William Trevor: The Old Boys

Susan Hillin kirja oman kirjahyllynsä aarteista palautti mieleeni kirjailija William Trevorin (1928–2016), jonka useita romaaneja ja novellikokoelmia luin parikymmentä vuotta sitten ja pidin jokaisesta. Hyllyssä näytti olevan vielä joitakin odottamassa lukuvuoroaan. Niistä valitsin tämän hänen varhaisteoksensa The Old Boys vuodelta 1964. 

Trevor piti tätä romaania uransa varsinaisena aloituksena, vaikka hän oli kyllä jo kuusi vuotta aiemmin julkaissut yhden heikosti menestyneen romaanin. Tuosta A Standard of Behaviour -esikoisesta Trevor sanoutui irti eikä olisi halunnut, että sitä enää julkaistaisiin uudelleen. Kustantaja ei toivomusta noudattanut: Trevorin suosio nousi 1970- ja 1980-luvuilla useiden kirjallisuuspalkintojen myötä sellaiseen lentoon, että hänen pesulakuittinsa ja kauppalistansakin olisi voitu julkaista tappioitta. Suomeksi William Trevorin kirjoja ei jostain syystä kuitenkaan ole käännetty, vaikka hänen nimensä toistui usein Nobel-veikkauksissakin 2000-luvulla. Ruotsiksi käännöksiä on puolenkymmentä.

The Old Boys -romaanin päähenkilöt ovat noin seitsemänkymmenen ikäisiä. Monet heistä osallistuvat lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksen entisten oppilaiden yhdistyksen toimintaan. Sisäoppilaitos on muovannut heitä jokaista: osa muistaa ahdistavan epäoikeudenmukaisuuden, toiset muistelevat kouluvuosia elämänsä huippuaikana. 

Romaanin juonessa on kyse kilpailusta yhdistyksen uuden puheenjohtajan paikasta. Keinoja kaihtamattomaan kamppailuun tuo lisälämpöä alkusyksyn poikkeuksellinen helleaalto. Varteenotettavin ehdokas on herra Jaraby. Sisäoppilaitostyyliin etunimet eivät ole tässä romaanissa erityisen tärkeitä.

Jaraby on ollut kouluaikanaan pahimmanlaatuinen simputtaja. Tähän häntä on kannustanut erityisesti yksi opettaja, nimeltään Dowse, jonka mielestä ihmisen nöyryyttäminen ja nujertaminen hyvässä tarkoituksessa koituu kaikkien onneksi. Dowsen suosikkina ja käskyjen toimeenpanijana Jaraby on saanut kokea humalluttavan vallan tunteen. Vanhuuteen asti hän on ollut uskollinen opettajansa opeille. Jarabylle Dowse on ollut lähes pyhimys, joten hänelle on suuri järkytys, kun kenraaliksi kohonnut entinen oppilastoveri vanhojen oppilaiden tapaamisessa täräyttää opettajasta kiusallisia totuuksia. 

Jaraby on ankarilla asenteillaan ja irrationaalisilla mielipiteillään pilannut perhe-elämänsä. Hän käy vaimonsa kanssa jatkuvaa koomisen muodollista sanasotaa, jossa toisen sanat ymmärretään väärin aina, kun se vain suinkin on mahdollista. Jaraby myös yrittää löytää lääkärin, joka toteaisi hänen vaimonsa mielisairaaksi. Lääkärit kuitenkin vain raivostuttavasti kiinnittävät huomionsa Jarabyn omaan kummalliseen käytökseen. 

Jaraby on aikanaan pakottanut oman poikansa oppilaaksi vanhaan oppilaitokseensa, vaikka pojan henkinen rakenne ei ole ollenkaan sopinut sisäoppilaitoselämään. Hänen auktoriteettikapinansa on ilmennyt muun muassa puuron piilottamisena lämpöpatterien taakse. Aikuistuneen pojan elämään liittyy ongelmia poliisin kanssa. Enimmän osan ansioistaan hän saa undulaattien kasvatuksesta. Isän irrationaalinen kammo kaikkea australialaista kohtaan saa näpäytyksen, kun poika täyttää vanhempiensa talon näillä alun perin Australiasta peräisin olevilla siivekkäillä.

Eniten Jarabyn nousua vanhojen oppilaiden yhdistyksen johtoon vastustaa Nox, joka on koko kouluaikansa saanut kärsiä Jarabyn simputuksesta. Nox jopa palkkaa yksityisetsivän etsimään jotain raskauttavaa tietoa Jarabysta. Jarabyn pojan laittomuudet tarjoavat lopulta Noxille keinon Jarabyn syrjäyttämiseen. Noxin palkkaama yksityisetsivä Swingler kuuluu ihmistyyppeihin, joita Trevor kuvaa mainiosti useissa teoksissaan: hän on ihminen, jolta tuntuu puuttuvan moraalinen aisti kokonaan. Ilman pienintäkään kitkaa hän liukuu etsivästä kiristäjäksi.

Koomisissa sivurooleissa ovat "vanhat pojat" Sole ja Cridley. He asuvat täysihoitolassa ja saavat sisältöä elämäänsä tilaamalla sinne erilaisia tuotteita kokeilukäyttöön tai kutsumalla paikalle tuotteiden esittelijöitä. Pensionaatin johtajatar, neiti Burdock, joutuu sitten häätämään pois esimerkiksi keskuslämmitysjärjestelmän kauppiaan, jonka vanhat miehet ovat uteliaisuuttaan taloon kutsuneet. 

Komiikkaa syntyy tässä romaanissa muun muassa siitä, että vanhat miehet elävät aivan omassa todellisuudessaan vailla kosketusta nykyhetkeen. Myös ihmisten muodollinen puheenparsi ja irrelevantit yksityiskohdat heidän tarinoissaan kutkuttivat nauruhermojani.

Solen ja Cridleyn puuhat saavat synkempiä sävyjä, kun he hämmentävät ystävänsä Turtlen uskottelemalla tämän kosineen neiti Burdockia. Turtlen emotionaalinen stressi muodostuu kohtalokkaaksi vanhojen oppilaiden tapaamisjuhlassa.

Romaani säännöstelee tunteita taitavasti. Välillä kaikkitietävä kertoja menee aivan henkilöiden sisäisen maailman ytimeen niin, että lukija liikuttuu. Toisinaan taas kerronta – varsinkin ihmisten pimeää puolta kuvatessaan – on täysin tunteetonta, ulkopuolisen kylmää. Tältä osin mieleeni tuli Evelyn Waugh, jonka muistelen yhdessä romaanissaan (Decline and Fall) kertoneen keskeisen henkilön kuolemasta sivulauseessa.

Romaanin lopussa hellejakso päättyy sateeseen. Rouva Jaraby katselee televisiota ilman ääntä, kuten hänen tapansa on. Ilmeisesti avioliitto, jossa puhe ei tarkoita mitään, on opettanut hänet tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä, joilla on vaikeampi valehdella. Aviomiehen, herra Jarabyn, haave on romahtanut. Miehen kissa on tapettu, poika on pidätetty ja hänen undulaattinsa ovat kuolemassa. Talossa ovat jäljellä enää he kaksi vanhaa ihmistä, joilla ei ole tunteita toisiaan kohtaan.

Romaani päättyy rouva Jarabyn kysymykseen miehelleen: "Kuinka todistamme, että emme ole kuolleet?"

William Trevor, The Old Boys. Penguin Books 1980. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1964. Kannen kuva: James Marsh. 189 s.

David Foenkinos: Charlotte

Kerron alkuun tämän romaanin päähenkilön, kuvataiteilija Charlotte Salomonin, keskeiset elämänvaiheet. Samalla tulen tietenkin paljastaneeksi tämän elämäkerrallisen romaanin "juonen", sillä kirja on uskollinen todellisen elämän tapahtumille. En usko, että juonipaljastukset haittaavat tässä tapauksessa kovinkaan paljon. Vaikka tietäisit etukäteen kaiken mitä tässä kirjassa tapahtuu, luet tätä romaania henkeäsi pidätellen ja toivoen ilman toivoa – niin minäkin tein. 

Charlotte Salomon syntyi Berliinissä juutalaisten vanhempiensa ainoaksi lapseksi vuonna 1917. Isä Albert oli tutkimukseen suuntautunut lääkäri ja myöhemmin lääketieteen professori. Äiti Franzisca kuului Grünwaldien sukuun. Kahdeksanvuotiaana Charlotte menetti äitinsä. Charlottelle kerrottiin, että äiti oli menehtynyt influenssaan. Isä meni melko pian uusiin naimisiin. Charlotten äitipuoli Paula oli oopperalaulaja. Paulasta ja musiikista tuli Charlottelle hyvin tärkeitä. 

Natsien noustua valtaan vuonna 1933 Berliinin juutalaisten elämään tuli paljon rajoituksia. Monet Salomonien tuttavista lähtivät vapaaehtoiseen maanpakoon. Charlotten äidin vanhemmat muuttivat Etelä-Ranskaan. Albert Salomon ei halunnut lähteä ja uskoi, että poliittinen tilanne pian rauhoittuisi. ("Pessimistit päätyivät Hollywoodiin, optimistit Auschwitziin", on todennut Yhdysvaltoihin paennut elokuvaohjaaja Billy Wilder.)

Charlotte onnistui pääsemään taidekouluun, vaikka juutalaisten kiintiötä oli pienennetty. Näihin aikoihin Charlottella oli intohimoinen rakkaussuhde äitipuolensa laulunopettajaan, Alfred Wolfsohniin. Wolfsohn oli ensimmäisen maailmansodan kokemustensa henkisesti vammauttama ja hänelle sitoutuminen tavanomaiseen seurusteluun oli vaikeaa. Hän kuitenkin kannusti Charlottea maalaamaan ja uskoi tämän lahjoihin.

Kaksi vuotta myöhemmin juutalaisten opiskelu kävi niin vaikeaksi, että Charlotten oli pakko lopettaa. Lahjakkuutta häneltä ei puuttunut. Hänelle oli vastentahtoisesti jouduttu jopa antamaan palkinto töistään, kun arvosteluraati oli anonyymeistä töistä valinnut hänen teoksensa parhaiksi.

Jouduttuaan Kristalliyön jälkeen pidätetyksi Charlotten isä päätti lähettää Charlotten isovanhempien luokse Villefranche-sur-Merin pikkukaupunkiin Etelä-Ranskaan. Siellä Charlotte sai suojelijan ja tukijan amerikkalaisesta Ottilie Mooresta. 

Toisen maailmansodan alettua vuonna 1939 Charlotte muutti isovanhempiensa kanssa Nizzaan. Siellä hänen isoäitinsä yritti itsemurhaa. Tässä vaiheessa isoisä kertoi Charlottelle totuuden äidin kuolemasta: äiti oli surmannut itsensä hyppäämällä makuuhuoneensa ikkunasta. Samalla isoisä paljasti, että myös useat muut Charlotten äidin sukulaiset olivat päättäneet itse elämänsä. Vähän tämän paljastuksen jälkeen myös Charlotten isoäiti vartioinnista huolimatta onnistui riistämään hengen itseltään hyppäämällä ikkunasta asuinkerrostalonsa sisäpihalle.

Vaimon kuoleman jälkeen isoisän käytös muuttui. Hän vaati Charlottea keskittymään hänen hoitamiseensa eikä taiteeseen, jossa isoisä ei nähnyt mitään arvokasta. Kaiken lisäksi Charlotte ja hänen isoisänsä joutuivat myös joksikin aikaa internoiduiksi Gursin vankileirille. Vasta seitsemänkymmentä vuotta Charlotten kuoleman jälkeen tuli julkisuuteen hänen pitkä kirjeensä, jossa hän vihjasi isoisän yrittäneen käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen ja paljasti aiheuttaneensa isoisän kuoleman lääkkeillä, jotka oli sekoittanut tämän ruokaan.

Ottilie Mooren avulla Charlotte tutustui tohtori George Moridisiin, Villefranchessa toimineeseen lääkäriin, joka kannusti Charlottea käsittelemään kuvataiteen keinoin traumaattisia kokemuksiaan. Charlotte sai myös uuden suojelijan Saint-Jean-Cap-Ferratissa sijaitsevan pensionaatti La Belle Auroren omistajattaresta, joka antoi yhden pensionaatin huoneista maksutta Charlotten käyttöön. Siellä Charlotte maalasi ja kirjoitti suurimman osan kuvista ja teksteistä Leben? oder Theater?: Ein Singspiel -teokseensa. Lopullisessa muodossaan teoksessa on 769 kuvitettua sivua ja se kertoo Charlotte Salomonin ja hänen sukunsa tarinan. Kuvissa näkyy vahvasti muiden muassa Vincent van Goghin ja Marc Chagallin vaikutus.

Natsien juutalaisvainojen ulottuessa Etelä-Ranskaan asti Charlotte oli muuttanut takaisin Villefranche-sur-Meriin. Hän antoi taideteoksensa tohtori Moridisille säilytettäviksi. "Ne ovat minun koko elämäni", hän sanoi. Villefranchessa Charlotte oli tavannut myös itävaltalaisen pakolaisen, Alexander Nagelin. He rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin. 

Syksyllä 1943 jonkun paikallisen asukkaan ilmianto johti pariskunnan pidätykseen. Heidät kuljetettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa Charlotte kaasutettiin kuoliaaksi saapumispäivänään. Alexander Nagel kuoli leirillä muutamaa kuukautta myöhemmin.

Charlotte Salomon oli kuollessaan 26-vuotias ja kuudennella kuukaudella raskaana.

Charlotten isä ja äitipuoli selvisivät vainoista paettuaan Hollantiin. He saivat sodan jälkeen haltuunsa Charlotten elämäntyön. Tätä suurteosta säilytetään nykyisin Amsterdamin juutalaishistoriallisessa museossa.

Kaikki tämä edellä mainittu tulee ilmi David Foenkinosin romaanissa. Kyseessä on kuitenkin fiktio. Se tehdään selväksi yksinkertaisella tavalla: romaani on kirjoitettu säemuotoon. Jokainen virke on omalla rivillään. Tämä näennäisen yksinkertainen ratkaisu riittää kohottamaan kerronnan yleispätevälle tasolle. Tunsin lukevani eeposta ihmisen pahuudesta ja järjettömyydestä ja taiteen kapinallisesta ja sovittavasta voimasta.

Romaanin kieli on selkeää ja asenne kerrottuun on suora. Kerronta etenee preesensissä. Välillä kirjailija kertoo siitä, miten löysi aiheensa ja miten hänen tutkimuksensa etenivät. Joskus vakavassa tarinassa pilkahtelee myös huumori. Säerakenne antaa tyylille kuitenkin kohtalonomaisuuden tuntua. Sama vaikutus on retorisilla kysymyksillä. Mitä Charlotte nyt ajattelee? Mitä hän tuntee? Joskus yhteen ainoaan lauseeseen kiteytyy järkyttävän paljon tunnetta. Tässä puhuvat muusat ja historian ääni.

Tämä romaani on yksi voimakkaimmin minuun tänä vuonna vaikuttaneista kirjoista. Puhuin tästä kirjasta melkein pakkomielteisesti puolisolleni sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Charlotte Salomonin tarina sai hänetkin internetiin etsimään tietoja taiteilijasta ja jakamaan löytönsä kanssani. 

Charlotte-romaani voitti Prix Renaudot -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Samana vuonna Ranskan toisen asteen opiskelijat valitsivat sen myös Prix Goncourt des lycéens -palkinnon saajaksi.

David Foenkinos, Charlotte. Gallimard 2016. Collection Folio n° 6135. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2014. Kansikuvassa yksityiskohta Charlotte Salomonin omakuvasta vuodelta 1940. 254 s.

Vintilă Horia: Jumala on syntynyt maanpaossa

Tämän romaanin nimi kosketti minua. Siinä on ilmaistu yksinkertaisesti jotain sellaista, mikä on unohtunut monilta kristillistä elämänkatsomustaan esille tuovilta poliitikoilta, jotka kuitenkin samalla ovat valmiit tekemään maanpakolaisen elämän mahdollisimman vaikeaksi.

Jumala on syntynyt maanpaossa kertoo runoilija Ovidiuksen (43 eaa. – 17 jaa.) elämän kahdeksasta viimeisestä vuodesta. Se koostuu Ovidiuksen salaisesta päiväkirjasta noilta vuosilta. Romaani nojautuu vahvasti historialliseen ja elämäkerralliseen tietoon, mutta kyseinen päiväkirja on luonnollisesti fiktiota. Vaikuttaa siltä, että Romaniasta maanpakolaiseksi Ranskaan päätynyt kirjailija Vintilă Horia (1915–1992) on roomalaisen runoilijan nahkoihin asettumalla kertonut myös omasta elämästään ja hengellisestä etsinnästään. 

Tomin varuskuntakaupunkiin Mustanmeren rannalle Ovidius oli joutunut, koska hänen teoksensa Rakkauden taito ei ollut keisari Augustuksen mieleen. Kirjan kevytmielinen asenne avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ärsytti Augustusta – varsinkin kun hänen oma tyttärensä Julia oli ottanut Ovidiuksen teoksen suorastaan elämänsä ohjekirjaksi.  

Ovidiuksen suhtautuminen Augustukseen vaihtelee romaanin mittaan. Enimmäkseen hän tuntee kaunaa keisaria kohtaan oman kohtalonsa takia mutta myös siksi että Augustuksen Rooma on vienyt ihmisiltä ajatuksen- ja sananvapauden. Koiralleen runoilija antaa keisarin nimen. Samalla hän kuitenkin joutuu kaikessa julkisessa esiintymisessään ja kirjeissään Roomaan mielistelemään keisaria pitääkseen yllä toivoaan paluusta kotiin. 

Myös Rooman sotilaallinen valloituspolitiikka hiertää pasifistisen runoilijan mieltä – varsinkin sen jälkeen kun hän on paremmin tutustunut karkotuspaikkansa kantaväestöön, josta kreikkalaiset käyttivät nimitystä getit. Roomalaiset puhuivat daakeista. Ovidius tulee tuskallisen tietoiseksi siitä, että on omalla toiminnallaan ollut vahvistamassa Rooman imperiumin henkeä. "Tehtiin kaikki mahdollinen ikuisuuden kuvitelman luomiseksi Augustukselle ja hänen alamaisilleen. Minä olin innokkaampi kuin kukaan toinen." Fasti-kalenterissaan Ovidius oli kirjoittanut:

"Gentibus est aliis tellus data limite certo: 
Romanae spatium est urbis et orbis idem.
(Muille kansoille on maa annettu tarkoin rajoin:
Rooman kansalle kaupungin ja maan piiri on sama.)

Millä ilolla ja ylpeydellä toistettiinkaan Roomassa näitä säkeitä, jotka omalta osaltaan olivat luomassa imperiumia! Urbis et orbis oli minun lahjani sille."

Roomalaisten sotilaskuntoon runoilija suhtautuu myönteisemmin siinä vaiheessa, kun getit piirittävät Tomin varuskuntakaupunkia. Iäkäs runoilijakin pääsee mukaan kaupungin puolustamiseen jokseenkin taitamattomana jousimiehenä. Myöhemmin tosin paljastuu, että kyseinen getiheimo kärsi nälkää ja halusi vaihtaa kultaa ruokatarvikkeisiin. Heidän asiaansa ei ollut haluttu edes kuunnella. Nälkiintyneet getit lopettivat piirityksen lyhyeen ja lähtivät etsimään ruokaa muualta.

Varsinkin romaanin sata ensimmäistä sivua olivat minusta erinomaista historiallista fiktiota. Nautin suorasta ja konstailemattomasta kielestä, joka vetosi vahvasti aisteihin ja kuvasi samalla hienosti yksinäisen päähenkilön tuntemuksia. Karkotuspaikan hyinen tuuli käy luihin ja ytimiin.

"Lumimyrsky ravistelee kattoa. Meri ärjyy tuolla etäällä, ja yöllä sen tyrskyt muuttuvat rannoilla jäisiksi aaveiksi. Huomenna ihmiset voivat kävellä kalojen yläpuolella ja joku minua vahvempi naapuri joutuu raivaamaan kinoksen läpi tien ovelleni, että pääsen ulos talostani. En ole koskaan kuullut tuulen näin ulvovan ja jäisen lumen rahisevan ulkoseinissä."

Vähitellen Ovidius löytää uusia ystäviä. Roomalaista upseeria, Honoriusta, hän arvostaa mutta ei pysty täysin luottamaan tähän. Sotilaalla onkin yllättävä salaisuus, joka paljastuu lukijalle vasta kirjan loppupuolella. Taloudenhoitajaansa Dokiaan ja tämän pikkuiseen tyttäreen Ovidiukselle syntyy läheinen ystävyyssuhde. Dokia kuuntelee mielellään isäntänsä kertomuksia ja vakava nainen oppii vähitellen jopa hymyilemään.

Ovidiuksella on myös muutamia rakkaussuhteita karkotuksensa aikana. Yhden näistä, Lydian, hän tapaa, kun suostuu kirjoittamaan ystävälleen Herimonille, kreikkalaiselle kapakoitsijalle, rakkausrunon Lydialle annettavaksi. Suunnitelma onnistuu – Lydiasta tulee tosin molempien rakastajatar. Herimonin traagisiin seurauksiin johtanut rakkaus on tärkeä sivujuoni romaanissa.

Lähialueille suuntautuvilla matkoillaan Ovidius tutustuu useisiin daakeihin sekä daakien pariin karanneisiin Rooman legioonalaisiin. Sotilailta Rooma on vienyt sanan- ja ajatuksenvapauden lisäksi myös toiminnan vapauden. Yhden karkurin sanoin he "ovat jättäneet Rooman valtakunnan elääkseen vapaina, päiviensä ja öittensä herroina ja vapautuneina tappamisen velvollisuudesta".

Ovidiuksen retkiä kuvatessaan romaani saa välillä seikkailukertomuksen piirteitä. Hengenvaarallisia tilanteita ja täpäriä pelastumisia on luvassa niille, jotka pitävät historiallisista seikkailuista. Muutamat tapahtumat saivat minut tajuamaan, että romaani kertoo paikoista, jotka ovat tuttuja Ukrainan sodan myötä. Ovidius käy muun muassa Leucen saarella. Sen kreikkalainen temppeli on tuhoutunut maanjäristyksessä pari päivää aiemmin. Papit ovat kadonneet. Vain mustat käärmeet luikertelevat raunioissa. Ovidius nimeää saaren Kuolemansaareksi ja Käärmesaareksi. Ja kyllä, kyseessä on juuri se Käärmesaari, jolle sijoitetut ukrainalaiset sotilaat uhittelivat Venäjän laivastolle sodan alkuvaiheessa.

Ovidiusta kiehtoo myös daakien yksijumalainen uskonto. Osa daakeista kuitenkin uskoo, että heidän jumalansa Zamolxis ainoastaan valmistelee tietä todelliselle tulevalle jumalalle. Tässä vaiheessa romaani saa uskonnollisen propagandan sävyjä. Ovidius näkee unen, jossa ääriviivapiirrosta muistuttava kala johdattaa hänet kohti hohtavaa ihmishahmoa. Myöhemmin hän tutustuu lääkäri Theodorokseen, joka on ollut Osiriksen palvoja, mutta menettänyt uskonsa pappien epärehellisyyden vuoksi. Theodoros uskoo Palestiinassa todistaneensa uuden messiaan syntymää. Kaikki tutut osaset ovat mukana hänen tarinassaan: tähti, paimenet, kolme zarathustralaista maagia, Herodeksen alkuunpanema pikkulasten vaino. Ehkä kirjailija Vintilă Horia on itsekin pelästynyt suuntaa, johon hänen romaaninsa on lähtenyt kulkemaan ja pyrkinyt hieman lievittämään propagandistista sävyä tekemällä Theodoroksesta, uuden messiaan todistajasta, kapakoissa viihtyvän juopon.

Jumala on syntynyt maanpaossa on romaani, joka olisi ehkä hyvä lukea ottamatta selkoa kirjailijasta. Kirja sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1960, mutta ainakin joidenkin tietojen mukaan Vintilă Horia ei ottanut sitä vastaan, koska julkisuuteen oli levinnyt tieto siitä, että hän oli nuoruudessaan ollut Romanian fasistisen Rautakaartin kannattaja. Ranskan muistot fasismista olivat vielä tuohon aikaan tuoreet, joten ranskalaisten tuohtumusta on helppo ymmärtää. Tämän romaanin perusteella arvelen kuitenkin, että nuorta Horiaa on kiehtonut Rautakaartin vahva ortodoksikristillinen ideologia. Antisemitismistä tai militarismin ihailusta ei ainakaan tässä romaanissa ole jälkeäkään.

Myös filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre liittyi Vintilă Horian arvostelijoihin. Horian romaanista löysin ehkä yhden kätketyn syyn tähän. Sartrea ei varmaankaan ole miellyttänyt se, miten Horia tässä romaanissa luo eksistentialismista oman kristillisen versionsa. Romaanin Ovidius toteaa, että Kreikan ja Rooman vanhat jumalat tekivät ihmisistä kohtalon tahdottomia välikappaleita. Uusi Jumala siirtää valinnanvapauden ja vastuun ihmisyksilölle itselleen. Ovidiuksen yrittäessä selittää tätä ajatustaan kreikkalaiselle ystävälleen Herimonille tämä huudahtaa pelästyneenä: "Minä en halua vastuuta. Haluan ennen olla jumalieni leikkikalu, sillä vapaus tekee minusta syyllisen." Herimonin vastaus havainnollistaa mainiosti Sartren kehittämää huonon uskon (mauvaise foi) käsitettä.

Vintila Horia, Jumala on syntynyt maanpaossa: Romaani Ovidiuksesta. Gummerus 1961. Ranskankielisestä alkuteoksesta Dieu est né en exil (1960) suomentanut Niilo Pakarinen. Päällys: Onni Vuori. 239 s.

Susan Hill: Howards End is on the Landing

Selailin Helsingin kirjamessujen tuoretta ohjelmavihkoa ja etsiskelin ohjelmaa lukemisesta ja lukuelämyksistä. Melko vähän jäi käteen: muutama lukupiiri, Äänessä kirjapodcastit, Suurteoksia II, presidenttiehdokkaiden paneeli Miten kirjallisuus on rakentanut polkuani valtaan. Ilahduttavasti monta kääntäjien haastattelua. Kääntäjät jos ketkä ovat tarkkoja lukijoita. 

Kirjamessujen tarkoitus ohjelmalehdestä kävi kirkkaasti ilmi. Kyse on ennen kaikkea kustantajien ja kirjailijoiden uutuusteosten markkinointitapahtumasta. Lukijoiden kokemukset saan edelleen etsiä blogeista ja lukemisesta kertovista kirjoista – esimerkiksi tästä riemukkaasta lukemisen ylistyksestä nimeltä Howards End is on the Landing: A year of reading from home.

Kirjan kirjoittaja, Susan Hill (s. 1942), on tehnyt kirja-alalla suunnilleen kaiken mitä tehtävissä on: hän on julkaissut romaaneja ja novelleja, esseitä ja tietokirjoja, kuunnelmia ja näytelmiä sekä lastenkirjoja. Hän on myös perustanut kirjallisen aikakauslehden ja Long Barn Books -kustantamon. Lukevalle brittiyleisölle hän tuli tutuksi myös BBC4-kanavan pitkäaikaisena Bookshelf-ohjelman juontajana. Hänen romaaninsa The Woman in Black pohjalta Stephen Mallatratt kirjoitti käsikirjoituksen näytelmään, jota on esitetty Lontoon West Endin teattereissa lähes yhtäjaksoisesti nyt jo yli kolme vuosikymmentä. Pitempi esitysputki on ainoastaan Agatha Christien Hiirenloukulla. Suomessa Susan Hill saatetaan muistaa Daphne du Maurierin Rebekka-romaaniin kirjoittamastaan jatko-osasta Rebekan varjo (WSOY 1994).

Tässä  Howards End is on the Landing -teoksessa Susan Hill osoittaa olevansa myös oivaltava ja kirjoja arvostava lukija. Teoksen hauska nimi selittyy siitä, että etsiessään tiettyä kirjaa – ilmeisesti siis E. M. Forsterin Talo jalavan varjossa (Howards End) -romaania – kotinsa useista ja hieman intuitiivisesti järjestellyistä kirjahyllyistä Susan Hill törmäsi useisiin kirjoihin, joita ei ollut vielä lukenut mutta halusi ehdottomasti lukea, sekä niihin jotka halusi lukea uudestaan. Näin syntyi ajatus lukea vuoden ajan kirjoja pelkästään oman kodin kirjahyllyistä. Tästä lukumatkasta Susan Hill kertoo tässä kirjassa niin kiehtovasti ja houkuttelevasti, että oma – jatkuvasti dynaamisesti hengittävä – lukulistani kasvoi ainakin kymmenellä kirjalla. Ja tietenkin (syvä huokaus) sorruin taas myös kirjaostoksille.

Kirja-alalla toimiessaan Susan Hillillä on ollut tilaisuus tutustua useisiin kirjailijoihin myös henkilökohtaisesti. Anekdootit kohtaamisista kirjailijoiden kanssa ovat paitsi hauskoja myös avaavat uusia näkymiä heidän teoksiinsa. Lukemisesta ja mielikirjoistaan kertoessaan Susan Hill tulee myös kirjoittaneeksi omaelämäkertaa varsinkin uransa alkuvaiheesta. 

Esiteltyjen kirjojen lista on pitkä. Esimerkiksi seuraavien kirjailijoiden teoksiin Susan Hillillä on lämmin suhde – suunnilleen siinä järjestyksessä kuin lukijatar ne omasta hyllystään löytää:

Gerald Durrell (ja ihastuttava Eläimet ja muu kotiväkeni)

William Trevor

John McGahern

Iris Murdoch

John Wain

Virginia Woolf

Elizabeth Bowen

W. G. Sebald

Anthony Trollope

Graham Greene

V. S. Naipaul

Thomas Hardy

Simon Gray

Anita Brookner.

Monet edellä mainitusta kuuluvat myös omiin suosikkeihini ja ainakin kuuden listassa mainitun kirjailijan kirjoista olen jo tässä vaiheessa kertonut blogissani. Omia lukumuistoja oli mukava verrata Susan Hillin innostuneisiin havaintoihin.

Esimerkiksi tuon listalla olevan Anthony Trollopen romaaneista mieleeni tuli syy, miksi en lukenut hänen Barsetshire-sarjaansa loppuun asti. Viisi ensimmäistä osaa ahmin lumoutuneena, enää viimeinen osa – The Last Chronicle of Barset – odotti hyllyssä lukuvuoroaan. Juuri silloin hankimme kaksi koiranpentua. Kerran kun ne jäivät kotiin kahdestaan, jompikumpi oli sievästi poiminut hyllystä juuri tuon Trollopen romaanin – ja ainoastaan sen. Kotiin tullessamme romaanin alkuosa oli kadonnut parempiin suihin – samoin kuin iso osa yläkerran portaikon kahdesta alimmasta askelmasta. Nyt olen hankkinut Barshetshire-sarjan e-kirjana lukulaitteeseeni ja viimeinen osa odottaa sopivaa hetkeä, esimerkiksi pitkää matkaa.

Susan Hill kertoo omat näkemyksensä useista lukemiseen liittyvistä aiheista: esimerkiksi antologioista ja kokoomateoksista, matkakirjoista, hengellisestä kirjallisuudesta; näytelmien lukemisesta; siitä onko lukemisen paikalla ja ajankohdalla väliä; lastenkirjojen eskapismin luvallisuudesta. 

Kaikki lukemamme muovaa meitä ja samalla paradoksaalisesti tekee meistä yksilöllisempiä ja ainutlaatuisia:

But if the books I have read have helped to form me, then probably nobody else who ever lived has read exactly the same books, all the same books and only the same books, as me. So just as my genes and the soul within me make me uniquely me, so I am the unique sum of the books I have read. I am my literary DNA.

Susan Hill päättää kirjansa neljänkymmenen kirjan listaan. Ne ovat hänen oman kirjahyllynsä kirjat, jotka hän säilyttäisi ja joita hän voisi lukea koko loppuelämänsä, jos jostain syystä muut kirjat eivät enää olisi tavoitettavissa. Erinomainen lista! Monista valinnoista olin samaa mieltä. 

Lista on ymmärrettävästi kovin brittipainotteinen. Alun perin muulla kielellä kuin englanniksi kirjoitettuja oli vain kolme: Raamattu, Dostojevskin Rikos ja rangaistus sekä Tove Janssonin Taikurin hattu – listan ainoa lastenkirja. Ainoa runokirja, jonka Susan Hill kertoo pelastavansa tulipalosta on Ted Hughesin ja Seamus Heaneyn koululaisia varten kokoama antologia The Rattle Bag.

Tietoja etsiessäni huomasin, että Susan Hill on kirjoittanut tähän lukemisvuodestaan kertovaan kirjaan jatko-osan, jolla on yhtä hauska nimi – Jacob's Room is Full of Books (2017). Tulin senkin tilanneeksi muutaman muun ohella.

Susan Hill, Howards End is on the Landing: A year of reading from home. Profile Books 2010. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2009. Kansi: Peter Dyer. 236 s.

Brigitte Giraud: Vivre vite

Autofiktio ei ranskalaisella kielialueella ole ainoastaan viime vuosien kirjallinen muoti-ilmiö. Ranskan kirjallisuudessa kulkee vahva tunnustuksellisen kirjallisuuden säie Michel de Montaignen esseistä Rousseaun, Musset'n, Chateaubriandin ja Giden kautta nykypäiviin. Mikäpä olisi luonnollisempaa kuin oman elämänsä käyttäminen esimerkkinä jostain yleisemmästä ja suuremmasta? Uutta on ehkä vain se, että naiset ovat ottaneet tämän lajin omakseen – Annie Ernaux Nobelin kirjallisuuspalkinnon arvoisesti. Nopeasti tulee mieleen myös joukko muita autofiktiota kirjoittaneita naisia: Nina Bouraoui, Nathalie Azoulai, Leïla Slimani...

Tähän tunnustuskirjallisuuden ketjuun liittyy lenkkinä myös Brigitte Giraud'n hyvin henkilökohtainen romaani Vivre vite (Elä nopeasti), joka voitti Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2022.

Tiistaina kesäkuun 22. päivänä vuonna 1999 klo 16.25 Brigitte Giraud'n elämänkumppani Claude joutui kotikaupungissaan Lyonissa moottoripyöräonnettomuuteen, jossa saamiinsa vammoihin hän menehtyi sairaalassa viisi tuntia myöhemmin. Romaanin kahdessakymmenessäkolmessa luvussa Brigitte Giraud käy läpi asioita, jotka olisivat voineet estää Clauden kuoleman. Useimpien lukujen otsikko alkaa sanalla Si – jos. Kahden luvun otsikko alkaa sanalla miksi.

Jos Brigitte ei olisi halunnut ostaa uutta asuntoa. Jos he eivät olisi pyytäneet asunnon avaimia etukäteen. Jos Brigitten veli ei olisi tuonut moottoripyöräänsä säilytykseen uuden asunnon autotalliin lomamatkansa ajaksi. Jos Claude ei olisi lainannut veljen moottoripyörää. Jos kohtalokas tiistai olisi ollut sateinen...

Tätä pakkomielteistä arpeutuvan haavan raaputtamista on helppo ymmärtää. Sattumaa on vaikea hyväksyä. On lähes pakko etsiä jonkinlaista salattua syytä tai merkitystä. 

Glisser sur une peau de banane n'a pas le même sens que mourir sous les bombes ou les assauts d'une dictature. C'est la raison pour laquelle je cherche des partenaires. Et aussi des motifs cachés, plus ou moins tordus et fantasmés, psychanalytiques, mais pas moins sociologiques ou politiques. Il n'y a pas de raison. (Banaaninkuoreen liukastuminen ei merkitse samaa kuin pommien tai diktatuurin hyökkäysten alle kuoleminen. Siksi etsin osallisia. Ja myös piilotettuja motiiveja, enemmän tai vähemmän kieroutuneita ja kuviteltuja, psykoanalyyttisiä mutta samalla myös sosiologisia ja poliittisia. Ei ole olemassa syytä.)

Uuden asunnon hankkimisesta kertoessaan Brigitte paljastaa aina olleensa intohimoinen heittäytyjä. Kun mieleinen uusi talo oli löytynyt, se oli pakko saada ylivoimaisista vastoinkäymisistä huolimatta ja vaikka Claude kehotti unohtamaan koko jutun. Brigitte ei pystynyt unohtamaan, hän vietti unettomia öitä miettien, miten talokaupan järjestäisi. Hänestä kehkeytyi omaisuuskauppojen asiantuntija. Samalla intohimolla Brigitte suhtautuu nyt jossitteluun.

Pakkomielteissä on niiden kipeydestä huolimatta aina jotain koomista. Brigitte muun muassa arvelee, että jos Stephen King olisi pari päivää aikaisemmin kuollut liikenneonnettomuudessa sen sijaan, että ainoastaan vammautui, Claude olisi ollut varovaisempi liikenteessä. Samalla tavalla koomiselta ja samalla epätoivoiselta vaikuttaa jossittelu siitä, olisiko onnettomuus voitu välttää, jos musiikkikirjaston hoitajana toiminut Claude olisi kuunnellut viimeisenä kappaleena ennen töistä lähtemistä Coldplayn kappaleen Don't panic eikä pidempää Death in Vegasin kappaletta Dirge. Hyvätkin asiat muuttuvat huonoiksi: rautateiden olisi pitänyt estää lippujen vaihtaminen toiselle päivälle. Niin Brigitte olisi ollut kotona onnettomuuspäivänä eikä tapaamassa kustantajaansa Pariisissa.

Tämänkaltaisessa jossittelussa on väistämättä kyse myös itsesyytöksistä. Miksi Brigitte ei soittanut Claudelle edellisenä iltana Pariisista ja kertonut, ettei Clauden tarvitse hakea heidän poikaansa koulusta töiden jälkeen, koska Théo oli menossa suoraan koulusta ystävänsä syntymäpäiville? Vastaus tähän kysymykseen tekee kipeää. Brigitte yöpyi Pariisissa itsenäistä elämää viettävän naisystävänsä asunnossa eikä halunnut paljastaa tälle, miten kiinni hän oli miehessään ja pojassaan.

Tutkiessaan kaikkea onnettomuuteen liittyvää Brigitte saa selville, että Clauden lainaama moottoripyörä, Honda 900 CBR Fireblade, oli valmistusmaassaan Japanissa kielletty liikennekäytössä ja sallittu ainoastaan suljetuilla radoilla. Miksi tämän pommin tuominen Euroopan kaduille sallittiin?

Romaani ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole ahdistava. Siinä on paljon helliä muistoja Claudesta, heidän tutustumisestaan ja yhteisestä elämästään 1980- ja 1990-luvuilla. Myös Clauden ja Théo-pojan suhteesta Giraud kirjoittaa kauniisti.

Lopulta aika arpeuttaa haavat. Uusi rakkauskin tulee aikanaan mahdolliseksi.

Niinpä niin. Mutta olisiko Claude ollut varovaisempi, jos ei onnettomuutta edeltävänä iltana olisi lukenut Lou Reedistä kertovaa kirjaa, jossa oli lause "Vivre vite, mourir jeune" – Elä nopeasti, kuole nuorena?

Vivre vite -romaanista on blogissaan kirjoittanut myös Kirjaluotsi.

Brigitte Giraud, Vivre vite. Flammarion 2022. 206 s.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Romaanin minäkertoja palaa muistoissaan parinkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, ennen kaikkea joulukuuhun sotavuonna 1917. Silloin hän joutui poliisina tutkimaan 10-vuotiaan Belle de jouriksi kutsutun tytön raakaa murhaa. Tyttö löytyi kuristettuna kylän laidalla virtaavan Guerlantejoen rannalta. Aivan murhapaikan vierestä alkoi erakon lailla elävän syyttäjä Pierre-Ange Destinatin linnan puutarha. 

Vuosikymmenien ajan minäkertojan epäilyt kohdistuivat arvostettuun syyttäjään, jonka yksi todistaja, kertojan nuoruuden ystävä Joséphine, oli nähnyt keskustelevan Belle-tytön kanssa murhapäivänä. Tyttö oli syyttäjälle tuttu. Hänellä oli ollut tapana ruokailla Bellen isän ravintolassa, jossa Belle vanhempien sisartensa kanssa huolehti tarjoilusta. Tuomari Mierck ja tutkintaa johtava eversti Matziev eivät kuitenkaan ottaneet vakavasti pieneläinten nahkojen parkitsemisella elävän ja pahalta haisevan Joséphinen todistusta vaan heittivät tämän pariksi päiväksi putkaan mallikansalaisen häpäisystä. 

Tässä romaanissa hyväosaiset ja osattomat ovat usein vastakkain. Hyvyyttä on toki myös joissakuissa romaanin hyväosaisissa. Hyvä ja paha ovat maailmassa sekoittuneina, kuten Joséphine kertojalle toteaa:

"Paskiaisia tai pyhimyksiä en ole koskaan nähnyt. Mikään ei ole mustaa tai valkoista. Harmaa vie aina voiton. Sama juttu ihmisten ja heidän sielujensa kanssa... Sinä olet harmaa sielu, melkoisen harmaa, kuten me kaikki..."

Koska kylä sijaitsi Koillis-Ranskassa aivan rintaman tuntumassa, löytyi läheltä sopivasti pari sotilaskarkuria, joihin syytökset voitiin kohdistaa. Tuomari Mierck ja eversti Matziev myös onnistuivat kiduttamalla hankkimaan tarvittavat tunnustukset. Tapaus loppuun käsitelty! Ainoat joita rikos jäi vaivaamaan, olivat syyttäjä Destinat ja romaanin kertoja, joka ei ollenkaan arvostanut karkeatapaista everstiä eikä ivallista tuomaria, jolla "oli taito käyttää sanoja ilmaisemaan jotakin muuta kuin mihin ne oli alunperin tarkoitettu".

Kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen ja syyttäjän jo kuoltua kertoja pääsee tutustumaan syyttäjän linnan salaisuuksiin. Omalaatuisen miehen onneton ja yksinäinen elämä avataan perusteellisesti. Pierre-Ange Destinat oli nimensä mukaisesti kivienkeli – jäyhän ulkokuoren taakse kätkeytyvä hyväntekijä. Vaimonsa kuoleman särkemä mies, kuten romaanin kertojakin.

Belle ei nimittäin ole romaanin ainoa vainaja. Tätä kirjaa hallitsee useiden nuorena kuolleiden naisten muisto. Syyttäjän puoliso Clélis elää enää vanhan miehen muistoissa ja suuressa maalauksessa linnan eteisaulassa. Syyttäjän linnan puutarhamajassa vuokralla asunut opettajatar Lysia Verhareine riisti oman henkensä menettyään sulhasensa sodassa. Niin syyttäjä kuin romaanin kertojakin näkevät jotain yhteistä kaikkien näiden vainajien ulkonäössä, kuin samasta naisesta eri ikäisenä tehdyissä muotokuvissa. 

Neljäs vainaja on minäkertojan puoliso Clémence, joka kolme päivää Bellen murhan jälkeen menehtyi ennenaikaisen synnytyksen komplikaatioihin. Neljä kesken kukkimisen lakastunutta: Belle de jour, päivänsini; Clélis ja Lysia, joiden nimeen kätkeytyy lis, lilja. Clémence, laupeus, kuuluu selvästi näiden kauniiden vainajien sarjaan.

Romaanin kerronta on surumielisen kaunista. Siinä on myös vaimeaa huumoria, joka teki kertojan kipeistä muistoista siedettävämpiä. Yksi blogini suosituimpia postauksia on ollut kirjoitukseni L. P. Hartleyn romaanista Sananviejä. Tässä Philippe Claudelin romaanissa on samankaltaista tuskan täyttämää nostalgiaa kuin Hartleyn kuuluisassa romaanissa, jonka alussa heti todetaan, että "menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin". Aivan kuin kaikuna Claudelin kertoja toteaa: "Tiesin, kuten varmasti hänkin, että ihminen voi elää surussa, kuin vieraassa maassa."

Romaanin lopussa on pari yllättävää paljastusta. En kerro niistä, koska tämä on romaani, jonka voi hyvin lukea myös eräänlaisena salapoliisikertomuksena. Tarinassa paljastuu vielä toinenkin murha. Kertoja on usein vihjannut olevansa rikkinäinen mies. Mutta että niin rikki! Tummanharmaa sielu.

Kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt vakuuttavaa työtä ja tavoittanut hienosti romaanin kipeän nostalgisen ja surumielisen tunnelman. Myös oikoluku on erinomaista. Uudemmissa käännösromaaneissa minua usein ärsyttävistä oikeinkirjoitusvirheistä ei ollut tietoakaan.

Harmaat sielut sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003.

Sitä on esitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa: Leena Lumi, Oksan hyllyltä, Hurja hassu lukija, Luetut 2006 - 2011 ja Savannilla. Kolmeen ensimmäiseen kirjan kauneus on tehnyt vaikutuksen, kahteen viimeiseen ei sitten lainkaan.

Philippe Claudel, Harmaat sielut. Otava 2006. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les âmes grises (2003) suomentanut Ville Keynäs. 215 s.

James Jones: Täältä ikuisuuteen

En ole aivan varma, olenko nähnyt Täältä ikuisuuteen -romaaniin pohjautuvaa elokuvaa. Ainakin sen näkemisestä on jo niin pitkä aika, että pystyin muodostamaan romaanin henkilöistä omat mielikuvani kuuluisien näyttelijöiden niihin vaikuttamatta. Elokuvan tunnukseksi muodostunut rantakohtaus on minulle kuvana tuttu, onhan se piirroksena päässyt myös lukemani romaanipainoksen kanteen. Se on huvittavaa sikäli, että tällaista tapausta ei romaanista löydy. Lähimmäksi päästään kohtauksessa, jossa vääpeli Warden ja kapteeni Holmesin puoliso Karen salasuhteensa aloitettuaan järjestävät toisen tapaamisensa syrjäiselle rannalle. Muutamien kommellusten jälkeen he kahlaavat alastomina mereen. Karenia kuitenkin alkaa heti paleltaa niin kovasti, että hänen täytyy palata rantaan ja kääriytyä huopaan. Tapaaminen loppuu pian ankeisiin tunnelmiin. Sen jälkeen Warden juo päänsä täyteen ja vie turhautumisensa ilotaloon "kuin mylvähtelevä siitossonni". Romanttista, eikö totta? 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuoden 1941 keväästä seuraavan vuoden tammikuuhun. Pääasiallisena tapahtumapaikkana on Yhdysvaltain armeijan Schofieldin kasarmi Havaijilla. Kasarmielämän lisäksi kuvataan sotilaiden vapaa-ajanviettoa Honolulun baareissa ja ilotaloissa. Romaanin loppuratkaisuihin vaikuttaa ratkaisevasti japanilaisten hyökkäys läheiseen Pearl Harborin laivastotukikohtaan joulukuussa 1941. Tämä taistelu veti Yhdysvallat lopullisesti mukaan toiseen maailmansotaan.

Romaanin laajasta henkilögalleriasta eniten huomiota saavat sotamies Robert E. Lee Prewitt ja vääpeli Milton Warden. Molemmat ovat kapinallisia individualisteja, joiden vapauden kaipuuta autoritäärinen järjestelmä pyrkii rajoittamaan. Romaani korostaa moneen otteeseen, että kapinoinnistaan huolimatta molemmat ovat hyviä sotilaita. Näin romaanin kritiikki kohdistuu armeijan harjoittamaan yksilöllisyyden tarpeettomaan tukahduttamiseen. Prewittin järjestelmä lopulta tuhoaa, Warden pystyy säilyttämään sisäisen vapautensa järjestelmän puitteissa.

Kentuckyn maaseudulta kotoisin oleva Prewitt on siirtynyt rykmentin sisällä toiseen komppaniaan, musiikkijoukkojen lahjakkaasta trumpetistista on tullut jalkaväkisotilas. Hän on myös ollut hyvä nyrkkeilijä mutta lopettanut ottelemisen sen jälkeen, kun yksi hänen vastustajansa on sokeutunut hänen iskuistaan. Äitinsä kuolinvuoteella Prewitt on luvannut olla tarpeettomasti vahingoittamatta toisia ihmisiä.

Uudessa komppaniassa Prewittia yritetään simputtamalla painostaa nyrkkeilemään komppanian urheilujoukkueessa. Prewitt alistuu simputukseen. Hän ei halua helpotusta sotilaspalvelukseensa vaan että hänen oikeutensa olla nyrkkeilemättä tunnustetaan. Hän pelkää yksilöllisyyden menettämistä kuin ruttoa. Tämä koskee myös vapaa-aikaa. Hän haluaa että myös ilotyttö Lorene muistaa hänet. "Ihmiset eivät kestä sitä, että he ovat aina samanlaisia ja ettei heitä muisteta." 

Prewittin vastoinkäymisten täyttämään elämään tuo lopulta lohtua suhde Loreneen, jonka rakastettu hänestä tulee ja jonka asunnosta hän saa turvapaikan myöhemmin romaanissa paettuaan komppaniastaan. Lorene – siviilinimeltään Alma Schmidt – ja vääpeli Wardenin rakastettu Karen Holmes ovat oikeastaan ainoat tämän miehisen romaanin läheltä ja sisältä päin tarkastellut naishahmot.

Prewittin yksilöllisyyden korostus tekee hänestä myös antirasistin. Hän selittää, ettei ihmisen hyvyys tai huonous riipu hänen ihonväristään. Ennen sotilasuraansa hän oli kiertänyt kulkurina jo 12-vuotiaana ja tutustunut sen jälkeen myös vankilaelämään. Tuona aikana hän oli omakohtaisesti kokenut ystävällisyyttä yllättäviltä tahoilta.

Esimiesten harjoittama järjestelmällinen vainoaminen vie Prewittin myös sotilasvankilaan ja sen pahamaineiseen kakkosparakkiin. Siellä hän tutustuu Jack Molloy -nimiseen vankiin, jonka aatteisiin on sijoitettu runsaasti yhteiskunnallisesti ja uskonnollisesti radikaalia ajattelua. Hänen kauttaan Prewitt kiinnostuu myös kirjallisuudesta, esimerkiksi Walt Whitmanin, Jack Londonin ja Upton Sinclairin tuotannosta. Jack Molloy yrittää myös saada Prewittin ymmärtämään passiivisen vastarinnan periaatetta. Prewittin elämä päättyy lopulta tämän periaatteen marttyyrina.

James Jonesin romaani toi mieleeni vahvasti toisen, hieman tuoreemman kuvauksen individualistista järjestelmän puristuksessa. Tarkoitan Ken Keseyn romaania Yksi lensi yli käenpesän (1962), jossa autoritaarista järjestelmää edustaa mielisairaala sadistisine hoitajineen. Molemmissa romaaneissa on myös jättikokoinen intiaanihahmo, mikä lisäsi vaikutelmaa romaanien yhteydestä.

Täältä ikuisuuteen -romaanilla on varmaan ollut yhteiskunnallista merkitystä tuodessaan julki USA:n armeijaan kuuluneen järjestelmällisen simputuksen ja armeijan rangaistuskäytäntöjen epäinhimillisyyden. Prewittin hyvä ystävä Maggio pahoinpidellään lähes järjiltään ja sotamies Blues Berry kirjaimellisesti hakataan kuoliaaksi sotilasvankilassa. Romaanin pohjalta tehty elokuva on käsittääkseni vesittänyt juuri tämän osan kirjasta esittämällä simputuksen ja väkivallan ohjesäännön vastaisesti toimivien yksittäisten esimiesten tekoina. 

Armeijan tuki oli ilmeisesti välttämätön elokuvan toteuttamiseksi. Samasta syystä romaanin sotamiesten lukuisat kontaktit Honolulun homoseksuaaleihin jätettiin pois elokuvasta. Näihin kontakteihin romaanissa ei suhtauduta tuomitsevasti. Ne olivat ainaisessa rahapulassa olevien sotilaiden keino ansaita vähän ylimääräistä. Autoritaarisille järjestelmille näyttää aina olevan tärkeää ihmisten seksuaalisuuden sääteleminen. Onko vapaa seksuaalisuus kenties liian individualistista ja siten uhka järjestelmälle?

Vääpeli Milt Wardenin kapina ei saa yhtä äärimmäisiä muotoja kuin sotamies Prewittin. Warden pystyy pitämään ajatuksensa ja toimintansa erillään toisistaan. Roolien näytteleminen ja itsensä hillitseminen saa hänet kuitenkin pois tolaltaan, hikoilemaan ja tärisemään katseilta piilossa. Kerronnan tasolla Wardenin jakautuneisuus näkyy siten, että hän usein puhuttelee itseään sinämuodossa.

Romaanin kaikkitietävän kertojan näkökulma liukuu vaivattomasti henkilöstä toiseen. Kertoja pääsee halutessaan sisälle  kenen tahansa ajatuksiin. Yhdessä kohdassa kertoja käyttää me-muotoa, joka osoittaa hänen olleen yksi sotilaista. Romaanin alussa on myös James Jonesin lyhyt tekijän huomautus, jossa hän toteaa, että teoksen vankilakohtaukset "ovat todellisia tapahtumia, joista kirjoittajalla on ensi käden tietoja ja omakohtaisia kokemuksia". Ajoittain vaikutti siltä, että romaani paasasi henkilöidensä suulla hieman enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta se taitaa olla yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamiseen tähtäävien romaanien helmasynti. Se on myös helppo antaa anteeksi. 

Tavallisen sotilaselämän kuvaus oli minulle romaanissa antoisinta. Samoin kuvaukset juopumisesta ystävien kanssa, kitaran soittelusta yöllä, Värvätyn miehen bluesin säveltämisestä kaveriporukassa. Romaanissa suhtaudutaan hieman vähätellen korkeaan taiteeseen, totuus piilee miesten toveruudessa ja yksinkertaisessa bluessävelmässä. 

Miehisyyden korostaminen kukkoilulla ja nokittelulla oli hieman rasittavaa, mutta sen kesti, kun piti mielessä, että romaanin henkilöt ovat vielä kovin nuoria – Prewitt 21-vuotias, Maggio vasta 19. Ehkä hieman yllättävästi macho-roolit putoavat sotilasvankilan vankien keskuudessa. Siellä "mistä tahansa voi puhua".

Romaanin viimeisen luvun sävy on aiempiin tapahtumiin nähden yllättävän kevyt ja huvittunut. Tapahtumat asettuvat ikään kuin oikeisiin mittasuhteisiinsa maailmassa, jossa monenlaista ikävää kyllä tapahtuu mutta siihen ei ole syytä suhtautua liian vakavasti. Viimeinen luku palauttaa meidät tunnelmaan, joka on romaanin alussa lainatussa Rudyard Kiplingin runossa Gentlemen-Rankers ja josta romaanin nimi on lainattu: 

Herrasmies-rivimiehet juhlimassa,

Kirotut täältä ikuisuuteen,

Luoja armahtakoon meidänlaisiamme,

      Ha! Ha! Ha!

James Jones, Täältä ikuisuuteen. 4. painos. Tammi 1985. Englanninkielisestä alkuteoksesta From Here To Eternity (1950) suomentaneet Oiva Oksanen ja Väinö J. Tervaskari. Päällys: Pentti Lehto ja Kari Kotka. 790 s.