Vintilă Horia: Jumala on syntynyt maanpaossa

Tämän romaanin nimi kosketti minua. Siinä on ilmaistu yksinkertaisesti jotain sellaista, mikä on unohtunut monilta kristillistä elämänkatsomustaan esille tuovilta poliitikoilta, jotka kuitenkin samalla ovat valmiit tekemään maanpakolaisen elämän mahdollisimman vaikeaksi.

Jumala on syntynyt maanpaossa kertoo runoilija Ovidiuksen (43 eaa. – 17 jaa.) elämän kahdeksasta viimeisestä vuodesta. Se koostuu Ovidiuksen salaisesta päiväkirjasta noilta vuosilta. Romaani nojautuu vahvasti historialliseen ja elämäkerralliseen tietoon, mutta kyseinen päiväkirja on luonnollisesti fiktiota. Vaikuttaa siltä, että Romaniasta maanpakolaiseksi Ranskaan päätynyt kirjailija Vintilă Horia (1915–1992) on roomalaisen runoilijan nahkoihin asettumalla kertonut myös omasta elämästään ja hengellisestä etsinnästään. 

Tomin varuskuntakaupunkiin Mustanmeren rannalle Ovidius oli joutunut, koska hänen teoksensa Rakkauden taito ei ollut keisari Augustuksen mieleen. Kirjan kevytmielinen asenne avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ärsytti Augustusta – varsinkin kun hänen oma tyttärensä Julia oli ottanut Ovidiuksen teoksen suorastaan elämänsä ohjekirjaksi.  

Ovidiuksen suhtautuminen Augustukseen vaihtelee romaanin mittaan. Enimmäkseen hän tuntee kaunaa keisaria kohtaan oman kohtalonsa takia mutta myös siksi että Augustuksen Rooma on vienyt ihmisiltä ajatuksen- ja sananvapauden. Koiralleen runoilija antaa keisarin nimen. Samalla hän kuitenkin joutuu kaikessa julkisessa esiintymisessään ja kirjeissään Roomaan mielistelemään keisaria pitääkseen yllä toivoaan paluusta kotiin. 

Myös Rooman sotilaallinen valloituspolitiikka hiertää pasifistisen runoilijan mieltä – varsinkin sen jälkeen kun hän on paremmin tutustunut karkotuspaikkansa kantaväestöön, josta kreikkalaiset käyttivät nimitystä getit. Roomalaiset puhuivat daakeista. Ovidius tulee tuskallisen tietoiseksi siitä, että on omalla toiminnallaan ollut vahvistamassa Rooman imperiumin henkeä. "Tehtiin kaikki mahdollinen ikuisuuden kuvitelman luomiseksi Augustukselle ja hänen alamaisilleen. Minä olin innokkaampi kuin kukaan toinen." Fasti-kalenterissaan Ovidius oli kirjoittanut:

"Gentibus est aliis tellus data limite certo: 
Romanae spatium est urbis et orbis idem.
(Muille kansoille on maa annettu tarkoin rajoin:
Rooman kansalle kaupungin ja maan piiri on sama.)

Millä ilolla ja ylpeydellä toistettiinkaan Roomassa näitä säkeitä, jotka omalta osaltaan olivat luomassa imperiumia! Urbis et orbis oli minun lahjani sille."

Roomalaisten sotilaskuntoon runoilija suhtautuu myönteisemmin siinä vaiheessa, kun getit piirittävät Tomin varuskuntakaupunkia. Iäkäs runoilijakin pääsee mukaan kaupungin puolustamiseen jokseenkin taitamattomana jousimiehenä. Myöhemmin tosin paljastuu, että kyseinen getiheimo kärsi nälkää ja halusi vaihtaa kultaa ruokatarvikkeisiin. Heidän asiaansa ei ollut haluttu edes kuunnella. Nälkiintyneet getit lopettivat piirityksen lyhyeen ja lähtivät etsimään ruokaa muualta.

Varsinkin romaanin sata ensimmäistä sivua olivat minusta erinomaista historiallista fiktiota. Nautin suorasta ja konstailemattomasta kielestä, joka vetosi vahvasti aisteihin ja kuvasi samalla hienosti yksinäisen päähenkilön tuntemuksia. Karkotuspaikan hyinen tuuli käy luihin ja ytimiin.

"Lumimyrsky ravistelee kattoa. Meri ärjyy tuolla etäällä, ja yöllä sen tyrskyt muuttuvat rannoilla jäisiksi aaveiksi. Huomenna ihmiset voivat kävellä kalojen yläpuolella ja joku minua vahvempi naapuri joutuu raivaamaan kinoksen läpi tien ovelleni, että pääsen ulos talostani. En ole koskaan kuullut tuulen näin ulvovan ja jäisen lumen rahisevan ulkoseinissä."

Vähitellen Ovidius löytää uusia ystäviä. Roomalaista upseeria, Honoriusta, hän arvostaa mutta ei pysty täysin luottamaan tähän. Sotilaalla onkin yllättävä salaisuus, joka paljastuu lukijalle vasta kirjan loppupuolella. Taloudenhoitajaansa Dokiaan ja tämän pikkuiseen tyttäreen Ovidiukselle syntyy läheinen ystävyyssuhde. Dokia kuuntelee mielellään isäntänsä kertomuksia ja vakava nainen oppii vähitellen jopa hymyilemään.

Ovidiuksella on myös muutamia rakkaussuhteita karkotuksensa aikana. Yhden näistä, Lydian, hän tapaa, kun suostuu kirjoittamaan ystävälleen Herimonille, kreikkalaiselle kapakoitsijalle, rakkausrunon Lydialle annettavaksi. Suunnitelma onnistuu – Lydiasta tulee tosin molempien rakastajatar. Herimonin traagisiin seurauksiin johtanut rakkaus on tärkeä sivujuoni romaanissa.

Lähialueille suuntautuvilla matkoillaan Ovidius tutustuu useisiin daakeihin sekä daakien pariin karanneisiin Rooman legioonalaisiin. Sotilailta Rooma on vienyt sanan- ja ajatuksenvapauden lisäksi myös toiminnan vapauden. Yhden karkurin sanoin he "ovat jättäneet Rooman valtakunnan elääkseen vapaina, päiviensä ja öittensä herroina ja vapautuneina tappamisen velvollisuudesta".

Ovidiuksen retkiä kuvatessaan romaani saa välillä seikkailukertomuksen piirteitä. Hengenvaarallisia tilanteita ja täpäriä pelastumisia on luvassa niille, jotka pitävät historiallisista seikkailuista. Muutamat tapahtumat saivat minut tajuamaan, että romaani kertoo paikoista, jotka ovat tuttuja Ukrainan sodan myötä. Ovidius käy muun muassa Leucen saarella. Sen kreikkalainen temppeli on tuhoutunut maanjäristyksessä pari päivää aiemmin. Papit ovat kadonneet. Vain mustat käärmeet luikertelevat raunioissa. Ovidius nimeää saaren Kuolemansaareksi ja Käärmesaareksi. Ja kyllä, kyseessä on juuri se Käärmesaari, jolle sijoitetut ukrainalaiset sotilaat uhittelivat Venäjän laivastolle sodan alkuvaiheessa.

Ovidiusta kiehtoo myös daakien yksijumalainen uskonto. Osa daakeista kuitenkin uskoo, että heidän jumalansa Zamolxis ainoastaan valmistelee tietä todelliselle tulevalle jumalalle. Tässä vaiheessa romaani saa uskonnollisen propagandan sävyjä. Ovidius näkee unen, jossa ääriviivapiirrosta muistuttava kala johdattaa hänet kohti hohtavaa ihmishahmoa. Myöhemmin hän tutustuu lääkäri Theodorokseen, joka on ollut Osiriksen palvoja, mutta menettänyt uskonsa pappien epärehellisyyden vuoksi. Theodoros uskoo Palestiinassa todistaneensa uuden messiaan syntymää. Kaikki tutut osaset ovat mukana hänen tarinassaan: tähti, paimenet, kolme zarathustralaista maagia, Herodeksen alkuunpanema pikkulasten vaino. Ehkä kirjailija Vintilă Horia on itsekin pelästynyt suuntaa, johon hänen romaaninsa on lähtenyt kulkemaan ja pyrkinyt hieman lievittämään propagandistista sävyä tekemällä Theodoroksesta, uuden messiaan todistajasta, kapakoissa viihtyvän juopon.

Jumala on syntynyt maanpaossa on romaani, joka olisi ehkä hyvä lukea ottamatta selkoa kirjailijasta. Kirja sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1960, mutta ainakin joidenkin tietojen mukaan Vintilă Horia ei ottanut sitä vastaan, koska julkisuuteen oli levinnyt tieto siitä, että hän oli nuoruudessaan ollut Romanian fasistisen Rautakaartin kannattaja. Ranskan muistot fasismista olivat vielä tuohon aikaan tuoreet, joten ranskalaisten tuohtumusta on helppo ymmärtää. Tämän romaanin perusteella arvelen kuitenkin, että nuorta Horiaa on kiehtonut Rautakaartin vahva ortodoksikristillinen ideologia. Antisemitismistä tai militarismin ihailusta ei ainakaan tässä romaanissa ole jälkeäkään.

Myös filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre liittyi Vintilă Horian arvostelijoihin. Horian romaanista löysin ehkä yhden kätketyn syyn tähän. Sartrea ei varmaankaan ole miellyttänyt se, miten Horia tässä romaanissa luo eksistentialismista oman kristillisen versionsa. Romaanin Ovidius toteaa, että Kreikan ja Rooman vanhat jumalat tekivät ihmisistä kohtalon tahdottomia välikappaleita. Uusi Jumala siirtää valinnanvapauden ja vastuun ihmisyksilölle itselleen. Ovidiuksen yrittäessä selittää tätä ajatustaan kreikkalaiselle ystävälleen Herimonille tämä huudahtaa pelästyneenä: "Minä en halua vastuuta. Haluan ennen olla jumalieni leikkikalu, sillä vapaus tekee minusta syyllisen." Herimonin vastaus havainnollistaa mainiosti Sartren kehittämää huonon uskon (mauvaise foi) käsitettä.

Vintila Horia, Jumala on syntynyt maanpaossa: Romaani Ovidiuksesta. Gummerus 1961. Ranskankielisestä alkuteoksesta Dieu est né en exil (1960) suomentanut Niilo Pakarinen. Päällys: Onni Vuori. 239 s.