David Lurie, tämän romaanin 52-vuotias päähenkilö, antaa hieman kolean ensivaikutelman itsestään. "Hän elää tarkasti tulojensa, temperamenttinsa, tunnevarojensa puitteissa." Kahden kariutuneen avioliiton jälkeen hän asuu yksin. Kolmannessa persoonassa ja preesensissä kerrottu romaani pitäytyy tiukasti Davidin näkökulmaan ja ajatuksiin. Tapahtumapaikkana on apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka.
Davidin aiemmin hoitama nykykielten professuuri on rationalisoitu pois, ja hänestä on tehty viestinnän apulaisprofessori. "Moraalin ylläpitämiseksi" hän saa kuitenkin opettaa yhden kurssin vuodessa haluamastaan aiheesta. Nyt ovat vuorossa Englannin romanttiset runoilijat.
Olen aiemminkin kirjoittanut J. M. Coetzeen mieltymyksestä ironiaan. Tässä romaanissa yliopiston viestinnän opettaja ei usko kommunikaatioon. Davidin mielestä kieli on syntynyt laulusta; laulu puolestaan tarpeesta "täyttää äänellä kohtuuttoman laaja ja tyhjähkö ihmissielu". Ironialta vaikuttaa myös se, että romanttisesta runoudesta luennoi mies, jonka viikkorutiineihin kuuluu piipahdus prostituoidun luona.
Davidin elämään tulee iso muutos hänen jäätyään kiinni seksisuhteesta parikymppiseen opiskelijatyttöön, Melanie Isaacsiin. Asian tultua tytön vanhempien tietoon Melanie ja tämän poikaystävä syyttävät David Lurieta ahdistelusta.
Vaikka Melaniekaan ei ole täysin viaton, on aivan selvää, että David on käyttänyt hyväkseen auktoriteettiasemaansa päästäkseen suhteeseen tytön kanssa. Hän on myös väärentänyt läsnäolotilastoja ja suoritusmerkintöjä Melanien eduksi.
Yliopiston tutkintalautakunnan kuulemisessa David käyttäytyy yllättävästi. Hän myöntää heti oikeiksi kaikki syytökset. Kun häneltä vaaditaan katumusta, hän ilmoittaa katuvansa. Tämän jälkeen häneltä vaaditaan vilpittömyyttä. Tähän David vetää rajan. Miehelle, joka ei usko kommunikaation mahdollisuuteen, tilanne onkin absurdi: hänen sanoistaan olisi voitava päätellä hänen ajatustensa vilpittömyys. David toteaa, että katumus on asia, joka ei ole minkään maallisen tribunaalin ratkaistavissa.
Davidin asenne tulkitaan ylimielisyydeksi ja uppiniskaisuudeksi. Yliopistolla ja lehdistössä tapauksesta saadaan aikaan näyttävä kohu. Vaikuttaa siltä, että nimenomaan julkisuuden paine tekee aidon katumuksen mahdottomaksi. David saa potkut virastaan.
David selviää kohusta yllättävän hyvin. Hän lähtee aikuisen tyttärensä Lucyn luo tämän syrjäiselle maatilalle. Siellä elämä täyttyy arkiaskareista, maatilan tuotteiden myymisestä markkinoilla ja avustamisesta eläinsairaalassa. Akateemisena harrastuksena hän kirjoittaa tutkielmaa lordi Byronin runoudesta. Byronin runosäkeitä voi bongata siellä täällä romaanin proosaan piilotettuina. Byronin ajatukset "himon oikeutuksesta" ovat ymmärrettävästi myös seksuaalisten rajojen ylittämisestä syytetyn ex-professorin mielessä.
Myöhemmin Byron-tutkimus alkaa muuttua koomiseksi oopperaksi Byronin elämänvaiheista. Sen lauluihin David etsii säveliä banjolla.
Nyt ei kannata luulla, että Coetzee on yksioikoinen kirjailija, joka jollain tapaa kirjoittaa puolustuspuhetta ahdistelusta syytetylle miehelle eikä näe ongelman kaikkia puolia. J. M. Coetzee tuntuu jokaisessa kirjassaan tunkeutuvan niin syvälle, että joskus hirvittää seurata perässä. Romaanissa on lisäksi useita tärkeitä teemoja – esimerkiksi eläinten oikeudet – jotka jätän nyt suosiolla pois, jotta blogikirjoitukseni ei venyisi aivan liian pitkäksi.
"Himon oikeutus" saa aivan uuden sävyn, kun Lucyn maatilalle murtautuu kolmen tummaihoisen eteläafrikkalaisen kopla. Miehet pahoinpitelevät Davidin, raiskaavat Lucyn ja varastavat auton ja irtainta tavaraa.
Myöhemmin käy ilmi, että Lucy odottaa lasta raiskaajalle. Hän päättää pitää vihan vallassa siitetyn lapsen ja rakastaa sitä, olla hyvä äiti. Hän myös aikoo suostua naapurinsa, mustan miehen, kosintaan, siitä huolimatta, että Petruksella on jo ennestään kaksi vaimoa ja Lucy tietää Petruksen tavoittelevan vain hänen maitaan.
Lucyn ratkaisussa ja hänen syntymättömässä lapsessaan, jota Lucy on päättänyt kaikesta huolimatta rakastaa, on helppo nähdä tie uuteen Etelä-Afrikkaan, jota viha ei enää hallitse.
Häpeäpaalu voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Siitä on kirjoitettu useissa kirjablogeissa, näissä muiden muassa:
J. M. Coetzee, Häpeäpaalu. Otava 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Disgrace (1999) suomentanut Seppo Loponen. Kannen kuva: Fennopress. 251 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!