Erik Orsenna: La Révolte des accents

Ranskan kielen aksenttimerkit aiheuttavat minulle usein päänvaivaa ranskaa kirjoittaessani. Lukemisessa niistä ei ole haittaa – oikeastaan päinvastoin, korkomerkit auttavat hahmottamaan sanojen ääntämistapaa, ja jostain syystä minulle on tärkeätä ääntää "oikein" myös sisäisesti, hiljaa lukiessani.

Kielioppisatujensa kolmannen osan saatesanoissa Erik Orsenna kertoo, että aksenttimerkit tuottavat hankaluuksia myös syntyperäisille kielenpuhujille. Niitä on jo pitemmän aikaa väheksytty. Koulussa monet lapset jättävät ne pois kirjoituksistaan. Tämän takia, Orsenna kertoo, aksenttimerkit ovat kadulla vastaan tullessaan uhanneet mennä lakkoon. "En ottanut aksentteja todesta. Olin väärässä."

Sanojen saaren aksenttimerkit saavat huonosta kohtelusta tarpeekseen. Eräänä yönä ne karkaavat saarella vierailleen näyttelijäseurueen matkaan. Teatterilaivan kyydissä saarelta poistuvat myös mausteet, jotka tuntevat väljähtyvänsä saaren tuulissa. Näyttelijät, aksenttimerkit ja mausteet tuntevat kuuluvansa yhteen, koska kaikkien tehtävänä on antaa elämään makua, elävöittää sitä. Teatterilaivan matkaan on lähtenyt myös romaanisarjan kertojan, Jeannen, isoveli Thomas, joka jatkaa aiemmista osista tuttua innostunutta harhailua erilaisten uravaihtoehtojen parissa. Nyt hän on pestautunut teatteriryhmän kuiskaajaksi.

Jeannen ja Thomasin tarkkaa ikää ei tässä osassa kerrota, mutta edellisen romaanin tapahtumista, joiden aikana Jeanne oli 12-vuotias, on selvästi kulunut useita vuosia. Edellinen osa päättyi Sanojen saarten vapautumiseen diktaattori Necrolén vallasta. Tässä osassa Necrolén kukistumisesta on kulunut jo pitkähkö aika ja saaret elävät vakiintuneessa demokratiassa. 

Jeanne on saanut kesätöitä satamasta. Hänen tehtävänsä on seurata vanhan majakan tornista saarelle saapuvia laivoja ja ilmoittaa niistä satamapäällikölle. Teatterilaivan Romeo ja Julia -esitystäkin Jeanne on seurannut majakan tornista alas kurkotellen. Näytelmä on hänen suosikkinsa: hän osaa sen repliikit ulkoa.

Aksenttimerkkien karattua merkit katoavat luonnollisesti myös useimpien romaanin henkilöiden repliikeistä. Teksti muuttuu kieltämättä melkoisen latteaksi. Aiemmista osista tuttu byrokraatti, rouva Jargonos, pitää harvinaisen innoittuneen puheen aksenttimerkkien historiasta. Hänen mielestään "ilman korkomerkkiä kaikki eet vaikuttavat putoavan kanan perseestä".  Rouva Jargonoksen aksentit eivät ole kateissa, koska – kuten hän itse selittää – hän rakastaa kielioppia niin suuresti, että vain kuolema voi hänet erottaa korkomerkeistään.

Jargonosin esitelmästä käy ilmi, että kielentutkijat, kirjailijat ja kirjanpainajat alkoivat lisätä aksenttimerkkejä teksteihin suunnilleen vuosina 1530–1550. Ennen sitä niitä ei käytetty, mikä aiheutti jatkuvia väärinkäsityksiä. Pääsuunnittelijana pidetään miestä nimeltä Jacques Dubois, joka tiedemiehenä käytti latinankielistä nimeä Jacobius Sylvius. Hän aloitti kirjallisuuden tutkijana, mutta siirtyi sittemmin anatomiaan. Päivisin hän leikkeli ruumiita ja öisin kehitteli aksenttimerkkejä.

Käy ilmi, että teatterilaiva on matkalla Intiaan "teatteri- ja maustefestivaaleille". Intia on yllättävien yhdistelmien maa, joten tällainen festivaali saattaa siellä hyvinkin olla olemassa myös todellisuudessa. Jeanne matkustaa Intiaan jäljittämään karkureita. Sanojen saarten pormestari lupautuu matkan maksajaksi.

Intiassa Jeanne tutustuu nuoreen ranskantaitoiseen intialaismieheen, joka työkseen tarkastaa bretagnelaisen Brestin kaupungin poliisin antamia liikennesakkoja. Työ on ulkoistettu sinne, missä se on halvinta. Nuori mies osoittautuu myös mainioksi sadunkertojaksi. Jeanne kuuntelee lumoutuneena miehen tarinaa siitä, miten mausteet ja teatteri löysivät toisensa.

Aksentit ovat paenneet Himalajan rinteille. Sinne järjestetään retkikuntia, joiden jäsenet kaipaavat lisää voimaa lauseisiinsa. Himalajan kylmyydessä lausutut sanat jähmettyvät näkyviksi hahmoiksi ja toisinaan aksenttimerkit tarttuvat niihin – mutta vain itse niin halutessaan. Jeannen veli on saanut jälleen uuden ammatin retkikuntien oppaana. Retkien järjestäjänä toimii Thomasin tuore kiinalainen morsian.

Ilmaisuvoimaa hakevien joukossa on paljon näyttelijöitä ja muita kuuluisuuksia. Jeanne kertoo voivansa mainita nimeltä vain ne, jotka on jo nähty Himalajalta otetuissa lehtikuvissa. Siellä ovat muiden muassa Johnny Depp, Madonna, Fidel Castro ja Vladimir Putin – viimeksi mainittu pelkässä hihattomassa aluspaidassa osoittaakseen, ettei pelkää kylmää.

Thomas ja Jeanne ovat näkevinään ihmisjoukossa myös vanhempansa, tosin eri seurueissa. Kumpikin haluaa voimaa samaan lauseeseen, joka kertoo kaipuusta ja rakkaudesta. Aksentit eivät kuitenkaan tartu heidän lauseisiinsa, ja he joutuvat palaamaan vuorilta alas pettyneinä.

Romaanin loppu on kuitenkin Jeannen kannalta toiveikas. Hän saa karanneet aksenttimerkit mukaansa. Hän myös ymmärtää, että laaksossa häntä odottaa joku, jota hän rakastaa. Toinen ihminen, jolle sadut ovat tärkeitä.

Romaanissa on paljon tietoa eri kielten merkkijärjestelmistä. Satuna tarina on ehkä hieman liian akateeminen lasten makuun. Uskoisin sen parhaiten sopivan teini-ikäisille tai nuorille aikuisille – ja tietenkin kaikille kielestä innostuneille iästä riippumatta.

Tässä romaanissa kuvittaja oli vaihtunut. Montse Bernalin kollaasitekniikalla toteutetut kuvat tuntuivat sopivan mainiosti tarinan henkeen.

Erik Orsenna, La Révolte des accents. Éditions Stock 2008. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Kuvitus: Montse Bernal. 117 s.