Susan Hill: Jacob's Room Is Full of Books

Sisältövaroitus: tämä juttu sisältää melko vähän tietoa esittelemästään kirjasta mutta sitäkin enemmän kirjan herättämiä blogistin muisteluhorinoita.

Viime syksynä luin Susan Hillin mietteitä oman kirjahyllynsä aarteista teoksesta Howards End is on the Landing. Tämä Jacob's Room Is Full of Books jatkaa edellisen teoksen ideaa. Tässäkin on puhe yhden vuoden aikana luetuista kirjoista. Tällä kertaa vuodenkierto ja luonnonilmiöt saavat kuitenkin enemmän tilaa kirjojen kustannuksella. Kirjassa on päiväkirjanomaisia merkintöjä linnuista, koiran lenkityksestä, kontiaisten häädöstä. Susan Hillin ajatus vaeltelee vapaasti nykyhetken havaintojen ja muistojen välillä. Mukana on jälleen runsaasti pieniä luonnekuvia tavatuista ihmisistä. Välillä tuli tunne, että kaikki kivat ihmiset on nyt kiiteltävä, kun siihen on vielä tilaisuus.

Tuosta edellä kertomastani voi päätellä, että en pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin siitä aiemmasta Susan Hillin kirjahyllyn tomuttamisesta. Ajatuksen vapaa juoksu voi olla mukavaa luettavaa, mutta nyt tuntui, että kirjoittajalla oli jonkinlaisia keskittymisvaikeuksia. Hän myös viittaa näihin vaikeuksiin melko suoraan. Muuan ketjuihin kuulumaton kirjakauppa oli kieltäytynyt ottamasta myyntiin Donald Trumpin kirjoja. Susan Hill tuli kirjoittaneeksi harkitsemattoman tviitin, jossa hän syytti kirjakauppaa woke-ideologiasta. Tästä seurasi Susan Hilliin kohdistunut paskamyrsky. Tähän traumaan hän palaa useampaan otteeseen tässä kirjassaan. Hän tekee selväksi, ettei ole Trumpin kannattaja mutta ei lämpene myöskään minkäänlaiselle kirjasensuurille.

Susan Hill viittaa myös muutamiin yksityiselämäänsä järkyttäneisiin asioihin. Hän oli tätä kirjaa kirjoittaessaan asunut vasta viisi vuotta Norfolkissa. Sinne hän muutti Cotswoldista, jossa oli elänyt kymmeniä vuosia. Tässä kirjassa ei paljasteta syytä muuttoon, mutta kerron sen nyt niille, jotka minun laillani toisinaan lukevat mielellään kirjallisia juoruja. Susan Hill jätti kirjallisuudentutkijamiehensä lähes neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen rakastuttuaan toiseen naiseen. Suhde kariutui parin vuoden jälkeen, mutta Susan Hill ei enää palannut miehensä luokse.

Lumoutuminen uuden asumapaikan luonnonilmiöistä selittää tämän kirjan runsaat luontohavainnot. Norfolkin vaikuttavan karu luonto on ollut näyttävästi esillä myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareissa, joita olen puolisoni kanssa kuunnellut äänikirjoina pitkien automatkojen ratoksi. 

Susan Hillillä on tapana viettää vuosittain yksi kuukausi Ranskassa, joten kirjassa on mukana myös havaintoja Kanaalin toiselta puolen. Matkalle mukaan täytyy tietysti valita iso kassillinen kirjoja. Tämä johti ajatukseni omiin matkoihini ja kesämökkireissuihini. Sopivan lukemisen suunnittelu on aina tärkeä osa matkavalmistelujani. Uimahousut ovat minulta unohtuneet etelän rantalomamatkalta, mutta kirjoja on aina ollut matkalaukussa huolella valittu pino.

Susan Hillin teoksen paras puoli minulle olikin juuri siinä, että se herätti omat muistoni ja pisti miettimään omia mieltymyksiäni. Jaan esimerkiksi Hillin mieltymyksen David Hockneyn kuvataiteeseen. Hillillä – kuten minullakin – on rivi Hockneyn taidetta esitteleviä teoksia hyllyssään. Minulla on myös useita David Hockneyn itse kirjoittamia teoksia. Hockneylla on kyky kirjoittaa taiteesta kansantajuisesti, mikä ei ole kuvataiteilijalle itsestään selvää.

Susan Hill ylistää Robert Louis Stevensonia ja varsinkin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde -romaania. Tästäkin olen samaa mieltä. Stevensonin romaaneissa kuuluu aina vahva kertojan ääni. "Kuolema näköhermolle!" Stevenson kirjoitti leikkisästi kirjeessään (muistaakseni) Henry Jamesille. Usein Stevenson käytti minäkertojaa. Kannattaa seurata, miten taitavasti Stevenson voittaa tähän näkökulmaan liittyvät rajoitteet. Mukana on usein kirjeitä tai minäkertojalle kerrottuja tarinoita, jotka mahdollistavat laajemman näkemyksen tapahtumiin. Oma suosikkini Stevensonin romaaneista on lähes unohdettu Veljekset: Talvinen tarina (The Master of Ballantrae). Se muuten löytyy suomeksi myös Gutenberg Projectista ja on sieltä aivan ilmaiseksi ladattavissa.

Susan Hill pitää R. L. Stevensonia myös parhaana lastenrunoilijana (tai ainakin yhtä hyvänä kuin Charles Causleyta ja Ted Hughesia). Tähänkin on helppo yhtyä. Oppikoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla jokainen luokallani joutui lausumaan jonkin runon ulkomuistista luokan edessä. Melkein kaikki valitsivat saman: Kirsi Kunnaksen runon Yksinäinen kalossi – tietenkin sen lyhyyden ja helposti muistettavan riimirallattelun takia. Minä valitsin Stevensonin runon Vuodepeiton maa Aila Nissisen suomennoksena. Runo kertoo mielikuvituksen voimasta, joka muuttaa sairasvuoteen milloin miksikin, esimerkiksi taistelukentäksi. Valinta oli enteellinen: joskus tuntuu, että elämäni on ehkä liikaakin sijoittunut vuodepeiton maahan, kirjojen pariin eikä arkitodellisuuteen. Äidinkielen opettaja joka tapauksessa arvosti valintaani niin paljon, että värväsi minut lausumaan Viktor Rydbergin Tonttu-runon joulujuhlaan. Se olisi ollut helpompi oppia, jos olisin tiennyt, että se on sävelletty lauluksi. En tiennyt enkä ollut koskaan sitä kuullut. Oli siinä pitkässä runossa opettelemista.

Pitkästi ja kiittävästi Susan Hill kirjoittaa ystävistään John ja Myfanwy Piperista, joista en ennestään tiennyt mitään. John Piper oli kirjailija ja taidemaalari, Myfanwy Piper kirjoitti useita oopperalibrettoja – muiden muassa libreton Benjamin Brittenin oopperaan Kuolema Venetsiassa, joka perustuu Thomas Mannin tunnettuun pienoisromaaniin. Piperien kodista tuli Susan Hillille parantava paikka (healing place), jonne hän usein pakeni, kun hänellä oli vaikeuksia elämässään.

Hayn kirjafestivaaleilla – jotka ovat kuin steroideja nauttineet Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät – Susan Hill tapasi pikaisesti Martin Amisin, Christopher Hitchensin ja Susan Sontagin, jotka asuivat samassa hotellissa hänen kanssaan ja liikkuivat kolmistaan. Hill pohtii Hitchensin ja Sontagin vaiheita heidän saatuaan terminaalisen syöpädiagnoosin. Hitchens suhtautui kuolemaansa uhmakkaasti eikä antanut piiruakaan periksi tiukasta ateismistaan; Susan Sontag yritti kaikin keinoin – jopa varsin tuskallisten ja heikkotuloksisten hoitojen avulla – pitkittää elämäänsä. (Tämän Hillin kirjan ilmestymisen jälkeen, keväällä 2023, keuhkosyöpä vei myös Martin Amisin.) 

Hill oli aina suhtautunut Susan Sontagiin hieman arastellen. Sontag oli teräväpuheinen amerikkalainen intellektuelli – Hill puolestaan viihteeseen suuntautunut brittikirjailija. Hayn festivaalihotellin edessä Susan Sontag kertoi Hillille, mikä etuoikeus oli ollut kokea englantilainen luonto aurinkoisena aamuna – ja näin hän sulatti Susan Hillin sydämen.

Pikaisesti esiteltyjä kirjailijoita on tässäkin kirjassa taas koko joukko: William Somerset Maugham, Raymond Chandler, Graham Greene, P. G. Wodehouse, Vladimir Nabokov, Olivia Manning, Jean Rhys, Zadie Smith, Richard Ford ja monet muut.

Itselleni pistin muistiin Alan Juddin pienen dekkarin The Devil's Own Work, josta en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan kuten en kirjailijastakaan. Se kuulosti lupaavalta. Ehkä sen esittely vielä joskus löytyy tästä blogista.

Susan Hill, Jacob's Room Is Full of Books. Profile Books 2017. Kansi: Peter Dyer. 266 s.