Brendan Behan: Poikia vankilassa

Dublinilainen Brendan Behan (1923–1964) imi tasavaltalaisaatteen lähes kirjaimellisesti äidinmaidossa. Hänen äitinsä Kathleen oli Peadar Kearneyn nuorempi sisar. Peadar Kearney taas kirjoitti englanninkieliset sanat Irlannin kansallislauluun, joka englanniksi tunnetaan nimellä The Soldier's Song. Suvussa oli muutenkin kirjallista ja musiikillista sekä vallankumouksellista harrastuneisuutta. Myös Brendan Behanin kahdesta nuoremmasta veljestä tuli kirjailijoita.

Vuoden 1939 syksyllä 16-vuotias Brendan Behan saapui Liverpooliin Irlannin tasavaltalaisarmeijan – IRA:n – komennukselle. Hänen oli määrä räjäyttää pommi Liverpoolin telakalla. Ennen attentaattia hän kuitenkin jäi räjähteineen kiinni majapaikassaan. Tutkintovankeuden jälkeen hänet määrättiin Hollesley Bayn nuorisovankilaan. Näistä kasvatuksellisista vankiloista käytettiin nimitystä borstal. Behan vapautui täytettyään 18 vuotta ja hänet karkotettiin Irlantiin. Kokemuksistaan hän kirjoitti romaanin Poikia vankilassa (Borstal Boy).

Voisi kuvitella, että vankilakuvaus olisi synkkää luettavaa. Väkivaltaisesta ja ahdistavasta aiheesta Brendan Behan on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan valoisan ja optimistisen omaelämäkerrallisen romaanin. Minäkertojana kirjassa on vanki nimeltä Brendan Behan, ja selvästi kirjailija siinä kertoo omista kokemuksistaan varsin yksityiskohtaisesti. Romaanin näistä muistelmista tekevät ennen kaikkea sanatarkasti kuvatut vuoropuhelut. Ilmeisesti alkuteoksessa poliiseilla, vartijoilla ja vangeilla on kullakin oma murteensa. Suomennoksessa vuorosanat on kirjoitettu puheenomaisella yleiskielellä. Yhden skotlantilaisen vangin puhe on käännetty hämäläismurteeksi. 

Kirjassa on runsaasti velmuilevaa huumoria erilaisten vartijatyyppien ja poliisien kustannuksella. Terävä kieli oli kovien nyrkkien ohella tapa hankkia toisten vankien arvostusta. Molemmat olivat Brendanilla iskukunnossa hänen nuoresta iästään huolimatta. Brendan oli poikkeuksellisen lukenut ja omasi hyvän yleissivistyksen. Lukemisen nautinnollisuus tulee kirjassa hyvin esiin. Kirjan avaaminen merkitsi hänelle juhlaa. Tutkintovankilassa hän säästeli kirjoja rauhallisen illan hetkiin, koska siellä sai luettavaksi vain kaksi kirjaa viikossa. Nuorisovankilassa hän heti alkuun ilahtui kuullessaan, että siellä oli hyvä kirjasto. 

Irlantilaiselle englantilainen vankila toi omat haasteensa. Poikkeuksetta häntä nimitettiin Paddyksi, mikä oli tosin melko hyväntahtoinen tapa puhutella jokaista irlantilaista. Eikä suhtautuminen ollut koko ajan kielteistä. Muutamat anglikaanisen kirkon jäsenet jopa soluttautuivat Irlannin katolisten joukkoon, kun huomasivat että katoliset hiljaisella viikolla pääsivät messuun joka päivä eikä heidän tarvinnut silloin muiden tavoin ommella postisäkkejä. IRA oli kuitenkin Englannissa terroristijärjestö. Sen jäseniin ei suhtauduttu suopeasti. Vankilan omalaatuisessa hierarkiassa tasavaltalaisarmeijan jäsenet olivat vain pykälän niiden yläpuolella, jotka olivat tehneet seksuaalista väkivaltaa naisille.

Loppujen lopuksi jää mielikuva, että Behan ei pitänyt kokemustaan kovinkaan ikävänä. Selvää katkeruutta hän tunsi vain katolisia piispoja kohtaan, jotka hänen mielestään aina käänsivät selkänsä Irlannin tasavaltalaisille. Tutkintovankilan katolinen pappi ilmoitti Brendanille heti ensitapaamisella, että Behan oli IRA:n jäsenenä pannaanjulistettu, kunnes katuisi "syntiään" ja lupaisi kokonaan erota kielletystä järjestöstään. Tähän Brendan ei tietenkään taipunut, ja hän piti papille melkoisen palopuheen Irlannin historiasta ja IRA:n kohtelusta. Tämän jälkeen vartijat sitten pahoinpitelivät "irlantilaisen sian" papin loukkaamisesta.

Kirjan nuoret vangit ovat enimmäkseen yllättävän hyvätapaisia ja kohteliaita. Liian rääväsuista ja seksuaalisia vihjailuja heittelevää Joeta muut pojat nuhtelevat tuon tuostakin. Seksuaalisuus on romaanissa muutenkin piilossa. Muutamien poikien suhde on toisten tiedossa, mutta siitä ei puhuta. Lontoolainen Charlie on selvästi ihastunut Brendaniin ja on mustasukkainen muille tämän seurasta, mutta tätäkään kertoja ei suoraan kommentoi. Voimme päätellä sen ainoastaan lausutuista repliikeistä.   

Savukkeiden tarjoamisella osoitettiin vankilassa ystävyyttä ja niitä käytettiin myös palkintoina vankilan kilpailuissa. Behan luonnollisesti voitti vankilan kirjoituskilpailun ja sai siitä hyvästä huikeat sata savuketta.

Vankilakuvauksen lukeminen vei ajatukseni myös kotimaan oloihin ja puheisiin nuorten lisääntyvästä rikollisuudesta.

Nuorten rikollisuuskierteen katkaisemiseen esitetään tuon tuosta rikosoikeudellisen vastuuikärajan alentamista ja ehdottomia vankeusrangaistuksia myös nuorille. Laaja tutkimusnäyttö ei tätä ratkaisua tue: vankila on omiaan vahvistamaan rikollisidentiteetin syntymistä. Tämä on ehkä ikävintä, mitä voi tapahtua nuorelle, joka on ajautunut rikoksiin ajattelemattomuuttaan tai sosiaalisesta paineesta. Aivojen moraalinen erottelukyky kehittyy hitaasti. Ehkä vasta noin 25-vuotiaana ihmistä voi pitää eettisesti täysin vastuullisena. On paljon näyttöä siitä, että nuoret jotka ovat syyllistyneet rikoksiin ja saaneet vain kevyen rangaistuksen tai jääneet kokonaan rankaisematta, uusivat rikoksia pienemmällä todennäköisyydellä kuin ne nuoret jotka ovat kärsineet rangaistuksen pakkolaitoksessa. 

Suurin ongelma ovat ne nuoret, joille rikollisuus jo hyvin varhain näyttäytyy uravalintana ja jotka ihannoivat rikollista elämäntapaa. Heidän joukossaan on epäilemättä sosiopaatteja, joiden moraalisen erottelukyvyn kehittymistä saadaan kyllä turhaan odotella. Heille vankeusrangaistus saattaa toimiakin. On kuitenkin pidettävä huoli, ettei vankila muodostu heille rikoksen korkeakouluksi vaan heille suunnataan vahvoja tukitoimia ja ammattikoulutusta. Lukutaidon vahvistaminen on yksi avain rikoksettomaan elämään.

Sitten on vielä yksi erityisryhmä: poliittisista syistä rikoksiin syyllistyvät. Sellaiset kuin vaikkapa Brendan Behan. Suomessa heitä on todella vähän. Toisin oli silloin, kun meillä vasta haaveiltiin itsenäisyydestä. Kuten vanha sanonta kuuluu: yhden vapaustaistelija on toisen terroristi. Koulutus ja poliittisen vaikutusmahdollisuuden aito ulottaminen kaikkiin kansalaisiin saattaisi olla ratkaisu. Oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja ihmisoikeuksista kannattaa pitää kiinni, vaikka se joskus kirpaiseekin.

Kasvatuslaitoskokemus ei pitänyt Brendan Behaniakaan loppuelämäänsä vankilan ulkopuolella. Hän sai vuonna 1942 tuomion Irlannin poliisivoimien kahden etsivän murhan suunnittelusta. Neljäntoista vuoden tuomiosta hän ehti istua vain murto-osan, sillä vuonna 1946 IRA:n jäsenille myönnettiin yleinen armahdus.

Brendan Behan, Poikia vankilassa. Kirjayhtymä 1960. Englanninkielisestä alkuteoksesta Borstal Boy (1958) suomentanut V. Mattila. Päällys: Martti Mykkänen. 271 s.