Philippe Claudel: Varjojen raportti

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Philippe Claudelin (s.1962) romaanista Harmaat sielut. Tuosta aiemmasta kirjasta tuttu surumielinen tunnelma ja kerronnan nostalginen sävy toistuvat myös tässä Varjojen raportissa. Kielikuvat ja vertaukset ovat yllättäviä, groteskilla tavalla kauniita. Kauhea ja kaunis voivat selvästi viihtyä rinta rinnan. Romaanien vähittäin salaisuutensa paljastavassa dekkarimaisessa rakenteessa oli niin ikään paljon yhteistä. Myös romaaneiden minäkertojat vaikuttivat sukulaissieluilta. 

Romaani ei täsmällisesti määrittele tapahtumapaikkaansa eikä -aikaansa, mutta saksalaisvaikutteiset nimet ja ilmaukset johtavat ajatukset jonnekin Elsassin paikkeille. Romaanissa kerrotaan vieraan vallan miehityksestä, keskitysleireistä ja vähemmistöihin kohdistuvista vainoista, joten toinen maailmansota on ilmeisesti kyseessä. Ajan ja paikan jättäminen viitteiden varaan korostaa kuitenkin tarinan universaalisuutta. Tämä voisi tapahtua milloin tahansa missä tahansa. Pitäkää varanne!

Romaanin kertoja, Brodeck, on jäänyt orvoksi nelivuotiaana, "toisessa sodassa". Brodeckin kodin savuavilta raunioilta hänet on mukaansa poiminut paikkakunnalta toiselle kuljeskeleva nainen, Fédorine. He ovat asettuneet asumaan pieneen kylään, jossa heihin on aina suhtauduttu hieman ulkopuolisina.

Alykäs ja oppivainen poika on pian saanut ystävän kylän opettajasta, Diodèmestä, joka hänkin on alun perin tullut toisesta kylästä. Diodèmen ansiosta kylässä on kerätty rahaa Brodeckin yliopisto-opintoja varten. Vähitellen paljastuu, että Brodeck on kuitenkin joutunut jättämään opintonsa kesken ja palaamaan kotikylään koettuaan eräänlaisen "kristalliyön", joka tässä romaanissa on saanut nimen "Pürische Nacht". Hän on ymmärtänyt olevansa suurkaupungissa vaarassa nenänsä muodon takia sekä siksi, että häneltä puuttuu "nahanpala jalkojen välistä". Hän on tuonut suurkaupungista mukanaan myös tulevan puolisonsa, Emélian, joka on myös ollut vaarassa etnisen taustansa takia.

Kotikyläkään ei ole tarjonnut riittävää turvaa. Kun "Fratergekeime" on marssinut kylään ja ottanut sen haltuunsa, Brodeck on nimettömän ilmiannon takia viety keskitysleirille. Siellä Brodeck on selvinnyt hengissä ajattelemalla Eméliaa ja luopumalla itsekunnioituksestaan, antautumalla leirivartioiden koiraksi – kirjaimellisesti: hänellä on ollut kaulapanta ja talutushihna, ja laihan ruokansa hän on syönyt maassa olevasta kupista. Emélia on säästynyt keskitysleireiltä mutta ei väkivallalta. Kun Brodeck palaa leiriltä, Emélialla on lapsi, Poupchette. Emélia ei enää puhu, ainoastaan hyräilee romanttista laulua, joka kertoo rakastetun prinssin paluusta. Brodeckin rakkaus pikku Poupchetteen on kuvattu liikuttavasti. Kuolleeksi luullun Brodeckin nimi hakataan pois sodassa menehtyneiden muistotaulusta.

Brodeck katsoo, että hänen omat kärsimyksensä ovat rangaistus hänen pahoista teoistaan. Hänkin on matkalla keskitysleirille syyllistynyt pahuuteen. Pyövelit ovat osittain voittaneet myös hänen sielunsa.

Opettaja Diodème on kirjoittanut useita romaaneja, joita hän on lukenut ääneen Brodeckille. Yhtään romaania hän ei ole julkaissut, ja Brodeck on ollut niiden ainoa kuulija. Diodème, joka romaanin alkaessa on kuollut pari viikkoa aiemmin oudoissa olosuhteissa, on jättänyt Brodeckiin ymmärtämisen palon. 

"Kaikista eniten toivoisin pystyväni ymmärtämään", hän tunnusti minulle eräänä päivänä. "Emme koskaan ymmärrä mitään, tai sitten vain vähän", hän jatkoi. "Ihmiset elävät kuin sokeat, ja useimmiten se riittää heille. Sanoisin jopa, että sitä he hakevatkin, haluavat välttää päänvaivaa ja huimausta, täyttää vatsansa, nukkua, päästä naisensa jalkoväliin kun veri käy liian kuumaksi, käydä sotia kun käsketään ja kuolla tietämättä liian tarkasti mikä sen jälkeen odottaa, mutta siinä toivossa että jotain kuitenkin. Minä olen lapsesta saakka pitänyt kysymyksistä, ja reiteistä jotka johtavat ratkaisujen äärelle. Joskus tutustun vain reittiin, mutta ei se haittaa, se on silti edistystä."

Diodèmen kuoleman jälkeen Brodeck löytää hänen papereistaan useita romaanisuunnitelmia sekä kirjeen, jossa Diodème paljastaa Brodeckille petoksensa. Menneisyys avautuu samalla tavalla vähitellen kuin romaanissa Harmaat sielut. 

En ole asianajaja. En ole poliisi. En ole kertoja. Tämä sepustus todistaa sen riittävän hyvin, jos kukaan tätä nyt ikinä lukee, minähän loikin alituiseen edestakaisin, hyppelen ajan yli kuin se olisi jokin aita, eksyn sivupoluille ja saatan vahingossa jättää olennaisen kertomatta.

Diodème ei ole ainoa oudoissa olosuhteissa kuollut. Kylään on jonkin aikaa aiemmin saapunut vieras mies, josta käytetään nimityksiä Anderer ja Fremdër. Hän on majoittunut majatalon parhaaseen huoneeseen. Hän on pukeutunut koreasti ja käyttänyt ehostusta. Hänen hevosensa nimi on Sokrates ja aasinsa Neiti Julie. Vieras piirtää ahkerasti, maalaa tauluja ja kirjoittelee muistikirjaansa. Onko hän kenties vakooja?

Mies on nyt surmattu kauhealla tavalla. Brodeckin, joka työkseen laatii selontekoja "virastolle", odotetaan nyt laativan tapahtumista raportin, joka vapauttaa kyläläiset vastuusta. Halu ymmärtää saa aikaan sen, että Brodeck kirjoittaa kahta raporttia yhtä aikaa: yhtä kylän toiveiden mukaista ja toista itseään varten. Tämä toinen, salainen raportti muodostaa tämän romaanin.

Kuten vieraalle annetut nimitykset jo vihjaavat, romaani kertoo monella tasolla erilaisuuden kohtaamisesta. Vieraan pelko on pahuuden käyttövoima. Brodeck on ymmärtänyt tämän jo silloin, kun hänet on ilmiannettu vihollisjoukoille.

Minut muutti uhriksi toisten tuntema pelko, ei niinkään viha tai muu tunne. Minut luovutettiin pyöveleille siksi, että pelko tarrasi joitakuita kurkusta, ja pelko oli muuttanut hirviöiksi myös nuo pyövelit, jotka olivat ennen olleet samanlaisia ihmisiä kuin minäkin, pelko oli pannut itämään ne pahan siemenet, joita he meidän laillamme kantoivat itsessään.

Pelko on tehnyt uhrin myös Andererista. Ihmiset ovat nähneet hänen tauluissaan paljastettuina kylän salaisuudet. Taulut on nyt tuhottu samoin kuin Andererkin. Edes Sokrates ja Neiti Julie eivät ole jääneet rauhaan. Kylän juoppo pappi toteaa:

"Se ei olisi voinut päättyä millään muulla tavalla. Se mies oli kuin peili, ymmärräthän, hänen ei tarvinnut lausua sanaakaan. Hän näytti jokaiselle tämän oman kuvan. Kenties hän oli Jumalan viimeinen lähettiläs, ennen kuin Hän panee putiikin kiinni ja heittää avaimet pois. Minä olen viemäri, mutta hän oli peili. Ja peilit, Brodeck, ne voivat ainoastaan särkyä."

Kumpi Brodeckin kirjoittamista raporteista loppujen lopuksi on tosi? 

Entä jos Historia onkin enemmistön totuus, joka koostuu miljoonista yksittäisistä valheista, jotka on ommeltu kasaan kuin ne vanhat täkit, jotka Fédorine kyhäsi kun olin lapsi saadakseen meille ruokaa, ja jotka näyttivät uusilta ja upeilta sateenkaaren väreineen, vaikka ne oli tehty erikokoisista huonolaatuisista kangastilkuista, joiden alkuperä oli hämärän peitossa?

Loppujen lopuksi Brodeckin on tehtävä ratkaisunsa. Voiko hän elää osana laumaa? Haluaako hän jäädä kylään, joka ei halua muistaa?

Tässä on taas romaani, joka tuntuu erityisen ajankohtaiselta juuri nyt. Ezra Poundin sanoin: "Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina."

Ville Keynäsin suomennos on jälleen erinomainen. Hän ei ilmeisesti pystyisi kääntämään tökerösti vaikka yrittäisi.

Philippe Claudel, Varjojen raportti. Otava 2010. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le rapport de Brodeck (2007) suomentanut Ville Keynäs. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 2009. Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala. Kannen taustakuva: Getty Images. 279 s.