Historialliset ja elämäkerralliset romaanit ovat usein makuuni. Ehkä minussa asuu pieni puritaani, jonka mielestä romaani ei saa olla ihan täysin mielikuvituksen tuotetta. Tositapahtumiin pohjautuvassa fiktiossa hyväksyn rohkeatkin tulkinnat – minulle riittää, että näin olisi voinut tapahtua – kunhan kirjailija malttaa olla räikeästi vääristämättä tapahtumia tai henkilöiden luonteita jonkin oman agendansa takia.
Tässä Gilles Leroyn Alabama Song -romaanissa oman elämäntarinansa kertoo Zelda Fitzgerald. Zelda tuli tunnetuksi yhtenä ensimmäisistä flapper-tytöistä. Nimityksellä tarkoitettiin nuoria naisia, jotka 1920-luvulla alkoivat pukeutua ja käyttäytyä tavalla, joka närkästytti vanhempaa sukupolvea. He käyttivät lyhyitä mekkoja, leikkauttivat hiuksensa lyhyiksi, tanssivat yökerhoissa jatsin tahtiin, harrastivat seksiä, polttivat savukkeita, nauttivat alkoholia – siellä missä kieltolaki ei sitä estänyt, ja myös siellä missä kieltolaki sen yritti estää.
Zeldan aviomies oli esikoisromaanillaan kuuluisuuteen ponnahtanut F. Scott Fitzgerald, joka vuonna 1920 julkaisi novellikokoelman Flappers and Philosophers. Sen naiskuviin kirjailija kertoi ottaneensa mallia puolisostaan Zeldasta.
Scottista ja Zeldasta tuli oman aikansa superjulkkiksia, joiden esimerkin innoittamana Ranskan Rivieralle alkoi myös kesäisin tulvia turisteja muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista. Scott ja Zelda olivat alun perin päätyneet Rivieralle, koska siellä eläminen oli kesällä – varsinaisen matkailusesongin ulkopuolella – naurettavan halpaa.
Leroyn romaanissa on mukana kirjailijan jälkisanat, joissa hän reilusti kertoo, mitkä osat romaanista ovat hänen omaa sepitettään. Hän kertoo muun muassa painottaneensa näyttelijätär Tallulah Bankheadin roolia Zeldan ystävänä. Tallulah ja Zelda olivat tosin kotoisin Alabamasta melko läheltä toisiaan, mutta toisin kuin romaani kertoo, he eivät olleet lapsuus- ja nuoruusiän ystävyksiä. Leroy myös mainitsee, millaisiin seikkoihin on perustanut oman tulkintansa silloin, kun ensisijaisia lähteitä – esimerkiksi kirjeitä – jostain tapahtumasta ei ole saatavissa. Minusta tällaiset jälkisanat olisivat hyvä käytäntö jokaisessa historiallisessa ja elämäkerrallisessa romaanissa.
En ryhdy tässä tarkasti kertomaan Zelda ja Scott Fitzgeraldin elämäntarinoita. Ne voi lukea vaikkapa Wikipediasta. Heidän lyhyeksi jääneet elämänsä olivat ilojen ja surujen, menestyksen ja unohduksen, vuoristorata.
Romaanissa puolisoiden suhde kuvataan omalaatuisen etäiseksi. Ehkä he avioituivat hieman liian nuorina, kun heidän odotuksensa olivat vielä selkiytymättömiä. He huvittelivat kyllä yhdessä mutta perhe-elämää he eivät oikeastaan viettäneet. Ainut lapsikin jäi hoitajien kasvatettavaksi. Suhteeseen liittyi myös kilpailuasetelma: Zeldasta tuntui, että Scott varasti Yö on hellä -romaaniinsa tapahtumia Zeldan hieman aiemmin ilmestyneestä Save Me The Waltz -romaanista. Mahdollisesti tämä pitikin paikkansa, mutta ennen kaikkea molemmat käyttivät romaaneissaan aineksena omaa elämäänsä ja parisuhdettaan enemmän kuin suhteelle oli hyväksi.
Jännittävät henkilöt ja tapahtumat taitavasti kuvattuna. Voiko romaanilta muuta vaatia? Ilmeisesti voi, sillä en pitänyt tästä kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut. Siihen on kaksi syytä: kerronnan sävy ja tulkinta Zeldan elämän ydintapahtumasta.
Romaanissa Zeldan kertojanääni on rauhallinen ja asiallinen. Kirjaa oli siis oikein mukava lukea: kaikki keskeiset Zeldan elämän tapahtumat tulivat kyllä esille. Jonkinlainen dramatiikan puute sitä kuitenkin vaivasi. Aikalaiskuvauksien mukaan Zelda oli hauska ja nokkela, sovinnaisuuksista piittaamaton sähikäinen. Hän oli myös monipuolinen taiteilija: tanssija, taidemaalari, kirjailija. Kaivoin esiin myös tuon Zeldan ainoan romaanin Save Me the Waltz (1932). Se vahvisti tätä kuvaa: se on hauskan ja älykkään taiteilijan tuote. Tämä hurmaava Zelda jää Leroyn romaanissa tavoittamatta. On tietenkin huomattava, että romaania kertova Zelda on jo lähellä elämänsä loppua. Pitkät hoitojaksot eri hermoparantoloissa niihin kuuluvine sähköšokkihoitoineen latistaisivat poreilun kuplivimmastakin biletytöstä.
Toinen minua vaivaava piirre oli tulkinta Zeldan rakkaussuhteesta "lentäjäksi" nimettyyn ranskalaismieheen, Jozaniin. Romaanissa tämän suhteen, todellisen syvän rakkauden, muisto kannattelee Zeldaa elämän loppuun asti. Zelda kertoo, että toisin kuin amerikkalaiset miehet, jotka eivät arvosta naista, ranskalainen mies kohtelee naista kuin kuningatarta. No, minä en vakuuttunut. Ranskalaiselle lukijakunnalle – etenkin miespuoliselle – tällaiset sanat ovat varmaan olleet mieleen, mutta minusta ne olivat kirjailija Gilles Leroyn hölynpölyä. Miehiä vertailun pohjaksi totisesti tunteneen Zeldan hölynpöly olisi ollut analyyttisempaa. Toisaalla romaani tulee kyllä todenmukaisesti kertoneeksi, millaista tämä "kuningattarena pitäminen" oli: Jozan ihmettelee muun muassa, mahtaako Zelda olla nainen ollenkaan, kun hän käyttäytyy niin epänaisellisesti.
Minua ihmetytti hieman, että romaanissa, jossa lähes kaikki henkilöt esiintyvät todellisilla nimillään, niinkin keskeinen henkilö kuin kirjailija Ernest Hemingway esiintyy nimellä Lewis O'Connor. Romaanissa Zelda kyllä toteaa, että hän on nimennyt miehen Lewis O'Connoriksi. Perusteena on ilmeisesti se, että hän inhosi miestä niin kovasti, että ei halua edes mainita tämän oikeaa nimeä. Yhdessä romaanin kohtauksessa Zelda todistaa tahtomattaan miehensä ja O'Connorin homoseksuaalista toimintaa. Hän tosin itsekin epäilee, että kyseessä saattoi olla lääkkeiden aiheuttama harha. Jälkisanoissaan kirjailija Gilles Leroy kertoo, ettei tällaisista tapahtumista ole mitään todisteita. (Yleisesti on kyllä tunnettua, että miehuudestaan epävarma Scott – Zeldan arvioivan lausahduksen jälkeen – esitteli pippeliään Hemingwaylle, joka sitten lohduttavasti totesi, että kyllä se ihan normaalikokoiselta vaikutti.)
Romaanin nimi Alabama Song viittaa yhtäältä Zeldan kotiosavaltioon, jossa Zelda Sayre syntyi vuonna 1900. Toisaalta se viittaa myös Zeldan ainoaan romaaniin, jonka naispäähenkilön nimi on Alabama. Ja tietysti nimi viittaa myös Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin saksasta englanniksi käännettyyn rakastetun menettämisestä kertovaan lauluun. Minulle se on tutuin Doors-yhtyeen ja Jim Morrisonin tulkintana.
Gilles Leroy, Alabama Song. Mercure de France 2009. Collection Folio n° 4867. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2007. 219 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!