Scholastique Mukasonga: Notre-Dame du Nil

Vaikeakulkuisessa maastossa 2500 metrin korkeudessa vuoren rinteellä Ruandassa sijaitsee tyttölukio, Notre-Dame-du-Nil, joka on saanut nimensä sen lähelle, yhdelle Niilin lähteistä, pystytetyn mustan Madonna-patsaan mukaan. Sisäoppilaitosta ylläpitävät nunnat. Sitä johtaa abbedissa apunaan kappalainen, isä Herménégilde, joka vastaa myös uskonnon opetuksesta. Muut opettajat ovat enimmäkseen opetusalan ammattilaisia Belgiasta ja Ranskasta. 

Romaanin tapahtumien ajankohtaa ei kerrota tarkasti, mutta kulttuuristen viitteiden – esimerkiksi tyttöjen Paris Match -lehdestä leikkaamien kuvien – perusteella se sijoittuu 1970-luvulle tai 1980-luvun alkuun – joka tapauksessa ennen vuoden 1994 kansanmurhaa, jossa hutuheimoon kuuluvat ääriryhmät tappoivat kolmen kuukauden aikana lähes miljoona tutsiheimon jäsentä ja maltillista hutua.

Koulun oppilaat tulevat eri puolilta Ruandaa. He ovat suurimmaksi osaksi korkea-arvoisten virkamiesten ja sotilaiden tai menestyvien liikemiesten tyttäriä. Mukana on myös pieni määrä köyhistä oloista tulevia tyttöjä, jotka ovat päässeet kouluun lahjakkuutensa ansiosta. Näiden lahjakkaiden joukossa ovat koulun tutsitaustaiset oppilaat. Hutujen hallitsemassa maassa kouluissa on vain kymmenen prosentin kiintiö tutsioppilaille. 

Romaani keskittyy lukion ylimmän luokan oppilaisiin. Heitä on kaikkiaan kaksikymmentä, ja kiintiön takia tutseja on joukossa vain kaksi, Veronica ja Virginia. Taustansa takia Veronica ja Virginia joutuvat koulussa kiusatuiksi. Erityisesti tässä kunnostautuu Gloriosa, hallituksen korkean virkamiehen tytär, jonka vallanhimo kasvaa koko romaanin ajan. Hänen poliittisia intohimojaan ruokkii myös kateus tutsityttöjen akateemista menestystä ja kaunista ulkomuotoa kohtaan. Hankalaan välikäteen joutuu varsinkin Gloriosan ystävä Modesta, jonka isä on hutu ja äiti tutsi.

Romaanissa tytöt saavat huomiota kukin vuorollaan. Eniten on esillä Virginia, jota voisi ehkä pitää tämän kirjan päähenkilönä. Virginia on myös tytöistä ainoa, jonka kotioloihin pääsemme tutustumaan.

Ruandan valtapolitiikka ei ole romaanin pääosassa. Se on ennen kaikkea koulukuvaus, jossa on toki ikävää kiusaamista ja muita murheen aiheita, mutta tyttöjen koulukokemuksissa on myös paljon hauskuutta ja toveruutta. Gloriosan kiusaaminenkaan ei kohdistu pelkästään tutseihin. Hän on tasapuolisen ilkeä kaikille itseään alempiarvoisina pitämilleen.

Romaanin tummanpuhuvan viimeisen luvun takia minulla on kiusaus painottaa synkkiä enteitä aiempana romaanissa, mutta se ei tekisi oikeutta kirjalle. Nuoret, joilla on elämä edessään, tuovat tarinaan iloa ja energiaa. Sitä oli viihdyttävä lukea, varsinkin kun tällä tavalla pääsi sukupuoli-, ikä- ja kulttuurimuurin takaa kurkistelemaan afrikkalaisten tyttöjen ajatusmaailmaan. Itsehän kävin osan kansakoulusta poikaluokalla ja viisivuotisen oppikoulun poikakoulussa. Lukion toisella luokalla saimme sitten lopulta muutaman tytön luokallemme. Se oli ihmeellistä, kuin kolmannen asteen yhteys aiemmin tuntemattomaan elämänmuotoon.

Ruandalaistytöt kokevat vuoden mittaan myös seikkailuja. Kaksi tytöistä pääsee loma-aikana tutustumaan Ruandan vuorigorilloihin. Tyttöjen kansalliselle ylpeydelle käy kipeästi se, että gorillat on lähes ominut valkoinen tutkijanainen.

Rotukysymys ei nouse romaanissa sanottavasti esille. Kaikki koulun oppilaat ovat mustaihoisia. Opettajista iso osa on valkoisia, mutta tätä ei korosteta. Belgialaisen miesopettajan vaimon vaaleus herättää useissa oppilaissa ihastusta. Ihon vaalentaminen ja hiusten suoristaminen ovat kolonialismin lahja  – tai kirous – monille lukion tytöille. 

Opetussuunnitelmassa on sellainen ristiriita, että tytöille opetetaan Euroopan historiaa ja Afrikan maantiedettä. Tämä heijastelee epäilemättä eurooppalaista näkemystä siitä, että Afrikka on pelkästään luontoa eikä sillä ole omaa historiaa.

Veronica ja Virginia käyvät vieraisilla lähiseudulla asustavan kahvinviljelijän, de Fontanaillen, luona. Tämä hieman hassahtanut amatööriarkeologi ja taiteilija on sitten toista maata. Hän uskoo, että tutsit polveutuvat muinaisista egyptiläisistä. Veronicassa de Fontanaille näkee uudelleensyntyneen Isis-jumalattaren ja Virginia puolestaan on ilmetty muinainen kuningatar Candace. 

Eipä ihme, että tytöt ovat hämmentyneitä. Mitä tutsit loppujen lopuksi ovat? Virginia toteaa Veronicalle oppineensa, että "tutsit eivät ole ihmisiä: täällä me olemme Inyenzi – torakoita, käärmeitä, haittaeläimiä; valkoisten parissa me olemme heidän tarujensa sankareita". 

Vierailu de Fontanaillen uudelleen rakentamassa muinaisen kuningattaren hautatemppelissä johtaa Virginian myös magian pariin. Virginia alkaa uskoa, että kuningatar on herännyt ikiunestaan ja tarvitsee Virginian apua päästäkseen taas rauhaan. Kotiseudun poppamieheltä Virginia lomansa aikana saa tähän tarvitsemansa ohjeet. 

Tyttöjen elämässä kansanuskomuksilla on muutenkin huomattava rooli. Esimerkiksi kouluruoan uskotaan tekevän heidät hedelmättömiksi. Tästä syystä äidit lukuvuoden alussa pakkaavat ruokaa tyttöjen mukaan. 

Tärkeä tapahtuma kouluvuoden aikana on Belgian kuningattaren Fabiolan lyhyt vierailu koululla. Euroopan ja Afrikan erilainen suhtautuminen perheeseen ja lapsiin tulee tämän valtiovierailun yhteydessä esiin. Ruandan presidentti haluaisi lahjoittaa yhden lapsistaan lapsettomalle kuningasparille. Ruandalaisessa  perinteessä tämä on luonnollinen toimintatapa, jos sukulainen tai ystävä ei voi saada lapsia. Yksi lukion tytöistä on määrä lähettää Belgiaan ottolapsen hoitajaksi. Eurooppalaiset vieraat ystävällinen tarjous saattaa kiusalliseen tilanteeseen.

Ylimmän luokan oppilaat saavat  lukuvuoden alussa "omat huoneet", toisin sanoen he saavat yhteisessä makuusalissa erottaa omat vuoteensa toisista verhoilla. Tämä etuoikeus on monien mielestä haitta, sillä tytöt ovat nauttineet yhteisistä supatteluista valojen sammuttamisen jälkeen. Niinpä verhot välillä vedetään syrjään, varsinkin lukuvuoden alussa, kun kaikilla on  paljon kotoa tuotuja herkkuja matkalaukuissaan. Yöllisiin juhliin kaikki saavat ottaa osaa. Iloisesti ja sulassa sovussa tytöt vertailevat banaaniherkkujen reseptejä.

Myöhemmin tytöt saavat luvan myös koristella verhot kuvilla. Belgian kuningasparin, Ruandan presidentin ja paavin kuvien lisäksi verhoihin leikataan kuvia myös ranskalaisopettajilta saaduista viikkolehdistä. Nämä kuvat abbedissa kuitenkin määrää poistettaviksi siveettöminä. Isä Herménégilde pistää kuvat roskiin – paitsi Brigitte Bardot'n kuvat, jotka hän sujauttaa taskuunsa.

Isä Herménégildellä on tapana palkita hyvin menestyneitä oppilaita kauniilla vaatteilla. Tytön täytyy hakea vaatteet kappalaisen huoneesta, jossa tytön pitää riisutua ja sovittaa vaatetta kappalaisen nähden. Esimerkiksi Veronica kokee tilanteen äärimmäisen nöyryyttävänä, mutta romaanissa vihjataan, että kaikki tytöt eivät ole yhtä pahastuneita ja heidän kanssaan vaatteen sovitusta jatketaan kappalaisen vuodetta peittävien verhojen takana.

Koulu pyrkii laadukkaaseen opetukseen, mutta yksi sen julkilausutuista tavoitteista on myös tyttöjen neitsyyden varjeleminen, niin että he koulun jälkeen voivat päästä hyviin naimisiin. Tässä tavoitteessa koulu ei aina onnistu. Osalla tytöistä on jo salaisia tai julkisia poikaystäviä. 

Yhteen tytöistä, Fridaan, Zairen suurlähettiläs ihastuu niin kovasti, että menee tämän kanssa kihloihin. Yhtenä viikonloppuna suurlähettiläs valtaa koulun vierasmajan ja tuo sinne jopa omat kalusteensa, muun muassa valtavan simpukanmuotoisen vuoteen. Lähettiläs kaappaa Fridan majaan luokseen koko viikonlopuksi. Majan ovella on sotilasvartio, joten isä Herménégilden ja abbedissan on annettava periksi. Pieni skandaali siitä tietenkin seuraa. Raskaaksi tultuaan Frida jättää koulun ja kokee surullisen kohtalon.

Seuraavissa kappaleissa on juonipaljastuksia, joita et ehkä halua lukea, jos aiot itse tutustua romaaniin. Suomeksi romaania ei ikävä kyllä ole käännetty, mutta englanninkielinen kirja näyttäisi olevan saatavilla. Myös ruotsiksi kirja on käännetty.

Romaanin kahdessa viimeisessä luvussa tummat sävyt saavat vallan. Kärpästen herra saapuu tyttökouluun. Gloriosa tuhoaa Niilin Madonnan patsaan, koska sen nenä muistuttaa liiaksi tutsien suoraa nenää. Hän syyttää tihutyöstä tutsisissejä ja valehtelee, että nämä ovat myös hyökänneet hänen ja Modestan kimppuun metsässä. Modestalle hän toteaa, että hänen puheissaan ei ole kyse valheista vaan politiikasta. 

Gloriosan valheet johtavat lähiseudun viattomien tutsien pidätyksiin. Uhkailulla ja poliittisilla suhteillaan Gloriosa myös kaappaa käytännössä vallan koulun aikuisilta. Koululle kutsumiensa hutumilitanttien avulla hän järjestää tutsioppilaiden vainon, josta Virginia juuri ja juuri onnistuu pakenemaan. Veronica pakenee de Fontanaillen luo, mutta tämä turva osoittautuu lyhytaikaiseksi. Veronica ei selviä hengissä.

Koulun nopea suistuminen täydelliseen barbariaan ja silmittömään väkivaltaan tuntuisi fantasialta, jos ei tietäisi, mitä Ruandassa tapahtui vuonna 1994.

Romaanin loppuun tuo toivoa Immaculée, yksi ylimmän luokan hututytöistä. Tämä paljastavia vaatteita käyttävä ja poikaystävän moottoripyörän kyydissä päiväretkille karkaileva tyttö ei siedä määräilyä. Sisäsyntyinen kapinahenki saa hänet asettumaan Virginian tueksi Gloriosaa vastaan. Immaculée – ja ehkä myös muuan muinaisajan musta kuningatar – pelastavat Virginian varmasta kuolemasta hutujoukkojen käsissä. 

Sivistyksen ohueen pintakerrokseen ei voi luottaa. Täytyy luottaa niihin, jotka eivät seuraa ihanteitaan kyselemättä. Niihin jotka epäilevät.

Scholastique Mukasonga tunsi aiheensa hyvin. Hän itse joutui lopettamaan koulunkäyntinsä Ruandassa ja pakenemaan vainoja Burundiin. Kansanmurhan yhteydessä vuonna 1994 kymmeniä hänen sukulaisiaan murhattiin. Mukasonga asuu nykyään Ranskassa.

Notre-Dame du Nil palkittiin Renaudot-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2012. Romaaniin perustuva elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2019. Elokuvan ohjasi Atiq Rahimi.

Scholastique Mukasonga, Notre-Dame du Nil. Gallimard 2012. Kansikuva: yksityiskohta Titouan Lamazoun maalauksesta Espérance. 223 s.