Paavo Haavikko: Kullervon tarina

Vuonna 1982 Paavo Haavikko julkaisi teoksen Rauta-aika, oman versionsa Kalevalasta. Hän aloitti sen kehottamalla unohtamaan Kalevalan ja siitä tehdyt kuvat. Helpommin sanottu kuin tehty! Rauta-ajan pohjalta Kalle Holmberg ohjasi Ylelle neliosaisen draamaelokuvan.

Vielä samana vuonna Haavikko julkaisi myös teoksen Kullervon tarina. Se muistuttaa paljon Rauta-ajan Kullervo-osuutta, monet lauseet toistuvat sanatarkasti samanlaisina. Myös pituudeltaan ne ovat lähellä toisiaan. Ehkä Haavikko näki tämän jakson draamalliset mahdollisuudet ja julkaisi sen siksi myös erillisenä teoksena. Kullervon tarina muokkautuisi vaivatta kuunnelmaksi tai näytelmäksi. Teoksen henkilöt tai äänet on merkitty alkusivuille kuten näytelmän roolit. Samoin tapahtumapaikka: Tapahtuu pahassa maailmassa.

Alaotsikossaan Kullervon tarina on nimetty moniääniseksi monologiksi. Kyseessä on Haavikolle tyypillinen paradoksi. Samalla se tosin kuvaa Haavikon näytelmien tyyliä yleensäkin. Useiden henkilöhahmojen puhetapa on sama: Haavikolle ominainen toistoja ja paradokseja hyödyntävä näennäisen yksinkertainen tyyli. Lauseet ovat lyhyitä. Ajattelin lukiessani, että Haavikon lause voisi olla hyvää harjoitusta vaikkapa maahanmuuttajalle. Kieli ei ole vaikeaa, mutta ajatus rientää assosiaatiosta toiseen vilkkaasti. 

Kullervon tarina on monologi myös siinä mielessä, että monet äänet kuuluvat Kullervon pään sisällä. Hän kuvittelee usein, mitä muut hänelle sanoisivat. Kullervon pahassa maailmassa pahat sanat ovat vallalla, koska niin hän maailmaa tulkitsee. Kertomuksen tragiikka on ennen kaikkea hyljeksityn lapsen minäkuvan synkkyydessä, itseään toteuttavassa ennusteessa.

Rauta-ajan ja Kullervon tarinan versioissa Kullervon vaiheista on yksi olennainen ero. Olisiko se syynä siihen, että Haavikko halusi julkaista tämän toisen version? Palaan tuohon eroon myöhemmin.

Haavikon ohjeesta huolimatta en usko, että pystymme täysin unohtamaan Kalevalaa. Luotan siis, että Kullervon osuus Kalevalassa on niin tuttu, että juonta on tässä turha selostaa. Kalevalan versioon Haavikkokin nojautuu. Kostotarinaansa laatiessaan Lönnrotilla on epäilemättä ollut mielessään Shakespearen Hamlet. Aikajänne on tosin Kalevalassa pitempi: sankari saa kokea myös kovan lapsuuden ja nuoruuden. Kaltoin kohdeltu neito on vaihtunut Hamletin rakastetusta, Ofeliasta, Kullervon sisareksi. Sekä Kalevala että Haavikko kuvaavat vihamielisessä ympäristössä kasvaneen lapsen tuhontäyteisen elämän. Haavikon Kullervon sanoin: “Olin aina silmissä, jaloissa, kaikkien hampaissa. Niin minut pestiin puhtaaksi vihaksi.” 

Haavikon Kullervo on Hamletin tavoin monimielinen hahmo. Hän piilottaa ajatuksensa tai vääntää ne jonkinlaisiksi makaabereiksi vitseiksi. Hän noudattaa saamiaan ohjeita niin kirjaimellisesti, että tulee pilanneeksi kaikki tehtävänsä. Tahallaanko vai kiitoksen toivossa? Emme voi olla varmoja. Kiitosta Kullervo kuitenkin kaipaa. Ilmarisen sanat – "Sinusta tulisi hyvä seppä" – hämmentävät hänet perusteellisesti. Isännältään Kullervo kaipaa edes pientä myötätuntoa: “sehän on tässä talossa jo iso kiitos jos ei paljon haukuta”.

Kullervon käsitys itsestään on kielteinen, tai oikeastaan hänellä ei ole juuri minkäänlaista käsitystä itsestään. “En minä ole minä, minä olen Kullervo. Olen sen niminen. Olen se mikä minusta on tahdottu, tehty.” Ihmisten moraali – oikea ja väärä – hämmentävät häntä. Hän tuntee yhteenkuuluvuutta luontokappaleisiin – majavaan ja karhuun. Ei kukaan moiti majavaa väärän puun kaatamisesta. 

Kullervon kasvatti-isä Untamo on polttanut veljensä talon ja ryöstänyt tämän pojan kasvatettavakseen. Hänkin onnistuu silti näkemään itsensä uhrina: hänellä ei ole omaa lasta. “Veljellä oli. Se oli rikas.”  Syyllisyydentunnossaan Untamo piilottelee Kullervon tihutöitä vaimoltaan, joka on varma, että Kullervo tulee aiheuttamaan tuhon koko suvulle. “Minä olen aina oikeassa siitä pojasta puhuttaessa”, sanoo Untamon vaimo. Tällaisilla ennustuksilla on tapana toteutua.

Työnsä tyhjäksi tekevää työmiestä ei talossa voida pitää. Kullervo myydään taloon, jossa on vanha isäntä ja nuori emäntä. “Ostavat, maksavat, mutta eivät samaa Kullervoa. Isäntä ostaa toisen, emäntä toisen!” Kullervon valtava rakkauden kaipuu, unelma siitä, että joku kaipaisi ja odottaisi, näyttää hetken tulevan lähemmäksi toteutumistaan. 

Kalevalan kertomus leipään leivotusta kivestä muuntuu Haavikon käsissä upeaksi kuvaksi Kullervon minäkuvasta. Emäntä tuo Kullervolle kaksi leipää. Yksi on pehmeä kuin emäntä itse, toinen kova kuin Kullervo. Kullervo ei uskalla maistaa kumpaakaan leipää, koska valitsipa hän kumman leivän hyvänsä, siinä on kivi sisällä. Sillä sen hän katsoo ansaitsevansa. Jokainen leipä muuttuu hänen käsissään Kullervon kovaksi leiväksi. Tämä on Haavikon kitkerä pakanallinen versio transsubstantiaatio-opista.

Pehmeän emännän tapaturmainen kuolema murtaa Kullervon. Hänen monologissaan on loukatun lapsen raivoa:

Ja kuolemapa on ilkeä minulle. On se ilkeä otus. Se otti sen jota minä ra-kas-tin, se on pitkä ja vaikea sana. Siinä on kieli katketa. Ota nyt, kuolema, minulta ne joita minä vihaan. Ne jo joutavat. En anna niitä sinulle. Tapan ne ennen kuin ehtivät itse kuolla, poltan niitten talon ennen kuin se ehtii itseksensä palaa. Niin minä tätä maailmaa rakastan että minä vihaan sitä. Minä rikon sen, sen takia että se meni jo rikki. Minä teen kaiken pahasti nyt, niin on jotain itkemistä, katumista, muistamista, minä rikon sen koska se meni jo rikki. Kiroan sen, koska se kirosi minut.

Jostain syystä yleinen käsitys Kalevalan Kullervosta on, että hän raiskaa sisarensa. (Ehkä käsitys on saanut tukea Akseli Gallen-Kallelan selvää ahdistelua kuvaavasta Bil-Bol-julisteesta, joka on joskus yhdistetty Kullervo-taruun. Kuvilla on tällainen vahva vaikutus. Gallen-Kallela kuitenkin luultavasti viittasi kuvallaan Lemminkäisen ja Kyllikin kohtaamiseen.) Kalevalassa Kullervo joka tapauksessa ostaa sisarensa myötämieliseksi hopealla ja kullalla. 

Myöskään Haavikon Kullervo ei raiskaa sisartaan. Kyse on niin sanotusti suostumuksellisesta seksistä. Tietämättöminä sisarussuhteestaan he viettävät yön yhdessä. Kullervon rakkauden kaipuu tuntuu viimeinkin saaneen täyttymyksen.

Kotimatkalla seuraavana päivänä totuus paljastuu molemmille. Ehkä he ovat sen tienneet heti tapaamisestaan lähtien. Tässä kohdassa Rauta-ajan versio eroaa tästä Kullervon tarinasta. Rauta-ajassa Kullervon sisarelle totuus paljastuu vasta siinä vaiheessa, kun Kullervo raahaa sisarensa molempien yhteisen äidin eteen. Äidilleen Kullervo uhoaa, että äidin olisi pitänyt tappaa hänet jo vastasyntyneenä. 

Kullervon tarinassa Kullervo ja hänen sisarensa oivaltavat jo varhain, mitä ovat tehneet. Seuraa yllättävä vuoropuhelu:

– Vaikea paikka, tämä maailma. Ei missään muualla tee niin paljon erehdyksiä kuin täällä, Kullervo sanoo.    
– Tehty mikä tehty, tehty ja mennyttä, älä sitä sure äläkä mieti, tyttö sanoo, viisas nainen.

Aivan kuin tässä Kullervon tarinassa Haavikko olisi halunnut näyttää Kullervolle välähdyksen toisenlaisesta maailmasta. Maailmasta joka on kyllä vaikea mutta ei paha. Maailmasta jossa kärsimyksen pyörä on pysäytettävissä. Jossa ihminen voi armahtaa itsensä. Tämä näky onnesta kestää vain hetken, mutta väitän, että se muuttaa Kullervon. Maailma on hyvä mutta pilattu. 

Haavikon nimetön tyttö, sisar, ei surmaa itseään. Tytön mukana Haavikon molemmissa versioissa kotitaloon tulee rutto, joka tappaa koko perheen Kullervoa lukuun ottamatta. Tabun rikkominen näyttää aina vaativan jonkinlaisen rangaistuksen, myös Haavikon ymmärtäväisessä tulkinnassa. 

Saattaakseen katkeran elämänkohtalonsa loppuun Kullervo lähtee tappotielle, ensin tappamaan ennen kuin ihmiset ehtivät itse kuolla ruttoon ja sitten lopettamaan oman elämänsä:

Tämä on minulle niin hyvä ja rakas maailma että minä tapan itseni. Täällä minä en tahdo elää. Olisi paha maailma, olisi sota, minä eläisin, olisin, tappaisin. Hyvä elämä, paras mitä minulla koskaan oli. On tämä ihme maailmaksi kun ei osaa tapojansa. Antaa leivän, antaa naisen, unta saa, syödä saa. Jos sen tekisi tästä paremmaksi, se ei olisi maailma. Itseni täältä löysin tai tapasin joka oven takaa, joka portin perästä. Miten minä tähän tulin? – Kasvoin pöydän alla, kasvoin pöydänreunan tasalle, kasvoin pöytää korkeammaksi; olin aina jaloissa, aina hampaissa, silmissä, olin poika, siitä tehtiin Kullervo. Tuli hyvä Kullervo, Kullervoksi, myönnä, älä kiellä, Kullervon miekka. Ole hyvä.

Paavo Haavikko (1931–2008) hallitsi pitkän aikaa kirjallista kenttää Suomen puolivirallisena toisinajattelijana ja intellektuellina. On vielä varhaista sanoa, mikä hänen jälkimaineensa tulee olemaan. Eipä ole kuitenkaan paljon hänen näytelmiään enää viime vuosina esitetty. Itse en ole nähnyt Pyynikin kesäteatterin vuoden 2011 Rauta-aika-esityksen jälkeen ainoatakaan. Tuon Pyynikin komean esityksen ohjasi Kari Heiskanen. Anneli Sauli esitti Pohjan akan roolin yhdessä viimeisistä isoista teatterirooleistaan.

Paavo Haavikko, Kullervon tarina: Moniääninen monologi. Otava 1982. 56 s.