Mooses Mentula: Toiset meistä

Tino on asunut 14 vuotta tukien varassa pienessä vuokra-asunnossa kerrostalossa. Yhteiskunnan vaatimukset ovat olleet hänelle liikaa. Tietokoneen ruudulta hän katselee nettistriimiä ruotsalaisen perheen akvaariosta. Se auttaa ahdistukseen. Samoin lääkkeet. Kolme olutta ennen kauppareissua turruttaa ihmisten kohtaamisen pelkoa. Kolme olutta kauppareissun jälkeen "pakokauhun noidankehän katkaisuun". Ihmiskontaktit ovat vähissä. Vuokraisäntä käy toisinaan tarkistamassa asunnon kunnon. Vanhemmat pitävät yhteyttä, mutta suhteessa on ahdistusta molemmin puolin.

Kauppareissulla Tino pakenee liian uteliasta lasta antikvariaattiin, jonka myyjä viinipullon tarpeessa myy Tinolle kympillä suuren kilpikonnan kuoren ja antaa vielä kaupanpäällisiksi pinon kirjoja. Tino poistuu antikvariaatista elämäntapansa keskeinen symboli – siis kilpikonnan kuori – selässään kuin jokin suunnaton syöpäläinen. Pääseekö Tino koskaan eroon suojakuorestaan?

Asunnossaan Tino alkaa tutustua saamiinsa kirjoihin. Luettelo niistä on romaanin alussa. Kirjat herättävät Tinon luovuuden. Hän alkaa itse kirjoittaa tarinoita, jotka jäljittelevät tunnettujen kirjailijoiden tyyliä ja aihepiirejä. Tinon mukaelmia oli hauska lukea, koska kaikki hänen jäljittelemänsä kirjailijat olivat minullekin tuttuja.

Tässä vaiheessa romaani alkaa leikittelynsä kertojaratkaisuillaan. Romaanin loppupuolella lukijalta vedetään jalat alta useaan kertaan. Lukija joutuu myös katsomaan kauas taaksepäin. Mikä on ollut "totta" romaanin maailmassa, mikä puolestaan Tinon harhaisten aivojen tuotetta. Koko ajan romaani samalla kertoo, että ihan kaikki on loppujen lopuksi sepitettä. Romaanin lopun voi myös tulkita onnelliseksi tai vähemmän onnelliseksi. Molempiin lukutapoihin annetaan avaimet. (Minulla tosin on semmoinen henkilökohtainen ongelma, että kahdesta mahdollisesta tulkinnasta pidän aina sitä huonompaa vaihtoehtoa oikeana ja sitä parempaa harhana tai fiktiona.)

Tinon ensimmäinen kirjallinen yritelmä on Jack Londonin tyyliin kirjoitettu novelli Etelämereltä. Tarinaansa hän sijoittaa tietenkin kilpikonnan, kuten kaikkiin myöhempiinkin kirjoituksiinsa. Jokin oman asunnon yksityiskohta pääsee niihin aina myös mukaan. Ensimmäisessä novellissa Tinon seinällä oleva Tappajahai-elokuvan juliste on päässyt vaikuttamaan kertomuksen juoneen. Kirjailija ammentaa siitä, mitä näkee ja kokee. Novellin keskiössä on ahne ja kyyninen mormonipappi, johon Tino vaikuttaa sijoittavan omia katkeria tuntojaan.

Seuraavana vuorossa on Jean Genet'n tyyliin kirjoitettu homoeroottinen ja sadomasokistinen novelli. Sitten on vuorossa Charles Bukowskin mukaelma, jossa jopa esiintyy yhtenä henkilönä Henry Chinaski, Bukowskin kirjallinen alter ego.

Kirjallisen luomisen keskeyttää vanhempien vierailu Tinon luona. Aluksi eteläpohjalaisten vanhempien kliseisyys häiritsi minua – ja se olikin ainoa asia joka minua häiritsi tässä herkullisesti polveilevassa, yllättävässä ja oivaltavassa tarinassa. Jatkuvasti kyynelehtivä äiti ja karjuva isä tulivat sellaisesta maakuntatyyppien kuvastosta, jonka malleja en ole tainnut koskaan luonnossa tavata. Myöhemmin jäin miettimään, kenen kynästä nämä vanhemmat itse asiassa tähän tarinaan olivatkaan ilmaantuneet. Romaanin puolustukseksi on kyllä sanottava, että jostainhan ne kliseetkin tulevat. Jotain on ensin täytynyt olla paljon, että siitä on voinut syntyä klisee.

Kansaneläkelaitoksen virkailija kehottaa Tinoa hakemaan työkyvyttömyyseläkettä. Erilaiset työkokeilut ja koulutukset eivät ole avanneet väylää työelämään. Ensimmäisenä päivänään raitiovaununkuljettajana Tino oli mennyt psykoosiin. Uhmakkaasti Tino päättää jättää pois lääkkeet: jos pitää mennä eläkkeelle, niin ainakin tulee näkyviin, että se tulee tarpeeseen.

Kirjalliset vaikutteet saavat uudessa tilanteessa lisää kierroksia. Charles Bukowski ilmaantuu Tinon yksiöön antamaan kirjoitusohjeita. Myöhemmin romaanissa Tinon juttusilla käyvät myös Jack Kerouac, Edgar Allan Poe, George Orwell ja Jane Austen. Kirjailijoilla on jossain tuonpuoleisessa mentoreiden klubi, jonka neuvoista Tino hyötyy elämässään ja kirjoituksissaan – jotka tässä romaanissa ovatkin sama asia. Tinon elämäntilanne on sama kuin kirjailijalla, joka kärsii valkoisen paperin kammosta. Ahdistus estää elämästä ja kirjoittamasta. Kirjailijat neuvovat: on vain annettava mennä.

Ja Tino antaa mennä. Romaanissa on mukana kipeän kaunis rakkaustarina kahden sellaisen ihmisen välillä, joita elämä on kohdellut huonosti. Tinon rakkaus Mirjamiin ja tämän tyttäreen Tuuliin kuljettaa nämä päähenkilöt matkalle varastetulla asuntoautolla. Matkakertomuksen käänteisiin Jack Kerouacin apu on tarpeen. Mukana on myös trillerijuoni, kun Mirjamin entinen, väkivaltainen eksä alkaa jäljittää karkureita. Monet matkalla kohdatut ihmiset muistuttavat oudolla tavalla Tinon aiemmin tapaamia henkilöitä. Mentorikirjailijat pitävät huolta siitä, että juonen langat sidotaan kunnolla kiinni. Tämä kirja on myös mainio oppitunti romaanin rakentamisesta.

Romaani nostaa usein pintaan niitä valhetodellisuuksia, joissa elämme. Baarimikot metsästävät Pokemon-pelin virtuaalisia olentoja siinä ravintolassa, jossa Mirjam ja Tino tutustuvat toisiinsa. Mirjam ansaitsee rahaa kirjoittamalla arvioita yöpymisistä hotelleissa, joissa ei ole ikinä käynytkään. Mirjamin tyttärellä Tuulilla on näkymätön ystävä Lemppa. 

On parasta, etten kerro juonesta tämän enempää. Suosittelen lukemaan itse. Hauskan, sujuvan ja liikuttavan romaanin jälkeen mieleeni jäi useita kysymyksiä. Sen parempaa lahjaa romaanilta tuskin voi saadakaan. Voiko mielikuvitus pelastaa masennuksesta? Voivatko kirjat? Tai kirjoittaminen?  Mistä arvokas elämä oikeastaan koostuu? Mitä on epäonnistuminen?

Nuorten masennus on vakava yhteiskunnallinen ongelma. Oli ilahduttavaa lukea aiheesta romaani, jonka kirjoittaja on ymmärtänyt, että vakavat asiat eivät vaadi otsan rypistelyä. Raskasta aihetta ei ole pakko tehdä raskaaksi myös lukijalle. Kyllä lukija ymmärtää, että komiikalla on myös etäännyttävä tehtävä. On hyvä ottaa hieman etäisyyttä siihen, mikä voi satuttaa. Ja satuttaa se silti, jos lukijan sydän ei ole tehty puusta.

Romaanin nimi, Toiset meistä, toi heti mieleen laulun, jonka tunnen parhaiten Pepe Willbergin versiona.

Niin ovat toiset meistä laivoja

jotka löytävät väylänsä yksin.

Olisi paljon helpompaa, jos Tinon kaltaisetkin voisivat löytää väylänsä myös toisen kanssa.

Mooses Mentula, Toiset meistä. WSOY 2020. Päällys: Mika Tuominen. 247 s.