Pascale Roze: Le chasseur Zéro

Vietnamissa vuonna 1954 syntynyt ranskalaiskirjailija Pascale Roze voitti vuonna 1996 arvostetun Goncourt-kirjallisuuspalkinnon tällä esikoisromaanillaan Le chasseur Zéro (Zero-hävittäjä). Romaani kertoo nuoren naisen mielen järkkymisestä, joka ainakin osittain aiheutuu tunnekylmästä ja salailevasta kasvuympäristöstä. En tiedä kirjailijasta riittävästi voidakseni päätellä, onko tarinalla omakohtaista todellisuuspohjaa. Siihen voisi kuitenkin viitata se, että romaanin keskeinen mielen järkkymisen vertauskuva – Zero-hävittäjä – on kirjailijattaren sukunimen anagrammi.

Romaanin päähenkilön ja minäkertojan Laura Carlsonin amerikkalainen isä kuoli Okinawassa 7. huhtikuuta vuonna 1945, kun japanilainen kamikazelentäjä törmäsi Zero-hävittäjällään lentotukialus Marylandin komentosiltaan. Laura oli tuolloin vasta vähän yli vuoden ikäinen. 

Lauran äiti muutti pian tämän jälkeen tyttärensä kanssa takaisin synnyinmaahansa Ranskaan. He asettuvat asumaan äidin lapsuuskotiin, jonka ilmapiiriä hallitsee Lauran isoäidin uskonnollisuus ja ankaruus. Syrjäänvetäytyvä isoisä on linnoittautunut turskankalastusta käsittelevien kirjojensa pariin.

Laura ei saa tietää oikeastaan mitään amerikkalaisesta taustastaan, sillä äiti ei suostu puhumaan siitä. Eikä oikeastaan mistään muustakaan. Äiti lakkaa pian käymästä työssä ja hoitaa traumaansa pelaamalla päivät pitkät pasianssia huoneessaan. Lauran hellyydenkaipuun äiti torjuu.  

Mon enfance fut sinistre. L'appartement était sinistre, mes grand-parents étaient sinistres et maman s'enfonça dans un silence sinistre. (Lapsuuteni oli synkkä. Asunto oli synkkä, isovanhempani olivat synkkiä ja äiti vajosi synkkään hiljaisuuteen.)

Pientä lohtua Lauran elämään tuovat isoäidin lukemat sadut – ennen kaikkea Perraultin Haltijattaret ja Daudet'n Herra Seguinin vuohi – joiden henkilöissä Laura näkee itsensä ja äitinsä. 

Yksinäiselle tytölle iloa tuottaa myös tutustuminen koulutoveriin, Marokosta muuttaneeseen Nathalieen. Nathalie vaatii, että Lauran on selvitettävä isänsä tarina. Yhdessä tytöt etsivät kirjastosta tietoa toisen maailmansodan tapahtumista Tyynellämerellä. Laura myös rohkaistuu kyselemään isästään äidiltään ja isovanhemmiltaan. Isoäiti tyrmää Lauran kysymykset, mutta isoisä kertoo puolisalaa vähäiset tietonsa aiheesta Lauralle. Lauran äiti ahdistuu niin, että alkaa juoda ja etsiä lyhytaikaisia miesseuralaisia sotilaiden suosimista baareista.

Nathalie muuttaa perheineen takaisin Marokkoon. Sieltä hän lähettää lahjaksi Lauralle japanilaisen itsemurhalentäjän, Tsurukawa Oshin, päiväkirjan. Tsurukawan hahmo alkaa hallita Lauran elämää. Hän kuulee tuon tuosta korvissaan syöksyssä olevan Zero-hävittäjän ulvonnan. Tsurukawa alkaa tunkeutua muillakin tavoin Lauran elämään.

Samalla kun Lauran psyykkinen terveys heikkenee, hänen äitinsä elämässä tapahtuu käänne parempaan. Äiti löytää itseään selvästi vanhemman miesystävän, jonka kanssa avioituu ja muuttaa tämän huvilaan Rivieralle. Äidin uusi mies ostaa Lauralle opiskelija-asunnon Pariisista ja Laura muuttaa omilleen. Hän rakennuttaa asuntoonsa ääntä eristävän valekaton saadakseen rauhaa hävittäjän ääniltä.

Lauran äidin tarinassa on hämmästyttävän paljon yhtymäkohtia Anita Brooknerin The Bay of Angels-romaanin Zoën äidin kohtaloon. Voi olla, että Brookner on tietoisesti tai tietämättään lainannut juonikuviota. Ranskalaiseen kirjallisuuteen hyvin perehtynyt Brookner on melkoisella varmuudella tuntenut Rozen palkitun romaanin.

Yliopistoikäinen Laura piilottelee harhojaan muilta ihmisiltä ja käyttää korvatulppia välttyäkseen kuulemasta hävittäjän ulvontaa. Hän tutustuu musiikkia opiskelevaan Brunoon ja heistä tulee rakastavaiset. Onnellinen suhde alkaa kääntyä huonoon suuntaan Brunon asepalveluksen aikana. Rakastellessaan poikaystävänsä kanssa Laura näkee tässä Tsurukawan. Ahdistunut ja oudosti käyttäytyvä tyttö joutuu lopulta tunnustamaan harhansa Brunolle.

Ymmärtäväinen Bruno yrittää houkutella Lauran psykiatrin puheille, mutta Laura kieltäytyy ehdottomasti, koska ei pidä itseään sairaana. Tsurukawa on hänellä täysin totta. Suhde poikaystävään kariutuu Lauran pakkomielteiden vuoksi.

Lukijalle on selvää, että kyse on harha-aistimuksista. Välillä Laura kuvaa niitä kuitenkin niin rauhallisesti ja todentuntuisesti, että lukija tuntee kauhunväristyksiä selkäpiissään. Mieleeni tuli Guy de Maupassantin tunnettu kauhunovelli Horla, jossa minäkertoja päiväkirjamerkinnöissään rationaalisesti tutkii ja perustelee harhojaan. Novellin päähenkilö päättelee lopulta, että ainoa keino päästä eroon häntä vainoavasta olennosta on tehdä itsemurha.

Pelkäsin kovasti, että Laura päätyy samaan ratkaisuun. Varsinkin kun hän alkaa isäpuoleltaan lahjaksi saamallaan autolla tehdä "hävittäjälentoja" maaseudun teillä. Ja niinhän siinä käy, että Laura lopulta tarkoituksella kiihdyttää ulos tieltä.

Kirjan loppunäytös tapahtuu sairaalassa. Lauran äiti on tullut katsomaan tytärtään ja viimein oma-aloitteisesti silittää Lauran poskea. Laura ymmärtää, ettei ole oikeasti tuntenut isäänsä, mutta ei myöskään Tsurukawa Oshia. He ovat kuolleet, mutta hän jää eloon. Hän tekee varovaisia tulevaisuudensuunnitelmia. 

Romaanin viimeisellä sivulla Laura kuulee oudon hurinan. Huomasin, että joissakin arvioinneissa on todettu, että Lauran harhat jatkuvat edelleen. Näin ei ole asian laita. Romaanin loppulauseessa sairaanhoitaja toteaa, että hurina tulee pattereista. Sen siis kuulevat muutkin, kyse ei ole harhasta. Tärkeä toivonpilkahdus.

Pascale Roze, Le chasseur Zéro. Albin Michel 1996. 164 s.

Gustave Flaubert: Pyhän Antoniuksen kiusaus

Gustave Flaubertin ystäväpiiri, joka muodostui pääosin realismiin ja naturalismiin sitoutuneista kirjailijoista, hämmentyi perin pohjin, kun Flaubert luki heille ääneen otteita valmistumassa olevasta romaanistaan Pyhän Antoniuksen kiusaus. Esimerkiksi Edmond Goncourt piti romaania harha-askeleena, joka olisi paras jättää julkaisematta. Oli kuitenkin myös ystäviä, jotka näkivät teoksessa muutakin kuin kuriositeetin. Kirjeissään George Sandille Flaubert mainitsee, että venäläinen Ivan Turgenev ymmärsi hänen pyrkimyksiään ja oli pystynyt antamaan useita hyviä parannusehdotuksia. Myös Sand piti kirjaa onnistuneena.

Tätä Flaubertin romaania lukiessa on hyvä heittää mielestään kaikki käsitykset siitä, millainen romaanin pitää olla. Parasta on vain antautua nauttimaan eksoottisten ja kummallisten kuvien ja omituisiin "henkilöihin" personoitujen aatteiden vyörytyksestä. 

Eila Kostamo-Polameri kertoo suomenkielisen painoksen esipuheessa, että Pyhän Antoniuksen legenda oli alkanut kiehtoa Flaubertia jo koulupoikana. Antonius oli Egyptin ensimmäisiä erakkomunkkeja (251–356). Kuuluisaksi hän on tullut näyistään ja kamppailuistaan paholaisen kanssa. Ratkaisevan virikkeen Flaubert sai vuonna 1845 nähdessään Genovassa Brueghel vanhemman maalauksen Pyhän Antoniuksen kiusaus. Brueghelin ja Hieronymus Boschin kummalliset kuvat tulevatkin etsimättä lukijan mieleen romaanin äärellä.

Romaani on myös kerronnaltaan erikoinen genresekoitus. Se etenee näytelmätekstin tapaan merkittyinä vuorosanoina, joita rytmittävät kaikkitietävän kertojan vahvasti visuaaliset kuvaukset, jotka muistuttavat näytelmän näyttämöohjeita, mutta ovat usein niitä pitempiä. Välillä romaani on kuin valtavan oppineisuuden täyttämä runoelma.

Romaanin alussa Antonius on joutunut ahdistuksen valtaan. Hän on ollut onnellinen erakon osassaan, koska on tuntenut olevansa kosketuksessa Jumalaan. Nyt yhteys on poikki. "Määrähetkinä jätin työni ja rukoillen käsivarret kohotettuina tunsin kuin armonlähteen virtaavan taivaan korkeuksista sydämeeni. Nyt se on ehtynyt. Miksi?..."

Epäilysten heikentämän uskonmiehen kimppuun käyvät nyt monenlaiset kiusaukset. Onko erakon elämä ollut hänelle sovelias? Eikö hän olisi paremmin palvellut tavallisena pappina, sotilaana tai filosofina? Tavallinen elämä houkuttelee häntä. Hän kuvittelee itsensä talon isäntänä penkillä makaamassa ja katselemassa tiluksiaan. "Hänen lapsensa leikkivät lattialla, hänen vaimonsa kumartuu suutelemaan häntä."

Erakon askeesi tuntuu turhuudelta. Se saattaa olla jopa Raamatun vastaista. Kuoleman houkutus, vallan, rahan ja turhamaisuuden houkutukset käyvät hänen mielessään.

Tässä vaiheessa Antoniuksen seuraksi saapuu hänen entinen oppilaansa Hilarion. Hilarionin hahmo on kummallisen pieni ja omituisen näköinen mutta kirjan mittaan hän kasvaa jättiläiseksi. Aika pian lukijalle käy ilmeiseksi, että Hilarion on epäilyn ja kritiikin henki. Hän edustaa tietoa ja Antonius uskoa.

Seuraavaksi Antoniuksen kimppuun käyvät monenlaiset kerettiläiset, joista ennen tämän kirjan lukemista en ollut kuullutkaan: nikolaiitit, markosiaanit, helvidieenit, messaliinit, paterniitit, valesiaanit, kainiitit, circumcellioonit, valentiaanit, theodotiaanit, merentiaanit, apollinaristit, markioniitit, encratiitit, ebioniitit... varmaan oli vielä muitakin. Kaikki pääsevät todistelemaan oman oppinsa erinomaisuutta. Antonius ahdistuu huomatessaan, etteivät hänen oman uskonsa todisteet ole sen vakuuttavampia kuin näiden kerettiläistenkään.

Todisteiden sijaan Antonius yrittää kääntää huomionsa Jeesuksen hahmoon, mutta tämänkin lohdun kerettiläiset häneltä pilaavat loihtimalla esiin käärmeenhahmoisen "Kristuksen". Kun näyt ovat hetkeksi kaikonneet, Antonius miettii:

He väittävät, että kaikki nämä tiet johtavat Jumalan luo. Millä oikeudella minä kiroaisin heitä, minä joka horjun omalla tielläni.

Näkyjen mylläkkä jatkuu Antoniuksen ympärillä kiivaana. Kaikkea ei saa blogitekstiin mahtumaan. Välillä Antonius on kristittyjen marttyyrien luona odottamassa joutumista areenalle petojen eteen. Marttyyrit eivät suinkaan ole ilolla menossa kohti kuolemaansa vaan haluaisivat pitää kiinni elämästään. Sitten ollaankin äkkiä vainottujen kristittyjen yöllisessä kokoontumisessa, joka muuttuu himokkaaksi bakkanaaliksi.

Itämaiset uskonnot esittäytyvät Antoniukselle muiden muassa Buddhan, Ormuzin, Dianan, Kybelen, Attiksen ja Isiksen sekä olympolaisten jumalten hahmoissa. Kreikan jumaluuksissa Antonius näkee haltioittavaa iloa ja kauneutta. Hilarion kuiskaa, että nämä jumalat elävät yhä, ne ovat juurina myös Antoniuksen uskossa:

Keisari Konstantinus palvoo Apolloa. Ja Pyhän Kolminaisuuden opin sinä löydät Samothraken mysteerimenoista, kasteen Isiksen, lunastuksen Mithraksen palvonnasta, jumalan pojan marttyyriuden Bacchuksen juhlista. Proserpina on Neitsyt Maria... Aristeus Jeesus.

Antonius vastaa lausumalla ääneen Jerusalemin uskontunnustuksen: "Minä uskon yhteen ainoaan Jumalaan, Isään..." Kreikan jumalat katoavat todeten, että jokaisen jumalan on vuorollaan kuoltava.

Romaanin loppupuolen valtaa myyttisten eläinhahmojen bestiaari. Tuttujen yksisarvisten, kimeiran ja sfinksin lisäksi mukana on koko joukko harvinaisempia otuksia. Yritin ensin tulkita eläimet symboleiksi, esimerkiksi sfinksin arvelin edustavan tuhoavan jumaluuden kaipuuta ja kimeiran fantasiaa, mutta luovuin tästä pian, sillä niin selvästi niissä on kyse luovan mielikuvituksen leikistä ja keksimisen ilosta. Ajatelkaapa vaikka tätä:

Ja kaikenlaisia kauheuksia ilmestyy: Tragefalus, puoliksi hirvi, puoliksi härkä; Myrmekoleo, jolla on leijonan eturuumis, muurahaisen takaruumis ja sukupuolielimet nurinpäin; kuusikymmentä kyynärää pitkä pythonkäärme Aksar, joka pelästytti Mooseksen; suuri kärppä Pastinaca, joka tappaa hajullaan puut; Presteros jonka kosketus tekee mielisairaaksi; sarvekas jänis Mirag, joka asuu meren saarilla. Leopardi Falmant ulvoo niin että sen vatsa halkeaa, kolmipäinen karhu Senad repii kielellään poikasensa. Cepus-koira valuttaa sinistä maitoa nisistään. Hyttyset alkavat surista, rupikonnat hypellä, käärmeet sihistä. Salamat leimahtelevat. Sataa rakeita.

Huh! Eipä ihme, että käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittajat ilmoittivat, että tehtävä oli viedä heiltä järjen, kuten Flaubert huvittuneena kirjoitti kirjeessään George Sandille.

En tiedä, miten romaanin loppua on tulkittu, mutta minusta vaikuttaa, että moninaisuus, joka on erakkoa aiemmin kauhistuttanut, ei lopussa enää pelota häntä. Entinen askeetti näyttää antautuvan maailmankaikkeuden  jatkuvan luomisen ja kehkeytymisen ihmeelle, tuntee itsekin muuttuvansa aineeksi. Valtava onnen tunne valtaa hänet. Hän näkee auringossa Kristuksen kasvot ja alkaa taas pitkän tauon jälkeen rukoilla.

Melkoisen pyörryksissä olin romaanin luettuani. Ihmeellinen houkutus siinä kuitenkin on. Tuntui, että tämä olisi mukava lukea uudestaankin. Järki siinä voi tietysti mennä, mutta menköön. Ei sitä paljon ollut alun perinkään.

Gustave Flaubert, Pyhän Antoniuksen kiusaus. Weilin & Göös 1970. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Tentation de Saint Antoine (1874) suomentanut Jorma Kapari. Esipuheen kirjoittanut Eila Kostamo-Polameri. Ulkoasu: Alfons Eder. 233 s.

Georges Simenon: Au bout du rouleau

Tämä Au bout du rouleau ('murtumispisteessä, lopussa', kirjaimellisesti 'kerän päässä') ei kuulu Simenonin onnistuneimpiin romaaneihin. Vaikuttaa siltä, että kirjailija on halunnut uskollisesti seurata epämiellyttävän sankarinsa ajautumista umpikujaan tietämättä itsekään, mihin sankari lopulta päätyy. Valitettavasti sankari päätyy ratkaisuun, josta en pidä. Mutta siitä enemmän myöhemmin. Romaanissa on hyvääkin: tapa jolla Simenon vähitellen paljastaa aikaisempia tapahtumia ja henkilöiden taustaa; maaseutukaupungin unelias ilmapiiri; muutamien sivuhenkilöiden yllättävä elämänkaari. Luvassa on taas juonipaljastuksia.

Kolmekymmenvuotias Marcel Viau on pakomatkalla. Hän on tehnyt ryöstön Montpellierissä ja saanut ison saaliin – lähes 200 000 frangia. Viau lukee kuitenkin pian sanomalehdestä, että poliisilla on tiedossa ryöstettyjen setelien numerosarjat. Niinpä Viaun saalis päätyy WC-pönttöön. Vain kaksi tuhatlappusta hän pitää itsellään.

Koko romaani on kerrottu hän-muodossa Viaun näkökulmasta. Muiden henkilöiden mielenliikkeisiin pääsemme ainoastaan Viaun melko epäluotettavien arvailujen ansiosta.

Toulouselaisesta yökerhosta Viau poimii mukaansa siellä esiintyvän Sylvien. Sylvie lähtee mukaan kyselemättä, mikä on kummallista, sillä vaitelias nainen ei vaikuta prostituoidulta eikä vähäjärkiseltä.

Il n'était pas question d'amour entre eux. C'etait très curieux. Cela c'était passé comme cela ce passe avec certain chiens: un chien qu'on ne connaît pas se met à vous suivre dans la rue, et le voilà qui vous adopte, sans raison apparente, qui ne vous quitte plus, qui vous considère une fois pour toutes pour son maître naturel. (Heidän välillään ei ollut kyse rakkaudesta. Se oli hyvin kummallista. Se tapahtui kuten tapahtuu joidenkin koirien kanssa: tuntematon koira alkaa seurata sinua kadulla ja se adoptoi sinut ilman näkyvää syytä, se ei jätä sinua, se kerta kaikkiaan pitää sinua luonnollisena isäntänään.)

Pakomatka jatkuu Bordeaux'n ja La Rochellen kautta Chantournais'n pikkukaupunkiin, joka on Viaulle hieman tuttu lapsuudesta, sillä hänen isotätinsä on asunut siellä. Viaun isäkin asuu edelleen melko lähellä.  

Ihmeellisen tyynesti Sylvie suhtautuu Viaun jatkuvaan oikutteluun. Tämä alkaa välittömästi kontrolloida Sylvien menemisiä eikä oikeastaan haluaisi, että Sylvie poistuisi lainkaan hotellihuoneesta. Itse hän kyllä poistuu vähän väliä selittämättä mitään. Viau ei arvosta naisia nimeksikään eikä varsinkaan siedä sitä, että nämä häntä neuvoisivat tai muuten puuttuisivat hänen asioihinsa. Hän ilmaisee selvästi, että eniten hän arvostaa naisessa sitä, että tämä pitää suunsa kiinni.

Sylvien hahmo mietitytti minua kovasti. En ymmärrä hänen kiintymystään Viaun kaltaiseen hahmoon, joka valehtelee ja jopa lyö Sylvietä. Kuitenkin Sylvie vaikutti aidosti välittävän Viausta. Ehkä hän kuvittelee voivansa jotenkin pelastaa tämän. Olen jossain nähnyt maininnan Simenonin naisvihasta. Olisiko tämä nyt sitä? Mitenhän lienee? Romaanihenkilöt eivät aina – tai ainakaan tässä kyseisessä romaanissa – edusta kirjailijan asenteita.

Isokokoinen ja vahva Viau pitää itseään muita ylempänä ja nimittää useimpia tapaamiaan ihmisiä mielessään toukiksi. Ilmeisesti hän tällä ylimielisyydellä yrittää suojautua heikolta itsetunnoltaan. Koko ajan Viau nimittäin vahtii muiden eleitä tai ilmeitä, jotka paljastaisivat, että häntä ei kunnioiteta. Sylvie joutuu usein kärsimään Viaun vainoharhaisuudesta. Jonkin verran Sylvie myös aiheuttaa näitä harhoja ilmeisellä valehtelullaan. Myöhemmin paljastuu, että Sylvien valheissakin on ollut kyse yrityksistä auttaa Viauta.

Viau ajattelee toisinaan isäänsä, joka on leskimiehenä vastannut poikansa kasvatuksesta ja tehnyt ilmeisesti parhaansa. Häntä Viau ei voi epäonnistumisistaan syyttää, eikä syytäkään. Romaanissa todetaan, että Viau aina tietää, milloin toimii väärin. Tästä huolimatta hän tekee pahoja tekoja kuin jonkinlaisessa uhmassa. Hänen moraalinen kompassinsa osoittaa oikeaan, mutta jonkinlaisen luonnevian takia hän ei kykene kulkemaan sen osoittamaan suuntaan. Mikä on ajanut ilmeisen lahjakkaan miehen harhaan? Tähän en löytänyt vastausta.

Viau on ollut töissä sanomalehden toimittajana, siirtomaasotilaana, merillä, satamatyöläisenä Uudessa-Seelannissa. Kaikki työpaikkansa hän on jotenkin onnistunut sössimään, tehnyt jotain väärää ajattelematta seurauksia. Hän tuntee houkutusta kunnialliseen elämään, säännölliseen työhön vaikka tarjoilijana, mutta tätä houkutusta voimakkaampi on pysähtyneisyyden kammo. Se aiheuttaa hänessä paniikin tunteen.

Chantournais'ssa Viau liittyy pian pokeririnkiin ja menettää yhden illan aikana 8000 frangia, joita hänellä ei ole. Hän lupaa maksaa seuraavana aamuna, kun pankit aukeavat. Viau suunnittelee pakoa yön aikana, mutta silloin Sylvie kertoo kuulleensa huonesiivoojalta, että hotellin hovimestarilla, herra Mauricella, on huoneessaan kätkettynä iso rahasumma, joka olisi helppo pihistää, koska Maurice viettää yönsä hotellin omistajattaren, leskirouva Royn, vuoteessa.

Viauta ärsyttää se, että nainen tällä tavalla ottaa ohjat käsiinsä ja vaikka ohjeiden noudattaminen käykin hänen kunnialleen, hän toimii Sylvien neuvojen mukaan ja saa velkansa maksettua.

Myöhemmin käy ilmi, että Sylvie ja herra Maurice ovat yhdessä järjestäneet rahat Viaun ulottuville. Sekä Sylviellä että herra Mauricella on menneisyys elokuva-alalla ja he tuntevat toisensa jo entuudestaan. Maurice on lainannut Sylvielle myös rahat, jotka Sylvie väittää saaneensa korujaan myymällä ja joilla hän on voinut hankkia maaseutukaupungin oloihin vähemmän huomiotaherättävät vaatteet kuin olivat hänen yökerhotanssijattaren asunsa. Viau ei luonnollisesti tällaisia asioita huomaa eikä siis myöskään ole antanut Sylvielle riittävästi rahaa.

Maksettuaan velkansa Viau tutustuu kaupungissa hieman epämääräisiä liiketoimia harjoittavaan herra Mangreen. Hän myös varoittaa Mangrea, koska on kahvilassa kuullut huhuja Mangren liiketoimiin kohdistuvista poliisitutkinnoista. Viau näkee Mangressa, samoin kuin hotellin herra Mauricessa kaksi itsensä kaltaista sivullista. Eräällä tavalla he kaikki ovat tiensä päässä, au bout du rouleau. Herra Mauricessa Viau ihailee tämän välinpitämättömyyttä ja vertaa tätä isä Jumalaan. Samanlaista välinpitämättömyyttä hän janoaa itsekin.

Pelko kiinnijäämisestä yltyy, kun Viau saa kutsun poliisiasemalle. Tällä kertaa hälytys kuitenkin on väärä. Viauta ei epäillä mistään. Epävarmuus kuitenkin lisääntyy. Viau suunnittelee pakoa ja välillä myös oman ja mahdollisesti myös Sylvien elämän lopettamista.

Lopulta käy niin kuin Viau on pelännyt. Poliisilla on silminnäkijä, joka on tullut Montpellierista tunnistamaan Viaun. Sylvie ja herra Maurice yrittävät vielä järjestää hänelle pakomahdollisuuden, mutta tyypillisessä uhmassaan Viau ei tartu siihen. 

Pidätyssellissä Viau tekee itsemurhan. Hän on tavallisesta elämästä unelmoidessaan pitänyt tavoitteena sitä, että hänen hautajaisissaan olisi ainakin kaksisataa surijaa. Loppujen lopuksi hänen arkkuaan saattelevat vain Sylvie ja herra Maurice sekä joku kolmas, jota nämä eivät tunne, ehkä Viaun isä. Kauempaa jalkakäytävältä tapahtumaa seuraa hahmo, joka saattaa olla herra Mangre.

Romaanin loppuun päästyäni tunsin sääliä Marcel Viauta ja Sylvietä kohtaan. Tunsin myös kiukkua kirjailija Simenonin loppuratkaisusta.

En moralisoi itsemurhaa. Yksi kuolema on hinta, jonka jokainen meistä joutuu elämästä maksamaan. Mikä minä olen moittimaan, jos joku haluaa maksaa etuajassa. Hänellä on varmasti siihen syynsä. Itsemurhia tapahtuu, se on tosiasia, ja kaipa kirjailija voisi vedota siihen, että hän vain kertoo siitä, millainen maailmamme on. Comprendre et ne pas juger – ymmärtää eikä tuomita – niin lukee Simenonin exlibriksessä.

Moralisoin kuitenkin itsemurhaa kaunokirjallisen teoksen ratkaisuna. Jos kirjailija ei näe päähenkilölleen mitään muuta selviytymistietä, voisiko kirjan jättää kirjoittamatta tai ainakin julkaisematta? Minusta tällaisessa lopussa on kyse jonkinlaisesta korviketoiminnosta kirjailijan omaan ahdistuneisuuteen, henkilökohtaisesta terapiasta, joka voi olla hyväksi kirjailijalle mutta vain harvoin lukijalle. Nihilismin houkutus on kyllä läsnä, vaikka kirjat eivät sitä vahvistaisikaan.

Haluan, että kirjat vahvistavat tunnettani siitä, että maailma on ihmeellinen paikka ja eläminen vaivan arvoista – ja että kannattaa odottaa eräpäivää.

Georges Simenon, Au bout du rouleau. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 1. Presses de la Cité 1988. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1947. 115 s.

Patrick Rambaud: The Battle

Honoré de Balzacin jättimäiseen teossarjaan, jolle hän antoi nimen Inhimillinen komedia (La comédie humaine), oli määrä kuulua myös sarja sotilaselämää käsitteleviä teoksia. Näistä toteutui loppujen lopuksi vain kaksi. Toteutumatta jäi muiden muassa Esslingin taistelusta kertova romaani, jota varten Balzac jo oli tehnyt muistiinpanoja aidoilla tapahtumapaikoilla Wienin lähettyvillä. Tuossa taistelussa Napoleonin sotilaat kohtasivat Itävallan arkkiherttua Kaarlen johtamat itävaltalaisjoukot toukokuussa 1809. Napoleonin armeija joutui tässä taistelussa ensimmäistä kertaa perääntymään ja luovuttamaan voiton vastustajalle.

Napoleonin persoona kiehtoi Balzacia. Rakastajattarelleen – ja myöhemmälle puolisolleen – Eveline Hanskalle hän kirjoitti, että hänen romaaninsa lukija näkisi ja kuulisi taistelun yksityiskohdat niin kuin olisi ollut silminnäkijänä paikalla ja kiinnostuisi jokaisesta liikkeestä sotilaallisella šakkilaudalla. Napoleonin sotilaalliset toimet hallitsisivat kuvaa, mutta itse keisarista Balzac aikoi näyttää vain vilahduksen tämän ylittäessä Tonavaa veneessä. "Ei ainoatakaan naista: vain tykkejä, hevosia, kaksi armeijaa, sotilaspukuja." Romaanin nimeksi piti tuleman La Bataille.

Ranskalainen kirjailija Patrick Rambaud (s. 1946) kirjoitti valmiiksi teoksen, jota Balzac oli suunnitellut. Jälkisanoissaan, joista edellä olevat tiedot ovat peräisin, Rambaud kysyy, miksi Balzac valitsi juuri Esslingin taistelun, ja vastaa: siksi että tämä taistelu muutti pysyvästi sodankäynnin luonteen. Valtavat miehistömenetykset tulivat jatkossa olemaan tyypillisiä Napoleonin sotaretkille. Aspernin ja Esslingin vierekkäisissä kylissä kuoli yli 40 000 sotilasta noin kolmessakymmenessä tunnissa – kuolema joka kolmas sekunti. Napoleonin tappio merkitsi myös kolausta imperiumille ja keisarin arvovallalle, mikä kiihdytti kansallismielistä liikehdintää eri puolilla Eurooppaa. Yksi Napoleonin murhayritys kuuluu myös Rambaudin romaanin juoniarsenaaliin.

Aivan tarkasti ei Patrick Rambaud noudattanut Balzacin suunnitelmaa. Tykkejä, hevosia, sotilaspukuja ja kahden armeijan liikkeitä on kyllä enemmän kuin tarpeeksi, mutta vastoin Balzacin suunnitelmaa tässä romaanissa on mukana myös muutamia naisia. Onpa mukana myös romanttinen juonikuvio, jossa 17-vuotiaan wieniläiskaunottaren, Anna Krausin, rakkaudesta kilpailevat muutaman muun ohella ystävykset eversti Louis-François Lejeune ja sotatarvikkeiden hankinnasta vastaava virkamies Henri Beyle. Perusteellisissa jälkisanoissaan kirjailija Rambaud kertoo, että Anna Kraus on keksitty hahmo. Taidemaalausta harrastava eversti Lejeune puolestaan on todellinen henkilö, samoin kuin Henri Beyle, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kirjailijanimellä Stendhal. Lejeunen ja Stendhalin ystävyydestä ei ole todisteita.

Romaanissa Henri Beyle pysyttelee koko taistelujen ajan Wienissä, ja hänen kauttaan saamme tietoa siviiliväestön suhtautumisesta sotaan. Vaikuttaa siltä, että suuri osa wieniläisistä oli valmis juhlimaan kumman tahansa osapuolen voittoa. Heidän elämäänsä ammattisotilaiden käymällä sodalla oli yllättävän vähän vaikutusta. "Me olemme voittaneet", sanoivat wieniläiset taistelun lakattua, mutta mahdollisesti he olisivat sanoneet samoin, vaikka Napoleonin armeija olisikin päässyt voitolle. Oopperan näytökset jatkuivat kuten ennenkin.

Romaanissa on useita henkilöitä, jotka nousevat vuorollaan etualalle taistelun eri vaiheissa. Osa heistä on historiallisia henkilöitä, osa on keksitty tämän romaanin tarpeisiin. Henkilöihin ei syntynyt erityistä tunnesidettä romaanin aikana. Myös eri joukko-osastot menivät minulta suloisesti sekaisin. Niin ne menivät välillä sotilailtakin kaoottisessa taistelussa. Useimmat sotilaat olivat resupekkoja, joiden varustus oli haalittu mistä sattuu. Osa kamppeista oli varastettu vastustajilta, loput omilta kaatuneilta. Napoleonin henkivartiokaartin moitteettomat sotilaspuvut olivat poikkeus ja vaikutti siltä, että näiden ylimielisten valiojoukkojen ykkösprioriteetti olikin pukujen moitteettomana säilyttäminen ja taistelun välttäminen. Yllättävää ja hämmentävää oli myös se, että Marseljeesi kajahtaa itävaltalaisten joukosta. Napoleon oli kyseisen vaarallisen vallankumouslaulun kieltänyt Ranskassa.

Pari rivisotamiestä sentään herätti minussa myötätuntoa. Vincent Paradis haluaisi olla maatilansa töissä eikä sotakentällä. Tästä rauhallisesta kunnon miehestä tulee tarkan havaintokykynsä ansiosta hetkeksi eversti Lejeunen opas ja sitten myöhemmin lääkintämies. Romaanin lopussa Vincent Paradis on lukijan helpotukseksi yhä hengissä – toisin kuin moni muu. Romaanin englanninkielisessä käännöksessä Paradisin sotilastehtävästä käytetään ranskalaista muotoa voltigeur. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi suomeksi. Sotilasarvot ovat muutenkin minulle – entiselle siviilipalvelusmiehelle – mysteerejä.

Romaanin karmaisevat kuvaukset sotilaslääkärien työstä perustuvat kahden lääkärin, Pierre François Percyn ja Dominique-Jean Larreyn, päiväkirjoihin ja muistelmiin. Molemmat miehet ovat mukana romaanissa. Amputoinnit ilman nukutusta olivat usein ainoa tapa estää vaurioituneiden raajojen kuoliota. Moni haavoittunut kuoli sydänkohtaukseen siinä vaiheessa, kun luuta alettiin sahata.

Kunnon Paradisin vastapainoksi romaani esittelee Fayollen, joka on jonkinlainen ratsusotilas. Pariisin slummeissa kasvaneelle Fayollelle sota on vain yksi lisä niihin paskahommiin, joita hän on joutunut tekemään koko elämänsä – ei niitä pahempi eikä parempi. Naisen "rakkautta" Fayolle on kokenut vain sotasaaliina tai ottamalla väkivalloin. 

Jollain tavalla tuntuu, että Fayolle on kuin sodan julmuuden henkilöitymä, kuolemaan vihkiytynyt, ja hänen siis pitäisi olla taistelujen melskeessä kuin kotonaan. Näin enimmäkseen onkin. Väkivalta ei hänelle ole ongelma. Yksi tapaus kuitenkin osoittautuu hänellekin lopulta liian raskaaksi. Fayolle tulee sitoneeksi vangiksi ottamansa maalaistytön niin perusteellisesti, että tyttö tukehtuu kuoliaaksi. Tämä ei estä Fayollea käyttämästä hyväkseen tytön vielä lämmintä ruumista. Tytön tyhjyyteen tuijottavat silmät jäävät kuitenkin vainoamaan Fayollea. Romaanin lopulla Fayolle palaa pistoolin kanssa taloon, johon hän on tytön jättänyt – eikä enää poistu sieltä.

Napoleonin sotapäälliköistä tutustutaan lähemmin kahteen. Marsalkka Massénasta annetaan kuva ahneena roistona, josta rohkeus ja strateginen älykkyys kuitenkin tekivät hyvän sotilaan. Upseereista hän on ainoa, joka romaanissa sinuttelee Napoleonia. Massénan nimi on varmasti tuttu kaikille Nizzan kävijöille. Marsalkan syntymäkaupunki on arvostanut poikaansa näyttävästi. Hän on saanut sinne muun muassa nimeään kantavan aukion sekä museon, jossa luonnollisesti on paljon Napoleoniin liittyvää nähtävää.

Myös marsalkka Lannesilla oli läheiset välit Napoleoniin. He olivat ikätovereita: Aspern-Esslingin taistelun aikaan 40-vuotiaita. Lannes menettää Esslingin taistelussa molemmat jalkansa. Vakavasti haavoittuneena hän yrittää vielä varoittaa Napoleonia imartelijoista. Napoleonin pitäisi lopettaa mielistelijöiden kuuntelu ja keskeyttää sota viipymättä. Napoleon on kehno kuuntelija, varsinkin kun häntä yritetään neuvoa. Kirjurille Napoleon sanelee: "Marsalkka Lannes. Hänen viimeiset sanansa. Hän sanoi minulle: 'Haluan elää niin kauan kuin voin palvella teitä...'" Marsalkka Lannes elää vielä melko pitkään "viimeisten sanojensa" jälkeen.

Millainen sitten on romaanin Napoleon? Taikauskoinen. Äkkipikainen ja omavaltainen. Hän ei kestä lainkaan vastaansanomista. Hän syyllistää muita omista virheistään. Metsästäessään hän on vahinkolaukauksella sokeuttanut marsalkka Massénan toisen silmän. Napoleon syyttää tapahtumasta esikuntapäällikkönsä Berthierin kömpelyyttä.

Sotajoukkojen komentajana Napoleon uskoo yllätykseen ja nopeuteen. Tämä toimintatapa antaa hänelle usein edun vastustajaan nähden, mutta aiheuttaa myös ongelmia omille joukoille. Tämän romaanin perusteella Napoleonin vahvuutena on se, että hän on kaaoksen mestari: hän ei masennu vastoinkäymisistä vaan keksii nopeasti vaihtoehtoisia toimintatapoja. Jos ne epäonnistuvat, hän ei ikinä tunnusta virheitään. Muut ovat pettäneet hänen odotuksensa.

Mikä sitten ratkaisi Aspern-Esslingin taistelun itävaltalaisten hyväksi? Aika sattumanvarainen asia, joka kuitenkin olisi pitänyt osata ottaa huomioon. Tonavan kevättulva esti kunnollisen sillan rakentamisen joen yli. Joen väärällä puolella odotti marsalkka Davout kymmenien tuhansien sotilaiden kanssa. Jos nämä tuoreet sotilaat olisi saatu siltaa pitkin Napoleonin avuksi, lopen uupuneet itävaltalaisjoukot olisivat luultavasti antautuneet.

Itävaltalaisten kunniaksi on sanottava, että he tiesivät, millainen voima on tulvivassa Tonavassa. He myös tietoisesti häiritsivät sillan rakentamista lähettämällä jokeen yläjuoksulta puunrunkoja ja ainakin tämän romaanin mukaan jopa tervatun ja tuleen sytytetyn myllyn, joka särki ranskalaisten siltarakennelman pitkältä matkalta.

Hyvän historiallisen romaanin tapaan The Battle sisältää kaksi karttaa taisteluiden kulusta. Jälkipuheessaan Patrick Rambaud myös tunnollisesti käy läpi asiat, joissa on poikennut historiallisesta totuudesta. Joidenkin tapahtumien osalta hän esimerkiksi on tiivistänyt aikajanaa. Eivät ne wieniläiset oikeasti ihan heti taistelua seuraavana päivänä menneet oopperaan katsomaan Don Juania.

Ennen tätä romaania Patrick Rambaud oli kirjoittanut enimmäkseen parodioita tunnettujen kirjailijoiden tyyliin. Hän oli esimerkiksi julkaissut kaksi Marguerite Duras´n tyyliä parodioivaa romaania kirjailijanimellä Marguerite Duraille. Romaanien nimet olivat Virginie Q. ja Mururoa mon amour. 

Kenties tämänkin romaanin alkuajatuksena on ollut Balzacin tyylin parodiointi. Jos näin on asian laita, suunnitelma muuttui jossain vaiheessa: The Battle (La Bataille) on täysin vakavasti otettava ja tarkkaan tutkimukseen pohjautuva moderni historiallinen romaani. Patrick Rambaud voitti La Bataille -romaanillaan Goncourt-kirjallisuuspalkinnon sekä Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Ehkä palkinnoista rohkaistuneena hän jatkoi teossarjan trilogiaksi, johon siis kirjoitti vielä kaksi romaania Napoleonin elämän myöhemmistä vaiheista.

Patrick Rambaud, The Battle. Picador 2001. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Bataille (1997) englanniksi kääntänyt Will Hobson. 315 s.

Runar Schildt: Suuri haave

Viime joulun tienoilla luin Runar Schildtin pitkän novellin, jonka pääosassa oli teatteriunelmia elättelevä harrastajanäyttelijä Armas Fager. Schildt suunnitteli jopa kokonaista Helsinki-aiheista romaania, jossa Armas Fager olisi ollut pääosassa. Tämä suunnitelma ei valitettavasti toteutunut. Ilahduin kuitenkin kovasti, kun huomasin, että Schildt oli kirjoittanut loppuvaiheen Armas Fagerin tarinaan tähän alun perin vuonna 1923 julkaistuun näytelmäänsä.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat vuoden 1918 kevääseen. Suomen sisällissota on käynnissä. Ensimmäisen näytöksen lopussa punaiset marssivat Helsinkiin Armas Fagerin Vendla-puolison kaupan ikkunoiden takana. 

Sisällissodan jakolinjat lävistävät myös Armas Fagerin perheen. Näytelmä tutkii oivaltavasti lojaalisuuden ongelmaa: mitä vaatii yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus tai poliittinen aate? Mikä paino on annettava perheelle, henkilökohtaisille suhteille ja rakkaudelle?  Voiko ihminen muuttua paremmaksi?

Armas Fager on saanut potkut teatterista. Tätä katkeraa vääryyttä hän ensimmäisessä näytöksessä käy juovuksissa läpi ystävänsä Ferdi Hagertin kanssa. Potkut teatterista on Armakselle niin suuri loukkaus, ettei hänellä riitä myötätuntoa ystävälleen Ferdille, jonka menetys on ollut paljon suurempi: hänen vaimonsa ja kaksi lastaan ovat kuolleet äskettäin keuhkotautiin. Molemmat miehet päättävät liittyä punaisten joukkoihin. Ferdin liittymisessä on kyse yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelusta. Armas Fager puolestaan toivoo voivansa punaisten voiton myötä kohota päättäville paikoille uusien vallanpitäjien kulttuurilaitoksissa. Hän myös haluaa kostaa niille, jotka ovat häntä loukanneet. Näistä Armas Fagerin toivomuksista näytelmä on saanut suomenkielisen nimensä Suuri haave. Alkuperäinen nimi Den stora rollen painottaa sitä, että Armas Fagerille elämä on näytelmää: hän voi esittää sitä roolia, joka häntä kulloinkin miellyttää.

Ensimmäisessä näytöksessä tapaamme myös Fagerin tyttäret, Ellin ja Hjördiksen. Tyttäristä Elli vaikuttaa perineen isänsä itsekeskeisen elämänasenteen, Hjördis puolestaan muistuttaa Vendla-äitiä työteliäisyydessään ja uhrautuvuudessaan. Hjördis katuu venäläisten upseerien kanssa vietettyjä iltoja ja öitä, joihin pitää Elliä syypäänä. Elli aikoo pikimmiten poistua Helsingistä varakkaiden ystäviensä turviin jonnekin maaseudulle. Hjördis jää Helsinkiin auttamaan poikaystäväänsä Otto Ringmania valkoisille tarkoitettujen aseiden hankkimisessa ja piilottamisessa.

Armaksen puoliso Vendla on joutunut kärsimään paljon miehensä takia.  Hän näkee Armaksen luonteen puutteet, mutta ei voi olla rakastamatta tätä. Heillä on ollut yhdessä hyviäkin aikoja – Armas osaa halutessaan olla hurmaava. Käy ilmi, että heillä on myös yhteinen suru: perheen ainoa poika on kuollut.

Armaksen päätös liittyä punaisiin saa Vendlan tuohtumaan. Hän ajaa Armaksen pois kotoa, mutta näytelmän lopulla yhteiset muistot pakottavat hänet yrittämään vielä kerran. Yrittäessään tehdä sovintoa Vendla tulee kohtalokkaasti paljastaneeksi punaisten esikunnassa työskentelevälle Armakselle Otto Ringmanin ja Hjördiksen asekätkentäpuuhat.  

Armas Fagerin pinnallisuus ja itsekeskeisyys uhkaa tehdä lojaalisuutta käsittelevästä näytelmästä  farssin. Hänen elastinen omatuntonsa ei joudu erityisen lujille missään vaiheessa. Muutaman kerran jonkinlainen vastuunkanto häivähtää hänen ajatuksissaan, mutta loppujen lopuksi hän on valmis pettämään niin vaimonsa, tyttärensä kuin parhaan ystävänsä. Harhakuvista ystävänsä suhteen luopunut Ferdi Hagert toteaa:

Aatteles että sinulla on ollut poika. Hän eli vain neljä vuotta – ja tietää jo niin paljon enemmän kuin me. (Vaitiolo.) Sinä kuolet sukupuuttoon, Armas. Sukusi sammuu. Pitääkö sanoa "valitettavasti" vaiko "jumalan kiitos"? Minusta – emme sano "valitettavasti". Sinussa oli pisara oikeata verta – mutta vain yksi ainoa, ja se kellui kuin rasvahiukkanen laihassa keitossa...

Ferdi pitää kiinni moraalisesta valinnastaan, vaikka näkeekin sen mahdollisesti olleen väärä. Hän tekee tyhjäksi Armas Fagerin yrityksen paeta Helsingistä – naamioituneena, rooliasussa. Farssiin kallellaan ollut ja nokkelan sanailun merkeissä edennyt näytelmä tavoittaa lopussa aitoja tragedian sävyjä.

Olen kahdenkymmenen viime vuoden aikana nähnyt parikin puoliammattimaista esitystä, jotka ovat pohjautuneet Jean-Paul Sartren näytelmiin. Nekin ovat käsitelleet ristiriitaa poliittisen ja henkilökohtaisen välillä. Mielelläni näkisin näyttämöversion myös tästä Runar Schildtin näytelmästä, joka pienellä sovittamisella ja nykyaikaistetulla kieliasulla voisi edelleen olla pätevää teatteritaidetta.

Runar Schildt, Suuri haave: nelinäytöksinen näytelmä. Otava 1924. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Den stora rollen (1923) suomentanut Ilmari Ahma. 158 s.