Marie-Aude Murail: Miss Charity

Viime aikoina olen taas lukenut melko paljon nuorille suunnattuja kirjoja. Joskus lasten- ja nuortenkirjallisuutta tuli seuratuksi tarkemminkin omien lasteni ja opetusammattini takia. Niin, ja käsittelihän aikoinaan gradunikin sitä tapaa, jolla lapset ymmärtävät lastenkirjallisuuden monitulkintaisia kohtia. Nykyisin lastenlasten lukumieltymykset pitävät minut jotenkuten jyvällä lastenkirjojen uusista suunnista.

Ranskankieliset nuortenkirjat tulivat alun perin lukulistalleni sen vuoksi, että huomasin pystyväni lukemaan niitä isommin ponnistelematta. Ne olivat siis hyvänä apuna kielen opiskelussa. Lisäksi huomasin viihtyväni niiden parissa hyvin. Nuortenkirjallisuudessa on raikkautta, jota harvoin löytää aikuisille suunnatuista kirjoista. Nuortenkirjat tarttuvat aivan yhtä isoihin ongelmiin ja ovat yhtä hyvin ajan hermolla kuin aikuistenkin kirjallisuus – joskus tuntuu, että ne haistelevat piilossa olevia kehityssuuntia jopa aikuisten kirjoja herkemmin. 

Nuortenkirjojen tapa käsitellä ongelmia on yleensä ratkaisukeskeinen. Olen saanut tarpeekseni varsinkin sellaisista “aikuisten” kirjoista, joissa vaikeudet ratkaistaan itsetuhoisesti ja joiden maailmankuva on nihilistinen. Nuortenkirjoissa tällaiseen törmää vain poikkeuksellisesti.

Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius muistutti taannoin, että myös monet arvostetut aikuisille kirjoittavat kirjailijat ovat kirjoittaneet teoksia lapsille ja nuorille. En usko, että he ovat tietoisesti tai tietämättään madaltaneet tasoaan nuorille kirjoittaessaan. Amerikkalainen John Gardner aikoinaan tokaisikin jossain haastattelussa, että hän kirjoitti lastenkirjansa alun perin omille lapsilleen eikä hänelle olisi tullut mieleenkään tarjota lapsilleen paskaa.

Marie-Aude Murail on ilmaissut selvästi, että hänen mielestään onnettomat loput lasten- ja nuortenkirjoissa ovat kirjailijan ammatillinen virhe. Tämänkin vuoksi Miss Charity on romaani, jota voin lämpimästi suositella niin nuorille kuin aikuisillekin. Kirja on kaiken lisäksi hauska. Jo parin ensimmäisen sivun aikana naurahtelin ääneen, mikä on aina hyvä merkki. 

Romaanin päähenkilö, Charity Tiddler, elää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Englannissa. Hän on kirjan alussa yksinäinen lapsi, jonka elämään hänen yläluokkaiset vanhempansa eivät osoita suurta kiinnostusta. West Bromptonin talon kolmanteen kerrokseen Charity luo oman maailmansa. Hän kerää sinne eläimiä – kaniineja, lintuja, sammakoita – joista tulee hänen ystäviään ja joita hän piirtää uudelleen ja uudelleen. Ihmisseuralaisenaan hänellä on skotlantilainen lastenhoitaja, Tabitha, joka iltaisin kertoo lapselle karmeita tarinoita Killiecrankiestä, kotikaupungistaan. Charitylle käy jo varhain ilmeiseksi, että Tabithan mielenterveys ei ole vakaalla pohjalla. Muille ihmisille Tabithan ongelmat paljastuvat vasta tämän sytytettyä talon tuleen.

Peter-kaniinia ja Petruchio-korppia lukuun ottamatta kaikki lemmikkiystävät saavat palossa surmansa. Tästä huolimatta Charityn tavoitteeksi tulee Tabithan vapauttaminen Bedlamin mielisairaalasta. Nämä yritykset jatkuvat pitkälle Charityn aikuisuuteen. Tabithan kohtalo ja viktoriaanisen mielisairaanhoidon kauheudet muodostavat tumman raidan romaanin juonikudokseen.

Kesät Charity perheineen viettää Dingley Bellissä, vuokratussa talossa Kentissä. Siellä Charity uppoutuu täydestä sydämestään luonnon tutkimiseen. Hänen tarkat sieniä esittävät maalauksensa herättävät hänen serkkujensa kotiopettajan, Ulrich Schmalin, mielenkiinnon. Herra Schmal käyttää yhteyksiään hyväkseen saadakseen sienikuvat tieteelliseen julkaisuun, mutta yritys raukeaa, koska kuvat eivät täytä kaikkia tieteellisiä kriteereitä. Niihin ei esimerkiksi ole merkitty mittakaavaa. Suurempi syy näyttää kuitenkin olevan se, että julkaisijalle paljastuu tekijän olevan vasta 17-vuotias tyttö.

Yksinäinen lapsi löytää varhain myös kirjallisuuden. Kun kukaan ei ole kertomassa, miten kirjoja tulisi lukea, hän keksii oman tapansa. Hän opettelee ne ulkoa – ensimmäiseksi isänsä kirjahyllystä löytämänsä Hamletin. Charityn mieltymys näytelmäkirjallisuuteen tulee esiin myös Miss Charity -romaanin ulkoasussa: tässä romaanissa, jota Charity kertoo minämuodossa, vuorosanat on merkitty näytelmien tapaan.

Ihmisystäviä Charity saa Bertramin kartanossa asuvista serkuistaan Annesta, Lydiasta ja Philipistä, joiden elämänvaiheet kirjassa niin ikään kuvataan perusteellisesti. Bertramin kartanossa Charity tutustuu myös itseään hieman vanhempaan Kenneth Ashleyyn, jonka myöhemmät vaiheet teatterissa, oopiumiluolissa sekä Annen ja Lydian ja monien muiden rakastajana tuovat paheellisia sävyjä romaanin muuten melko poroporvarilliseen elämänpiiriin. Kenneth Ashley menestyy näyttelijänä erityisesti Oscar Wilden ja  myöhemmin George Bernard Shaw'n näytelmissä. Hänen ansiostaan Charity pääsee myös tapaamaan Shaw'n henkilökohtaisesti. Charitysta tulee vähitellen Kenneth Ashleyn uskottu, neuvonantaja ja – omatunto.

Tärkeä ihminen Charityn elämässä on myös ranskalainen kotiopettajatar Blanche Legros, joka perehdyttää tytön vesivärimaalaukseen. Charity on uskollinen ja lojaali rakastamilleen ihmisille. Myöhemmin mademoiselle Legrosin päädyttyä dickensmäisen kammottavan yksityiskoulun opettajaksi – tai oikeastaan palkkaorjaksi – Charity järjestää hänet sieltä pois serkkujensa kotiopettajan, Ulrich Schmalin, avulla. Myöhemmin Ulrich Schmal ja Blanche Legros päätyvät naimisiin. Charitysta tulee heidän esikoispoikansa Noëlin kummitäti.

Kiinnostus kirjoihin ja kuviin johtaa Charityn kirjoittamaan tarinoita, joissa seikkailevat hänen lemmikkieläimensä. Ensimmäinen julkaistu kirja kertoo hänen kaniininsa Peterin kasvimaalle tekemästä ryöstöretkestä.

Hetkinen! Peter? Siis Petteri Kaniini? Kyllä vain, Miss Charity pohjautuu tunnetun lastenkirjailijan, Beatrix Potterin, elämään. Romaani ei kuitenkaan ole elämäkerrallinen. Se on saanut inspiraationsa Potterin elämänvaiheista, mutta Miss Charity ei ole Beatrix Potter.

Kustannussopimus oli monen mutkan takana. Kustannusyhtiön johtaja piti kuvitusta onnistuneena mutta ei pystynyt löytämään tarinasta lapsille sopivaa moraalista opetusta. Peter-kaniinihan selvisi kolttosistaan ilman rangaistusta. Ulrich Schmalin mielestä kustantaja oli idiootti:

Les enfants désobéissent à leurs parents, sauf ceux que l'on terrorise, ils désobéissent et ils n'en meurent pas ! (Lapset eivät tottele vanhempiaan, paitsi ne joita terrorisoidaan, he eivät tottele, eivätkä he kuole siihen!)

Ulrich Schmalin ehdotuksesta kirja ilmestyi ensin mustavalkoisena omakustanteena. Sen menestys sai kustantaja Alfred Kingin muuttamaan mielipidettään. Tarinan loppuun tehtyjen muutosten jälkeen kirja ilmestyi uudelleen värillisenä Kingin kustantamosta. Charityn saama korvaus oli kuitenkin mitätön kirjan valtavaan menekkiin nähden. Vasta kustantajan poika Marshall sai isänsä maksamaan reilun prosenttiosuuden taiteilijalle. Tähän vaikutti varmaan sekin, että Marshall oli jo ehtinyt kosia Charitya. Isä Alfred ajatteli, että rahat pysyisivät näin ollen joka tapauksessa turvallisesti perhepiirissä.

Charityn äidille, joka oli koko ajan etsinyt sopivaa yläluokkaista sulhasta tyttärelleen, Marshall King ei ollut erityisen mieluinen. Mies, joka ansaitsi elantonsa liike-elämässä, oli jotenkin epäilyttävä. Se, että hänen oma tyttärensä ansaitsi elantonsa omalla työllään, oli niin ikään rahvaanomaista.

Isä hyväksyi tyttärensä päätökset suopeammin. Isä oli löytänyt elämäänsä sisällön perhokalastuksesta. Hän tuli oikeastaan tietoiseksi tyttärensä olemassaolosta vasta kun tämä halusi tulla mukaan kalastamaan. Liikuttavassa kohtauksessa erään yhteisen kalaretken jälkeen isä toteaa aina ennen toivoneensa poikaa – mutta ei toivo enää. Kun Dingley Dellin kesäpaikka tulee myyntiin, isä on menettänyt huomattavan osan omaisuudestaan huonoissa osakekaupoissa. Näyttää siltä, että kalaretket Dingley Delliin päättyvät. Siinä vaiheessa Charityn tulot ovat jo sellaiset, että hän pystyy ostamaan perheen rakkaan kesäpaikan itselleen ja isälleen.

Yksi romaanin läpikäyvä teema on taiteilijan – erityisesti naistaiteilijan – oikeus korvaukseen työstään. Viktoriaaninen yläluokan perhe tuntui pitävän tytärtään lapsena, jonka tuli elää mitättömän taskurahan turvin siihen asti, kunnes joku mies otti hänet elätettäväkseen. Miss Charity – kuten ilmeisesti Beatrix Potterkin – oli kuitenkin tarkkavainuinen liikenainen. Molemmat ymmärsivät myös tuotteistamisen merkityksen markkinoinnissa. Petteri Kaniini taisi olla ensimmäinen kirjan hahmo, jota myytiin lapsille pehmoleluna ja jonka myynnistä kirjailija sai osuuden.

Taiteilijan oikeus tienata rahaa työstään ei ole niin itsestään selvää kuin nykyhetkestä käsin tuntuu. Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa kesäkuun lopussa Anja Snellman kertoi paneelikeskustelussa, että hänen aloittaessaan uransa 1980-luvulla oli juuri ja juuri herätty siihen, että kirjailijakin sai ansaita työllään. 

Kustantaja Marshall Kingin ja Charity Tiddlerin avioliitto ei lopulta toteutunut. Marshall väistyi hienovaraisesti syrjään, kun ymmärsi, että Charity oli kiintynyt toiseen. Pitkässä ja hauskassa keskustelussa, jossa viuhuvat lainaukset Shaw'lta ja Wildelta, näyttelijä Kenneth Ashley lopulta kosii Charitya. 

Charityn vastaus... no se sinun täytyy kyllä lukea itse.

Marie-Aude Murail'n viktoriaanisen englantilaisen yhteiskunnan kuvaus on vakuuttavaa. Ajan ilmiöt kehitysoppikiistoista homoseksuaalisuusoikeudenkäynteihin koskettavat päähenkilöiden elämää ja tulevat ikään kuin huomaamatta käsitellyiksi. Murail on joskus maininnut pitävänsä Charles Dickensiä kirjallisena isänään. Hän on myös julkaissut elämäkerran Dickensistä. Dickensin, Wilden ja Shaw'n vaikutus näkyy paitsi ajankuvassa myös romaanin nokkelassa komiikassa.

Englantilaisvaikutus näkyy myös romaanin kielessä. Murail käyttää englantilaisia idiomeja suoraan ranskaksi käännettyinä. Vaikutelma on hieman koominen ja saa ajattelemaan, että luemme englannista käännettyä teosta. Ranskalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Clémentine Beauvais on käyttänyt tällaisesta tyylistä nimitystä translationese. Hän on todennut, että sitä voidaan käyttää luovasti kuten hän on yrittänyt tehdä romaanissaan Brexit Romance ja kuten Marie-Aude Murail käyttää sitä Miss Charityssa. Hupia syntyy esimerkiksi, kun brittienglannin kiemuraiset kohteliaisuusmuodot käännetään sanatarkasti ranskaksi, tähän tapaan: Je ne suppose pas que vous soyez libre dans trois semaines ? Ensimmäisen kerran Beauvais törmäsi tämän tyylin koomisiin mahdollisuuksiin sarjakuvakirjassa Asterix Britanniassa.

Mieleeni ei tuota Asterixia lukuun ottamatta tule muita suomeksi ilmestyneitä teoksia, joissa translationese olisi komiikan lähteenä. Tuleeko jollekulle mieleen suomalaista translationesen taitajaa?

Philippe Dumas'n kuvituksessa Miss Charity -romaaniin on samaa ilkikurista huumoria kuin tekstissäkin.

Marie-Aude Murail, Miss Charity. L'école des loisirs 2009. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2008. Kuvitus: Philippe Dumas. 563 s.