Aiemmin lukemieni Runar Schildtin (1888–1925) novellien perusteella odotin tältä kahden pitkän novellin teokselta taitavasti rakennettuja ja synkän puoleisia tarinoita. Edellinen kokoelma, jonka häneltä luin, oli Kotiinpaluu (Love kirjat 1991). Sen neljästä novellista kolme päättyi väkivaltaiseen kuolemaan – oikeastaan teloitukseen. Synkät sävyt selittyvät osittain kokoelman kirjoitusajankohdasta. Vuonna 1919 ensimmäisen kerran julkaistut novellit kertovat kansalaissodan tapahtumista.
Nämä tämän nyt lukemani kirjan kaksi tarinaa ovat Runar Schildtin varhaisempaa tuotantoa ja tuovat esiin aivan erilaisen puolen kirjailijasta. Tarinat ovat hauskoja satiireja – varsinkin niiden vuoropuhelu oli paikoin niin hauskaa, että tunsin hytkähdyksiä palleassa. Muuta koomisuuden mittaria en tunnekaan.
Pessimismi ihmisluonnon suhteen näissäkin tarinoissa on kuitenkin pohjavireenä. Paljon oivaa komiikkaa ovat tuottaneet sellaiset taiteilijat, joiden tuotannossa hauskuus ja epätoivo käyvät kilpaa keskenään. Runar Schildt kuuluu niihin onnettomiin, joilla epätoivo lopulta vei voiton: hän surmasi itsensä 36-vuotiaana kohtuuttoman itsekritiikin takia luomisvoimansa menettäneenä.
Kirjan aloittava Armas Fager on alaotsikoltaan siluetti. Se on muotokuva epätoivoisesti teatteriunelmiinsa ripustautuneesta harrastelijanäyttelijästä. Siluetti on hyvä määritelmä tälle henkilökuvalle. Se ei pyri kuvaamaan täydellistä ihmiskohtaloa vaan on impressionistinen väläys vanhenevan näyttelijän yhdestä illasta. Toisaalta myös Armas Fager itse on eräänlainen siluetti – pinnallinen teeskentelijä.
Novellin juoni muodostuu Armas Fagerin yrityksistä hankkia viinaa ja ehkä myös naisseuraa teatteriesityksen jälkeen. Oman vaimonsa Wendlan, joka kauppiaana huolehtii perheen toimeentulosta miehen haihatellessa unelmissaan, Armas Fager pyrkii pitämään enimmäkseen tietämättömänä toisesta elämänpiiristään. Tässä häntä auttavat hänen tyttärensä, jotka puolestaan vastapalvelukseksi vaativat, että Armas Fager ei hiisku mammalle tyttöjen illanvietoista venäläisten upseerien seurassa.
Tässä näytteeksi pieni pätkä novellin tiiviistä ja kirpeästä vuoropuhelusta. Teatterin puvustonhoitaja, rouva Andberg ja Armas Fager siinä keskustelevat Fagerin perheestä:
– Äitiä tulee kauhean sääli – niin kunnollinen ihminen. Minähän tunsin Wendlan jo niiltä ajoilta kun hän oli valtioneuvoksella palveluksessa. Niin riuskaa ja kunnollista ihmistä kuin hän ei nykyisin näekään. Kyllä me kaikki hämmästyimme kun hän meni naimisiin Fagerin kanssa...– Eivät kaikki voi naida paikkasuutaria, Armas sanoi viitaten myrkyllisesti herra Andberg-vainajaan.– Rehelliset ihmiset valitsevat rehellisen työn, rouva Andberg sanoi tyynesti. – Kyllä se panee miettimään – että Wendlan tyttäret ovat teatterimamsellien joukossa! Wendlan tyttäret illastavat venäläisten merimiesten kanssa!Armas Fager karahti kuumaksi ja punaiseksi aristokraattinaamionsa ylevän kalvauden alla.– Minun tyttöni saavat tehdä mihin heillä on halua ja taipumusta, eikä se kuulu kellekään.– Sillä lailla, rouva Andberg sanoi ystävällisesti, – Aikahan sen näyttää, halua niillä ainakin on eikä taipumuksissakaan mitään vikaa kai ole, mikäli ne Fageriin tulevat.
Lopulta Armas Fager pääsee mielensä päähän tyttäriensä treffikumppanien avulla. Upseereilta pummatun samppanjapullon kanssa jätämme hänet unelmineen yksin puistonpenkille meren rantaan.
Kirjan takakansitekstissä kerrotaan, että Runar Schildt suunnitteli suurta Helsinki-aiheista romaania, josta Armas Fagerin ilta ja yö olisi muodostanut osan. Sääli ettei suunnitelma toteutunut: hauskan tarinan lisäksi Armas Fager antaa myös mainion kuvauksen venäläisten upseerien ja ylemmän keskiluokan kesänvietosta Helsingissä viime vuosisadan alkupuolella.
Asmodeus ja kolmetoista sielua on satiiri Asmodeus-paholaisen vierailusta Helsinkiin. Kirjan takakansiteksti vertaa novellia Mark Twainin samankaltaisiin tarinoihin, mutta toinen hyvä vertauskohta, joka myös novellissa tuodaan esiin, olisi Nikolai Gogolin Kuolleet sielut.
Kuolleiden sielujen Tšitšikov ostelee kuolleita sieluja; Asmodeus puolestaan pyrkii ostamaan eläviä sieluja. Asmodeus on Aziel-paholaisen kanssa lyönyt vetoa, että pystyy kolmessa vuorokaudessa saamaan paholaisen tusinan – siis kolmetoista – ihmistä testamenttaamaan sielunsa paholaiselle.
Varsin hauska on myös kohtaus, jossa nykyaikainen pappi luopuu sielustaan todistaakseen, ettei usko naurettaviin satuihin, joilla takaperoiset ja paatuneet papit "yrittävät säikytellä ihmisiä jumalanpelkoon".
Runar Schildt, Armas Fager: siluetti & Asmodeus ja kolmetoista sielua: kuvakirja aikuisille. Love kirjat 1991. Ruotsinkielisistä alkuteoksista Armas Fager (1920) ja Asmodeus och de tretton själarna (1915) suomentanut Liisa Ryömä. 166 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!