Eila Kostamo: Haava

Kansilieve kertoo Eila Kostamon (s. 1938) vuonna 1992 ilmestyneestä kirjailija Gustave Flaubertin (1821–1880) elämää ja tuotantoa käsittelevästä teoksesta tähän tapaan:

Haava on kirjailijan kiehtovaa tulkintaa kirjailijasta. Peilit, joihin heijastetaan Flaubertia ja hänen aikakauttaan, ovat käännettävissä myös tähän aikaan. Haavan lukutapa on avoin: kokoelma yhteensoinnutettuja esseitä, tutkielma tai romaani. Kirja on Eila Kostamon viides proosateos.

Romaanina minun on vaikea pitää tätä kirjaa. Eila Kostamo itsekin määrittelee teoksensa tutkielmaksi sen ainoan kerran, kun hän sen genreen viittaa. Tulkintansa siitä, miten Flaubert muutti omat sielulliset kokemuksensa fiktioksi, Kostamo perustelee lainauksilla Flaubertin kirjeistä ja hänen elinaikanaan sekä postuumisti julkaistuista kaunokirjallisista teoksistaan. Lainaukset on varustettu tarkoin lähdeviittein. 

Kostamon kirjan alaotsikkona on osuvasti Flaubertin kuuntelua. Ranskalaisen kirjailijan oma ääni hänen elämänsä eri vaiheissa on selvästi kuultavissa. Erityisesti minua ilahdutti Flaubertin nuorena, osin lähes lapsuudessa, kirjoittamien postuumisti julkaistujen kaunokirjallisten teosten tarkastelu. Ne tuovat syvyyttä kirjailijan muotokuvaan.

Tämä hämmästyttävän varhaiskypsä nuoruudentuotanto olisi saattanut kokonaan kadotakin. Kostamo toteaa saatesanoissaan:

Kuolema tempaisi Flaubertin äkillisesti, varoittamatta. Hän ei ehtinyt ryhtyä mihinkään arkistojensa kanssa. Hän tuskin olisi hyväksynyt niiden julkaisemista. Käsikirjoitusten ja kirjeiden saattaminen kaikkien kiinnostuneiden ulottuville sallii kuitenkin seurata kasvuvoimaista kirjailijankehitystä ja ennen kaikkea hellittämätöntä omaan työhön kohdistuvaa vaateliaisuutta, jonka ansiosta Flaubertista kasvoi tuntemamme suuri kertoja.

Flaubertin pakkomielteinen "oikean sanan" etsiminen, mikä teki kirjoitusprosessista piinallisen hitaan, on hyvin tiedossa. Samoin hänen pyrkimyksensä häivyttää kirjailijan oma persoona tekstistään. Nämä hänen pyrkimyksensä eivät aina saaneet tunnustusta hänen aikalaisiltaan. Tyylin näennäinen yksinkertaisuus ei miellyttänyt lukijoita, jotka olivat tottuneet ranskalaisen kirjallisuuden tapaan koristella tekstiä. Eila Kostamo siteeraa kirjailija Barbey d'Aurevillya, joka pilkkasi Flaubertin tyyliä väittämällä, että jos Manchesterissa voitaisiin valmistaa hyvästä englantilaisesta teräksestä koneita, jotka tuottavat lauseita, jälki muistuttaisi Rouva Bovaryn tekstiä.

Flaubertin nuoruudentuotannon ohuesti verhottu henkinen itsetutkiskelu kertoo kuitenkin, että Flaubertin "kylmyys" oli huolella opeteltu kaunokirjallinen keino. Hän oli loppujen lopuksi romantiikan perillinen, kuten osoittaa hänen mieltymyksensä eksoottisiin aiheisiin esimerkiksi romaaneissa Salambo ja Pyhän Antoniuksen kiusaus. 

Naturalistien suosimaa mielikuvaa ulkopuolisesta tarkkailijasta hän halusi pitää yllä esimerkiksi kirjeessään Sophie Leroyer de Chantepielle:

"Rouva Bovaryssa ei ole mitään todellista. Se on kokonaan sepitetty tarina; en ole pannut siihen mitään omista tunteistani enkä elämästäni. Illuusio (jos on ollakseen) tulee päinvastoin teoksen epäpersoonallisuudesta. Yksi periaatteistani on, ettei pidä kirjoittaa itsestään. Taiteilijan tulee olla teoksessaan kuin Jumala luomistyössään, näkymätön ja kaikkivaltias; tunnettakoon hänet kaikkialla, mutta hän älköön näyttäytykö."

Eila Kostamon mielestä meidän ei pidä täysin uskoa Flaubertin väitettä siitä, ettei hän ole pannut teokseen mitään omista tunteistaan. Toisaalta Flaubertin kerrotaan nimittäin tokaisseen: "Rouva Bovary, sehän olen minä."

On aivan pakko lainata tähän Kostamon kirkkaasti ilmaistu johtopäätös:

Totta kai Emma on luomus. Mutta Emman tekee inhimilliseksi, eläväksi, todeksi se, että kertoja on kirjoittanut hänen tunnoikseen joitakin oman vivahteikkaan tunneorkestraationsa ja itsekritiikkinsä intiimeistä tunnoista. Emman kohtalo herättää myötätuntoa ja jää askarruttamaan, koska kertoja on lahjoittanut hänelle kirkkaan ja kipeän tietoisuuden ja näkemisen tuokioita, havahtumisen silmänräpäyksiä hänen elämänsä sumeassa unessa. Ne ovat kuin ovia, raollaan toisiin huoneisiin kuin ne joissa hän elää. Hänen tarvitsisi vain rohjeta astua peremmälle. On kuin Emma olisi aikalaisemme.

Mihin viittaa Eila Kostamon teoksen nimi – Haava? Koko elämänsä ajan Flaubert kärsi jonkinlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja masennuksesta. Kostamo toteaa, että Flaubert antoi taudilleen monta nimeä: ikävyys, kyllästyminen, apatia, melankolia, spleen, tympääntyminen, vastenmielisyys, tyhjyys, arpi, rokko, spitaali, haava. Hän kuitenkin kehitti keinot vastustaa tautiaan. Kyky nauraa itselleen oli yksi näistä keinoista. Hän käytti itsestään nimitystä "melankolian tohtori" yrittäessään auttaa muita samalla tavalla piinattuja sieluja. Tärkein keino masennusta vastaan oli kuitenkin työ, taide. "Tehkää niin kuin minä, lukekaa, kirjoittakaa, ja ennen kaikkea älkää ajatelko kurjuuttanne", Flaubert kirjoitti Sophie Leroyer de Chantepielle.

Omaa oppiaan noudattaen Flaubert pakotti itsensä askeetiksi, kirjallisuususkontonsa munkiksi, jonka elämä oli välillä raskasta. "En tee mitään, mitä oikeastaan haluaisin", hän totesi kerran. Toisaalta kirjallinen työskentely tuotti suurta onnea. "Oppia, omaksua totuus kauneuden välityksellä" – tästä ilosta koituva ideaalitila muistutti uskonnollisen pyhyyden kokemusta.

Tietään pois itsekeskeisyydestä Flaubert kuvasi usein sanoilla "suora linja". Eila Kostamo kirjoittaa:

Oli oikein ja kohtuullista, että ihminen pyrki ravistautumaan omien haavojen ja tunne-elämän kipujen hellimisestä ja avautui muille todellisuuksille: tiedon, tieteiden ja toisiin ihmisiin eläytymisen todellisuudelle. Suoraan itseensä kääntymällä persoona ei löydä itseään. Paradoksaalisesti se löytää itsensä vain vieraantumalla, samastumalla toiseen. Ulospäin katsoessaan se löytää sisäisyyden.

Flaubert ei kuitenkaan kirjoittanut teoksiinsa henkilöitä, jotka olisivat edustaneet tätä hänen “suoraksi linjaksi” kutsumaansa ihannetta. Kostamo toteaa, että hän esitti taiteessaan eettiset oivalluksensa negaation välityksellä: “Taiteilija-luoja oli syvästi kätkeytyneenä luomuksiinsa: hän kätki rakkautensa ja eettiset arvonsa vastakohtiinsa.”

Suhde ystäviin oli Flaubertille tärkeä koko elämän ajan. Hänellä oli myös useita läheisiä naisystäviä, osa heistä myös rakastettuja, mutta varsinaista rakkausliittoa hän ei solminut. Kirjallinen työ ohitti perhe-elämän houkutuksen. Louise Colet, johon Flaubertilla oli pitkä suhde, otti Flaubertin sitoutumiskammon raskaasti. Hän kirjoitti suhteestaan avainromaanin, jossa Flaubertiin pohjautuvaa henkilöhahmoa väheksyttiin Balzacin jäljittelijäksi. Kaipa Louise Colet halusi iskeä sinne, missä isku kipeimmin tuntuisi, kirjailijan uskoon oman työnsä ainutlaatuisuudesta.

Eila Kostamon Haava on erinomainen johdanto Gustave Flaubertin elämään ja teoksiin. Ihmettelenpä, ellei se myös johdata lukemaan Flaubertin omaa tuotantoa uusin silmin.

Eila Kostamo, Haava: Flaubertin kuuntelua. WSOY 1992. Kannen graafinen suunnittelu: Matti Ruokonen. 239 s.