Sivut

maanantai 30. syyskuuta 2024

Philippe Claudel: Le Café de l'Excelsior

Philippe Claudel (s. 1962) debytoi kirjailijana vuonna 1999, jolloin häneltä saman vuoden aikana ilmestyi peräti kolme romaania. Pienoisromaani Le Café de l'Excelsior on yksi noista kolmesta. Siinä ovat jo näkyvissä ne piirteet, joista olen pitänyt Claudelin romaaneissa Harmaat sielut ja Varjojen raportti. Kaikissa näissä teoksissa on yksinäinen, orpo tai hieman elämästä syrjään jäänyt minäkertoja, jonka rauhallinen, sametinpehmeä proosa löytää surumielistä kauneutta myös rumasta ja arkisesta.

Le Café de l'Excelsior -romaanissa minäkertoja muistelee aikuisuudesta käsin elämäänsä kymmenen ikävuoden tienoilla sekä ennen kaikkea isoisäänsä, joka toimi tuohon aikaan baarin isäntänä pienessä teollisuuskaupungissa. Kaupunki sijaitsi Ranskassa jossain melko lähellä Belgian rajaa. Ajankohtana on 1960-luvun jälkipuoli. Paikalla ja ajalla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä. Tarina on ajaton ja universaali, kuten lapsuuskuvaukset usein ovat. 

Isoisä huolehti pojasta sen jälkeen, kun tämän vanhemmat olivat kuolleet. Sekä pojalle että isoisälle mieluinen yhteiselämä kuitenkin päättyi pojan täytettyä yksitoista vuotta.

J'ai vecu plus de trois années aux cotés de Grand-père, après la mort de mes parents, et avant qu'un sbire à lunettes, étranglé dans le col amidonné d'une mauvaise chemise, ne décidât qu'au nom de la protection de l'enfance ma place était plus dans une morne et catholique famille d'accueil que dans un lieu de perdition liquide.

(Asuin yli kolme vuotta Isoisän rinnalla vanhempieni kuoleman jälkeen, ennen kuin huonon paidan tärkättyyn kaulukseen kuristautunut silmälasipäinen kätyri päätti vain lastensuojelun nimissä, että paikkani oli mieluummin synkässä ja katolisessa sijaisperheessä kuin nestemäisen kadotuksen tyyssijassa.)

Myöhemmin käy ilmi, että sijaisperheet seurasivat toisiaan pojan sopeutumisvaikeuksien takia, mutta isoisän luokse poika ei päässyt enää palaamaan. He eivät enää koskaan nähneet toisiaan.

Isoisä nautiskeli liikkeensä tuotteita ahkerasti, mutta siitä huolimatta pojalla oli aina turvallinen olo tämän seurassa. Jos hän joskus syyllistyi tyhmyyksiin, isoisä ensin murahteli, mutta sanoi sitten: "Menehän siitä, pikkuinen, minä annan sinulle anteeksi, syö elämää, koska se on sokeria sinun iässäsi!"

Kahvila oli auki joka päivä. Iltapäivisin isoisä kuitenkin lukitsi oven joksikin aikaa. Sisällä olevat asiakkaat jäivät sisälle ja yrittivät saada lasillisensa riittämään siihen saakka, että isoisä heräsi päivätorkuiltaan, jotka hän kävi nukkumassa kellarin lattialla. Sinne isoisän viininhajuiseen hengitykseen ja pullean mahan viereen kertojakin usein nukahti hetkeksi.

Sunnuntai-iltapäivät olivat parhaita, sillä silloin isoisä ja poika lähtivät muutamaksi tunniksi yhdessä kalaan. Saalina oli sisäveden särkikaloja ja muistoja, kuten kertoja toteaa. Yhteisinä hetkinä isoisä myös kertoi tarinoita historiasta ja esimerkiksi esitti eläytyen Napoleonin vaiheet Waterloossa.

Baarin vakioasiakaskunta koostui vanhoista miehistä, joiden kanssa joka päivä vaihdettiin samat lauseet, koska "ihminen kaipaa rituaaleja yhtä paljon kuin odottamatontakin". Viikoittaisiin rituaaleihin baarissa kuului myös makean veden kori -nimisen sopparuoan valmistus ja tarjoilu. Tähän mudanväriseen keittoon asiakkaat toivat itse raaka-aineet. Keiton maku oli pojan mielestä kauhea, mutta ilmeisesti vakioasiakkaat sen mukana nauttivat annoksen nostalgiaa: se toi heidän mieleensä 12-vuotiaina naapuruston puutarhoihin tehdyt ryöstöretket ja vanhemmilta salatut yölliset kalaretket.

Vakioasiakkaisiin kuului esimerkiksi linja-autokuski, joka omien sanojensa mukaan pystyi ajamaan autoa vain juovuksissa. Ja niin hän tekikin vuosikausia, kunnes törmäsi puuhun kuljettaessaan pyhiinvaeltajia Lourdesiin. Itsensä lisäksi hän tappoi kolarissa 32 pyhiinvaeltajaa, jotka olivat poliisilla uhaten vaatineet kuskia pitäytymään pelkässä vedessä koko pyhän viikon ajan.

Osa kaupungin asukkaista kulki nokka pystyssä baarin ohi. “Huussissa hekin käyvät”, isoisä totesi pojalle, joka hämmentyi kulkijoista, jotka eivät vastanneet hänen tervehdykseensä. Naisia ei baarissa käynyt ollenkaan. Joskus oli joku naisturisti käynyt ovella kysymässä apua renkaanvaihtoon, mutta hänet oli nopeasti käännytetty tiehensä.

Isoisä näytti jopa hieman pelkäävän naisia. Toisinaan hän surumielisen näköisenä lausui ääneen edesmenneen vaimonsa nimen. Tämä oli kuollut lapsivuoteeseen kärsittyään ensin siinä kolme vuorokautta ja "täytettyään sen verellä". Hän oli siinä vaiheessa kokenut vasta kaksikymmentäkaksi kesää.

Isoisä joutui aika ajoin käymään suuressa kaupungissa vahvistamassa oikeutensa pojan huoltajuuteen. Kerran kertojakin pääsi mukaan. Suurkaupungissa pojalle paljastui, että isoisäkin saattoi olla kuolevainen. Kaupungilla kävellessään isoisä puristi pojan kättä niin lujasti, että tämän sormet olivat illalla valkoiset kuin voissa paistetut pavut.

Poika halusi tietenkin kuulla myös omista vanhemmistaan. Isoisän muisteluissa tai oikeastaan legendassa pojan vanhemmista hän ei epäröinyt käyttää "kaikkein jaloimpia materiaaleja", jotka tekivät heistä "yhtä hyviä kuin vanhemmista parhaimmat". Paljon myöhemmin pojalle paljastuu, että isoisä oli hädin tuskin tuntenut "näitä kahta paskiaista, jotka dramaattisen hämmennyksen hetkenä olivat antaneet minulle elämän ennen kuin, neljä vuotta myöhemmin, tappoivat itsensä brysseliläisen esikaupungin surkeudessa".

Sen jälkeen kun poika oli aloittanut kierroksensa sijaisperheissä, hän vielä sai kirjeitä isoisältä. Sitten ne loppuivat. Täytettyään seitsemäntoista vuotta poika sai kuulla, että isoisä oli kuollut. Hän sai paketin, jossa oli baarin avain ja 193 kirjettä, jotka isoisä oli kirjoittanut pojalle sen jälkeen, kun viranomaiset olivat kieltäytyneet luovuttamasta hänelle enää sijaisperheiden osoitteita.

Paljon myöhemmin, aikamiehenä, kertoja vihdoin uskaltaa palata Café de l'Excelsioriin ja lapsuuteensa.

Philippe Claudel valittiin tämän vuoden toukokuussa Goncourt-akatemian puheenjohtajaksi. Näin ollen akatemian jakama palkinto jää häneltä todennäköisesti jääviyssyistä saamatta. Ehkäpä tämä ei Claudelia pahemmin hetkauta. Hänellä on takanaan laaja romaanituotanto, ja erilaisia palkintojakin on plakkarissa jo useita. Claudel näyttää myös enenevässä määrin suuntautuvan elokuvien käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen.

Philippe Claudel, Le Café de l'Excelsior. La Dragonne 2007. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1999. Kansikuva: Jean-Michel Marchetti. 84 s.

torstai 26. syyskuuta 2024

Honoré de Balzac: Kadonneet illuusiot

Kadonneet illuusiot koostuu kolmesta kirjasta, jotka alun perin ilmestyivät erillisinä teoksina muutaman vuoden välein vuosina 1839–1843. Romaani kuvaa Ranskan kulttuuri- ja talouselämää – etenkin lehdistön osaa niissä –1820-luvun ensimmäisinä vuosina. Poliittisesti aika oli myrskyinen: elettiin restauraation aikaa. Siinä oli kyse Bourbon-suvun palauttamisesta Ranskan valtaistuimelle Napoleonin valtakauden jälkeen. Romaanin tapahtumien aikaan kuninkaana on Ludvig XVIII. Sanomalehdet jakautuivat rojalistisiin ja liberaaleihin. Sama jako näkyi myös kirjallisuudessa. Ehkä hieman yllättävästi rojalistiset kirjailijat edustivat romanttista suuntausta, kun taas liberaalit nojasivat klassismin ja valistuksen kirjalliseen perintöön.

Romaanin ensimmäinen osa, Kaksi runoilijaa, sijoittuu pääosin Angoulêmen ja Houmeaun kaupunkeihin Charente-joen varrelle. Siellä tutustumme teoksen päähenkilöihin. Apteekkarin poika Lucien Chardon, jolla äitinsä puolelta on yhteys de Rubemprén aatelissukuun, haaveilee runoilijan ja romaanikirjailijan urasta. Kaunis ja lahjakas nuorukainen herättää lämpimiä tunteita maaseutupaikkakunnan salongin pitäjässä, rouva de Bargetonissa. Romaanin ensimmäinen osa päättyy siihen, että Lucien ja rouva de Bargeton matkustavat yhdessä Pariisiin.

Tutustumme myös Lucienin ystävään David Séchardiin, josta tulee kirjapainon omistaja isänsä jälkeen. Vanhempi Séchard on epämiellyttävä ahne saituri, joka myy kirjapainonsa pojalleen ylihintaan, pimittää pojalleen kuuluvan äidinperinnön ja kieltäytyy tukemasta poikaansa taloudellisesti millään tavalla. David Séchardin ammatillinen mielenkiinto suuntautuu keksintöön, joka mullistaisi paperinvalmistuksen. Tarkoituksena on kehittää metodi, jolla saataisiin hyvälaatuista paperia halvoista raaka-aineista tarvitsematta käyttää valmistukseen lumppuja. Ensimmäisessä osassa David Séchard menee naimisiin Lucienin sisaren Even kanssa. Eve on kaunis, hellä ja älykäs. Myöhemmin romaanissa Eve osallistuu aktiivisesti myös liiketoimiin, mikä Balzacin maailmassa näyttäisi olevan poikkeuksellista. Useimmiten naiset ovat tässäkin romaanissa koristeita tai edistävät kulissien takana suostutteluvoimallaan rakastamiensa miesten asioita.

Romaanin toinen osa, Maaseudun suurmies Pariisissa, on lähes sadunomainen tarina Lucien de Rubemprén – kuten hän nyt itseään nimittää – noususta ja tuhosta Pariisin kulttuurielämässä. Rouva de Bargeton säikähtää Pariisin ylhäisön kritiikkiä ja sanoutuu irti suojatistaan. Lucien joutuu aloittamaan todella pohjalta – mikä tarkoittaa paradoksaalisesti ullakkoa, sillä siellä sijaitsivat halvimmat asunnot. Lucienin osoitteen vaihdokset Pariisissa kertovat paljon hänen kulloisestakin taloudellisesta asemastaan ja arvostuksestaan.

Köyhässä alkuvaiheessaan Lucien tutustuu nuorten ihanteellisten älykköjen "Piiriin", jonka hän kuitenkin nopeasti hylkää, kun huomaa, että ihanteista luopuminen parantaa hänen omaa asemaansa. Ihanteethan ovat vain illuusiota. 

– Pariisissa on vaikea säilyttää harhakuvitelmia mistään, Lucien vastasi kun he olivat jälleen kotona. – Kaikesta maksetaan veroa, kaikkea myydään, kaikkea valmistetaan, jopa menestystä.

Lucien paljastuu täydeksi opportunistiksi. Parhaiten hän voi tätä ominaisuutta hyödyntää sanomalehdissä. Kuin Tuhkimo-sadussa Lucien yhden vuorokauden aikana onnistuu kaikissa pyrkimyksissään: hän julkaisee ensimmäisen teatteriarvostelunsa, saa vakituisen paikan lehden toimittajakunnassa, pääsee mukaan kunnon orgioihin ja saa ensimmäisen kerran maistaa laadukkaita viinejä ja gourmet-ruokaa. Lopuksi hän vielä päätyy ihastuttavan näyttelijättären, Coralien, vuoteeseen.

Lucienin periaatteettomuutta kuvaa se, että lehtimieskumppaniensa yllytyksestä hän kirjoittaa teilaavan arvostelun ystävänsä Nathanin romaanista. Siinä hän katsoo, että 1700-luvun älyllinen proosa on ihanne, josta ei tule luopua. Heti perään hän julkaisee toisen, Nathanin romaania ylistävän arvostelun, jossa 1700-luvun proosa hylätään intohimottomana. Hyökkäykset tehdään nimimerkin suojassa, mutta ylistykset allekirjoitetaan omalla nimellä.

Lucien putoaa huipulta yhtä nopeasti kuin on sinne noussut. Hän joutuu juonittelujen uhriksi. Tämä romaani muuten osoittaa, että ilkeilyä ei ole keksitty somessa. Kyllä ennenkin osattiin. Ystävät hylkäävät Lucienin. Hän haavoittuu kaksintaistelussa. Coralie, jota Lucien on aidosti rakastanut, kuolee. Rahansa ja maineensa menettänyt runoilija lähtee romaanin toisen osan lopussa takaisin maaseudulle jalkapatikassa ja salamatkustajana hevosvaunujen takana.

Romaanin kolmas osa, Keksijän kärsimykset, vie meidät taas Angoulêmeen. David Séchard ja Eve ovat joutuneet taloudellisesti ahtaalle Lucienin Pariisissa väärentämien vekselien takia. David yrittää kiihkeästi saada aikaan paperia halvemmalla ja on jo lähellä keksintönsä läpimurtoa. Kaupungin rahamiehet ja kiero asianajaja liittoutuvat ajaakseen Séchardin perheen niin ahtaalle, että pystyvät halpaan hintaan ryöväämään Davidilta hänen keksintönsä. David joutuu pakoilemaan velkavankeutta.

Tässä vaiheessa Lucien saapuu takaisin ja onnistuu jälleen sotkemaan asiat. Hänen varomattomuutensa takia David vangitaan. Lucien kirjoittaa itsemurhaviestin ja lähtee etsiskelemään sopivaa hukuttautumispaikkaa.

Romaanin lopussa on oikein kunnon deus ex machina -ratkaisu, kun espanjalainen pappi ja diplomaatti pelastaa Lucienin vaunujensa kyytiin ja pestaa sihteerikseen. Hän myös lupaa maksaa Davidin velat. Kaniikki Carlos Herrera antaa Lucienin ymmärtää, että hän itse asiassa näin ostaa Lucienin sielun ja Lucienista on tuleva abbén leikkikalu ja sijainen niissä nautinnoissa, joihin kirkonmies ei voi osallistua. No, Balzacia enemmän lukeneet tietävät, että Carlos Herrera itse asiassa on suurrikollinen, jonka muissa Balzacin romaaneissa tapaamme nimellä Vautrin. Romaanin lopussa kerrotaan, että Lucienin tarina saa myöhemmin jatkoa. Tämä jatko on luettavissa romaanissa Kurtisaanien loisto ja kurjuus.

Lucienin lähettämät rahat eivät kuitenkaan ehdi ajoissa. David Séchard joutuu myymään keksintönsä pilkkahintaan. Tarinan loppu on kuitenkin onnellinen. Davidista ja Evestä tulee varakkaita viininviljelijöitä. David suuntaa tieteellisen mielenkiintonsa hyönteistutkimukseen. Kirjassa, joka on ollut täynnä taloudellista juonittelua ja todistelua siitä, että raha määrää kaikkea ja kaikki on ostettavissa, lopussa annetaan toinen kuva: kohtuus riittää ja todellinen onni on rakastavissa ihmisissä.

Balzacin ihanteena oli luoda romaaneja, jotka näyttävät elämän kaikki puolet. Tämän takia tämäkin romaani vaikuttaa täyteen ahdetulta. Siinä on yksityiskohtaisia liike-elämän ja politiikan sekä seurapiirien kuvauksia. Kerronnan katkaisee välillä pitkä selitys jostakin aiheesta, esimerkiksi paperinvalmistuksen historiasta ja teknisistä menetelmistä. Tämä selostus muuten keskeyttää yhtäkkiä Davidin ja Even tunteelliset rakkaustunnustukset. Joskus Balzacista syntyy kuva, ettei hän oikein jaksa keskittyä kerralla vain yhteen asiaan.

Myös juoni on täyteläinen. Täältä pesee: salattuja suhteita, juonitteluita, kaksintaisteluita, nuoren rakastetun kuolema, uhkapelejä joissa kokonaisia omaisuuksia voitetaan ja menetetään saman tien. Siihen nähden, miten paljon romaanissa tapahtuu, on yllätys, että Lucienin oleskelu Pariisissa kestää vain puolitoista vuotta ja koko romaanin aikajanakin on vain parin vuoden mittainen. 

Balzac on selvästi saanut oppia myös Molièrelta. Ahneet ovat todella ahneita, itsekkäät todella itsekkäitä ja rakastuneet todella rakastuneita kuten Molièren tyyppikomedioiden henkilöt. Ihmiset näyttävät tunteensa estottomasti ja purskahtavat itkuun tuon tuostakin. Tunteita eritellään yksityiskohtaisesti. Se on ranskalaisen kirjallisuusperinteen mukaista ja varmaankin myös ajan tapa. Jos haluat tietää, miltä loukattu ylpeys, unelmien luhistuminen, mielistely ja tekopyhyys näyttävät ja tuntuvat, tämä romaani sen kertoo laveasti. Nykyään luotetaan enemmän pieniin vihjeisiin. Näissä Balzacin analyyseissa on mukana mahtipontisia latteuksia, jotka luultavasti jäljittelevät Ranskan suurten aforistikkojen mietelauseita. Ne eivät minua häirinneet, päinvastoin suhtaudun niihin suopeasti, koska harrastan itse samaa näissä blogiteksteissäni.

Ihmisten ulkomuotoa kuvataan niin ikään perusteellisesti. Se on mielekästä, sillä tässä romaanissa ihmisen ulkomuoto paljastaa hänen luonteensa ja syntyperänsä.

Usein romaanissa viitataan poliitikkoihin ja kirjailijoihin, jotka ovat jo lähes täysin unohtuneet. On vaikea tietää, ketkä henkilöistä ovat täysin kirjailijan luomia. Osa todellisista henkilöistä esiintyy omilla nimillään, osasta käytetään kirjailijan keksimiä nimiä. Esimerkiksi George Sand esiintyy romaanissa nimellä Camille Maupin. Tämä "tunnettu hermafrodiitti" auttaa Lucienia, kun tämä on aivan rahaton eikä pysty järjestämään Coralien hautajaisia. Camille taitaa olla vähän ihastunutkin Lucieniin.

Balzacia pidetään realistisena kirjailijana, mutta on hyvä ymmärtää, ettei hänen henkilöiltään silti voi odottaa samaa käytöstä kuin naapureiltamme. Balzac – kuten myös Dickens ja Dostojevski – luovat omalakisen maailmansa, jonka he vyöryttävät lukijan tajuntaan niin vastaansanomattomalla voimalla, että kriittinen suhtautuminen on mahdotonta. Jos luet, rakastat. Jos et rakasta, et lue.

Kadonneet illuusiot kuuluu Balzacin Inhimillinen komedia -romaanisarjassa "Maalaiselämän kuvauksiin".

Honoré de Balzac, Kadonneet illuusiot. Love kirjat 1983. Suomentanut Heikki Kaskimies. Esipuhe Kari Manninen. Alkuteos Illusions perdues ilmestyi kolmessa osassa: Les deux poëtes (1837), Un grand homme de province à Paris (1839), Les souffrances de l'inventeur (1843). Kuvitus Charles Huard. Kannen kuva on osa Jacob van Ruisdaelin maalauksesta Viljapellot. 617 s.

torstai 19. syyskuuta 2024

William Trevor: The Day We Got Drunk on Cake

Noin vuosi sitten aloin lukea – verkkaiseen tahtiin – kirjahyllyyni päätyneitä William Trevorin teoksia niiden ilmestymisjärjestyksessä. Läheskään kaikkia niistä en ole lukenut aiemmin, esimerkiksi tätä hänen ensimmäistä novellikokoelmaansa vuodelta 1967. 

Tuossa yläpuolella on kuva teoksen ensimmäisen painoksen kannesta. Se edustaa mielestäni osuvasti kirjan julkaisuaikaa ja lähes kaikkien sen novellien miljöötä – Lontoota. Kansi sopisi kuvitukseksi vaikkapa novelliin, joka on antanut nimensä tälle kokoelmalle. Kansikuvan on tehnyt Roy Spencer, jonka swingin 60's -aiheiset piirrokset ovat tietääkseni edelleen varsin haluttuja. En itse valitettavasti omista tuota ensipainosta. Sen hinnat nettiantikvariaateissa näyttävät alkavan noin 500 eurosta, siis aika paljon yli sen, mitä pystyisin maksamaan. Luin novellit William Trevorin novellien kokoomateoksesta.

Lähes kaikkia kokoelman novelleja siis yhdistää aika ja paikka: 1960-luvun puolivälin Lontoo. Myös niiden kuvaamissa ihmistyypeissä on paljon yhteisiä piirteitä. Monet novellit kuvaavat ihmisiä, jotka manipuloivat toisia henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn toivossa tai joistain muista vaikeammin määriteltävistä motiiveista. Vaikuttaa siltä, että Trevor niissä pyrkii kuvaamaan pahuutta – parempaakaan termiä en henkilöiden käytökselle keksi. Monissa novelleissa kärsijäksi joutuu yksinäinen tai ainakin sosiaalisissa taidoissaan vajavainen henkilö. Ihminen, joka ei pääse irti totutuista käyttäytymismalleistaan.

Myötähäpeästä ja kiusaantumisesta voi näköjään tehdä lukijalle jonkinlaisen masokistisen nautinnon. Tässä Trevor on mestari.

Muuten novelleissa on kyllä paljon vaihtelua. Osa kertomuksista on realistisia, osassa on surrealistisia tai allegorisia sävyjä. Mukaan mahtuu myös yksi niskakarvat pystyyn nostava kauhutarina. Useissa novelleissa on koominen viritys, joka kuitenkin melkein aina jossain kohtaa rakoilee ja paljastaa henkilöiden yksinäisyyden, elämänpettymyksen tai itseinhon.

Käyn tässä läpi kokoelman novellit lähinnä siksi, että niistä jäisi minulle muistijälki. Voi olla, että jokin niissä houkuttelee sinutkin lukemaan nämä novellit tai jotain muuta William Trevorin laajasta tuotannosta.

The Table

William Trevorin tapaa rakentaa novellinsa verrataan usein Tšehoviin. Tämä novelli osoittaa, että hän hallitsi myös maupassantilaisen juoninovellin, jossa sinänsä harmiton esine saa aikaan dramaattisia tapahtumia. Tässä novellissa juoni liittyy antiikkipöytään, jonka novellin henkilöt haluavat saada omistukseensa Tarkoituksellisen stereotyyppisesti kuvattu juutalainen antiikkikauppias Jeffs, kylmä manipuloija, villiintyy kuvittelemaan ihmisten salattuja motiiveja ja sotkee näin yhden perheen elämän. Manipulointiin osallistuvat myös muut romaanin päähenkilöt.

Trevor sovitti tämän novellin myöhemmin myös tv-näytelmäksi nimeltä The Italian Table.

The General's Day

Kenraali Suffolk on nuorena ollut melkoinen veijari. Menestystä hän on saavuttanut niin kahdessa sodassa kuin lukuisten naisten parissa. 78-vuotiaan koiran on vaikea luopua tempuistaan, vaikka hän tunteekin epävarmuutta siitä, pystyykö yhä saattamaan viettely-yrityksensä päätökseen.

Novelli kuvaa yhtä tavallista päivää kenraalin elämässä. Hän kinastelee taloudenhoitajansa rouva Hinchin kanssa ja lähtee sitten kapakkakierrokselleen. Päivän aikana hän yrittää saada juttuseuraa useista ihmisistä. Kaikki novellin sivuhenkilötkin vaikuttavat eläviltä ihmisiltä. Käy ilmi, että kenraali yrittää saada ihmiset tuntemaan huonoa omaatuntoa, jotta nämä tuntisivat olevansa hänelle seuransa velkaa. Tänään kenraali avaa keskustelut puhumalla horoskoopeista.

Vähitellen kenraali juopuu talutettavaan kuntoon. Taloudenhoitaja rouva Hinch tulee avuksi viimeisessä vaiheessa. Hinch on tyytyväinen saadessaan näin lisää aseita kenraalin hyväksikäyttöön.

Novellin koominen sävy katoaa lopussa, kun kenraali joutuu yksin jäätyään toteamaan, ettei ole ollut oma itsensä vuosiin. "Saatan elää vielä kaksikymmentä vuotta!" Se ei ole asia, jota hän odottaa innolla.

Myös tästä novellista on tehty tv-näytelmä.

The Penthouse Apartment

Pariskunta Runcan aistikkaasti sisustetusta kattohuoneistosta aiotaan tehdä juttu sisustuslehteen. Valokuvaajat ovat tulossa iltapäivällä. Runcat itse tulevat töistä vähän myöhemmin.

Ennen kuvaussessiota asunnossa alkaa tapahtua: anteliaasti drinkkejä sekoitteleva italialainen palvelustyttö Bianca ja drinkkejä antaumuksella nauttiva talonmies herra Morgan saavat asunnossa aikaan kaaoksen. Siihen osallistuvat sivustakatsojina myös samassa talossa asuva 64-vuotias neiti Winston ja hänen koiransa. Neiti Winston, joka on kaaokseen syytön, kokee kuitenkin olevansa jollain tavalla vastuussa ja yrittää parhaansa asioiden korjaamiseksi.

Tässäkin tarinassa olisi näytelmän ainekset. Se on koko ajan kierroksiaan lisäävä farssi, joka kuitenkin lopussa kääntyy pieneksi tragediaksi. Neiti Winston, joka on koko ajan tahtonut toimia oikein ja kertoa totuuden tapahtumista, tulee nielaistuksi valheiden verkkoon ja joutuu asunnossa aiheutettujen vahinkojen maksajaksi. Hyvä ihminen joutuu nöyryytetyksi.

In at the Birth

Duttin pariskunta palkkaa vanhan neiti Efossin lapsenvahdiksi. Neiti Efossin ei edes tarvitse nähdä lasta, joka on jo aina nukkumassa, kun hän saapuu. Ohje on, että jos yläkerrasta kuuluu ääniä, neiti Efossin täytyy heti soittaa Duttit paikalle. Heidän lapsensa on kuulemma luonteeltaan hermostunut eikä kestäisi vieraan lohduttelua.

Neiti Efoss ihmettelee järjestelyä, mutta siitä saatu palkka on tervetullut. Työ on helppoa ja sujuu aina ongelmitta. Kerran eräillä kutsuilla neiti Efoss tulee maininneeksi tutulle miehelle, että käy lapsenvahtina Dutteilla. Mies hämmästyy, sillä hänen varma tietonsa on, että Dutteilla ei ole lasta.

Seuraavan kerran lastenvahtivuorollaan neiti Efoss kiipeää varovasti yläkertaan... Tämä mystisiä tai allegorisia sävyjä saava tarina irtoaa peusteellisesti realistisesta aloituksestaan. Vihje on annettu jo heti kertomuksen alussa. Se alkaa: Olipa kerran.

The Original Sins of Edward Tripp

Edward Tripp asuu yhdessä sisarensa Emilyn kanssa Dunfarnham Avenuen varrella. He ovat keski-ikäisiä, mutta kuten Edward toteaa, heidän elämänsä on pysähtynyt lapsuuteen. Edward on lapsena kiusannut sisartaan ja katsoo aiheuttaneensa sisarensa mielen järkkymisen. Edward on sittemmin kokenut jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen, joka on vaatinut häntä sovittamaan syntinsä. Näin Edwardista on tullut sisarensa hoitaja. 

Emilyllä on kotikadun talojen asukkaisiin liittyviä väkivaltaisia fantasioita. Edward on sisartaan tyynnytelläkseen joutunut kulkemaan ovelta ovelle varoittelemassa kadun asukkaita olemattomista vaaroista. Edward uskoo näin saaneensa huonon maineen muiden asukkaiden keskuudessa.

Nyt sisar väittää, että vastapäisen talon yksin asuva vanha rouva Mayben on murhattu. Emily vaatii, että Edwardin on mentävä taloon ja sitten kutsuttava poliisi.

Rouva Mayben on luonnollisesti hengissä ja pyytää Edwardilta apua sulakkeen korjaamisessa. Edward on nähnyt rouva Maybenin ruokkivan varpusia, mikä on saanut hänet ajattelemaan, että vanha rouva on kiltti ja ymmärtäväinen. Hän uskoutuu rouva Maybenille sisarensa harhoista. Vanha rouva ei ole mielissään joutuessaan uskotuksi. Hän pelästyy ja ilmoittaa olevansa liian vanha voidakseen kiinnostua toisten murheista.

Edward palaa kotiin, jossa Emily jo vaikuttaa unohtaneen koko murhakuvitelmansa. Tässä epämiellyttävän klaustrofobisessa tarinassa tulee esiin Trevorille tyypillinen kuvio, jossa jonkinlainen pakonomainen uskonnollisuus saa ihmiset käyttäytymään kiusallisilla tavoilla. 

A Meeting in Middle Age

Tässä novellissa siirrytään hetkeksi pois Lontoosta. Rouva da Tanka haluaa eron järjestyksessä toisesta aviomiehestään. Ajan tavan mukaan eroon tarvitaan todisteet aviorikoksesta. Herra da Tanka, jolla tosin on rakastajatar, ei suostu niitä järjestämään – toisin kuin rouvan ensimmäinen aviomies aikanaan. Niinpä rouva da Tanka on tähän tarkoitukseen palkannut tuttavan avustuksella viisikymppisen vanhanpojan, herra Milesonin. Tarkoitus on viettää yhteinen yö rantahotellissa ja varmistaa, että hotellin henkilökunta heidät muistaa. Ennen kaikkea on tärkeää, että heidän nähdään jakavan aamiaisen vuoteessa. Sen intiimimpää ei sopimukseen kuulu. 

Herra Mileson on joutunut vuokrasopimuksen umpeutumisen takia jättämään kotinsa, jossa on asunut koko elämänsä. Pieni rahallinen korvaus on hänelle tarpeen. 

Jo junamatkalla hotelliin käy ilmi, että kumpikin on itsekeskeisesti omissa ajatuksissaan. Heillä ei ole mitään yhteistä, eivätkä he arvosta toistensa elämänvalintoja. Jostain syystä rouva da Tanka kokee herra Milesonin elämättömän elämän lähes henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Herra Mileson puolestaan pitää rouva da Tankan syytteitä kohtuuttomina ja moittii puolestaan rouvaa vastenmieliseksi ihmiseksi.

Yön aikana hotellissa “pariskunnan” näkemyserot kärjistyvät. Herra Mileson rikkoo sopimuksen ja lähtee hotellista ennen aamiaista.

Paluumatkalla samassa junassa kinastelu jatkuu, kunnes sattumalta esille putkahtanut yhteinen mieltymys koiranputkiin sen sammuttaa. Odottamatta avautunut yhteinen mieltymys ja aito näkymä toiseen ihmiseen mykistää heidät loppumatkan ajaksi.

William Trevor kirjoitti myöhemmin näytelmän A night with Mrs da Tanka. Siinä hän käytti novellin henkilöitä, mutta juoni on aivan toinen.

The Introspections of J. P. Powers

Autokoulun ajo-opettajan pohdintoja elämän tuottamista pettymyksistä. Sodassa hän oli lentänyt Spitfirea, nyt hän toistelee päivästä toiseen samoja ohjeita oppilaille työssä, johon kuka tahansa pystyisi. Hän on sen oivalluksen partaalla, että elämä ei ole pelkkää vastaanottamista. Täytyy myös itse antaa jotakin.

A School Story

Myös tässä novellissa ollaan Lontoon ulkopuolella, poikien sisäoppilaitoksessa. Tämä on kokoelman novelleista toinen, jossa on minäkertoja. Yleensä Trevor luottaa hän-muotoon ja eläytyvään esitykseen. 

Tarinan minä on yksi viisitoistavuotiaista sisäoppilaitoksen oppilaista. Joka ilta pojilla on ennen nukahtamista tapana kertoa toisilleen lyhyitä tarinoita. Suosituin on Markhamin tarina äitinsä kuolemasta. Markhamin äiti on kuollut metsästysonnettomuudessa. Markham uskoo, että kyseessä oli murha. Isä on puolen vuoden päästä nainut äidin sisaren. Markham toteaa olevansa "varsinainen tasku-Hamlet": hän aikoo kostaa isälleen ja äitipuolelleen, jotka nyt asuvat Keniassa.

Novellin kertoja ystävystyy läheisesti Markhamin kanssa. Kolmanneksi pyöräksi mukaan tunkeutuu Williams, jota yleisesti pidetään epämiellyttävänä.

Uuden syyslukukauden alussa rehtori ilmoittaa, että Markhamia on kohdeltava hienotunteisesti, sillä hän on loman aikana menettänyt vanhempansa. Ilmeisesti Maumau-kapinalliset ovat tappaneet hänen isänsä ja äitipuolensa. Koulun pojista osa on sitä mieltä, että yhteensattuma on liian suuri. Mikä on ollut Markhamin osuus?

Markham palaa vaiteliaana kouluun eikä suostu enää puhumaan vanhemmistaan. Kertojan ja Markhamin ystävyys katkeaa, mutta Markhamista ja Williamsista tulee erottamattomat. Heidän suhteensa on jotenkin myrkyllinen: kertojasta näyttää siltä, että Williams vihaa Markhamia ja Markham puolestaan pelkää Williamsia.

Tässäkin tarinassa motivoimaton pahuus näyttää voimansa. Ehkä Markham ei olekaan Hamlet. Williams pikemminkin on kuin Jago, joka ajaa Markhamin mielipuolisuuteen.

The Day We Got Drunk on Cake

Tämä on heti perään kokoelman toinen tarina, jossa on minäkertoja. Minäkertojan, Miken, työpaikalle saapuu kesken työpäivän Swann, vanha tuttava, jolla on olemuksessaan jonkinlaiset "katastrofin ainekset"

Swann houkuttelee Miken mukaansa kapakkakierrokselle. Mukaan tulee kaksi nuorta naista, Jo ja Marge, joiden ihmissuhdeongelmien ratkomiseen Mikenkin odotetaan osallistuvan. Seuraa hauska järjettömien vuoropuhelujen varassa etenevä tarina. Drinkkejä kuluu reippaassa tahdissa ja välillä syödään rommilla kostutettua kakkua. Illan lopuksi päädytään kotibileisiin. 

Vähän väliä Mike käy soittamassa Lucylle, josta ilmeisesti toivoo tyttöystävää. Aluksi Lucykin näyttää toivovan heidän suhteelleen menestystä, mutta illan ja Miken humalatilan edetessä käy selväksi, että jokainen puhelu vieraannuttaa heitä toisistaan. 

Novelli päättyy synkkiin tunnelmiin. Suhde Lucyyn on pilalla. Mike toivoo, että joskus hän ehkä voisi katsoa tätä päivää ilman katkeruutta ja tunteita.

I would remember it only as a flash on the brittle surface of nothing, as a day that was rather funny, as the day we got drunk on cake.

 Raymond Bamber and Mrs Fitch

Vanhapoika Raymond Bamber on ollut viisitoista vuotta Tamberleyn pariskunnan cocktailkutsujen vakiovieras. Raymondille, joka omasta mielestään elää "siivoa elämää", kutsut ovat jouluun verrattava juhla. Tällä kertaa Raymond joutuu rouva Fitchin epämiellyttävän huomion kohteeksi. Rouva Fitchin mies hakkailee kutsuilla nuorempaa naista, ja nopeasti ja määrätietoisesti juopuva rouva Fitch kostaa oman pahan olonsa puolustuskyvyttömälle Raymondille, joka joutuu kuuntelemaan itsestään ikäviä totuuksia. Lukija tuntee myötähäpeää molempien päähenkilöiden takia. Novelli kuvaa onnistuneesti sitä, kuinka ihminen siirtää pahan olonsa toisiin, ja sitä, miten loukattu ihminen yrittää suojata omanarvontuntoaan.

The Hotel of the Idle Moon

Tässä novellissa ollaan jälleen Lontoon ulkopuolella, 200 mailia Lontoosta pohjoiseen, sen tarkemmin tapahtumapaikkaa ei kerrota. Kyseessä on lähes surrealistinen kertomus, jossa häikäilemättömät hyväksikäyttäjät valtaavat vanhan pariskunnan herraskartanon. Lähes yhtä vanha hovimestari yrittää asettua vastarintaan, mutta joutuu lopulta alistumaan siihen, ettei hänestä ole vastustamaan maailmaa ja sen voittajia.

Miss Smith

Opettajatar Smith on ottanut silmätikukseen yhden oppilaansa, James Machenin. Hän nolaa pojan usein ja saa muut oppilaat karttamaan tätä.

Neiti Smith menee naimisiin ja saa oman lapsen. Hän lopettaa työnsä koulussa. Edelleen hän tavatessaan James Machenin kohtelee tätä loukkaavasti. James puolestaan yrittää kaikkensa saadakseen entisen opettajansa pitämään itsestään. Mikään ei auta.

James kysyy lopulta apua satunnaiselta tuttavalta. Seuraava yksinkertainen keskustelu kuvastaa useiden Trevorin novellien kylmää todellisuutta: on helppoa satuttaa heikompia.

      'When somebody hurts you,' James said to the man who came to cut the grass, 'what do you do about it?'
     'Well,' said the man, 'I suppose you hurt them back.'
     'Supposing you can't,' James argued.
     'Oh, but you always can. It's easy to hurt people.'
     'It's not, really,' James said.
     'Look,' said the man, 'all I've got to do is reach out and give you a clip on the ear. That'd hurt you.'
     'But I couldn't do that to you because you're too big. How d'you hurt someone who's bigger than you?'
     'It's easier to hurt people who are weaker. People who are weaker are always the ones who get hurt.'
     'Can't you hurt someone who is stronger?'
     The grass-cutter thought for a time. 'You have to be cunning to do that. You've got to find the weak spot. Everyone has a weak spot.'
     'Have you got a weak spot?'
     'You don't want to hurt me, James.'
     'No, but just could I?'
     'Yes, I suppose you could.'
     'Well then?'
     'My little daughter's smaller than you. If you hurt her, you see, you'd be hurting me. It'd be the same, you see.'
     'I see,' said James.

Tarina muuttuu loppua kohti kauhukertomukseksi. Osat vaihtuvat. Pienestä lapsesta tulee koston välikappale. Karmea tarina. Tarinan tekee erityisen kauheaksi se, ettei siinä ole mitään yliluonnollista.

William Trevor, The Day We Got Drunk on Cake and Other Stories. Teoksessa The Stories of William Trevor ss. 9–153. Penguin Books 1983. Novellikokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1967.

tiistai 17. syyskuuta 2024

Laurie Lee: Siideriä Rosien kanssa


Laurie Leen (1914–1997) muistelmatrilogian ensimmäinen osa, Siideriä Rosien kanssa, on englanninkielisellä alueella pienen klassikon maineessa. Se kuvaa nostalgisesti Cotswoldin alueen kyläyhteisöä 1920-luvulla. Olen täällä blogissa aiemminkin maininnut brittien mieltymyksen nostalgiaan ja arvellut sen kumpuavan siitä, että kansakunta, jonka suuruuden vuodet ovat takanapäin, mielellään kääntää katseensa menneisyyteen.

Laurie Lee saapui Cotswoldiin kolmevuotiaana. Sieltä löytyi edulliseen hintaan iso vuokratalo, johon koko suuri uusioperhe mahtui. Perheeseen kuului Laurien äidin lisäksi kolme tyttöä ja yksi poika isän ensimmäisestä avioliitosta ja kolme poikaa isän toisesta avioliitosta. Laurie oli tämän toisen lapsisarjan keskimmäinen. Jäätyään leskeksi ensimmäisestä liitostaan isä oli mennyt naimisiin taloudenhoitajansa, Laurien äidin, kanssa.

Isä tuki perhettään taloudellisesti, mutta ei muuten pitänyt siihen yhteyttä. Hän jätti molemmat lapsikatraansa Laurien äidin kasvatettaviksi. Isä ei näin ollen esiinny tässä kirjassa. Emme saa myöskään tietää, mikä ajoi puolisot eroon toisistaan. Laurie vihjaa, että äidin räiskähtelevä persoonallisuus ei sopinut isän säntilliseen elämäntapaan. Laurien kuvauksessa lapsuuskodistaan käy ilmi, että rakkautta ja suvaitsevaisuutta siellä oli yllin kyllin, mutta arkisessa elämänhallinnassa äidillä oli haasteita:

Muistelmani vuodet kietoutuvat hänen sekasortoisuutensa kuvioihin. Hänen kukkansa ja laulunsa, hänen järkkymätön uskollisuutensa, hänen yrityksensä pitää yllä järjestystä, hänen toistuvat sortumisensa rähjäisyyteen, hänen hulluutta lähentelevät tilansa, hänen kiihkeä valon ja tiedon kaipuunsa, hänen lähes päivittäiset itkunsa kuolleen pikkutyttönsä takia, hänen ilonpitonsa ja hilpeytensä, hänen kiljuntakohtauksensa, hänen ihmisrakkautensa, hänen hysteeriset raivonpuuskansa, hänen oikeudenmukainen suhtautumisensa kuhunkin meistä lapsista – kaikki nämä vallitsivat äitiä ja istuivat hänen harteillaan kuin orrellinen korppeja ja kyyhkysiä.
Laurie kertoo, että kolmekymmentäviisi vuotta äiti odotti, että aviomies vielä palaisi hänen luokseen. Miehen kuolema Lontoossa murskasi lopulta tämän haaveen. Tämän jälkeen Laurien äiti menetti mielenterveytensä ja kuoli melko pian. Hänet haudattiin kylään, pyökkimetsän reunaan, lähelle nelivuotiaana kuollutta esikoistytärtään.

Tässä lapsuuskuvauksessa äiti on vielä vahvasti läsnä ja hänen boheemisuutensa antaa pikantin lisän perheen elämään. Äiti oli nuorena työskennellyt palvelijana useissa herraskartanoissa. Hän oli niissä omaksunut käyttäytymisen ja sivistyksen ihanteet, jotka sittemmin siirsi myös lapsiinsa. Äidin kautta avautuva näkymä kartanoiden elämään tuo vahvasti mieleen brittiläiset tv-tuotannot Kahden kerroksen väkeä -sarjasta Downton Abbeyyn.

Cotswoldilainen kylä heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen eli vielä jonkinlaisessa "jälkifeodaalisessa" unessa. Kartanonherra oli ehdoton auktoriteetti, vaikka hän ei tässä kirjassa lainatuissa puheissaan pysty muodostamaan ainuttakaan selkeää ja loppuun vietyä virkettä. Kylä oli lähes täysin omavarainen ja ikään kuin irrallaan muusta maailmasta. Ihmiset kuuluivat kiinteästi yhteisöönsä. Siihen kuuluivat myös eksentriset tyypit, lähes kylähullut, joista tässä kirjassa on useita hauskoja kuvauksia. Yhteiset illanvietot, juhlat ja retket katkaisivat arkisen aherruksen.

Jumalanpalvelus oli tärkeä osa yhteisön elämää, erityisesti Laurien kaltaisille kuoripojille.

Mutta tiuhaan ahtautuneen seurakunnan keskuudessa vallitsi juhlallinen tunnelma. Oli voimaa, valitusta, laulua täysin rinnoin, ankaraa rukoilua ja yhteistä katumusta. Kukaan ei jäänyt pois ilman syytä, eikä ketään edes haluttanut niin tehdä. Olimme tulleet kirkkoon, koska oli sunnuntai; ihan niin kuin maanantaisin pesimme pyykkimme.

Laurie Leen nostalgia ei muutu siirapiksi. Hän näkee myös sulkeutuneen yhteisön ikävät puolet. Esimerkiksi sen, että yhteisö suojelee murhamiehiä, jotka ovat pahoinpidelleet ja jättäneet pakkaseen kuolemaan miehen, jonka ainoa synti oli rahoillaan rehentely paikallisessa kapakassa. Kylä myös hyväksyy olankohautuksella insestin: kauniilla sisaruksilla on keskenään kauniita lapsia. Kivalta ei kuulosta sekään, että kyläkoulu on tavoitteeton lasten säilytyspaikka. Koulun kunnianhimoton tehtävä on tuottaa hädin tuskin luku- ja laskutaitoista työvoimaa maatyöhön ja alueen tehtaisiin.

Laurie Leen kaksoisvalotus tulee hyvin ilmi hänen kuvauksissaan seksuaalisuudesta. Kun kirja viimein pitkän odottelun jälkeen tutustuttaa lukijan teoksen nimessä mainittuun Rosieen, käy ilmi – kuten saattoi arvatakin – että Rosiella on murrosikäiselle kertojalle tarjota muutakin kuin siideriä. Kertojan ja Rosien ensiaskeleet erotiikan poluilla on kuvattu herttaisesti.

Aivan heti tämän jälkeen Lee kääntää katseensa seksuaalisuuden pimeään puoleen. Hän kertoo suunnitelmasta, jonka poikajoukko – Laurie yhtenä mukana – laatii uskontoon hurahtaneen, "pöpin" tytön raiskaamiseksi. Sattuma pelastaa tytön ja samalla oman käytöksensä hämmentämät pojat. Ironisesti Laurie Lee toteaa tovereistaan: "Myös muut menivät naimisiin ja kasvattivat isot lapsikatraat ja päätyivät seurakunnan kirkkovaltuuston jäseniksi."

Kirjan lopussa yksi aikakausi päättyy. Hevoskyydin ja jalkapatikan aika väistyy. Kaksikymmenluvun lopussa kylään ilmaantuu linja-autoja ja moottoripyöriä, vähitellen myös henkilöautoja. Kaupungit tuntuvat siirtyvän lähemmäs. Kartanonherra kuolee ja kartanon maat pilkotaan. Laurien vanhemmille sisarpuolille ilmaantuu kosijoita. 

Myös yhteisöllisyys alkaa hajota. Laurie Lee toteaa, että aikaisemmin aamujumalanpalveluksesta "haimme lämpöä toisistamme ja tiesimme olevamme samaa luomakuntaa". "Se oli meidän paluumme arkkiin." Nykyään "olemme vapautuneet tuosta tarpeesta; ja kun vedenpaisumus sitten tulee, me epäilemättä hukumme ylpeinä ja yksin".

Kirjan lopussa Laurie Lee löytää runoilijankutsumuksensa. Muistelmien toinen osa, Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna, on näemmä ilmestynyt myös suomeksi (Kersti Juvan suomentamana).

Lyhyissä alkusanoissaan kirjailija Laurie Lee toteaa, että "aika on saattanut vääristellä muutamia tosiasioita" tässä varhaisten poikavuosien muistelmateoksessa. Kaunokirjallinen ote näkyy myös teoksen kielessä, jossa on samankaltaista runollista sävyä kuin esimerkiksi John MacGahernin Memoir-teoksessa. Olen melko varma, että yksi Leen kappale, jossa hän kuvaa äitinsä vanhuutta: "nuo viimeiset vuodet, vapaat ristiriidoista, epäilyistä ja peloista hänen hiljalleen palautuessa talonpoikaisen yksinkertaiseksi niin kuin tarharuusu villiruusuksi" on jonkinlaisena muistumana soinut McGahernin mielessä, kun hän kuvaa sitä vanhuutta, jonka olisi toivonut omalle melko nuorena kuolleelle äidilleen. 

Siideriä Rosien kanssa pisti minut miettimään yhteisöllisyyden etuja ja haittoja. En tunne kaipaavani sellaista tiivistä yhteisöä, jota kirja kuvaa. Kokisin sen varmaan ahdistavana. On kuitenkin ironista, että juuri viestintävälineiden kehitys eristi ihmiset omiin koteihinsa. Sosiaalinen media on sitten jatkanut siitä vähentämällä fyysistä kohtaamista entisestään ja – siltä ainakin näyttää – vääristämällä myös henkisen yhteyden riitelyksi tai oman kuplan ummehtuneisuudeksi.

Kirjassa on John Wardin luonnosmainen piirroskuvitus.

Laurie Lee, Siideriä Rosien kanssa. Otava 1978. Englanninkielisestä alkuteoksesta Cider with Rosie (1959) suomentanut Markku Lahtela. Päällys: Kosti Antikainen. Kuvitus: John Ward. 256 s.


torstai 12. syyskuuta 2024

Vincent Mondiot: Les derniers des branleurs


Romaani alkaa Pariisin Saint-Lazaren rautatieasemalta. Aseman ulkopuolella nuoret 
ilmaston lämpenemistä vastustavat mielenosoittajat ottavat yhteen poliisin kanssa. Mielenosoittajat heittelevät kiviä. Poliisit vastaavat kyynelkaasulla.

Aseman Burger Kingin ikkunoista kolme seitsemäntoistavuotiasta lukiolaista katselee tapahtumia. Yksi heistä sekoittelee lääke-Sprite-cocktailia. Toinen kuvaa mielenosoitusta kännykällään ja julkaisee videon saman tien Instassa. Pian he menettävät mielenkiintonsa mielenosoitukseen ja alkavat pohtia, millaisesta hinnasta he suostuisivat elämään vuoden asunnottomina.

Romaanin sivujen marginaaleissa on kommentteja, jotka antavat tietoa sivulla mainituista ilmiöistä ja kulttuurituotteista, lisätietoja sivuhenkilöistä ja siitä, mitä heille myöhemmin tapahtuu. Kommenttien sävy on usein sarkastinen. Ensimmäisen sivun marginaalissa on selitys käsitteelle ilmaston lämpeneminen. Se päättyy näin: "Vuonna 2020 merkittävä osa väestöstä alkaa tiedostaa sen, mutta vielä merkittävämpi osa jatkaa sen pilkkaamista. Minh Tuan, Chloé ja Gaspard kuuluvat molempiin ryhmiin samanaikaisesti."

Minh Tuan Deloix, Chloé Vaguaire ja Gaspard Lang ovat lukion viimeisen luokan oppilaita Pariisin lounaisesta esikaupungista. Ylioppilaskirjoitukset – bac – ovat edessä kesällä puolen vuoden päässä. Koulun tarjoama opetus ei ole nuoria pahemmin kiinnostanut. Maailmahan on joka tapauksessa tuhoutumassa. He ovat lintsanneet niin paljon kuin ovat pystyneet. Manga-sarjakuvista, elokuvista, räp-musiikista ja rockista heillä kyllä on laajat tiedot. 

He kuluttavat aikaa tupakoimalla paljon, polttamalla pilveä ja nauttimalla lääkecocktaileja. Puhumalla paljon – enimmäkseen paskaa. Viikonloppuisin he ryyppäävät. Heitä ei enää kutsuta koulutoverien järjestämiin kotibileisiin, koska he aiheuttavat aina vahinkoa ja häiriöitä. He kiroilevat paljon. Se on myös tapa, jolla he osoittavat yhteenkuuluvuutta ja kiintymystä toisiinsa. He uskovat, että muut oppilaat vihaavat heitä.

Kovin usein ei tätä tapahdu, mutta minä rakastuin näihin kullanmuruihin, tämän "yli 15-vuotiaille" suunnatun romaanin päähenkilöihin. Enkä sano tätä sarkastisesti. Romaani todellakin onnistuu luomaan henkilöistään niin läheisiä ja todellisia, että lukija on valmis olemaan heidän puolellaan silloinkin, kun he tekevät jotain täysin pöljää. Myötätunto syntyy siitä, että romaani paljastaa myös henkilöiden sisäisen herkkyyden räyhäkkään ulkokuoren alta. He tuntevat epävarmuutta tulevaisuudestaan, omista kyvyistään ja seksuaalisuudestaan. 

Vertasin tuon tuosta tätä 2020-luvun Pariisin esikaupunkinuorten elämää ja ystävyyttä siihen, jonka koin 1970-luvulla Joensuussa. Enemmän niissä oli yhteistä kuin erilaista. Romaanissa on lisäksi nuortenkirjassa harvinainen sävy, sanotaan sitä vaikkapa projisoiduksi nostalgiaksi, joka vetosi tällaiseen vanhempaan, reilusti "yli 15-vuotiaaseen" lukijaan. Romaanin henkilöt katsovat usein nykyhetkeä ikään kuin tulevaisuudesta käsin. He ounastelevat, että sitten kun he ovat vakiintuneet, he tulevat muistelemaan tätä aikaa lämmöllä, kaipaamaan tätä hetkeä ja näitä lähellään olevia ihmisiä. 

Minh Tuanin isä on diplomaatti, äiti vietnamilaissyntyinen kotirouva. Minh Tuan on tovereitaan varakkaammasta kodista, ja siksi hänen osansa on pitää kaveriporukka savukkeissa. Hänellä myös ainoana kaveriporukasta on ollut tyttöystävä ja oikea seksisuhde. Minh Tuanin suhde vanhempiinsa on jännitteinen mutta ei täysin rakkaudeton. Isän mielestä Minh Tuan voisi kehnon koulumenestyksen takia jättää yliopistohaaveet ja tulla töihin lähetystöön, aluksi hanttitöihin. Isän kanssa Minh Tuan harrastaa väkeviä chilejä, joita he tilaavat internetistä ja joiden maistelussa he kilpailevat keskenään. Äiti vaikuttaa etäiseltä, mutta yhden yhteisen koulumatkan kuvaus paljastaa, että äiti toivoo lapselleen parasta. Hän on onnellinen siitä, että pojalla on ystäviä, vaikka nämä hänen mielestään ovatkin aivan kauheita.

Chloén vanhemmat ovat eronneet. Joka toisen viikonlopun hän viettää isänsä ja tämän tiuhaan vaihtuvien naisystävien luona. Äiti on omistautunut työlle ja lapsilleen. Chloélla on pikkuveli Lucas, johon hän suhtautuu suojelevasti. Ystävilleen Chloé kertoo satunnaisista seksisuhteistaan useiden miesten kanssa. Todellisuudessa hänellä ei ole ollut yhtään suhdetta, minkä hänen ystävänsä arvaavatkin. Hän epäilee olevansa pohjimmiltaan aseksuaalinen. 

Gaspardin isosisko on kuollut auto-onnettomuudessa. Siskon kuoleman jälkeen Gaspard on saanut terapiaa ja mielialalääkkeitä, joiden reseptit hän säännöllisesti uusii ja jotka toimivat kaveripiirin lääkecocktailien pohjana. Gaspard myös ostaa vakiodiileriltään porukan miedot huumeet. Gaspardilla on pikkuveli Melchior ja koira Balthazar. Kuten lasten ja koiran nimet osoittavat  perheen vanhemmilla on hieman vino huumorintaju. Perheen yhteisen aterian kuvauksessa tulee esiin perheen huumori ja keskinäinen lämpö. 

Kolmen nuoren ydinjoukkoon liittyy myöhemmin neljäs. Tina Akono on vuotta aiemmin saapunut pakolaisena Ranskaan Kongon demokraattisesta tasavallasta. Hänet on aluksi otettu lukiossa vastaan innostuneesti. Onhan se nyt hienoa, kun meillä on täällä ihan oikea kongolainen! Pian Tina on kuitenkin huomannut jäävänsä yksin. Kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut hänestä. 

Tina käyttää aikansa opiskeluun ja hänestä tulee yksi koulun menestyksekkäimmistä oppilaista. Hän kuitenkin tietää, että menestys ylioppilaskirjoituksissa on hänelle merkityksetöntä. Hän ei voi haaveilla yliopisto-opinnoista, sillä opiskeluviisumi merkitsisi sitä, että hänen mahdollisuutensa pysyvään oleskelulupaan huononisivat. Hänen unelmansa on saada suorittavan työn pysyvä työpaikka, esimerkiksi keittäjänä tai siistijänä, ja palkka, joka riittäisi perustoimeentuloon.

Tina ei tiedä, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Hän ei uskalla tehdä heidän tilanteestaan selvityspyyntöä pakolaisia auttavalle järjestölle. Hän on lukenut Schrödingerin kissasta: niin kauan kuin hänellä ei ole varmuutta asiasta, hänen vanhempansa ovat yhtä aikaa elossa ja kuolleet. Epävarmuus tuntuu toistaiseksi paremmalta kuin varma tieto.

Koulun kolme kauhuoppilasta vetävät Tinan omaan piiriinsä. Ystävyys alkaa siitä, että koulu määrää Tinan antamaan tukiopetusta Gaspardille, jonka koulumenestys on ystäväporukan kehnoin. Tina aistii kaveriporukan aidon kiinnostuksen ja lämmön karkeiden puheiden alta. Häneltä itseltään menee kuitenkin kauan, ennen kuin hän rohkenee käyttää edes lieviä kirosanoja. Tupakka ja huumeet eivät myöskään houkuttele häntä. Yhteenkuuluvuuden vuoksi hän suostuu toisinaan vetämään poskisavuja. Ystävien antama turva saa Tinan lopulta rohkaistumaan ja ottamaan selvää vanhemmistaan.

Romaanissa ihmiskuvaus on keskiössä, mutta kyllä siinä on myös juoni – loppujen lopuksi aika jännittäväkin. Mukava opettaja Élise Danverre kutsuu Chloén, Gaspardin ja Minh Tuanin puhutteluun. Aikaa ylioppilaskirjoituksiin on enää vähän. Nyt pitäisi ruveta töihin, jos nuoret haluavat selvitä kirjoituksista kunnialla. Opettaja sanoo, että nuorten onneksi vuosi 2020 on viimeinen vanhamuotoisten ylioppilaskirjoitusten vuosi. Hankaluuksien välttämiseksi lähes kaikki tulevat pääsemään läpi. Jopa heidänlaisillaan laiskureilla on nyt mahdollisuus.

Todellisuudessa opettaja käyttää sanaa branleurs. Sitä on hieman vaikea kääntää: laiskurit on liian mieto, runkkarit liian voimakas. Sanalla on samanlaiset konnotaatiot kuin englannin sanalla wankers. Tästä siis tulee kirjan nimi: Viimeiset runkkarit / laiskurit.

Nuoret sisuuntuvat puhuttelusta ja päättävät näyttää. Minh Tuan lupaa maksaa Tinalle kolmetuhatta euroa, jos tämä auttaa heitä lunttaamaan itsensä ylioppilaiksi. Epäröinnin jälkeen Tina suostuu, kuitenkin sillä ehdolla, että nuoret ensin yrittävät opiskella tosissaan.

Romaanin lopun kuuman kevään ja alkukesän kuvaus – taas kerran rikotaan lämpöennätys – on toteutettu jännittävästi. Lyhyehköissä luvuissa kuvataan vuoroin nuorten opiskelua yhdessä ja heidän lunttaussuunnitelmiaan, vuoroin todellisia koepäiviä ja sitä, miten koetilanne todellisuudessa sujuu.

Kuinka siinä sitten käy? Onnistuuko lunttaus? Ehkä kaikkien ei edes tarvitse luntata. Mutta eihän se tietenkään voi onnistua, kyllähän siitä jää kiinni. Mutta vain yksi. Eikä hän paljasta tovereitaan.

Romaanin loppuluku tapahtuu seuraavan vuoden tammikuussa. Elämä jatkuu. Vastoinkäymiset unohtuvat. Netissä on elokuvia ja mangaa käsittelevä podcast, jonka tekijät kutsuvat itseään nimellä Viimeiset runkkarit.

Romaanin näkökulma pysyy tiukasti nuorissa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kahdessa luvussa näkökulmahenkilönä on opettaja Élise Danverre. Hän on 27-vuotias, siis vain kymmenen vuotta opetettaviaan vanhempi. Hän on lähtenyt alalle idealistisena tavoitteenaan auttaa nuoria, joille koulu tuottaa vaikeuksia. Neljän vuoden työrupeaman jälkeen hän tuntee pettymystä ja voimattomuutta. Élise arvaa, ketkä ovat lunttaukseen osallistuneet, mutta ei paljasta arvaustaan muille opettajille. Hän pohtii, onko se osoitus puutteellisesta ammattietiikasta vai myötätunnosta oppilaita kohtaan. Ehkä molemmista. Hän jää kesälomalle "uupuneempana kuin koskaan".

Romaani on erinomainen ystävyyden ylistys. Se kertoo siitä, että muutama tai vain yksi hyvä ystävä voi riittää antamaan nuorelle sen tuen, jota jokainen tarvitsee. Kirjassa on kauniisti kuvattu, kuinka koko ison 700 oppilaan lukion viimeisen luokan oppilaiden keskinäinen yhteys syvenee lukuvuoden lähestyessä loppuaan. 

Romaanin alkusanoissa kerrotaan, että romaani on kirjoitettu ennen koronaa. Sen takia vuodesta 2020 ei tullutkaan sellainen, kuin romaanissa kerrotaan. Kirjailija ja kustantaja eivät kuitenkaan halunneet muuttaa romaania. Se kertoo siitä, millainen vuosi 2020 olisi voinut olla tai millainen sen olisi pitänyt olla.

Jälkisanoissaan kirjailija Vincent Mondiot (s. 1984) kiittää kustantajaa siitä, että se otti riskin julkaisemalla tämän romaanin. Ranskan lainsäädäntö nimittäin määrää, että lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ei saa olla sisältöä, joka vaarantaa nuoren kehityksen. Tässä kirjassa ei paheksuta alkoholin ja huumeiden viihdekäyttöä. Siinä puhutaan peittelemättä itsetyydytyksestä ja seksistä muutenkin. Nuorten repliikit ovat todella roiseja.

Riski kannatti. Ranskan viranomaiset osoittivat hyvää arvostelukykyä olemalla puuttumatta romaanin pintatasoon. He ovat osanneet lukea sen syvemmän viestin. 

Les derniers des branleurs voitti arvostetun Prix Vendredi -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2020 – aivan ansiosta. Minulle tämän kirjan lukeminen oli yksi mieluisimmista tämän vuoden lukukokemuksista.

Vincent Mondiot, Les derniers des branleurs. Actes Sud junior 2020. Kansi: Charles Berberian. 454 s.

keskiviikko 11. syyskuuta 2024

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Laurent Binet'n (s. 1972) dekkarin ja vakoilujännärin keinoja hyödyntävä aikalaissatiiri ei varmaankaan avaudu parhaalla mahdollisella tavalla lukijalle, joka ei tunne Ranskan kulttuurielämän viime vuosisadan jälkipuoliskon suuria nimiä. Esimerkiksi Louis Althusser, Michel Foucault, Jacques Derrida, Jean-Paul Sartre, Bernard Henry-Lévy, Julia Kristeva ja Philippe Sollers esiintyvät henkilöinä tässä romaanissa. Poliittisesta eliitistä mukana ovat François Mitterrand, Giscard d'Estaing ja Jack Lang. Kielitieteen ja semiotiikan kansainvälisistä suuruuksista juoneen osallistuvat Umberto Eco, John Searle ja Roman Jakobson. Varmaan jokunen jäi vielä tässä mainitsematta.

Laurent Binet'n on täytynyt luottaa siihen, että niiden todellisten henkilöiden, jotka vielä olivat elossa romaanin julkaisuaikaan, huumorintaju riittää siihen räävittömään kohteluun, joka tulee heidän osakseen romaanissa. Varsinkin aviopari Julia Kristeva ja Philippe Sollers joutuvat konniksi tarinassa, jossa kertomuksen lakien mukaan paha saa tietenkin palkkansa: Philippe Sollers menettää kiveksensä. (Hän hautaa ne Venetsian hautausmaasaarelle ja aikoo käydä siellä niitä muistamassa kahdesti vuodessa – kerran kumpaakin.) 

Edellä kerrotusta voi päätellä romaanin tyylilajin. Tässä romaanissa mikään ei ole liian paksua.

Samalla se kuitenkin on ihan oikea dekkari. Se käynnistyy todellisesta tapahtumasta. Helmikuun 25. päivänä vuonna 1980 kuuluisa semiootikko Roland Barthes jäi Pariisissa pakettiauton alle ylittäessään katua. Hän oli tulossa lounastapaamiselta François Mitterrandin kanssa. Mitterrand voitti seuraavana vuonna presidentinvaalit sosialistipuolueen ehdokkaana. Kuukauden kuluttua onnettomuudesta Barthes kuoli sairaalassa.

Viralllinen historiankirjoitus ei kerro – mutta tämä romaani kertoo – että Barthes joutui monimutkaisen salaliiton uhriksi. Hänellä oli vielä vähän ennen kolaria hallussaan paperi, johon oli hahmoteltu kielen seitsemäs funktio. Onnettomuuden jälkeen hänellä ei tätä paperia enää ollut. Mihin se joutui? Mitä osuutta tapahtumiin oli sinne tänne putkahtavilla kahdella bulgarialaisella mustassa Citroën DS:ssä ja kahdella japanilaisella sinisessä Renault Fuegossa? 

Miksi kielen seitsemäs funktio sitten oli niin tärkeä? Venäläissyntyinen lingvisti Roman Jakobson oli eritellyt kielen kuusi tehtävää: niitä olivat esimerkiksi referentiaalinen funktio, jossa on kyse siitä, että kielellä annetaan tietoa todellisuudesta; ekspressiivinen funktio, jolla puhuja osoittaa omaa suhtautumistaan kerrottuun asiaan ja faattinen funktio, jossa puhuja pitää puheella auki viestintäkanavaa (esimerkiksi puhuessamme säästä). Jakobson vihjasi, että kielellä oli näiden melko ilmeisten tehtävien lisäksi vielä seitsemäskin funktio, maaginen tai loitsufunktio. Romaani väittää, että Jakobson oli myöhemmin määritellyt tämän funktion toimintaperiaatteet. Tämä määritelmä Barthesilla oli ollut mukanaan onnettomuuspäivänään. Se, jolla tämä määritelmä olisi hallussaan, pystyisi kielen avulla muuttamaan todellisuuden mieleisekseen. Väittelyssä hän olisi käytännössä voittamaton. 

Kielen seitsemännen funktion haltija voisi nousta huipulle kansainvälisessä väittelijöiden salaseurassa, Club Logosissa. Olisihan siitä tietysti hyötyä myös esimerkiksi presidenttiehdokkaiden väittelyssä.

Presidentti Giscard d'Estaingin määräyksestä Barthesin onnettomuuden hämäriä taustoja ryhtyy tutkimaan komisario Jacques Bayard. Istuvan presidentin julkilausumattomana tarkoituksena on saada pikkuisen lokaa tarttumaan Mitterrandiin, tulevaan vastaehdokkaaseen. 

Jacques Bayard on perusjamppa, joka on tottunut hieman toisenlaisiin rikoksiin ja rikollisiin. Saadakseen jotain tolkkua semiotiikasta ja kulttuurihenkilöiden taustoista hän värvää apurikseen Simon Herzogin, muun muassa James Bondia tutkineen yliopistomiehen. Nuoren tutkijan sherlockmainen kyky tulkita henkilöitä heidän puheensa ja käyttäytymisensä perusteella tekee Bayardiin suuren vaikutuksen. Simon Herzog toimi tulkkina myös minunkaltaiselleni lukijalle, jonka semiotiikan opinnoista on vierähtänyt jo useampi vuosikymmen. Seikkailujen (myös eroottisten) värittämät tutkimukset alkavat Pariisista ja päättyvät sinne. Välillä käydään myös Italian Bolognassa ja Venetsiassa sekä Yhdysvalloissa.

Romaanin juonen selostaminen ei olisi kovin mielekästä. Se on kyllä taitavasti rakennettu: kaikki johtolangat solmitaan lopussa siististi yhteen. Se on yhtä aikaa räikeän parodinen ja koukuttava. Ranskan älyköt ovatkin helppo parodian kohde. Ei oikeastaan tarvitse kuin siteerata suoraan heidän hämärimpiä teorioitaan, jotka tuntuvat täysin vierailta arkiajatteluumme verrattuina. Laurent Binet tuntee kohteensa: hän kirjoittaa kunkin suuren ajattelijan suuhun sopivia älykkäitä pastisseja. Komisario Bayardin raikas anti-intellektualismi kostuttaa mainiosti liian kuivaksi menevän parodian.

Romaanissa on minäkertoja, joka ei varsinaisesti osallistu tapahtumiin. Hän pysähtyy välillä pohtimaan, mahtavatko hänen tietonsa pitää paikkaansa tai oliko jokin asia yleisesti tiedossa tapahtuma-aikana. Kertoja myös menee sisään henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin, mutta tekee selväksi, että kyse on hypoteeseistä: näin saattoi tämä henkilö tällä hetkellä ajatella. 

Tässä esimerkki tyylin leikkisyydestä:
On torstai 27. maaliskuuta 1980, ja Simon Herzog lukee sanomalehteä kuppilassa, joka on täynnä nuoria istumassa jo kauan sitten tyhjäksi juodun kahvikuppinsa ääressä; minä sijoittaisin kuppilan rue de la Montagne-Sainte-Genevièvelle, mutta jälleen kerran te voitte sijoittaa sen minne lystäätte, ei sillä niin väliä. Käytännöllisintä ja loogisinta olisi olla latinalaiskorttelissa, kun kuppilassa kerran on paljon nuoria. Salissa on englantilainen biljardipöytä, ja toisiinsa osuvien pallojen kolahtelu on kuin pulssi iltapäivän puheensorinassa. Myös Simon Herzog juo kahvia, koska hänen psykososiaalisten käsitystensä mukaan on vielä liian aikaista tilata olutta.
Postmodernissa romaanissa kun ollaan, myös henkilöiden todellisuus kyseenalaistetaan. Simon Herzogilla on romaanin loppuun asti epämiellyttävä tunne, että hän esiintyy henkilönä romaanissa. Lopun jännittävissä vaiheissa tämä James Bondin tutkija uskaltautuu luottamaan siihen, että todellisuus (tai romaani johon hän on joutunut) todellakin noudattaa kertomuksen lainalaisuuksia. Uhkapeli johtaa haluttuun tulokseen.

Kirjailija tekee muistakin henkilöistä romaanihenkilöitä muokkaamalla heidän henkilöhistoriaansa selvästi todellisuudesta poikkeavaan suuntaan. Tällä tavalla voi ehkä välttää kunnianloukkaussyytteet. Esimerkiksi: Louis Althusser kuristaa vaimonsa kuoliaaksi (totta), koska tämä on heittänyt roskiin Althusserin mielestään poemaisen nerokkaasti näkyvälle paikalle piilottaman kielen seitsemännen funktion (tuskinpa totta). Jacques Derrida kuolee kuin Orfeus koirien raatelemana (ei totta, kuoli paljon myöhemmin haimasyöpään). Filosofi John Searle tekee itsemurhan (ei totta, elää edelleen). Pystymättä tarkemmin asiaa tutkimaan uskallan väittää, että Philippe Sollersillakin on edelleen kiveksensä tallella.

Cornellin yliopiston kirjallisuusseminaarissa, jossa romaanissa vieraillaan, puhujien joukossa on Morris J. Zapp. Hauskaa tässä on se, että Morris Zapp on David Lodgen yliopistomaailmaan sijoittuvissa romaaneissa esiintyvä kirjallisuudentutkija. Suomeksi näistä romaaneista on ilmestynyt Maailma on pieni (Kirjayhtymä 1986), Binet'n romaanin ilmeinen sielunkumppani. David Lodge käytti Morris Zappin esikuvana amerikkalaista Stanley Fishiä. Tämänkin Binet on selvästi tiennyt, sillä Morris J. Zappin esitelmän aihe tämän romaanin seminaarissa on "Fishing for supplement in a deconstructive world".

Ajatus kielen maagisesta funktiosta voisi olla vakavammankin pohdinnan aiheena. Se voisi toimia vertauskuvana suggestion voimasta. Paikoin Binet´n romaani nostaa esiin huolen kielen "väärinkäytöstä", mutta se ei ole tässä romaanissa keskeistä. Ei kaikkea pidä ottaa vakavasti. Satuhan tämä on. Hupsun hauska jännäri.

Lotta Toivasen käännös on erinomainen. Kääntäjä on joutunut perehtymään melkoiseen tyylien kirjoon selvitäkseen tästä urakasta. Ei ole reilua nostaa esiin virheitä hyvästä käännöksestä, mutta metonymian ja metaforan käsitteitä selvittelevässä osuudessa metonymiasta on esimerkkinä ilmaus parkettien partaveitsi. Alkuperäinen ranskalainen ilmaus on varmaan ollutkin metonyyminen, mutta parkettien partaveitsi on mielestäni selvä metafora.

Romaanista on pidetty myös ainakin blogeissa Kirsin Book ClubBibbidi Bobbidi BookKirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?

Laurent Binet, Kuka murhasi Roland Barthesin? Gummerus 2017. Ranskankielisestä alkuteoksesta La septième fonction du langage (2015) suomentanut Lotta Toivanen. 378 s.

maanantai 9. syyskuuta 2024

Nina Bawden: Afternoon of a Good Woman


Nina Bawden (1925–2012) on meillä Suomessa tunnettu ainoastaan lasten- ja nuortenkirjoistaan. Jos enää niistäkään. Bawdenin tuotannon aikuisosasto olisi kuitenkin älykästä ja viihdyttävää luettavaa brittiläisten ihmisuhderomaanien ystäville. Bawden johtaa mielellään lukijansa harhaan ja järjestää tälle virkistäviä yllätyksiä, kun tulkinnat henkilöistä ja heidän motiiveistaan muuttuvat romaanin mittaan.

Tässä käsillä olevassa romaanissa lukijan on hyvä olla varuillaan jo romaanin nimen suhteen. Hyvän naisen iltapäivä. Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Penelope ei ole niin hyvä ihminen kuin itse kuvittelee. Hänellä on kyllä suuri tarve olla oikeassa, hakea oikeutusta ja puolusteluja teoilleen. 

Romaanin nykyhetken tapahtumat sijoittuvat kevään ensimmäiseen lämpimään päivään. Sen varsinainen ydin on kuitenkin Penelopen muistoissa. Juuri tänä päivänä 47-vuotias Penelope on jättämässä miehensä Eddien parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Hän on päättänyt ilmoittaa asiasta miehelleen ja rakastajalleen myöhemmin päivän aikana. 

Penelopen ja Eddien kaksi tytärtä ovat jo nuoria aikuisia. Perheen taloustilanne on hyvä. Eddiellä on runsaasti perittyä omaisuutta. Ennen avioliittoaan hän julkaisi yhden menestysromaanin. Lisäksi hän on kirjoittanut useita tv-näytelmiä. Penelopen ei ole tarvinnut huolehtia toimeentulosta. Hän on nähnyt itsensä pikemminkin Eddien assistenttina, sihteerinä ja muusana kuin kotirouvana. Eddie on ollut hänen mielestään enimmäkseen saamaton ja eksyksissä.

Omanarvontuntoaan Penelope on pönkittänyt rauhantuomarintehtävässään, johon hän suhtautuu vakavasti. Kyseessä on luottamustoimi, josta ei makseta rahallista korvausta. Tänään Penelope osallistuu maallikkojäsenenä oikeudenkäyntiin. Ratkaistavana on juttu, jossa asiansa kunnolla hoitavaa kansalaista syytetään itsensä paljastelusta, sekä toinen juttu, jossa nuori automekaanikko on myynyt auton, jonka luuli omistajan hylänneen.

Penelopella on rohkeutta katsoa syytettyjen tekoja ilman ennakkoluuloja. Häntä ärsyttää oikeuskäytäntöjen epärationaalisuus: julkisilla paikoilla vilauttelija saa vankeustuomion, kun taas liikennesäännöistä piittaamaton ja toiset hengenvaaraan saattava autoilija selviää sakoilla. Ammattituomari toteaakin Penelopelle, että ehkä pelkäämme seksiä enemmän kuin kuolemaa. Romaanin motto – Ihmisten lait – mikä farssi! – on lainattu Tolstoilta.

Oikeudenistunnot ja niiden välillä käyty lounaskeskustelu ammattituomarin kanssa tuovat Penelopen mieleen tapauksia hänen omasta elämästään. Penelope on toiminut tavoilla, joita on vaikea sovittaa yhteen sen käsityksen kanssa, joka hänellä on itsestään. Hän uskaltautuu – ehkä ensimmäistä kertaa – katsomaan myös omia tekojaan ilman ennakkoluuloja. Hän huomaa, että "yleinen mielipide" onkin usein oikeastaan jonkun sellaisen vanhan tädin mielipide, jonka mieltä ei tahdota pahoittaa.

Penelopen pohdinnat kiteytyvät siihen, voiko olla syyllisyyttä ilman tahallisuutta. Ollessaan 12-vuotias Penelope on tarkoittamattaan tullut avustaneeksi äitipuoltaan tämän itsemurhayrityksessä. Tämän tapauksen on elävästi tuonut hänen mieleensä se, että joku on vähän aikaa sitten lähettänyt hänelle ruskeassa kirjekuoressa kaksikymmentä aspiriinitablettia. Haluaako joku muistuttaa Penelopea menneistä teoistaan? 

Someone has sent me twenty aspirins in a brown envelope, and that anonymous accusation rumbles on in the depths of my mind like a monotonous and menacing drum, sharpening my sympathies with all accused persons, alerting my memory, forcing me to examine my own failures, seek out my own guilt. Or establish my innocence, rather. I am a law-abiding, law-enforcing woman who has always tried to act decently.

Penelopen ja hänen läheistensä elämään on liittynyt paljon salailua. Penelopen pitkään jatkunut suhde velipuoleensa Steveen on täytynyt pitää salassa, vaikka heidän avioliittonsakaan ei olisi ollut lain – ainoastaan yleisen mielipiteen – vastainen. Sisarpuolensa Aprilin Penelope auttoi eroon väkivaltaisesta aviomiehestä. Penelopen todistuksella avioero-oikeudenkäynnissä oli merkitystä, vaikka aviomiehen lakimies kehystikin sen osoitukseksi Penelopen mustasukkaisuudesta sisartaan ja tämän komeaa lentäjäsankarimiestä kohtaan. Lukija on yleensä helposti minäkertojan puolella, mutta tätä romaania lukiessaan joutuu usein miettimään, missä määrin Penelope on ollut itse tietoinen motiiveistaan.

Myös aviomies Eddien salaisuudet Penelope on ottanut kantaakseen. Eddien ensimmäinen vaimo on hoidettavana läheisessä mielisairaalassa. Hänen psyykkisen tilansa romahtamiseen oli iso osuus Eddien julkaisemalla menestysromaanilla. Romaanin lopussa Penelope joutuu myöntämään itselleen, että hänen käsityksensä Eddiestä ei ole ollut todenmukainen. Loppupuolellaan romaani saa jopa trillerin sävyjä. Eddie ei ehkä olekaan ollut se iso, kiltti vässykkä, jona Penelope on häntä pitänyt.

Voiko aikuinen perustella käyttäytymistään lapsuuden traumoilla? Penelope muistaa, kuinka 13-vuotiaana asui jonkin aikaa isänsä tuttavapariskunnan luona. Kodin häveliään ilmapiirin takia hän piilotti käytetyt kuukautissiteensä läheiselle hautausmaalle. Pelko teon paljastumisesta johti Penelopen valheisiin, joilla olisi voinut olla ikäviä seurauksia jollekulle viattomalle ihmiselle. Vielä pitkän raastupapäivän lopulla Penelope palaa tähän tapahtumaan ja miettii, miten 13-vuotiaan hätääntyneen tytön ratkaisu on ohjannut hänen elämäänsä. Häpeän ja syyllisyyden tunteet ovat olleet helposti herätettävissä Penelopessa.

That little girl is still part of me, as are all those other Penelopes I have remembered today, but none of them are responsible for what I am doing. Only a very soft-hearted judge would consider them credible as defence witnesses. I think: All these scenes from the life of a good woman! What do they amount to? Excuses, protestations of innocence, mitigating circumstances – all of them useless. It is actions that count in the end. What we are judged on.

Romaanin lopussa Penelope hahmottelee itselleen kolme mahdollista tulevaisuutta. Minkä niistä hän valitsee?

Nina Bawden, Afternoon of a Good Woman. Virago Press 1988. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1976. Kannen valokuva: Tony Stone © George Kavanagh. 187 s.

keskiviikko 4. syyskuuta 2024

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet



Tämä nuorille lukijoille suunnattu Terry Pratchettin romaani löytyi kesämökin lähikirjaston poistohyllystä. Harvinainen onnenpotku! Useimpien Pratchettin romaanien suomenkieliset painokset ovat kiven alla. Antikvariaateissa niiden hinta on ylittänyt muiden kuin intohimoisten Pratchett-harrastajien kipurajan. Olen ihmetellyt jo aiemmin täällä blogissa, miksei niistä oteta uusia painoksia. Kysyntää näyttäisi olevan.

Se, että Vapaat pikkumiehet on suunnattu nuorille, ei millään tavalla haitannut lukemista. Nuortenromaaniksi sen mieltääkin lähinnä sen päähenkilön, Tiffany Särkyisen, iän takia. Tiffany on tässä romaanissa 9-vuotias. Pratchett jatkoi Tiffanyn kasvutarinaa vielä neljässä myöhemmässä romaanissa. Poikani aloitti romaanisarjan muistaakseni juuri 9-vuotiaana. Hän on kertonut, että oli hauskaa kasvaa samaa tahtia päähenkilön kanssa. Tyttärilleni saman elämyksen tarjosivat Harry Potter -romaanit. 

Pratchettin romaanit sijoittuvat Kiekkomaailmaan, joka on sopivasti samanlainen kuin oma maailmamme ja kuitenkin jännittävällä tai hullunkurisella tavalla erilainen. Miljöö tekee kirjoista ajattomia. Voisin siis lämpimästi suositella romaanisarjaa Tiffany Särkyisestä myös nykylapsille. Ne olisivat myös hyviä lahjakirjoja. Jos siis niitä jostain voisi ostaa!

Jotkut lastenkirjailijat ja kirjastonhoitajat tuskastuvat kaltaisiini muumioihin, jotka suosittelevat vanhoja kirjoja, kun niin paljon hyviä uusiakin on tarjolla. Ymmärrän kritiikin. Tästä blogista on kuitenkin turha etsiä tukea käsitykselle, että kirjan ikä lasketaan kuukausissa ja että lapsetkin on kasvatettava heti pienestä markkinaehtoisiksi kirjan kuluttajiksi.

Vapaat pikkumiehet ei tyyliltään poikkea Pratchettin muusta tuotannosta. Siinä on vallalla sama lempeä huumori ja maailmaa syleilevä humanismi, jota kaikki Pratchettin kirjat pursuilevat. Pratchettin kirjat antavat uskoa siihen, että hyvyyttä on olemassa ja että tieto voittaa luulon. Elämä on kaikin puolin mukavampaa, jos ihmiset ovat kilttejä eivätkä ilkeitä. Kuten Pratchettin "aikuisten kirjoissakin" Vapaissa pikkumiehissä on mukana myös pikkutuhmaa huumoria. Tiffany on perhetaustansa takia perillä lampaiden lisääntymisestä, joten hän ymmärtää myös ihmisten ja "vapaiden pikkumiesten" parinmuodostusrituaaleja. 

Tiffanyn perhe elää maaseudulla lampaanhoidon ja juustonvalmistuksen antamilla tuloilla. Vanhempien ja Tiffanyn lisäksi perheeseen kuuluu pikkuveli Wentworth, josta Tiffany joutuu usein vastentahtoisesti huolehtimaan. Wentworth on karkeille perso narisija, joka alkaa itkeä, jos ei saa tahtoaan läpi. 

Tiffanylla on ollut myös isoäiti, piippua poltteleva vähäpuheinen muori. Romaani jättää lukijan tulkittavaksi, onko isoäiti ollut noita vai ainoastaan hyvät hoksottimet omaava luonnon ja ihmisten tarkkailija. Syystä tai toisesta ihmiset edelleen vievät piipputupakkaa isoäidin haudalle. Isoäidin paimenkoirat ovat olleet taidoiltaan normaalin koiran yläpuolella. Koirat ovat salaperäisesti kadonneet isoäidin kuoltua.

Tiffanyn melko tavanomaiseen elämään tulee muutos, kun olentoja toisesta todellisuudesta alkaa putkahdella hänen maailmaansa. Lähijoelle ilmaantuu näkki, jonka kynsistä Tiffany töin tuskin saa veljensä pelastetuksi. (No, oikeastaan hän kyllä käyttää veljeään näkin syöttinä.) Valurautainen paistinpannu osoittautuu hyväksi aseeksi keijumaailmasta tunkeutuneita otuksia vastaan. 

Keijujen kuningatar onnistuu kuitenkin karamelleillä houkuttelemaan Wenthworth-veljen omaan maailmaansa. Keijujen maailmassa vallitsee ikuinen talvi. Yhteydet Narniaan ovat ilmeiset. Pratchett harrastaa mielellään intertekstuaalisia lainauksia. Aikuisten kirjoissa lainoja on eniten Shakespearelta. On sopivaa, että nuortenkirjassa lainataan teoksista, jotka nuori lukija voi tuntea. Mukana on myös satiirisia viittauksia tuttuihin satuihin.

Ärsyttäväkin veli on joka tapauksessa veli, joten Tiffany yrittää tietenkin pelastaa Wentworthin. Avukseen hän saa ystävälliseltä noita Puutiaiselta rupikonnan. Rupikonnan alkuperäisestä ammatista – siis ajalta jolloin hän vielä oli ihminen – on yllättävää hyötyä lopullisessa taistossa keijumaailman hirviöitä vastaan. Keijumaailman tekee erityisen vaaralliseksi ja kiehtovaksi se, että siellä unet muuttuvat todeksi.

Tärkeimmät apulaiset Tiffanylle ovat kuitenkin kirjan nimessä mainitut vapaat pikkumiehet. Kyseessä on pikkuruisten sinisten miesten klaani – Nac Mac Feeglet, joitten elämän sisältönä on varastelu ja tappeleminen. Vastustajan puutteessa he tappelevat vaikka keskenään. He ovat olleet keijujen kuningattaren palveluksessa, mutta sanoutuneet irti vapauden kaipuunsa ja kuningattaren ilkeyden ja ahneuden tähden. Heistä ei ole ollut oikein varastaa jonkun mummelin viimeistä sikaa.

Seikkailun tiimellyksessä perehdytään tarkemmin myös Feeglen klaanin tapoihin. Vapaat pikkumiehet uskovat ensinnäkin olevansa kuolleita. Kun he sitten kuolevat tai oikeammin "saavat kutsun Viimeiseen maailmaan", he itse asiassa uskovat siirtyvänsä eläviksi. Mielenkiintoinen ja varmasti Feeglejen rohkeutta taisteluissa lisäävä ajatusmalli.

Klaania johtaa naispuolinen kelda. Lähes kaikki klaanin miehet ovat hänen poikiaan. Heidän lisäkseen klaaniin kuuluu myös yksi keldan veli, gonnagle William, hiiripillin soittaja. Tyttölapset, jotka ovat harvinaisia, lähtevät aikuisiksi vartuttuaan keldoiksi toisiin klaaneihin.

Feeglejen kelda kuolee romaanin aikana ja nimeää Tiffanyn seuraajakseen. Tiffany joutuu valitsemaan itselleen aviomiehen klaanin miesten joukosta, minkä hän epäröinnin jälkeen tekeekin, koska tarvitsee klaanin apua kipeästi. Valitulle, Rosmo Kukavaan Feeglelle, on helpotus, kun Tiffany ilmoittaa, että häillä ei sitten ole kiirettä. Ne voidaan pitää suunnilleen iäisyyden päästä. Jää aikaa lähetellä kutsuja ja niin edelleen.

Kääntäjälle on sattunut lapsus muutamaan kertaan, kun Rosmosta käytetään nimeä Rob. Englanninkielinen nimi Rob Anybody on siis vahingossa jäänyt kääntämättä. Muutenhan käännös on erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että Pratchettin huumori perustuu usein sanaleikkeihin.

Pratchettin tapa vääntää vitsi kuiviin – ja sen jälkeenkin vielä pari kierrosta – on mukana tässäkin romaanissa. Tässä esimerkki:
"Mikä sinun nimesi on, pikkumies?" Tiffany kysyi.
"Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock, arvon neiti. Meillä Feegleillä ei ole kovinkaan monta eri nimeä, niin että meitin on pidettävä niitä yhteisinä."
"No niin, Ei-yhtä-iso-kuin-Pikku-Jock -" Tiffany aloitti
"Siinä pitäis olla Keskikoinen-Jock, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock sanoi.
"No niin, Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock, minä voin -"
"Sen pitäis mennä Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock huomautti. "Sulta jäi yksi Jock sanomatta", hän lisäsi avuliaasti.
"Etkö olisi onnellisempi, jos nimesi olisi vaikkapa Henry?" Tiffany kysyi uupuneesti.
"Hoo, ei ikinä, arvon neiti", Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock sanoi ja kurtisti kasvojaan. "Kyllähän sä kennaat, ettei sillä nimellä oo minkäänlaista historiaa. Sen sijaan on ollut vaikka miten monta urhoollista soturia, joitten nimenä on ollut Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock. Hoo, sehän on melkein yhtä kuulu nimi kuin itse Pikku-Jock! Tietty, jos Pikku-Jock itse saisi kutsun Viimeiseen maailmaan, niin silloin musta tulisi Pikku-Jock, vaikka en voi väittääkään etten pitäisi nimestä Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jock. Ei-yhtä-iso-kuin-Keskikokoinen-Jock-mutta-isompi-kuin-Pikku-Jock-Jockin seikkailuista kerrotaan monta uljasta tarinaa", pikkumies lisäsi ja näytti niin hartaalta, ettei Tiffanylla ollut sydäntä huomauttaa, että ne tarinat olivat varmaankin pitkänpuoleisia.
Tiffany oppii paljon matkallaan keijujen maassa. Hän oppii muun muassa, että itsekkyyskin voi olla hyväksi. Jos ottaa kaikkien hyvinvoinnin omaksi asiakseen, tämän asian itsekäs edistäminen saa aikaan hyvää.

Romaanin loppu on onnellinen, kuten nuorten romaaniin kuuluukin.

Jälkisanoissaan Terry Pratchett kertoo, että romaanissa ohimennen esiintyvä taulu on todella olemassa. Se on esillä Lontoon Tate-galleriassa. Kyseessä on  Richard Daddin maalaus The Fairy Fellers' Master-Stroke. Googlasin taulun – ja siellähän ovat lähes kaikki tämän romaanin henkilöt!

Vapaat pikkumiehet -romaania on luettu myös ainakin blogeissa Ankin kirjablogiKirjahilla ja Kirjojen rakastaja.

Terry Pratchett, Vapaat pikkumiehet. Karisto 2003. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Wee Free Men (2003) suomentanut Mika Kivimäki. Kansikuva: Paul Kidby. 363 s.