Tämä pieni romaani sijoittuu pääosin länsiranskalaiseen Sognacin kaupunkiin joulukuussa 1944. Sognacin kaupungin esikuvana on toiminut Cognacin kaupunki. Kaupungin tunnetuin tuote virtaakin tässä romaanissa vuolaasti.
Konjakilla ja viinillä hoitivat haavojen aiheuttamaa kolotusta ja sotaväsymystään kaupunkiin ja sen ympäristöön asettuneet vastarintajoukot, maquisardit, joiden tehtävänä oli piirittää yhtä saksalaisten Atlantin rannikolle jättämää taisteluosastoa. Maquisardien aseistus ei kuitenkaan riittänyt laivoilla ja lentokoneilla huoltoa saavien saksalaisjoukkojen lopulliseen kukistamiseen.
Sotaelokuvista minulle oli syntynyt käsitys, että saksalaisten sotatoimet Ranskassa päättyivät Normandian maihinnousuun kesäkuussa 1944 tai viimeistään Pariisin vapauttamiseen syyskuussa. Tämä tositapahtumiin pohjautuva romaani kertoo, ettei tämä käsitys pidä paikkaansa. Atlantin rannikolle jäi useita varsin taistelukykyisiä saksalaisten "taskuja", ja vielä joulukuussa 1944 Saksa aloitti Ardenneilla voimakkaan vastahyökkäyksen. Tunnelma Ranskassa joulun seutuna oli ahdistunut: uuden saksalaismiehityksen uhka oli todellinen.
Saksalaisia vastaan taistelevat Ranskan vastarintajoukot, maquisardit, olivat saaneet nimensä tiheikköä tarkoittavasta maquis-sanasta. Joukkojen koostumus oli kirjava: mukana oli tavallisia ranskalaisia, osa heistä oli paennut saksalaisten pakkotyöleireiltä; joukossa oli myös erilaisia poliittiseen vasemmistoon kuuluvia ryhmiä. Taistelukokemusta tähän kehnosti varusteltuun "armeijaan" toivat jo Espanjan sisällissodassa ja vastarintaliikkeessä toimineet kansainväliset taistelijat: tšekit, venäläiset, puolalaiset.
Joulun alla vuonna 1944 vastarintajoukoille on luvassa kauan kaivattu loma. Pohjois-Afrikasta saapuvien joukkojen, joilla on käytössään amerikkalainen aseistus, on määrä vapauttaa maquisardit hetkeksi koteihinsa parin vuoden yhtäjaksoisen maastossa olon jälkeen. Loman jälkeen heidät on tarkoitus liittää osaksi Ranskan järjestäytynyttä armeijaa. Tämä operaatio aiheuttaa romaanissa pulmia eversti Rucille, joka ymmärtää hyvin, että sotilaallinen kuri ja komentoketjuun alistuminen tulisi olemaan lähes ylivoimaista "pensastoveteraaneille", joiden taistelukyky ja -tahto perustui toveruuteen ja tasa-arvon ihanteeseen. Jälkisanoissaan Albert J. Guerard kertoo, että myös Ranskan armeijassa tunnettiin epämukavuutta siitä ajatuksesta, että kommunisteille annettaisiin kunnon aseet ja taistelukoulutusta.
Viime hetkellä kaikki lomat perutaan Saksan offensiivin takia, ja Sognaciin jo saapuneet Pohjois-Afrikan joukot lähtevät kohti Ardenneita. Mistä löytyisi vielä taistelutahto lomaan valmistautuneille ja lopen uupuneille maquisardeille?
Kaikki romaanin päähenkilöt kuuluvat vastarintajoukkoihin tai heidän kokoontumispaikkansa, Chez Marcel -ravintolan, henkilökuntaan. Jean Ruyader on ollut yhtäjaksoisesti sodassa niin kauan, ettei ole edes nähnyt nuorinta neljästä lapsestaan. Milou on nyt jo lähes kaksivuotias. Jeanin vanhin lapsi, Denise, on yhdeksän vanha. Lisäksi hänellä on pojat Robert ja Jean. Jean Ruyaderin vaimo Anne-Marie on teloitettu saksalaisten panttivankina. Kuvitelmat aran Anne-Marien kauhunhetkistä teloituskomppanian edessä vainoavat Jeania päivin ja öin. Ainoastaan alkoholi tarjoaa vapautusta hänen mielessään myllertävästä vihasta, itsesyytöksistä ja kahdeksan haavoittumisen tuomasta fyysisestä kivusta.
Muuan viisas opettajatar mainitsee kylätansseissa, että miehet ovat kuin lapset. Elleivät he pääse eroon syyllisyyden tunteesta, he ovat vaaraksi itselleen ja muille.
Amerikkalainen luutnantti Tommy Colvin on pari vuotta aiemmin pudotettu laskuvarjolla maquisardien tueksi ja välittämään heille tietoja liittoutuneitten toimista. Tommy Colvin näyttää olevan ainoa, joka todella on pääsemässä kotiin. Hänelle on varattu paikka kuljetuskoneeseen, joka vie hänet Pariisista takaisin Yhdysvaltoihin heti joulun jälkeen. Ennen lähtöään Colvin päättää hetken mielijohteesta yllättää Jean Ruyaderin. Hän hakee Ruyaderin lapset Pariisin kautta Sognaciin joulunviettoon. Hauska osuus Colvinin seikkailusta Pariisissa neljän lapsen kanssa on tervetullutta vaihtelua melko vakavaan tarinaan. Saksalaisten uuden hyökkäyksen synnyttämän jännittyneen tunnelman laukaisee lopulta leikki, kulovalkean tavoin koko Pariisiin levinnyt lumisota.
Yvette on 21-vuotias pariisilaisen pankkiirin tytär, joka on 17-vuotiaana liittynyt vastarintajoukkoihin Alexandre Dumas'n romaaneiden ja vallankumousromantiikan innostamana. Hän on kokenut sodan kauhut ja ollut myös jonkin aikaa saksalaisten sotavankina. Vankilassa häntä oli kidutettu ja nöyryytetty seksuaalisesti. Häntä auttoi kestämään Parisette, 17-vuotias tyttö, joka jakoi hänen sellinsä. Parisettea istutettiin joka yö kuumalla keittolevyllä niin, että hänen lihansa paloivat, mutta hän kieltäytyi antamasta ilmi tovereitaan. Joka yö päästyään takaisin selliin Parisette hoki kuin mantraa: Soyez une bonne française – ole hyvä ranskalainen. Lopulta Parisette kuoli tulehtuneisiin haavoihinsa. Yvettellä on tärkeä rooli romaanissa, kun hän auttaa Jean Ruyaderin uutta rakkautta, Marthea, vapautumaan väkivaltaisesta suhteesta saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneeseen mieheensä.
Kunnon joulutarinan tavoin kertomuksen lopulla nautitaan ylenpalttinen jouluateria. Jean Ruyader myös saa tyttäreltään Deniseltä viestin, jonka hänen vaimonsa Anne-Marie käski tytön painaa mieleensä juuri ennen kuin Anne-Marie vietiin teloitettavaksi: "Kerro isälle, että minä en pelännyt. Että minäkin tein oman osani."
Romaani on nimetty joulutarinaksi, joten otin ilolla vastaan myös kertomuksen sentimentaalisen osan. Albert J. Guerardin omaan kokemukseen pohjautuva romaani on kuitenkin joulutarinaksi harvinaisen realistinen. Guerard kirjoitti sen Ranskassa alkuvuonna 1945, ja useilla sen henkilöillä – kuten tapahtumapaikoillakin – on jälkisanoissa nimetyt vastineensa todellisuudessa.
Sota synnyttää omanlaisensa raa'an ilmapiirin, joka näyttää pysyvän samanlaisena aikakaudesta toiseen. Tuntui kovin tutulta se, kuinka ranskalaiset moittivat amerikkalaisia siitä, että nämä kohtelevat saksalaisia sotavankeja liian hyvin, antavat heille kunnon ruokaa ja jopa suklaata. He kuvittelevat yhä, että saksalaiset ovat ihmisiä, kuten maquisardit romaanissa kyynisesti toteavat. Maquis-joukoissa sai sakon, jos erehtyi käyttämään vihollisesta sanaa allemands, saksalaiset. Hyväksyttäviä olivat vain pilkkanimet kuten boches, fridolins, haricots verts tai schleus.
Tuntuu kuitenkin siltä, että nyt tarvitsemme juuri tällaisia joulutarinoita, jotka kertovat, että joskus sota on ohi, että perheet yhdistyvät ja että toveruus ja rakkaus voittavat.
Toivottavasti onnistut saamaan kirjan jostain käsiisi, jos kiinnostuit. Vanhoista kirjoista bloggaamisessa on se ongelma, että ne on saatettu jo ajat sitten poistaa kirjastoista. Nettiantikvariaatit ovat melkein ainoa mahdollisuus niiden tavoittamiseen. (Helsingin yliopiston kirjastossa kirja ainakin on, tosin hieman virheellisesti nimettynä.)
Albert J. Guerard (1914–2000) oli amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hänellä oli pitkään kunnia olla eniten romaaneja julkaissut yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija ja eniten kirjallisuudentutkimusta julkaissut yhdysvaltalainen romaanikirjailija. Ehkä tilanne ei ole muuttunut vieläkään. Hänen tutkimuksensa The Triumph of the Novel: Dickens, Dostoevsky, Faulkner (1976), jonka löysin sattumalta Joensuun yliopiston kirjavarastosta melko tuoreeltaan ilmestymisensä jälkeen, avarsi varsinkin käsitystäni Dickensistä. Sentimentaalisten tarinoiden kertoja oli myös syvällinen, keinoistaan tietoinen, kielellisesti vallankumouksellinen sanataiteilija. Joulukertomukseensa Albert J. Guerard on epäilemättä ottanut oppia lajin mestarilta.
Albert J. Guerard, Maquisard: A Christmas Tale. Lyford Books 1995. 50th Anniversary Edition. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1945. 174 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!