keskiviikko 4. lokakuuta 2023

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Romaanin minäkertoja palaa muistoissaan parinkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, ennen kaikkea joulukuuhun sotavuonna 1917. Silloin hän joutui poliisina tutkimaan 10-vuotiaan Belle de jouriksi kutsutun tytön raakaa murhaa. Tyttö löytyi kuristettuna kylän laidalla virtaavan Guerlantejoen rannalta. Aivan murhapaikan vierestä alkoi erakon lailla elävän syyttäjä Pierre-Ange Destinatin linnan puutarha. 

Vuosikymmenien ajan minäkertojan epäilyt kohdistuivat arvostettuun syyttäjään, jonka yksi todistaja, kertojan nuoruuden ystävä Joséphine, oli nähnyt keskustelevan Belle-tytön kanssa murhapäivänä. Tyttö oli syyttäjälle tuttu. Hänellä oli ollut tapana ruokailla Bellen isän ravintolassa, jossa Belle vanhempien sisartensa kanssa huolehti tarjoilusta. Tuomari Mierck ja tutkintaa johtava eversti Matziev eivät kuitenkaan ottaneet vakavasti pieneläinten nahkojen parkitsemisella elävän ja pahalta haisevan Joséphinen todistusta vaan heittivät tämän pariksi päiväksi putkaan mallikansalaisen häpäisystä. 

Tässä romaanissa hyväosaiset ja osattomat ovat usein vastakkain. Hyvyyttä on toki myös joissakuissa romaanin hyväosaisissa. Hyvä ja paha ovat maailmassa sekoittuneina, kuten Joséphine kertojalle toteaa:

"Paskiaisia tai pyhimyksiä en ole koskaan nähnyt. Mikään ei ole mustaa tai valkoista. Harmaa vie aina voiton. Sama juttu ihmisten ja heidän sielujensa kanssa... Sinä olet harmaa sielu, melkoisen harmaa, kuten me kaikki..."

Koska kylä sijaitsi Koillis-Ranskassa aivan rintaman tuntumassa, löytyi läheltä sopivasti pari sotilaskarkuria, joihin syytökset voitiin kohdistaa. Tuomari Mierck ja eversti Matziev myös onnistuivat kiduttamalla hankkimaan tarvittavat tunnustukset. Tapaus loppuun käsitelty! Ainoat joita rikos jäi vaivaamaan, olivat syyttäjä Destinat ja romaanin kertoja, joka ei ollenkaan arvostanut karkeatapaista everstiä eikä ivallista tuomaria, jolla "oli taito käyttää sanoja ilmaisemaan jotakin muuta kuin mihin ne oli alunperin tarkoitettu".

Kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen ja syyttäjän jo kuoltua kertoja pääsee tutustumaan syyttäjän linnan salaisuuksiin. Omalaatuisen miehen onneton ja yksinäinen elämä avataan perusteellisesti. Pierre-Ange Destinat oli nimensä mukaisesti kivienkeli – jäyhän ulkokuoren taakse kätkeytyvä hyväntekijä. Vaimonsa kuoleman särkemä mies, kuten romaanin kertojakin.

Belle ei nimittäin ole romaanin ainoa vainaja. Tätä kirjaa hallitsee useiden nuorena kuolleiden naisten muisto. Syyttäjän puoliso Clélis elää enää vanhan miehen muistoissa ja suuressa maalauksessa linnan eteisaulassa. Syyttäjän linnan puutarhamajassa vuokralla asunut opettajatar Lysia Verhareine riisti oman henkensä menettyään sulhasensa sodassa. Niin syyttäjä kuin romaanin kertojakin näkevät jotain yhteistä kaikkien näiden vainajien ulkonäössä, kuin samasta naisesta eri ikäisenä tehdyissä muotokuvissa. 

Neljäs vainaja on minäkertojan puoliso Clémence, joka kolme päivää Bellen murhan jälkeen menehtyi ennenaikaisen synnytyksen komplikaatioihin. Neljä kesken kukkimisen lakastunutta: Belle de jour, päivänsini; Clélis ja Lysia, joiden nimeen kätkeytyy lis, lilja. Clémence, laupeus, kuuluu selvästi näiden kauniiden vainajien sarjaan.

Romaanin kerronta on surumielisen kaunista. Siinä on myös vaimeaa huumoria, joka teki kertojan kipeistä muistoista siedettävämpiä. Yksi blogini suosituimpia postauksia on ollut kirjoitukseni L. P. Hartleyn romaanista Sananviejä. Tässä Philippe Claudelin romaanissa on samankaltaista tuskan täyttämää nostalgiaa kuin Hartleyn kuuluisassa romaanissa, jonka alussa heti todetaan, että "menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin". Aivan kuin kaikuna Claudelin kertoja toteaa: "Tiesin, kuten varmasti hänkin, että ihminen voi elää surussa, kuin vieraassa maassa."

Romaanin lopussa on pari yllättävää paljastusta. En kerro niistä, koska tämä on romaani, jonka voi hyvin lukea myös eräänlaisena salapoliisikertomuksena. Tarinassa paljastuu vielä toinenkin murha. Kertoja on usein vihjannut olevansa rikkinäinen mies. Mutta että niin rikki! Tummanharmaa sielu.

Kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt vakuuttavaa työtä ja tavoittanut hienosti romaanin kipeän nostalgisen ja surumielisen tunnelman. Myös oikoluku on erinomaista. Uudemmissa käännösromaaneissa minua usein ärsyttävistä oikeinkirjoitusvirheistä ei ollut tietoakaan.

Harmaat sielut sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003.

Sitä on esitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa: Leena LumiOksan hyllyltäHurja hassu lukijaLuetut 2006 - 2011 ja Savannilla. Kolmeen ensimmäiseen kirjan kauneus on tehnyt vaikutuksen, kahteen viimeiseen ei sitten lainkaan.

Philippe Claudel, Harmaat sielut. Otava 2006. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les âmes grises (2003) suomentanut Ville Keynäs. 215 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!