Erik Orsenna: La grammaire est une chanson douce

Erik Orsennan saturomaani La grammaire est une chanson douce (Kielioppi on suloinen laulu / tuutulaulu) sai minut toivomaan, että joku kirjoittaisi satukirjan myös suomen kielen sanoista ja kieliopista. Ranskassa tämä monen mielestä rutikuivasta aiheesta kirjoitettu romaani oli jo vuonna 2013 – oman pokkarikappaleeni painovuonna – yltänyt 21. painokseen.

Romaanin päähenkilö ja kertoja on 10-vuotias Jeanne. Esitellessään itsensä lukijalle hän kertoo, että ei kannata antaa hänen pienen kokonsa ja lempeän, ujon ja unelmoivan olemuksensa hämätä. Hän osaa kyllä puolustaa itseään. Myöhemmin tarinassa Jeannen rohkeus tulee hyvin esille.

Jeannen opettaja, mademoiselle Laurencin, rakastaa ranskan kieltä ja kirjallisuutta, erityisesti La Fontainen eläinrunoja. Innostunut opettaja saa myös lapset innostumaan ja ymmärtämään kirjailijan sanavalintoja ja niitä keinoja, joilla runoissa saadaan aikaan haluttu tunnevaikutus lukijassa.

Juuri pääsiäisloman alla luokkaan ilmaantuu luurankoa muistuttava tarkastaja Jargonos, joka aikansa opettajattaren opetusta kuunneltuaan tuskastuu siihen, että kielioppia ei opeteta totutuilla menetelmillä – siis kuivasti – ja lähettää neiti Laurencinin saman tien kertauskurssille. Jeanne ja hänen luokkatoverinsa jäävät pääsiäislomalle apeissa tunnelmissa.

Jeannen ja hänen 14-vuotiaan veljensä Thomasin vanhemmat ovat eronneet ja asuvat Atlantin valtameren kahta puolta. Lapset ovat tottuneet sukkuloimaan mantereiden väliä laivalla. Pääsiäisloman ensimmäisenä päivänä he taas kerran lähtevät merelle. Tällä kertaa laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Jeanne ja Thomas pelastuvat kauniille, trooppiselle saarelle, jossa he pian saavat oppaikseen monsieur Henrin ja tämän vihreäsilmäisen veljenpojan, jotka ovat molemmat muusikkoja.

Nuorille seikkailijoille paljastuu, että he ovat tulleet sanojen saarelle, jossa sanat elävät kuin elolliset olennot konsanaan omassa kaupungissaan. Ikävä kyllä myrsky on ravistanut irti Jeannen ja Thomasin omat sanat siten, että heistä on tullut mykkiä.  

Jeanne seurailee uteliaana sanojen elämää ja oppii näin eri sanaluokkien tehtävät. Monsieur Henri auttaa häntä tässä ja saa Jeannen rakastumaan kielioppiin. Samaan aikaan Thomas omistautuu kitaransoiton opiskelulle Henrin vihreäsilmäisen veljenpojan ohjauksessa.

Jeanne pääsee tutustumaan myös sanojen sairaalaan, jossa hoidetaan huonosti kohdeltuja sanoja, esimerkiki sanoja joita on käytetty valheisiin. Pienet sanat je t'aime ovat tällä kertaa tulleet sairaalaan lepäämään työskenneltyään liikaa.

Monsieur Henri laulaa rakkauden sanoille tuutulauluksi Henri Salvadoren säveltämän ja Maurice Ponin sanoittaman laulun, joka tunnetaan nimillä Une chanson douce ja Le Loup, la Biche et le Chevalier (Susi, kauris ja ritari). 

Thomas on hurmioitunut soiton opettelusta eikä hänellä ole enää aikaa pikkusiskolleen. Hieman mustasukkaisena Jeanne lähtee yksinäiselle rantakävelylle ja joutuu siepatuksi. Hänet kuljetetaan koulutuskeskukseen, jolle Jeanne antaa nimen Kuivattamo ja jossa hän tapaa uudelleen luurangon näköisen tarkastajan, madame Jargonosin. Kuivattamossa opettajaparat opiskelevat ranskan kielioppia sääntöjen mukaisesti. Tuntien sisältö on suoraan lainattu todellisista opetussuunnitelmista. Jeanne toteaa, ettei ymmärrä oman luokkatasonsa ohjeistuksesta yhtään mitään.

Parin viikon kuivatuksen jälkeen Jeanne onnistuu pakenemaan ystäviensä luokse monsieur Henrin avulla.

Seuraavaksi Jeanne pääsee tutustumaan sanojen tehtaaseen. Tätä jaksoa lukiessani hoksasin taas kerran, että eri kielet jakavat kielen todellisuutta kieliopillisiin kategorioihin hieman eri tavalla. Ranskan konditionaali on aikamuoto, meille suomen kielen puhujille se on tapaluokka. Sanojen tehtaassa Jeanne oppii lihottamaan lauseitaan – alkuinnostuksessa hieman liikaakin – ja kirjoittamaan polveilevia tekstejä. Vähitellen Jeanne saa myös puhetaitonsa takaisin. Samaan aikaan hänen veljensä Thomas oppii puhetaidon uudelleen musiikin avulla. Kielioppi ja musiikki voivat siis molemmat saattaa järjestykseen järkytetyt aivot.

Tehtaassa on yksi ovi, jota ei saa avata. Ja koska olemme sadussa, jonka sankari on rohkea ja aloitekykyinen, Jeanne ei voi olla tutkimatta, mitä sen takana on. Siellä tekevät työtään kolme kirjailijaa, joista kukin selittää Jeannelle oman kielensä saloja. Voit itse yrittää arvata, keitä he ovat. Liitän tähän heidän kuvansa:

Tehtaan johtaja selittää Jeannelle, että kuoleman lähestyessä suuren kirjailijan ystävät – sanat – tuovat kirjailijan sanojen saarelle, jotta hän voi jatkaa työtään. Kuolema ei näin heitä löydä – "se ei ole hyvä maantiedossa".

Romaanin kauniin kuvituksen on tehnyt Bigre! Tuo huutomerkki tuossa ei johdu siitä, että olisin hämmästynyt tai tohkeissani; se kuuluu kuvittajan taiteilijanimimerkkiin.

Romaani päättyy odottaviin tunnelmiin. Jeannen ja Thomasin vanhemmat ovat tulossa noutamaan lapsiaan, kumpikin vesitasolla omalta mantereeltaan. Jeannea askarruttaa, voivatko sanat tai musiikki herättää henkiin sammuneen rakkauden. Monsieur Henri toteaa valitellen, että nekään eivät aina pysty siihen. Sanat ovat kuitenkin tunteellisia. Ne eivät halua, että kaksi ihmistä lakkaa rakastamasta toisiaan. Pettymys rakkaudessa on maan päälle asettuvaa hiljaisuutta. Ja sanat vihaavat hiljaisuutta.

Erik Orsenna on jatkanut Jeannen seikkailuja useissa myöhemmissä teoksissa. Ehdottomasti jatkoon!

Erik Orsenna, La grammaire est une chanson douce. Éditions Stock 2013. Teoksen ensipainos ilmestyi vuonna 2001. Kuvitus: Bigre! 151 s.