirja muistuttaa minua siitä, miksi luen. Kyse on loppujen lopuksi syvästä nautinnosta.

In books dwell all the demons and the angels of the human mind. It is for this reason that a bookshop – especially a second-hand bookshop – is an arsenal of explosives, an armoury of revelations, an opium den of reactions.

7. Kirja joka käsittelee kiehtovaa aihetta 

Marina Warner: No Go the Bogeyman. Kirja kertoo peloista ja niistä tavoista, joilla peloista on yritetty selviytyä. Se kuvaa sitä, miten pelot on elollistettu tarinoissa ja kuvissa kautta aikojen. Teos pohtii myös kauhun suosiota viihteenä.

8. Kirja joka on kuvitettu

Photographs of the North American Indian by Edward S. Curtis. Klassisia valokuvia Pohjois-Amerikan intiaaneista 1800-luvun lopulta. Alkuperäiskansojen arvokkuus ja elämäntavan merkityksellisyys huokuu jokaisesta kuvasta.

9. Kirja jonka kansi puhuttelee sinua

Herman Melville: Moby Dick. Ihmisen ymmärrys itsestään osana luontoa on puutteellinen. Siitä(kin) tämä romaani kertoo.

10. Kirja jonka hahmolla on kiinnostava kehityskaari

Thornton Wilder: Kahdeksas päivä. Tässä romaanissa on useita yllättäviä kehityskaaria.

11. Kirjailija jonka kirjoja sinulla on useampi

Näitä on useita. Sanotaan nyt vaikka Iris Murdoch ja William Shakespeare. Hyllyissäni on myös useiden eri kirjailijoiden valittujen tai koottujen teosten sarjoja. Näistä massiivisin on 27-osainen Tout Simenon. Jokaisessa osassa on noin tuhat sivua.

12. Kirja joka on kaukana mukavuusalueeltasi

Ángel Gonzáles: 101 + 19 = 120 poemas. Espanjalainen ystäväni Antonio halusi lahjoittaa kirjahyllyyni tämän teoksen käydessään meillä kylässä ja nähtyään kirjakokoelmani. Ongelma on vain se, että kirjan runot ovat espanjaksi, jota en osaa. Hyvästä sydämestä annetusta lahjasta en toisaalta halua luopuakaan.

13. Kirja jonka olit jo unohtanut omistavasi

The Poetical Works of John Keats. Runohyllyssä tuli vastaan tämä tuskin kämmeneni kokoinen pieni kirja. Nuorena kuolleen runoilijan tuotanto mahtuu pieneen tilaan. Kirja aukesi To a Nightingale -runon kohdalta. Sen on kääntänyt suomeksi Aale Tynni kokoelmaan Tuhat laulujen vuotta. Runon minä on siinä apeissa tunnelmissa, ja kuoleman ajatukset pyrkivät väkisin mieleen. Hän saa kuitenkin lohtua satakielen laulusta, jota ihmiset ovat samanlaisena kuunnelleet vuosituhannesta toiseen. 

Ajatus on hieman sama kuin Lauri Viidan sikermässä Onni, joka päättyy sanoihin:

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.

14. Kirja jonka nimestä pidät paljon

Diane Williams: Vicky Swanky Is a Beauty. Tätä novellikokoelmaa en ole vielä käsitellyt blogissani, mutta sen kerronta on hyvin samanlaista kuin kokoelmassa Fine, Fine, Fine, Fine, Fine, josta olen tänne kirjoittanut. Siitäkin nimestä pidän.

15. Kirja jonka haluat nostaa esiin muuten vain

David Lodge: Maailma on pieni. David Lodgen kirjoja minulla on niin ikään melkoinen rivi. Muutamaan vuoteen uusia kirjoja ei enää ole 88-vuotiaalta kirjailijalta ilmestynyt. Tämä Maailma on pieni -romaani sekoittelee hauskasti yliopistomaailman ihmissuhdekuvioita, kirjallisuudentutkimusta ja romanssia kirjallisuudenlajina.

Tähän kohtaan lisään vielä kirjat, jotka valikoituivat mukaani matkalukemisiksi Villefrancheen – seudulle, jossa voisi jo hyvällä onnella kuulla satakielen:

+ Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (hauska, toivottavasti),

+ Gilles Leroy: Alabama Song (elämäkerrallinen romaani Zelda Fitzgeraldista),

+ Pages from the Goncourt Journal (1800-luvun ranskalaisia kulttuurijuoruja Edmond ja Jules Goncourtin päiväkirjoista).

Ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, kirjahyllyistä on matkan jälkeen löydettävä tilaa parille uudellekin kirjatulokkaalle.

Denis Johnson: Tree of Smoke

Denis Johnsonin (1949–2017) tuhti romaani Tree of Smoke väistää määrittelyjä. Onko se sotakirja? Vai ehkä sittenkin vakoiluromaani? Onko se yhteiskunnallinen teos vai psykologinen romaani? Realistinen kertomus vai myyttinen maailmanselitys? Uskonnollinen romaani? Voisiko se olla rakkausromaani? Jokainen yritys kirjan tarinan pelkistämiseksi tuntuu väärältä.

Johdatteluksi kirjan maailmaan ja sen tapaan yhdistää yleistä ja yksityistä kerron sen ensimmäisten sivujen alkutilanteen. Ollaan vuodessa 1963 Filippiineillä. Vietnamin sotaan matkalla olevat sotilaat ovat juuri kuulleet, että presidentti Kennedy on murhattu. Merialokas William Houston lähtee yksin kävelemään sotilasleiriä ympäröivään viidakkoon. Hän näkee puussa pienen apinan. Mitään ajattelematta hän tähtää sitä kiväärillään ja painaa liipaisinta. Apina putoaa. Houston katuu tekoaan saman tien. Hän nostaa apinan syliinsä ja tajuaa, että sen silmät ovat täynnä kyyneleitä.

As he held the animal in his hands, its heart stopped beating. He gave it a shake, but he knew it was useless. He felt as if everything was all his fault, and with no one around to know about it, he let himself cry like a child. He was eighteen years old.

Suurin osa kirjasta sijoittuu ajallisesti vuosiin 1963–1970. Lopussa on vielä vuoteen 1983 sijoittuva jälkinäytös, jossa kerrotaan muutaman keskeisen henkilön vaiheet sodan päätyttyä. Kirjan tärkeimpänä näyttämönä on Kaakkois-Aasia – Filippiinit, Vietnam ja Malesia – Vietnamin sodan aikana. Muutamien henkilöiden kotitausta ja sotaanlähtö Yhdysvalloissa kuvataan perusteellisesti.

Henkilökaarti on runsas: amerikkalaisia ja vietnamilaisia sotilaita, CIA:n agentteja ja muita vakoilutehtävissä toimivia, avustusjärjestöjen työntekijöitä, vietnamilaisia siviilejä, ilotyttöjä, pappeja ja muita hengenmiehiä...  Jotkut henkilöistä ovat huomion kohteena vain lyhyen aikaa, muutamiin palataan useaan otteeseen. Varsinaisia päähenkilöitä ei ole, tai oikeastaan heitä on poikkeuksellisen monta, ainakin tusina. Lukija voi valita heistä päähenkilöiksi ne, jotka tuntuvat hänelle itselleen läheisimmiltä.

Minulle tärkeimmäksi tuli William "Skip" Sands, CIA:n agentti, jonka lojaalius kohdistuu yksittäisiin ihmisiin ja joka päätyy toimimaan työnantajiaan vastaan. Romaanin sota näyttäytyy muutenkin yksittäisten toimijoiden sekavana ja sattumanvaraisena toimintana. Sen pahimmat julmuudetkin ovat tavoitteettomia, pikaistuksissa tehtyjä.

Romaanin kerronnan rauhallisuus ja psykologinen tarkkuus ovat lukijan turvana koko ajan kaoottistenkin tilanteiden kuvauksissa.

Skip Sandsin rakkaus Kathyyn, lähetyskentällä kuolleen adventistipastorin leskeen, voisi oikeuttaa romaanin määrittelemisen rakkauskertomukseksi. Kathy toimii järjestössä, joka hoitaa vietnamilaisten orpojen adoptiota Yhdysvaltoihin. Hän tapaa rooliaan ja nimeään vaihtavaa Skipiä vain satunnaisesti. Kathyn on vaikea täysin luottaa Skipiin, joka selvästi saa tyydytystä valehtelusta. 

Romaanin loppuluvussa aseiden salakuljetukseen syyllistynyt Skip odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa malesialaisessa vankilassa. Hänen viimeinen kirjeensä tavoittaa Kathyn Yhdysvalloista. Kathy osallistuu siellä juhlaan, jossa esiintyy muutamia hänen Vietnamista pelastamiaan orpotyttöjä nyt jo teini-ikäisinä. Kathy katsoo tyttöjä vahvoissa meikeissään ja piikkikoroissaan. He näyttävät hänestä ilotytöiltä. Romaani päättyy Kathyn ajatuksiin, joissa hän yrittää muuttaa toiveensa vakaumukseksi. All will be saved – kaikki pelastuvat – toistuu romaanin viimeisinä sanoina kolmeen kertaan.

Skip Sandsin setä, eversti Francis Xavier Sands, toi mieleeni toisen kuvitteellisen everstin, Joseph Conradin Kurtzin. Eversti Sands käy Vietnamissa omaa yksityistä sotaansa kommunismia vastaan. Hän tuntuu ehtivän joka paikkaan – aina vahvasti juovuksissa – juuri, kun tilanne on kuumimmillaan. Omaa sodankäynnin filosofiaansa Sands kuvaa näin:

"War is ninety percent myth anyway, isn't it? In order to prosecute our own wars we raise them to the level of human sacrifice, don't we, and we constantly invoke our God. It's got to be about something bigger than dying, or we'd all turn deserter. I think we need to be much more conscious of that. I think we need to be invoking the other fellow's gods too. And his devils, his aswang. He's more scared of his gods and his devils and his aswang than he'll ever be of us."

Eversti Sands johtaa psykologista vakoiluoperaatiota, jolle hän on antanut raamatullisen nimen Tree of smoke – savu- tai tulipatsas. Operaation tarkoituksena on kylvää vihollisille virheellistä informaatiota, jolla vastustajan harkintakykyä horjutetaan. Useimmiten operaatio on eversti Sandsille kuitenkin vain tekosyy olla piittaamatta komentoketjusta. 

Everstin operaatioissa käytetään kaksoisagentteja. Loppujen lopuksi kukaan ei enää voi luottaa kehenkään. Eversti Sandsin taipumus ajatella todellisuutta myyttien kautta saa hänet uskomaan, että hänet on lopulta pettänyt hänelle läheisin ihminen, veljenpoika Skip Sands.

Everstin seurassa liikkuvaa Jimmy Stormia kuvataan romaanissa kuninkaan hovinarriksi. Narrin tehtäväksi jää romaanin lopussa selvittää, onko eversti kuollut, niin kuin väitetään, vai onko hän vetäytynyt lepoon uuden roolin suojissa. Syvällä viidakossa Jimmy Storm päätyy osaksi taikauskoista rituaalia. Entisestä narrista kuoriutuu ihmisuhri ja pelastaja. Hänen aiemmin lausumansa sanat tulevat todeksi: "We're on the cutting edge of reality itself. Right where it turns into a dream."

Tavallisen rivisotilaan näkökulmaa avataan romaanissa ennen kaikkea Houstonin veljesten, Williamin ja Jamesin, kautta. Heidän sotakokemuksensa tekevät sopeutumisen rauhanajan elämään kotona Yhdysvalloissa lähes mahdottomaksi.

Kuten alussa mainitsin, tälle romaanille on vaikea tehdä oikeutta lyhyessä tai edes pitkässä blogitekstissä. Se yrittää kattaa kaiken inhimillisen toiminnan sodan luomissa poikkeusoloissa – ja onnistuu siinä hyvin. Romaani palkittiin National Book Awardin fiktiosarjassa vuonna 2007 ja seuraavana vuonna se oli Pulitzer-palkinnon finalistina.

Denis Johnson, Tree of Smoke. Picador 2007. 617 s.

Penelope Lively: Kuutiikeri

Valokuva vuodelta 1868. Kyläkatu Thetfordissa. Sekatavarakauppa, sepänpaja, kärryt, puu. Ei ihmisiä. Tosiasiassa kuvaa otettaessa joku – tai useita ihmisiä, koiria, hanhia, mies hevosen selässä – kulki puun ali tai meni puotiin. Valotusaika oli tunnin pituinen, joten kulkijoista ei ole kuvaan jäänyt jälkeäkään.

Minä pidän siitä. Pidän siitä hyvin paljon. Siisti kuva ihmisen suhteesta fyysiseen maailmaan. Meni, kulki ohi, poissa.

Edellisen lainauksen minä on Claudia Hampton, 76-vuotias journalisti ja historioitsija, joka makaa hoitokodissa valmistautumassa kuolemaansa. Päässään hän kirjoittaa maailmanhistoriaa, joka yhdistää kaiken: eri ihmisten yksityiset kokemukset – ennen kaikkea Claudian omat – tarinat, myytit. Claudian sanoin historia on epäjärjestystä – "kuolemaa ja sotkua ja tuhlausta". 

Euroopan katedraalien jähmettyneessä kivessä elävät rinnan apostolit, Kristus ja Maria, karitsat, kalat, gryfonit, lohikäärmeet, merikäärmeet ja sellaisten ihmisten kasvot joilla on lehtiä hiuksina. Sellaisen henkisen vapaamielisyyden minä hyväksyn.

Claudia on nyt kuolemaa lähestyessään samanlainen kuin on ollut koko elämänsä: vahva, rohkea, suorapuheinen, huumorintajuinen, sovinnaisuudesta piittaamaton, mielipiteissään ehdoton – kiehtova romaanihenkilö, jonka matkassa lukijan aika ei käy pitkäksi.

Romaanin kerronta vaihtelee tavalla, joka pitää lukijan mielenkiinnon vireillä ja joka havainnollistaa romaanin näkemystä siitä, miten historia seuloutuu ristiriitaisesta todistusaineistosta. Suuri osa romaanista on kerrottu minämuodossa Claudian näkökulmasta. Välillä näkökulma vaihtuu hän-muotoon. Tällöinkin pitäydytään useimmiten Claudian havainnoissa ja ajatuksissa. Ei kuitenkaan aina: joskus sama tapaus on esitetty kahteen kertaan peräkkäin eri kokijoiden ajatuksien kautta. Lukijan tulkinta henkilöistä ja heidän motiiveistaan rakentuu vähitellen kokemusten kaleidoskoopista.

Yksityiselämä ja maailmanhistoria ovat sekoittuneet Claudia Hamptonin elämässä lapsesta lähtien. Hänen isänsä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa. Toinen maailmansota kuljettaa 30-vuotiaan Claudian sotakirjeenvaihtajaksi Egyptiin aavikkosodan kiihkeimmässä vaiheessa. Myös Unkarin tapahtumiin vuonna 1956 Claudialla on henkilökohtainen yhteys.

Egyptissä Claudia kokee elämänsä suuren rakkauden Tomin, panssarijoukkojen kapteenin, kanssa. Kerronnassa tapahtuu hienovarainen muutos, joka valmistaa meitä tulevaan: hetkeksi rinnakkaiset näkökulmat vaimenevat ja kuulemme vain Claudian äänen. Tomin ääni on poissa. 

Vasta juuri ennen romaanin loppua Tomin ääni kuuluu kuin kaikuna menneisyydestä aavikolta löytyneissä päiväkirjamerkinnöissä. No niin, taas paljastin juonesta liikaa. Tarina on kaunis ja traaginen, mutta romaanin ulkopuolelta haluan sanoa, että arki ei ehdi koskaan koetella Tomin ja Claudian suhdetta. Onko edes mahdollista kirjoittaa mieleenpainuvasti suuresta rakkaudesta, joka kestää yhteisen arjen ja yhdessä vanhenemisen?

Claudiasta tulee äiti 38-vuotiaana. Lisa-tyttären isä, Jasper, on venäläisen isän ja devonilaisen äidin poika. Jasper on kosmopoliittinen poliitikko, lehtimies ja myöhemmin tv-tuottaja, sulava opportunisti ja playboy. Missään vaiheessa Claudia ei vakavasti harkitse avioliittoa Jasperin kanssa. 

Lisa jää enimmäkseen isoäitiensä kasvatettavaksi. Äiti ja tytär vaikuttavat olevan luonteeltaan lähes toistensa vastakohdat. Lukijoina pääsemme näkemään, että he kuitenkin muistuttavat toisiaan enemmän kuin koskaan itse ymmärtävät.

Jasperista on edes hiukan vastusta Claudialle, joka nauttii väittelyistä ja riidoista. Tärkein ja rakkain vastustaja hänelle on kuitenkin vuotta vanhempi veli, Gordon, Claudian alter ego. Heillä on oma kahdenkeskinen huumorinsa ja nuoruuden salaisuudet, jotka ehkä selittävät, miksi Claudia suhtautuu ymmärtäväisesti muinaisten faaraoiden avioliittojärjestelyihin. Gordonin kuoleman jälkeen myös Claudian ote elämään alkaa herpautua.

Romaani pohtii historian luonnetta useiden vertausten avulla. Alussa mainitsin vanhan valokuvan, josta ihminen on haihtunut näkymättömiin. Toinen kuva katoavaisuudesta liittyy romaanin nimeen. Kuutiikeri – Moon Tiger – on hyttyssavukierukka. Kun vihreä kierukka on palanut loppuun, sen alle on syntynyt toinen kierukka harmaasta tuhkasta. Egyptissä Claudia ja Tom polttivat hyttyssavuja lemmen täyttäminä öinään. Heidän koodinimensä toisilleen olivat Moon Tiger ja Camel.

Minun mielessäni hyttyssavun spiraali yhdistyy myös ammoniitteihin, joita Claudia lapsena keräsi veljensä Tomin kanssa Lyme Regisin kallioilta. Hiekasta syntynyt jälki jostain, mikä joskus eli. Historian todiste.

Kuutiikeri voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Eikä syyttä. Nautin joka rivistä.

Kirjaluotsi-blogissa on perusteellinen bloggaus romaanista.

Penelope Lively, Kuutiikeri. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta Moon Tiger (1987) suomentanut Harry Forsblom. Päällys: Urpo Huhtanen. 278 s.

Howard Jacobson: The Mighty Walzer

Aloitan suosikkilainauksellani Moby Dickistä: "Aina kun suupielteni juonteet alkavat käydä katkeriksi, kun sielussani vallitsee kostea, tihuttava marraskuu, kun huomaan pakostakin pysähteleväni ruumisarkkuliikkeiden ikkunoiden kohdalla ja liittyväni joka ainoaan kohtaamaani hautaussaattoon, ja varsinkin aina kun luulottelu saa minussa sellaisen vallan, että vain voimakas moraalinen katsomustapa voi estää minua lähtemästä kadulle iskemään harkiten ja järjestelmällisesti jokaiselta vastaantulijalta hatun päästä – silloin katson, että minun on korkea aika lähteä merille niin pian kuin suinkin."

Minulle merille lähtö ei ole vaihtoehto, joten yritän etsiskellä hauskaa luettavaa. Tässä tarkoituksessa vilkaisin hauskoille kirjoille suunnatun Bollinger Everyman Wodehouse -kirjallisuuspalkinnon voittajien listaa. Ja kas – palkinnon ihan ensimmäinen voittaja, Howard Jacobsonin The Mighty Walzer, löytyi omasta kirjahyllystä.

The Mighty Walzer oli kyllä hauska mutta ei erityisen iloinen kirja. Se kertoo manchesterilaisen juutalaispojan ja -miehen kehitystarinan 1950-luvulta 1990-luvulle. Vuonna 1942 syntynyt kirjailija Howard Jacobson on kertonut teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen.

Romaanin päähenkilö, Oliver Walzer, löytää noin kymmenvuotiaana puiston lammikosta pöytätennispallon. Hän alkaa pelata sillä itseään vastaan lyömällä sitä seinään kirjalla, jonka on poiminut kirjahyllystään. R. L. Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde on tarkoitukseen sopivan ohut. Lisäksi se on hänen kirjahyllynsä ainoa miehen kirjoittama kirja.

Siinäpä tuli jo pari vihjettä teoksen jatkosta: persoonan jakautuminen ja miehuuden pohtiminen ovat aivan romaanin ytimessä. Myös Oliver Walzer on kahtiajakautunut persoona. Juutalaisnuorten Akiva-urheiluseuraan liityttyään ja lopulta oikean mailan saatuaan hänestä tulee huippupelaaja, seuransa pöytätennisjoukkueen nuorin jäsen. Tässä romaanissa pöytätennis on mukana lähes jokaisella sivulla. Pieni oma kokemus tästä lajista ja sen erilaisista tekniikoista sekä mailojen ominaisuuksista on eduksi romaanin ymmärtämiseksi ja lukukiinnostuksen säilyttämiseksi.

Pöytätenniksen aivan korkein huippu jää Oliverilta saavuttamatta, sillä hän löytää jo varhain myös epäonnistumisen masokistisen nautinnon. Kuten hän itse toteaa, hänestä tulee "mahtailija joka haluaa hävitä isosti". Ominaisuus maksaa hänelle useita tappioita otteluissa, jotka hän olisi voinut voittaa; muutaman työpaikan; puolison, lasten ja rakkauden menettämisen ja johtaa hänet lopulta eräänlaiseen vapaaehtoiseen ja yksinäiseen maanpakoon.

Nyt menin kuitenkin asioiden edelle. Oliver Walzerin kaksijakoinen persoona on ennen kaikkea lähtöisin hänen kodistaan. Isän suku, Walzerit, on ulospäin suuntautuvaa, anteliasta ja suurieleistä sorttia. Aviollinen uskollisuus ei ole korkealla Walzerin miesten arvoissa. Oliver on perinyt myös Walzerin suvun vantteran ulkomuodon – he muistuttavat "tiilistä tehtyä paskahuussia".

Henkiseltä rakenteeltaan Oliver muistuttaa myös äidin puoleista sukuaan, Saffroneita. Varsinkin Saffronin naiset ovat ujoja pessimistejä, aina valmiita uusiin pettymyksiin. Oliverin kolme naimatonta tätiä ja isoäiti osallistuvat aktiivisesti pojan kasvatukseen sillä yllättävällä seurauksella, että kun Oliver tulee murrosikään, hänen seksuaaliset fantasiansa kietoutuvat näihin sukulaisnaisiin. Tunnetussa juutalaispojan kasvutarinassa, Philip Rothin Portnoyn taudissa, päähenkilö poikavuosinaan sulkeutuu tuntikausiksi vessaan. Samoin Oliver tässä romaanissa. Sen mitä Alexander Portnoy suljetun oven takana teki sukille, omenoille ja maksapihville, tekee Oliver Walzer tätiensä kasvokuville, jotka hän on huolellisesti liimannut Span-lehdestä leikattuihin vähäpukeisten naisten vartaloihin.

Sukulaisten elämänkohtalot ovat tärkeällä sijalla romaanissa. Tarinat ovat surumielisellä tavalla hauskoja mutta harvoin onnellisia. Harvat tarinat ovat, jos ne kerrotaan ihan loppuunsa asti.

Teoksen hauskuudesta pitävät huolen ennen kaikkea Akiva-urheiluseuran pojat ja nuoret miehet, joista varsinkin Aishky, Twinky ja Sheeny tulevat Oliverille ihailluiksi esikuviksi ja opettajiksi eri elämänalueilla. Nuorukaisten jiddišinkielisiä ilmauksia tulviva naljailu – chipping – jossa kysymykseen vastataan vastakysymyksellä on hervotonta revittelyä, jossa verbaalinen leikki on tärkeämpää kuin totuudessa pysyminen. 

Nykynuorten musiikkimieltymysten valossa oli yllättävää, että Twinky ja Aishky avaavat Oliverille oopperamusiikin maailman ja sitä kautta rakkauden italian kieleen. Kyllä siellä Bill Haleykin mainitaan, mutta selvästi Giuseppe di Stefanoa, Mario Lanzaa ja Jussi Björlingiä köykäisempänä laulutaiteen edustajana. Sheeny puolestaan opastaa sairaalloisen ujon nuoren miehen tyttöjen pariin.

Pöytätennismenestys avaa Oliverille myös tien Cambridgen yliopistoon – sukujensa ensimmäisenä. Jo opiskeluaikanaan hän solmii avioliiton teiniaikaisen tyttöystävänsä, Sabine Weinbergerin, kanssa. Avioliitto hajoaa muutaman vuoden ja kahden lapsen jälkeen. Oliver muuttaa pysyvästi Venetsiaan. Kaukaa ja pettyneenä tämä maallistunut Venetsian "synkkyyden kauppias" seuraa lastensa kääntymistä ankaraan juutalaisuuden muotoon. 

Romaani päättyy elegiseen loppujaksoon, jossa vanha Oliver palaa käymään kotimaassaan ja tapaa entiset pelikaverinsa vielä kerran. Elämä on kuljettanut toverit yllättäviin suuntiin. Vanha ystävyys kuitenkin herää hetkeksi henkiin. Lähes autiossa pubissa he laulavat valomerkkiin asti heille rakkaimpia ooppera-aarioita – tunteella.

Tuossa edellä "vanha Oliver" pitäisi oikeastaan olla lainausmerkeissä. Itse asiassa hän on vasta vähän yli 50-vuotias. Hän on kuitenkin jollain tapaa tyyntynyt ja rauhoittunut. Tämän elämää kokeneen Oliverin kertojanääni minäkertojana antaa koko romaanille sen hyväntahtoisesti hymyilevän sävyn.

Olen blogissa kirjoittanut aiemmin parista muusta Howard Jacobsonin romaanista. Tässä niitä varhaisemmassa romaanissa oli useita yhtymäkohtia myöhempiin. Rakkaus oopperaan ja miesten välinen ystävyys ovat keskiössä myös Booker-palkinnon voittaneessa romaanissa The Finkler Question.

Miesten ystävyys on mukana myös romaanissa Shylock, ikuinen, jossa käsitellään niin ikään "häviämisen arvokkuutta". Kyseessä ei ehkä siis ole pelkästään Oliver Walzerille tyypillinen suhtautumistapa. Ehkä se on jollain tavalla laajemminkin osa holokaustin jälkeistä juutalaista ajattelua. Ja turha kai sitä on rajata pelkästään juutalaisuuteen. Kyllä kai jonkinlainen kunniallinen tappio – A Fairly Honourable Defeat, kuten Iris Murdoch yhden romaaninsa nimesi – kuuluu ihmisenä olemiseen yleensäkin.

Ei tainnut tästä romaanista olla hälventämään hetkellistä pessimismiäni. Lähdenkö merille vai iskemään hatun vastaantulijoiden päästä?

Howard Jacobson, The Mighty Walzer. Jonathan Cape 1999. 388 s. [Romaanin kansikuvassa on Hymie Lurie (1918–1982), manchesterilainen kansainvälisen tason saavuttanut pöytätenniksen pelaaja.]