Mooses Mentula: Toiset meistä

Tino on asunut 14 vuotta tukien varassa pienessä vuokra-asunnossa kerrostalossa. Yhteiskunnan vaatimukset ovat olleet hänelle liikaa. Tietokoneen ruudulta hän katselee nettistriimiä ruotsalaisen perheen akvaariosta. Se auttaa ahdistukseen. Samoin lääkkeet. Kolme olutta ennen kauppareissua turruttaa ihmisten kohtaamisen pelkoa. Kolme olutta kauppareissun jälkeen "pakokauhun noidankehän katkaisuun". Ihmiskontaktit ovat vähissä. Vuokraisäntä käy toisinaan tarkistamassa asunnon kunnon. Vanhemmat pitävät yhteyttä, mutta suhteessa on ahdistusta molemmin puolin.

Kauppareissulla Tino pakenee liian uteliasta lasta antikvariaattiin, jonka myyjä viinipullon tarpeessa myy Tinolle kympillä suuren kilpikonnan kuoren ja antaa vielä kaupanpäällisiksi pinon kirjoja. Tino poistuu antikvariaatista elämäntapansa keskeinen symboli – siis kilpikonnan kuori – selässään kuin jokin suunnaton syöpäläinen. Pääseekö Tino koskaan eroon suojakuorestaan?

Asunnossaan Tino alkaa tutustua saamiinsa kirjoihin. Luettelo niistä on romaanin alussa. Kirjat herättävät Tinon luovuuden. Hän alkaa itse kirjoittaa tarinoita, jotka jäljittelevät tunnettujen kirjailijoiden tyyliä ja aihepiirejä. Tinon mukaelmia oli hauska lukea, koska kaikki hänen jäljittelemänsä kirjailijat olivat minullekin tuttuja.

Tässä vaiheessa romaani alkaa leikittelynsä kertojaratkaisuillaan. Romaanin loppupuolella lukijalta vedetään jalat alta useaan kertaan. Lukija joutuu myös katsomaan kauas taaksepäin. Mikä on ollut "totta" romaanin maailmassa, mikä puolestaan Tinon harhaisten aivojen tuotetta. Koko ajan romaani samalla kertoo, että ihan kaikki on loppujen lopuksi sepitettä. Romaanin lopun voi myös tulkita onnelliseksi tai vähemmän onnelliseksi. Molempiin lukutapoihin annetaan avaimet. (Minulla tosin on semmoinen henkilökohtainen ongelma, että kahdesta mahdollisesta tulkinnasta pidän aina sitä huonompaa vaihtoehtoa oikeana ja sitä parempaa harhana tai fiktiona.)

Tinon ensimmäinen kirjallinen yritelmä on Jack Londonin tyyliin kirjoitettu novelli Etelämereltä. Tarinaansa hän sijoittaa tietenkin kilpikonnan, kuten kaikkiin myöhempiinkin kirjoituksiinsa. Jokin oman asunnon yksityiskohta pääsee niihin aina myös mukaan. Ensimmäisessä novellissa Tinon seinällä oleva Tappajahai-elokuvan juliste on päässyt vaikuttamaan kertomuksen juoneen. Kirjailija ammentaa siitä, mitä näkee ja kokee. Novellin keskiössä on ahne ja kyyninen mormonipappi, johon Tino vaikuttaa sijoittavan omia katkeria tuntojaan.

Seuraavana vuorossa on Jean Genet'n tyyliin kirjoitettu homoeroottinen ja sadomasokistinen novelli. Sitten on vuorossa Charles Bukowskin mukaelma, jossa jopa esiintyy yhtenä henkilönä Henry Chinaski, Bukowskin kirjallinen alter ego.

Kirjallisen luomisen keskeyttää vanhempien vierailu Tinon luona. Aluksi eteläpohjalaisten vanhempien kliseisyys häiritsi minua – ja se olikin ainoa asia joka minua häiritsi tässä herkullisesti polveilevassa, yllättävässä ja oivaltavassa tarinassa. Jatkuvasti kyynelehtivä äiti ja karjuva isä tulivat sellaisesta maakuntatyyppien kuvastosta, jonka malleja en ole tainnut koskaan luonnossa tavata. Myöhemmin jäin miettimään, kenen kynästä nämä vanhemmat itse asiassa tähän tarinaan olivatkaan ilmaantuneet. Romaanin puolustukseksi on kyllä sanottava, että jostainhan ne kliseetkin tulevat. Jotain on ensin täytynyt olla paljon, että siitä on voinut syntyä klisee.

Kansaneläkelaitoksen virkailija kehottaa Tinoa hakemaan työkyvyttömyyseläkettä. Erilaiset työkokeilut ja koulutukset eivät ole avanneet väylää työelämään. Ensimmäisenä päivänään raitiovaununkuljettajana Tino oli mennyt psykoosiin. Uhmakkaasti Tino päättää jättää pois lääkkeet: jos pitää mennä eläkkeelle, niin ainakin tulee näkyviin, että se tulee tarpeeseen.

Kirjalliset vaikutteet saavat uudessa tilanteessa lisää kierroksia. Charles Bukowski ilmaantuu Tinon yksiöön antamaan kirjoitusohjeita. Myöhemmin romaanissa Tinon juttusilla käyvät myös Jack Kerouac, Edgar Allan Poe, George Orwell ja Jane Austen. Kirjailijoilla on jossain tuonpuoleisessa mentoreiden klubi, jonka neuvoista Tino hyötyy elämässään ja kirjoituksissaan – jotka tässä romaanissa ovatkin sama asia. Tinon elämäntilanne on sama kuin kirjailijalla, joka kärsii valkoisen paperin kammosta. Ahdistus estää elämästä ja kirjoittamasta. Kirjailijat neuvovat: on vain annettava mennä.

Ja Tino antaa mennä. Romaanissa on mukana kipeän kaunis rakkaustarina kahden sellaisen ihmisen välillä, joita elämä on kohdellut huonosti. Tinon rakkaus Mirjamiin ja tämän tyttäreen Tuuliin kuljettaa nämä päähenkilöt matkalle varastetulla asuntoautolla. Matkakertomuksen käänteisiin Jack Kerouacin apu on tarpeen. Mukana on myös trillerijuoni, kun Mirjamin entinen, väkivaltainen eksä alkaa jäljittää karkureita. Monet matkalla kohdatut ihmiset muistuttavat oudolla tavalla Tinon aiemmin tapaamia henkilöitä. Mentorikirjailijat pitävät huolta siitä, että juonen langat sidotaan kunnolla kiinni. Tämä kirja on myös mainio oppitunti romaanin rakentamisesta.

Romaani nostaa usein pintaan niitä valhetodellisuuksia, joissa elämme. Baarimikot metsästävät Pokemon-pelin virtuaalisia olentoja siinä ravintolassa, jossa Mirjam ja Tino tutustuvat toisiinsa. Mirjam ansaitsee rahaa kirjoittamalla arvioita yöpymisistä hotelleissa, joissa ei ole ikinä käynytkään. Mirjamin tyttärellä Tuulilla on näkymätön ystävä Lemppa. 

On parasta, etten kerro juonesta tämän enempää. Suosittelen lukemaan itse. Hauskan, sujuvan ja liikuttavan romaanin jälkeen mieleeni jäi useita kysymyksiä. Sen parempaa lahjaa romaanilta tuskin voi saadakaan. Voiko mielikuvitus pelastaa masennuksesta? Voivatko kirjat? Tai kirjoittaminen?  Mistä arvokas elämä oikeastaan koostuu? Mitä on epäonnistuminen?

Nuorten masennus on vakava yhteiskunnallinen ongelma. Oli ilahduttavaa lukea aiheesta romaani, jonka kirjoittaja on ymmärtänyt, että vakavat asiat eivät vaadi otsan rypistelyä. Raskasta aihetta ei ole pakko tehdä raskaaksi myös lukijalle. Kyllä lukija ymmärtää, että komiikalla on myös etäännyttävä tehtävä. On hyvä ottaa hieman etäisyyttä siihen, mikä voi satuttaa. Ja satuttaa se silti, jos lukijan sydän ei ole tehty puusta.

Romaanin nimi, Toiset meistä, toi heti mieleen laulun, jonka tunnen parhaiten Pepe Willbergin versiona.

Niin ovat toiset meistä laivoja

jotka löytävät väylänsä yksin.

Olisi paljon helpompaa, jos Tinon kaltaisetkin voisivat löytää väylänsä myös toisen kanssa.

Mooses Mentula, Toiset meistä. WSOY 2020. Päällys: Mika Tuominen. 247 s.

Marie-Aude Murail: Nils Hazard dans L'assassin est au collège

Nuorille lukijoille suunnatun Nils Hazard -dekkarisarjan toinen osa sijoittuu pääosin nuorten maailmaan, yksityiseen kouluun, jossa iso osa oppilaista asuu viikot koulun asuntolassa. Oppilaat ovat iältään 11:n ja 17 vuoden välillä. 

Sarjan ensimmäisestä osasta tuttu poliisitarkastaja Berthier pyytää Nils Hazardia tutkimaan outoja tapahtumia Saint Prix'n sisäoppilaitoksessa. Oppilaiden koepapereihin on siellä merkitty pisteet verellä. Historian opettaja, jonka koepapereita oli tällä tavoin käsitelty, on joutunut jäämään pois töistä henkisen rasituksen takia. Rikos – tai makaaberi pila – ei kuulu varsinaisesti poliisille, eikä koulun rehtori halua poliiseja paikalle, koska siitä saattaisi syntyä hankaluuksia oppilaiden vanhempien kanssa. Juttu saattaisi kuitenkin sopia Nils Hazardin kaltaiselle amatöörietsivälle.

Juttu herättää uteliaisuutta Nils Hazardissa ja hänen sihteerissään Catherine Roquessa. Oikeastaan Catherine on tässä romaanissa jo enemmän kuin sihteeri. Hänestä on tullut Nilsin tyttöystävä. Nils jopa miettii myöhemmin romaanissa, pitäisikö hänen jo esitellä Catherine morsiamekseen. Rakastavaiset teitittelevät edelleen toisiaan, mutta nuorehkojen päähenkilöiden kohdalla – Nils noin 35, Catherine 22 – kyse ei ole konservatiivisuudesta vaan heidän keskinäisestä kiusoittelevasta leikinlaskustaan. 

Nils Hazard pestautuu Saint Prix'n kouluun historian sijaisopettajaksi. Hänen tulisi opettaa myös maantietoa, mutta koska se ei kiinnosta häntä itseään, hän opettaa historiaa myös maantiedon tunneilla. Nils, joka on oikealta ammatiltaan Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja, päättää myös opettaa historian tunneilla sitä historian osa-aluetta jonka parhaiten tuntee, vaikka etruskit eivät varsinaisesti kuulu yhdenkään hänen opettamansa luokan opetussuunnitelmaan.

Nilsin alkuhankaluudet sijaisopettajana on kuvattu uskottavasti. Hentorakenteiselta sijaisopettajalta puuttuu fyysinen auktoriteetti. Teinit osaavat kiristää kokemattoman sijaisopettajan pinnan lähes katkeamispisteeseen. Ensimmäisen viikon jälkeen Nils on sitä mieltä, että pian oppilaitoksessa tulee tapahtumaan murha – ja hän itse tulee sen tekemään. Todennäköinen uhri olisi Jules Sampan, neljännen luokan kapinallinen oppilas.

Aidosti kuvatut luokkatilanteet sekä oppilaiden ja opettajien keskinäiset suhteet olivat minulle tämän romaanin parasta ja hauskinta antia. Rikostarina oli vain syy päästä tutustumaan tähän ulkomaailmalta suljettuun miljööseen.

Ranskan yläkoulun luokat aiheuttavat helposti hämmennystä Suomen koulusysteemiin tottuneelle. Yläkoulun nuorimmat oppilaat (11–12-vuotiaat) ovat kuudennella, vuotta vanhemmat viidennellä ja niin edelleen. Nelivuotisen yläkoulun vanhimmat oppilaat (14–15-vuotiaat) ovat siis kolmannella. Romaanin Saint-Prix'n koulussa kolmannella on pari vuotta vanhempiakin oppilaita, mikä kertoo siitä, ettei heidän koulupolkunsa ole sujunut aivan vaikeuksitta. Kouluun on sijoitettu oppilaita, joiden kanssa muut koulut eivät ole tulleet toimeen.

Vähitellen Nils alkaa ymmärtää oppilaitaan paremmin ja suhtautua työhönsä rennommin. Helpoimmin häneltä sujuu nuorimpien (siis kuudensien) opettaminen. Nilsin jännittävät kertomukset etruskeista saavat luokan oppilaat lumoutumaan. Oppilaat saavat keksiä itselleen uudet roolinimet. He myös saavat osallistua opetusdraamoihin muinaisina etruskeina. Koululla vieraileva tarkastaja moittii Nils Hazardia opetussuunnitelman sivuuttamisesta, mutta toisaalta hän joutuu myöntämään, että oppilaat ovat poikkeuksellisen innostuneita historiasta. Harvan luokan kaikki oppilaat haaveilevat arkeologin tai historianopettajan urasta.

Ylimmän luokan oppilaiden kanssa Nils ei pyri akateemisiin saavutuksiin. Hänelle riittää oppilaisiin tutustuminen. Hänelle paljastuu muun muassa, että yksi lahjakas oppilas, Juan Rodriguez – kutsumanimeltään Alcatraz – tekee kaikkien luokan oppilaiden koulutehtävät ja muut saavat näin keskittyä heitä todella kiinnostaviin asioihin, esimerkiksi räp-sävellyksiin ja -sanoituksiin.

Myös Jules Sampaniin Nilsin suhde paranee, kun hän noutaa pojan takaisin yölliseltä karkumatkaltaan. Poikaparka on lohduttomasti rakastunut kaupungissa asuvaan luokkatoveriinsa Naémaan. Asiasta tietävät oppilastoverit ovat huijanneet Julesin olemattomille treffeille keskellä yötä.

Vakituiset opettajat ovat sitä mieltä, että Nils suhtautuu oppilaisiin aivan liian toverillisesti. Yhteen opettajista, Julietteen, Nils tuntee pientä ihastusta, joka vaikuttaa molemminpuoliselta. Suhde ei kuitenkaan etene pitemmälle, varsinkaan sen jälkeen kun myös Nilsin tyttöystävä Catherine Roque ilmaantuu kouluun sen keittäjäksi pestautuneena.

Aluksi näyttää siltä, että verellä pisteytetyt koepaperit ovat vain melko harmiton pila tai osa oppilaiden leikkiä. On myös mahdollista, että syyllinen on mielenterveysongelmista kärsivä rehtori. 

Sitten murhaaja iskee. Pariisissa käymässä ollut Nils saa puhelun Jules Sampanilta, joka kertoo nähneensä jotain hälyttävää. Puhelu katkeaa. Nils kiirehtii takaisin koululle ja löytää Jules Sampanin verilammikosta makaamasta. Myöhemmin sairaalasta ilmoitetaan, että Jules on kuollut vammoihinsa. Koulun rehtori vangitaan.

Joululoman alkaessa Nils jää koululle. Sinne jää myös räppäripoika Alex. Pian selviää, että Alex ja Nils ovat todellisessa vaarassa. 

Lopulta arvoitukset luonnollisesti ratkeavat. Rikollisen motiivien selvittely vaatii jälkeen päin melko paljon selittelyä, sillä ennakolta annetut vihjeet tuskin riittävät rikollisen arvaamiseen. Dekkarina kirja ei siis ole kovin elegantti. Sen ansiot ovat muualla, ennen kaikkea koululaisten ja koulumiljöön kuvauksessa. Myös sarjan ensimmäisestä osasta tuttu Nilsin ja Catherinen hauska keskinäinen kiusoittelu jatkuu tässä osassa.

Romaanin lopussa Nils tapaa vielä ylimmän luokan oppilaat sympaattisesti kuvatussa tapaamisessa. Näyttää siltä, että Nilsistä myös tulee yllättäen miljonääriksi osoittautuneen räppäri-Alexin yksityisopettaja.

Se, että alun perin vuonna 1992 ilmestyneestä kirjasta otetaan edelleen uusia painoksia, osoittaa nuortenkirjan löytäneen kiitollisen lukijakuntansa. Uskon, että joukossa on myös useita aikuisia pehmodekkareiden ystäviä.

Marie-Aude Murail, Nils Hazard dans L'assassin est au collège. L'école des loisirs 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1992. Kansikuva: Gabriel Gay. 155 s.

Joel Haahtela: Traumbach

Tämän pienoisromaanin kirjallinen leikki vaikutti aluksi yksinkertaiselta: otetaan nuori, miellyttävän näköinen mies – aika tyhjäpäinen – ja heitetään hänet outoon kaupunkiin. Annetaan miehelle tehtävä: hänen täytyy haastatella Traumbach-nimistä miestä suureen päivälehteen – jotta hänellä olisi romaanissa jotain tekemistä. Katsotaan sitten, mitä tästä seuraa. Mihin mies ryhtyy? Kyllä siitä harhailusta ainakin pieni impressionistinen romaani syntyy.

Romaanin kaikkitietävän kertojan sävy on aluksi kevyt ja leikkisä. Välillä hän osallistuu tapahtumiin silminnäkijänä me-muodossa. Kerronnan kepeys syntyy muun muassa sanavalinnoista. Kertoja suosii verbien frekventatiivijohdoksia (odottelee, tuijottelee, seisoskelee) ja momentaaniverbejä (yskähtää, sammahtaa). Syntyy kuva sattumanvaraisesta, kiireettömästä todellisuudesta (tai ehkä kirjailija on halunnut luoda painajaisen kääntäjälle). Myös animoidut luonnonilmiöt luovat idyllistä, unenomaista tunnelmaa. Traumbach – unipuro. 

Miten suloinen kesäpäivä! Talot huojuvat tuulessa, lehdet suhisevat ja puut oikovat oksiaan, antavat linnulle levähdyspaikan. Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomissa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.

Pian lukijalle käy selväksi, että tarinan yksinkertaisuus on näennäistä.

Nuorukainen on nimeltään Jochen. Tapaamilleen ihmisille hän kertoo, että on itselleen uudessa kaupungissa Frankfurter Allgemeine -lehden komennuksella. Lukijaa luonnollisesti ihmetyttää, että arvostettu lehti on lähettänyt toimittajansa matkaan kovin hatarilla tiedoilla. Hän ei tunnu tietävän edes, mistä asiasta Traumbachia pitäisi haastatella. Hänen muistivihkoonsa kirjoittamansa triviaalit lauseetkaan eivät vaikuta ammattitoimittajan työltä.

Kaupunki, johon tapahtumat sijoittuvat, on sekin kummallisen harsomainen. Se sijoittuu jonnekin entisen Itä-Saksan alueelle. Ihmiset muuttavat sieltä länteen. Sinne on syntynyt tyhjien asuntojen varjomaailma, jota kaupungin rakennuslupavirasto mahdollisesti jotenkin hallinnoi. Jochen kehittelee salaliittoteorioita, sillä toimittajanhan on nähtävä yhteyksiä, joita muut eivät näe.

No mihin Jochen sitten ryhtyy? Nuori mies, miellyttävän näköinen – no naisiin hän ainakin tuntee vetoa heti kun lanne vähänkin keinahtaa. Ensimmäinen henkilö, johon mies uudessa kaupungissa kiinnittää huomionsa on nuori äiti. Sitten myöhemmin hän kohtaa rakennuslupavirastossa surullisen, kenties äidillisenkin, vanhemman naisen, rouva Zuckmayerin, johon myös tuntee vetoa. 

Käy ilmi, että mies on kasvanut ilman isän läsnäoloa. Äitisuhteessa on jokin särö, joka vilahtaa esiin unen ja valveen rajalla. Mukaan kuvioon tulee myös nuorempi nainen, Hanna. Erotiikkaa? No on sitäkin hieman, tosin leikitellen ja kursaillen kuvattuna.

Onko Jochenin kiintymyksessä rouva Zuckmeyeriin jotain oidipaalista? Viehättääkö suru Jochenia? Miksi? Tällaisia lukija alkaa miettiä, kun tietää, että kirjailija on toiselta ammatiltaan psykiatri. Ja kun tähän tieteenalaan melko suoraan myös viitataan.

Ihmiset jättävät siis jälkiä toisiinsa, me vaikutamme toisiimme salaperäisin tavoin, usein huomaamatta sitä itsekään. Ja monesti nuo jäljet ovat niin kertakaikkiaan sulautuvia ja salakavalia, että on mahdoton sanoa mistä jokin tietty tunne tulee. Asiaa tietysti mutkistaa se, että tämänhetkiset tapahtumat yrittävät käydä keskustelua ja sekoittua parhaansa mukaan aikaisempien tapahtumien, muistojen ja jopa unohdettujen muistojen kanssa, ja tämän monimuuttujaisen ja osin sekavan mekanismin selvittämiseen on perustettu jopa kokonainen lääketieteen osa-alue, joka toimii kohtalaisen heikolla menestyksellä.

Voiko kaunokirjallisuus onnistua siinä, missä psykiatria menestyy heikosti? Tuo edellä lainattu kappale selittää ainakin tämän pienoisromaanin kerrontatapaa. Romaanin maailmassa muistot ja nykyhetki limittyvät. Romaanissa kuvattu fyysinen todellisuuskin siirtyilee ajassa edestakaisin.

Romaanin lopussa on lukijalle luvassa yllätys, jota ei olisi reilua tässä paljastaa. Sen verran voin sanoa, että Jochenin todellinen syy kaupunkiin tulolle paljastuu ja ettei kaupunki ole hänelle uusi. Myös Traumbachin henkilöllisyydestä saamme viitteitä, jotka avaavat aivan uusia tulkintamahdollisuuksia.

Lopussa ymmärsin myös, miksi mielessäni tätä romaania lukiessani kävi usein yllättävä mielleyhtymä. Jostain syystä olin lukiessani ajatellut elokuvaa Paluu tulevaisuuteen.

Joel Haahtela, Traumbach. Otava 2012. Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen. 112 s.

John Gardner: Jason and Medeia

Jason and Medeia on kirjallinen kuriositeetti, joka aiheuttaa heti alkuun pienen määrittelyongelman. Lyhyissä kiitossanoissaan teoksen alussa kirjailija John Gardner nimittää tätä teostaan yksinkertaisesti runoksi (poem). Kyseessä on kuitenkin pitkä eeppinen runoelma, joka suurimmaksi osaksi on kirjoitettu väljään heksametrimittaan. Runollisesta ilmaisusta ja harvinaisten sanojen viljelystä huolimatta teoksen voi helposti lukea myös romaanina.

Kirjan tapahtumat perustuvat antiikin kirjailijoiden Apollonioksen ja Euripideen kuvauksiin Jasonin (tai Iasonin) ja hänen argonauttiensa – Argo-laivan miehistön – merimatkasta ja kultaisen taljan ryöstämisestä kuningas Aieteelta. Tässä tehtävässä Jasonia auttoi noitakeinoillaan Aieteen tytär Medeia. Jason vei tämän jälkeen Medeian puolisonaan Korinttiin ja he saivat lapsia. Korintin kuningas Kreon yritti myöhemmin saada Jasonin luopumaan Medeiasta ja menemään naimisiin oman tyttärensä kanssa. Tyttären mukana Jason saisi myös Korintin kruunun. Jason suostui naimakauppaan. Medeia määrättiin karkotettavaksi Korintista. Ennen lähtöään Medeia kosti kohtelunsa karmealla tavalla.

John Gardner aloittaa oman eepoksensa läheltä tarinasyklin loppua. Joukko merikuninkaita on saapunut Kreonin hoviin tavoittelemaan Kreonin tyttären Pyriptan kättä. Pyripta-tyttö saa aivan kirjan loppuvaiheita lukuun ottamatta osallistua tarinaan lähinnä punastelemalla, kikattelemalla ja huokailemalla. Medeia on tämän tarinan ehdoton feminiininen keskus, eikä nätillä tytöllä ole tarjota kosijoille kuin nuoruutensa – ja tietenkin isän kaupunkivaltio. Pitkille päivällisille kutsutaan mukaan myös "kultakielinen" Jason kertomaan jännittäviä tarinoita seikkailuistaan. Jasonin kertomukset toimivat takaumina, joissa tutustumme argonautteihin ja heidän matkoihinsa sekä Jasonin ja Medeian myrskyisen rakkaustarinan vaiheisiin. 

Myös Medeia pääsee itse ääneen. Toisin kuin Jason, joka puhuu diplomaattisesti, valehtelee opportunistisesti ja selittää kaikki tekonsa parhain päin, Medeia puhuu virkistävän suoraan:

I tell you I am your wife, Jason – your daughter, your sister,

and no man's whore. And I'm coming with you to Hellas. You swore

you'd fight for me – fight come what may – not leave me alone

as you diddle with kings, Jason, we're pledged to one another,

bethrothed in the sight of gods. Abide with that or draw

your dagger and slit my throat, give my love its due.

Lainauksesta käy ilmi Medeiassa pinnan alla kupliva väkivaltaisuus. Jason kertoo, että Medeian osallistuttua kuningas Peliaksen murhaan hän ymmärsi, ettei koskaan voi saavuttaa harmoniaa Medeian kanssa. He ovat eri lajia. Jason edustaa harkintaa, Medeia demonista intohimoa. Heidän tulee erota tai he tulevat tuhoamaan toisensa. 

Eepoksen kehyskertomuksen kertojana on nykyaikainen kirjailija, joka ensimmäisessä säkeessään toteaa: "Uneksin, että heräsin..." Tässä unessa kertoja pääsee seuraamaan tapahtumia aivan vierestä. Hän on kuulijana Kreonin hovissa ja vakoilee tapahtumia Jasonin ja Medeian kodissa. Aluksi hän on kuin jonkinlainen aave ja henkiolento. Antiikin kirjallisuuteen perehtyneenä hän tietää edeltä, mitä tulee tapahtumaan ja yrittää esimerkiksi estää Jasonia lähtemästä Kreonin juhliin, mutta ei tietenkään saa tähän mitään kosketusta. Myöhemmin kertoja tulee temmatuksi fyysisesti muinaisen Korintin kaduille ja Kreonin päivällisille. Häntä tönitään ja hänen silmälasinsa rikkoutuvat. Hänen asuaan ihmetellään.

Nykyaikaisen kertojan kommentit ovat häpeilemättömän anakronistisia. Vertaukset eivät pysy vain antiikin maailmassa vaan viittaavat nykyajan ilmiöihin. Koska myös teoksen henkilöiden puheet välittyvät kertojan kautta, heidän motiivinsa ovat täysin nykyaikaisia. Heitä on siis harvinaisen helppo ymmärtää. Esimerkiksi jumalatar Afrodite kuvaa poikansa Eroksen kasvatusongelmia huvittavan tutunomaisesti. 

Myös Jasonin kertomuksissa aikatasot sekoittuvat: hän yrittää kuvata näkyjä tulevaisuudesta. Argo-laiva vaikuttaa matkanneen myös ajassa.

Paikoin teoksessa on myös hulvatonta slapstick-komiikkaa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa eräs tietäjä tietää edeltä, että ulos mennessään kaatuu ja loukkaa päänsä. Keskustelu hänen kanssaan on myös huvittavaa, koska hän vastaa kysymyksiin ennen kuin ne on esitetty.

Kertoja siis näkee sekä ihmisten että jumalten maailman. Myös jumalilla on nimittäin sormensa pelissä tapahtumissa. Hera ja Athene toivovat Korintin kaupunkivaltion menestystä inhimillisen onnen kustannuksella; Afrodite puolestaan toivoo Jasonin ja Medeian tarinasta suuren rakkauden esimerkkitapausta. Kinasteluun tuskastunut Zeus lupaa lopulta, että kaikkien toiveet toteutuvat. Tietenkin ne sitten toteutuvat tavalla, jota kukaan ei ole halunnut.

Kertojan sanavalinnat pakottivat usein sanakirjan äärelle. "Aphrodite – sitting graveolent on her royal hebetation, surrounded by all her holouries." Uskallan väittää, että joudut tarkistamaan samat kolme sanaa kuin minäkin – ja usko pois, ne ovat oikeita sanoja!

Gardnerin eepos koostuu kahdesta hyvin erilaisesta aineksesta: yhtäältä dramaattisesta seikkailukertomuksesta ja toisaalta kilpakosijoiden pitämistä puheista, joissa erilaiset filosofiset maailmankatsomukset ottavat mittaa toisistaan. John Gardnerin kirjailijanlaadulle oli tyypillistä, että hän teoksissaan yritti antaa jokaiselle jotakin. Fantasiakirjallisuuden ystävä viihtyisi varmasti tarinallisen osion matkassa. Paikoin hyvinkin raskas filosofinen osio luultavasti antaisi purtavaa sellaiselle lukijalle, joka hakee kirjoista nimenomaan aatesisältöä. Minulle käyvät yleensä molemmat lähestymistavat, mutta tällä kertaa koin filosofisen aineksen hiukan liian raskaana. 

Filosofisissa väittelyissä Jasonin opportunismi ja valmius hylätä rakkaus pelkkänä fiktiona tulee hyvin ilmi. Hänen vastaväittäjänsä Koprophoros ja Paidoboron syyttävät Jasonia järkiuskovaisuudesta, nihilismistä ja totuuden vääristelystä. Heidän mielestään Jasonin maailmassa kaikki on arvotonta ja kuolema hallitsee.

Koprophoros ('paskankantaja') kuvataan kaunopuheiseksi naismaiseksi aasialaiseksi. Hän ei hyväksy järkeä kaiken mittapuuksi, sillä ihminen ei voi jättää huomiotta kehonsa vaatimuksia ja intohimojaan. Alkusanoissaan John Gardner kertoo Koprophoroksen argumenteissa hyödyntäneensä yhtä kirjailijakollegansa William Gassin esseetä.

Paidoboron on Pohjolan iloton vanha askeetti. Hän syyttää Koprophorosta siitä, että tämä piilottaa todellisuuden sanojen taakse. Paidoboroksen mielestä kaikkien ihmiskunnan ongelmien taustalla on ihmisen vallanhimo. Tämän vuoksi hän ei halua mitään itselleen, mutta on mukana kilpakosinnassa, koska on nähnyt jonkin varoituksen tähdissä.

Suorapuheinen villimies Kompsis suututtaa puheillaan kaikki pitoihin osallistujat. Ainoastaan Jason puolustaa Kompsista.

Minulle kävi kuin eepoksen kertojallekin. Sain lopuksi tarpeekseni sofismista.         

"If the truth is so clear even dogs can see it, how dare the gods

be baffled and befuddled, raising up time after time mad idiots to positions of power,

filling the schools with professors with not one jot or tittle of love for the things

they pretend to teach; filling the pulpits with atheists and cowards who put on their robes

for love of their mothers, merely; and filling the courts with lawyers indifferent to justice,

the medical schools with connivers and thieves and snivelling, sneaking incompetents,

the seats of government with madmen and bullies – all this though nothing in the world is clearer

than evil and good, the line between justice and unselfishness (the way of the decent)

and cowardice, piggish greed, foul arrogance, the filth-fat darkness of the devil's forces!"

Kertomuksen loppu oli juuri niin kauhea kuin sen edeltä tiesin olevankin. John Gardnerin eepoksessa se on kerrottu kaikkia nykyajan kerronnallisia tehokeinoja hyödyntäen. 

Antiikin myyttisiä tarinoita lukiessa täytyi taas ihmetellä, miten paljon niissä on yhteneväisyyksiä Kalevalan kertomuksiin. Kultaisen taljan ryöstö muistuttaa Sammon ryöstöä, ja Jasonin kuningas Aieteelle suorittamat tehtävät ovat samankaltaiset kuin Lemminkäisen Louhelle suorittamat. Tarinat kulkevat aikojen ja pitkien matkojen halki. Jossain määrin varmaan Lönnrot myös käytti antiikin tarinoita mallina kalevalaista runoutta tarinaketjuiksi sommitellessaan.

John Gardner, Jason and Medeia. Vintage Books 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1973. Kannen kuva: Joan Hall. 531 s.

Bernardin de Saint-Pierre: Paul ja Virginia

Vanhemmassa kirjallisuudessa viittaillaan usein Jacques Henri Bernardin de Saint-Pierren romaaniin Paul ja Virginia. Piti siis selvittää, mistä on kysymys. Ilman juonipaljastuksia en selviä tälläkään kertaa.

Romaani sijoittuu Mauritiuksen saarelle ja ajoittuu 1700-luvun alkupuolelle. Kirjan kehyskertomuksen minäkertoja sattuu Port Louisin kaupunkia ympäröivillä vuorenrinteillä paikalle, jossa sijaitsee kahden pienen talon rauniot. Hänen seurakseen saapuu vanha mies, joka on tuntenut talojen asukkaat asuessaan heidän lähimpänä naapurinaan. Vanhuksen kertomus muodostaa suurimman osan kirjasta.

Taloissa asui ennen kaksi naista lapsineen ja orjineen. Heidän kohtalonsa oli monessa suhteessa samanlainen: he olivat jääneet yksin ja heillä oli molemmilla pieni lapsi. Toisen naisen vastoinkäymisten takana oli kuitenkin suhde ilman avioliittoa; toisella taas ongelmana oli avioliitto ilman suvun hyväksyntää.  Samanlaisten kokemustensa takia naiset ystävystyivät nopeasti ja asettuivat asumaan vierekkäisiin taloihin. 

Marguerite oli raskaaksi tultuaan joutunut rakastajansa, "herrasmiehen", hylkäämäksi ja siten menetettyään "köyhän ja kunniallisen tytön ainoat myötäjäiset, maineensa" paennut siirtomaihin viljelemään pientä maatilkkuaan viimeisillä roposillaan ostamansa vanhan orjan Dominguen kanssa. Siellä hän synnytti pojan, joka sai nimen Paul.

Rouva de La Tour oli karannut Mauritiukselle alempisäätyisen miehensä kanssa, sillä naisen perhe ei hyväksynyt avioliittoa. Mies kuoli kuumetautiin melkein heti heidän saavuttuaan saarelle. Raskaana ollut nainen jäi saarelle mustan orjattarensa Marien kanssa ja synnytti tyttären, joka sai nimen Virginia.

Lapset kasvavat luonnon keskellä ilman muita yhteiskunnan rajoitteita kuin heidän äitiensä lempeä uskonnollisuus. Pieninä he nukkuvat samassa kehdossa ja kylpevät yhdessä. Imettäessään heidän äitinsä usein vaihtoivat lapsiaan. Kummallakin oli "kaksi lasta ja kumpaisellakin kaksi äitiä".

Kun lapset varttuvat, he ovat erottamattomia. Sekä äidit että lapset itse uskovat, että he lähes sisarussuhteestaan huolimatta aikanaan tulevat menemään naimisiin keskenään.

Äitien ystävyyttä kuvatessaan romaani uskaltautuu katsomaan myös jatkuvan läheisyyden seurauksiin:

Samojen tarpeiden yhdistäminä ja melkein samanlaisia vastoinkäymisiä kokeneina he näkivät toisissaan ystävättären, seuralaisen ja sisaren, niin että heillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus, yksi ruokatalous. Kaikki oli heidän kesken yhteistä. Ja jos entisestä hehkusta virisi heidän sielussaan jopa ystävyyden tunnetta voimakkaampia haluja, niin puhdas uskonnollisuus siveiden tapojen tukemana ohjasi heitä toista elämää kohti niinkuin liekki, joka leijailee taivaaseen päin silloin, kun se ei enää löydä kulutettavaa maan päältä.

Tässä tulee ensimmäistä kertaa esiin yksi romaanin keskeinen teema: sublimaatio – viettien purkaminen henkiseen toimintaan, tässä romaanissa hartauteen ja uskonnolliseen kilvoitteluun sekä asuinympäristön kaunistamiseen istutuksin, jossa varsinkin Paul on taitava. Lapsetkin varttuessaan oppivat piilottamaan toisiltaan fyysiset halunsa. 

Tässä suhteessa Virginia kehittyy nopeammin kuin Paul. Seuraavassa lainauksessa Virginia teini-ikäisenä kokee uusia tunteita eräänä helleyönä Paulin kaivaman ja kahden palmun reunustaman kylpyaltaan äärellä. Kirjan kertojaratkaisun kannalta on tietysti outoa, että tarinaa kertova vanha naapuri näin hyvin tuntee tytön syvimmät ajatukset.

Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, suloisempaa kuin tuoksut, puhtaampaa kuin lähteiden vedet, voimakkaampaa kuin yhtyneet palmut, ja hän huokasi. Hän ajatteli yötä, yksinäisyyttä, ja hänet valtasi kalvava kuume. Varjot herättivät hänessä äkkiä vaaran tunnetta, vesi tuntui polttavammalta kuin kuuman vyöhykkeen päivänpaiste, ja kiireesti hän poistui lähteeltä, juosten etsimään äidiltä tukea omaa itseään vastaan. Moneen kertaan hän tahtoessaan tehdä selkoa vaivastaan puristi äidin käsiä omissaan; monta kertaa hän oli lausumaisillaan Paulin nimen, mutta ahdistunut sydän ei päästänyt sitä kirpoamaan kieleltä. Laskien päänsä äidin povelle hän ei voinut muuta kuin kastella sitä kyynelillään.

Rouva de La Tour kyllä ymmärtää, mistä Virginian levottomuus johtuu. Ainoaksi parannukseksi hän tarjoaa uskonnollista kilvoittelua:

"Lapsoseni", sanoi hän, "käänny Jumalan puoleen, joka määrää terveydestä ja elämästä niinkuin hyväksi näkee. Hän koettelee sinua tänään, palkitakseen huomenna. Pidä mielessäsi, että me olemme maan päällä ainoastaan harjoitellaksemme hyveen noudattamista."

Kun sopeuduin teoksen tunteelliseen ilmaisuun, huomasin pitäväni aika lailla romaanin – tai idyllin, kuten se on nimetty alaotsikossaan – maallisen paratiisin kuvauksesta. Pienten perheiden elämä on monessa suhteessa ihastuttavaa. He elävät sopusoinnussa luonnon kanssa ja nauttivat luonnon tarjoamia herkkuja, "jotka eivät olleet maksaneet ainoankaan elollisen henkeä". Romaanin kieltäymystä korostava aatemaailma kuitenkin alkoi tuntua aina vain epämukavammalta.

Estääkseen nuorten liian varhaista intiimisuhdetta äidit suunnittelevat Paulin lähettämistä Intiaan oppimaan kaupankäyntiä. Suunnitelma kuitenkin perutaan, kun rouva de La Tourin varakas sukulaisnainen tarjoutuu ottamaan Virginian Ranskaan koulutettavaksi. Vasten tahtoaan Virginia purjehtii Ranskaan, missä hänet lähes täysin luku- ja kirjoitustaidottomana lähetetään heti luostarikouluun.

Ilman ystäväänsä jäänyt Paul lohduttautuu romaaneja lukemalla. Vanhalle naapurille hän myös kertoo suunnitelmistaan matkustaa Ranskaan Virginian luo ja osoittaa siellä taitavuutensa jonkin ammatin parissa. Naapuri kuitenkin tuo ilmi Paulin heikot mahdollisuudet saavuttaa menestystä millään alalla Euroopassa. Ihmisen syntyperä – ei hänen lahjakkuutensa – määrää siellä hänen paikkansa. Tässä on havaittavissa selvää kritiikkiä Ranskan sääty-yhteiskuntaa kohtaan. Kannattaa panna merkille, että romaani ilmestyi vuotta ennen Ranskan suurta vallankumousta ja on saanut kipinänsä samasta lähteestä kuin yhteiskunnallinen murroskin.

Yhteiskunnallinen kantaaottavuus romaanista muuten puuttuu lähes kokonaan. Esimerkiksi orjuutta ei kyseenalaisteta, vaikka romaani puhuukin orjien inhimillisen kohtelun puolesta.

Lopulta tulee tieto, että Virginia on palaamassa. Täti on suuttunut häneen, koska Virginia on kieltäytynyt naimasta tädin hänelle valitsemaa miestä. Virginia on tehty perinnöttömäksi ja lähetetty takaisin Mauritiukselle. Häntä tuova laiva on jo Mauritiuksen edustalla, kun syntyy myrsky, joka ajaa laivan karille jouluaattona.

Rannalla olijat seuraavat laivan vääjäämätöntä tuhoa ja Paulin epätoivoisia yrityksiä päästä uimalla Virginian luo. Lopulta laivan kannella on enää Virginia ja yksi merimies. Merimies yrittää saada Virginian riisumaan hameensa, jotta se ei vetäisi häntä syvyyksiin, kun he joutuvat veden varaan. Häveliäisyydestä Virginia kieltäytyy – ja hukkuu Paulilta saamaansa riipusta nyrkkiinsä puristaen. Ylimitoitettu siveys, johon koko Virginian kasvatus oli perustunut ja jota ranskalainen luostarikoulu vielä oli epäilemättä ruokkinut, oli siis tärkeä syy hänen kuolemaansa.

Jäljelle jääneet yrittävät parhaansa mukaan nähdä kuoleman lohdullisena: se on portti hyveellisen elämän tuomaan palkintoon.  Yksi toisensa jälkeen romaanin henkilöt sen kertojaa, vanhaa naapuria, lukuun ottamatta kuolevat inhimillisesti katsoen liian varhain. Ranskassa oleva täti joutuu hourulaan. Romaani korostaa, että tuonpuoleinen palkinto korvaa kovat koettelemukset.

Minua parempi uskovainen saattaisi kokea romaanin haikean lopun liikuttavana, jopa kauniina. Minusta se oli makaaberi. Olen sen sortin idealisti, jonka mielestä hyve on oma palkintonsa jo tässä maailmassa. Tästä huolimatta on helppo nähdä, miksi romaani on tehnyt suuren vaikutuksen moniin lukijoihin. Siinä on jännittävä ristiriita täysin luonnollisen elämäntavan ja pingoittuneen hyveellisyyden välillä. Tähän ristiriitaan lukija joutuu jollain tavalla itse ottamaan kantaa.

Romaanin suomenkielisessä painoksessa on 1700-luvun lopun romanttiseen tyyliin tehty piirroskuvitus, jonka tekijää kirjassa ei kuitenkaan mainita. Myös kansikuvan tekijä jää nimeämättä.

Bernardin de Saint-Pierre, Paul ja Virginia: idylli. Karisto 1949. Kariston klassillinen kirjasto 57. Ranskankielisestä alkuteoksesta Paul et Virginie (1788) suomentanut V. Hämeen-Anttila. 155 s.

Susan Hill: Jacob's Room Is Full of Books

Sisältövaroitus: tämä juttu sisältää melko vähän tietoa esittelemästään kirjasta mutta sitäkin enemmän kirjan herättämiä blogistin muisteluhorinoita.

Viime syksynä luin Susan Hillin mietteitä oman kirjahyllynsä aarteista teoksesta Howards End is on the Landing. Tämä Jacob's Room Is Full of Books jatkaa edellisen teoksen ideaa. Tässäkin on puhe yhden vuoden aikana luetuista kirjoista. Tällä kertaa vuodenkierto ja luonnonilmiöt saavat kuitenkin enemmän tilaa kirjojen kustannuksella. Kirjassa on päiväkirjanomaisia merkintöjä linnuista, koiran lenkityksestä, kontiaisten häädöstä. Susan Hillin ajatus vaeltelee vapaasti nykyhetken havaintojen ja muistojen välillä. Mukana on jälleen runsaasti pieniä luonnekuvia tavatuista ihmisistä. Välillä tuli tunne, että kaikki kivat ihmiset on nyt kiiteltävä, kun siihen on vielä tilaisuus.

Tuosta edellä kertomastani voi päätellä, että en pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin siitä aiemmasta Susan Hillin kirjahyllyn tomuttamisesta. Ajatuksen vapaa juoksu voi olla mukavaa luettavaa, mutta nyt tuntui, että kirjoittajalla oli jonkinlaisia keskittymisvaikeuksia. Hän myös viittaa näihin vaikeuksiin melko suoraan. Muuan ketjuihin kuulumaton kirjakauppa oli kieltäytynyt ottamasta myyntiin Donald Trumpin kirjoja. Susan Hill tuli kirjoittaneeksi harkitsemattoman tviitin, jossa hän syytti kirjakauppaa woke-ideologiasta. Tästä seurasi Susan Hilliin kohdistunut paskamyrsky. Tähän traumaan hän palaa useampaan otteeseen tässä kirjassaan. Hän tekee selväksi, ettei ole Trumpin kannattaja mutta ei lämpene myöskään minkäänlaiselle kirjasensuurille.

Susan Hill viittaa myös muutamiin yksityiselämäänsä järkyttäneisiin asioihin. Hän oli tätä kirjaa kirjoittaessaan asunut vasta viisi vuotta Norfolkissa. Sinne hän muutti Cotswoldista, jossa oli elänyt kymmeniä vuosia. Tässä kirjassa ei paljasteta syytä muuttoon, mutta kerron sen nyt niille, jotka minun laillani toisinaan lukevat mielellään kirjallisia juoruja. Susan Hill jätti kirjallisuudentutkijamiehensä lähes neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen rakastuttuaan toiseen naiseen. Suhde kariutui parin vuoden jälkeen, mutta Susan Hill ei enää palannut miehensä luokse.

Lumoutuminen uuden asumapaikan luonnonilmiöistä selittää tämän kirjan runsaat luontohavainnot. Norfolkin vaikuttavan karu luonto on ollut näyttävästi esillä myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareissa, joita olen puolisoni kanssa kuunnellut äänikirjoina pitkien automatkojen ratoksi. 

Susan Hillillä on tapana viettää vuosittain yksi kuukausi Ranskassa, joten kirjassa on mukana myös havaintoja Kanaalin toiselta puolen. Matkalle mukaan täytyy tietysti valita iso kassillinen kirjoja. Tämä johti ajatukseni omiin matkoihini ja kesämökkireissuihini. Sopivan lukemisen suunnittelu on aina tärkeä osa matkavalmistelujani. Uimahousut ovat minulta unohtuneet etelän rantalomamatkalta, mutta kirjoja on aina ollut matkalaukussa huolella valittu pino.

Susan Hillin teoksen paras puoli minulle olikin juuri siinä, että se herätti omat muistoni ja pisti miettimään omia mieltymyksiäni. Jaan esimerkiksi Hillin mieltymyksen David Hockneyn kuvataiteeseen. Hillillä – kuten minullakin – on rivi Hockneyn taidetta esitteleviä teoksia hyllyssään. Minulla on myös useita David Hockneyn itse kirjoittamia teoksia. Hockneylla on kyky kirjoittaa taiteesta kansantajuisesti, mikä ei ole kuvataiteilijalle itsestään selvää.

Susan Hill ylistää Robert Louis Stevensonia ja varsinkin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde -romaania. Tästäkin olen samaa mieltä. Stevensonin romaaneissa kuuluu aina vahva kertojan ääni. "Kuolema näköhermolle!" Stevenson kirjoitti leikkisästi kirjeessään (muistaakseni) Henry Jamesille. Usein Stevenson käytti minäkertojaa. Kannattaa seurata, miten taitavasti Stevenson voittaa tähän näkökulmaan liittyvät rajoitteet. Mukana on usein kirjeitä tai minäkertojalle kerrottuja tarinoita, jotka mahdollistavat laajemman näkemyksen tapahtumiin. Oma suosikkini Stevensonin romaaneista on lähes unohdettu Veljekset: Talvinen tarina (The Master of Ballantrae). Se muuten löytyy suomeksi myös Gutenberg Projectista ja on sieltä aivan ilmaiseksi ladattavissa.

Susan Hill pitää R. L. Stevensonia myös parhaana lastenrunoilijana (tai ainakin yhtä hyvänä kuin Charles Causleyta ja Ted Hughesia). Tähänkin on helppo yhtyä. Oppikoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla jokainen luokallani joutui lausumaan jonkin runon ulkomuistista luokan edessä. Melkein kaikki valitsivat saman: Kirsi Kunnaksen runon Yksinäinen kalossi – tietenkin sen lyhyyden ja helposti muistettavan riimirallattelun takia. Minä valitsin Stevensonin runon Vuodepeiton maa Aila Nissisen suomennoksena. Runo kertoo mielikuvituksen voimasta, joka muuttaa sairasvuoteen milloin miksikin, esimerkiksi taistelukentäksi. Valinta oli enteellinen: joskus tuntuu, että elämäni on ehkä liikaakin sijoittunut vuodepeiton maahan, kirjojen pariin eikä arkitodellisuuteen. Äidinkielen opettaja joka tapauksessa arvosti valintaani niin paljon, että värväsi minut lausumaan Viktor Rydbergin Tonttu-runon joulujuhlaan. Se olisi ollut helpompi oppia, jos olisin tiennyt, että se on sävelletty lauluksi. En tiennyt enkä ollut koskaan sitä kuullut. Oli siinä pitkässä runossa opettelemista.

Pitkästi ja kiittävästi Susan Hill kirjoittaa ystävistään John ja Myfanwy Piperista, joista en ennestään tiennyt mitään. John Piper oli kirjailija ja taidemaalari, Myfanwy Piper kirjoitti useita oopperalibrettoja – muiden muassa libreton Benjamin Brittenin oopperaan Kuolema Venetsiassa, joka perustuu Thomas Mannin tunnettuun pienoisromaaniin. Piperien kodista tuli Susan Hillille parantava paikka (healing place), jonne hän usein pakeni, kun hänellä oli vaikeuksia elämässään.

Hayn kirjafestivaaleilla – jotka ovat kuin steroideja nauttineet Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät – Susan Hill tapasi pikaisesti Martin Amisin, Christopher Hitchensin ja Susan Sontagin, jotka asuivat samassa hotellissa hänen kanssaan ja liikkuivat kolmistaan. Hill pohtii Hitchensin ja Sontagin vaiheita heidän saatuaan terminaalisen syöpädiagnoosin. Hitchens suhtautui kuolemaansa uhmakkaasti eikä antanut piiruakaan periksi tiukasta ateismistaan; Susan Sontag yritti kaikin keinoin – jopa varsin tuskallisten ja heikkotuloksisten hoitojen avulla – pitkittää elämäänsä. (Tämän Hillin kirjan ilmestymisen jälkeen, keväällä 2023, keuhkosyöpä vei myös Martin Amisin.) 

Hill oli aina suhtautunut Susan Sontagiin hieman arastellen. Sontag oli teräväpuheinen amerikkalainen intellektuelli – Hill puolestaan viihteeseen suuntautunut brittikirjailija. Hayn festivaalihotellin edessä Susan Sontag kertoi Hillille, mikä etuoikeus oli ollut kokea englantilainen luonto aurinkoisena aamuna – ja näin hän sulatti Susan Hillin sydämen.

Pikaisesti esiteltyjä kirjailijoita on tässäkin kirjassa taas koko joukko: William Somerset Maugham, Raymond Chandler, Graham Greene, P. G. Wodehouse, Vladimir Nabokov, Olivia Manning, Jean Rhys, Zadie Smith, Richard Ford ja monet muut.

Itselleni pistin muistiin Alan Juddin pienen dekkarin The Devil's Own Work, josta en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan kuten en kirjailijastakaan. Se kuulosti lupaavalta. Ehkä sen esittely vielä joskus löytyy tästä blogista.

Susan Hill, Jacob's Room Is Full of Books. Profile Books 2017. Kansi: Peter Dyer. 266 s.