Esa Sariola, Ratkaisu kaikkeen:
Keskusteluja. Otava 2008.
Luen mielelläni novelleja ja olisi
mukava kirjoitella novellikokoelmista useamminkin tänne blogiin,
mutta en ole löytänyt itseäni tyydyttävää lähestymistapaa.
Pitäisikö kirjoittaa yhdestä tai kahdesta vaikutuksen tehneestä
novellista? Vai kokoelman jokaisesta novellista vähäsen? Vai
pelkästään kokoelman kantavasta teemasta?
Ehkä on parasta edetä niin kuin
kulloinkin parhaalta tuntuu. Tässä kirjoituksessa kirjoitan hieman
kokoelman jokaisesta novellista, kerron ainakin novellin lähtötilanteen.
Tässä seitsemän novellin kokoelmassa
rakenteellisena ideana on se, että novellit muodostuvat pääosin
miehen ja naisen käymistä keskusteluista; kahdessa novellissa
keskustelijat ovat molemmat miehiä, mutta näissäkin on nainen
hetken mukana. Varsin luontevasti keskustelut koskevat miehen ja
naisen suhdetta. Tasa-arvostakin on kyse, vaikkakaan ei korulausein
eikä ihanteiden kautta. Näissä novelleissa tasa-arvo syntyy
oikeudesta omiin mielipiteisiin ja oikeudesta tulla kuulluksi.
Ratkaisu kaikkeen
Matti ja Risto tapaavat sattumalta
ravintolassa. He ovat tutustuneet opiskeluaikana aikidoharrastuksen
parissa mutta eivät ole pitäneet yhteyttä sen koommin. Aluksi
kumpikin antaa omasta urakehityksestään ruusuisen kuvan, mutta pian
osoittautuu, että Matin ”kouluttaminen ja artikkeleiden
kirjoittaminen” merkitsee perhetyötä sosiaalityöntekijänä.
Riston ”turva-alalla toimiminen” paljastuu portsarin hommiksi.
Ravintolassa miehet nopeasti siirtyvät konjakin ja sikareiden pariin
ja puhe kääntyy siihen, mitä nainen haluaa. Varsinkin Ristolla on
tästä selvä teoria, ”ratkaisu kaikkeen”. Matti, ehkä jo
ammattinsa vuoksi, on hyvä kuuntelija.
Riston mielestä mies ja nainen menevät
naimisiin päinvastaisista syistä. Mies menee naimisiin saadakseen
asiat pysyvästi järjestykseen. Kun avioliitto on solmittu, miehen
projekti on päättynyt. Naisen projekti puolestaan vasta alkaa
avioliiton solmimisesta. Kaikkea pitää kehittää paremmaksi,
varsinkin aviomiestä. Miehen tehtävänä on ihailla vaimoaan ja
antaa tälle syytä pieneen tyytymättömyyteen, niin että naisella
on mitä kehittää.
Kun mä yritin ensin alussa kertoa sille mitä oikeasti ajattelin, se piti sitä teeskentelynä. Kun minä kannatin sukupuolten tasa-arvoa ja kotitöiden jakamista ja talousjätteiden kierrätystä ja lajittelua ja sitä, että vanhempainlomat pitäisi rahoittaa tasapuolisesti kaikilta työnantajilta, se väitti mua teeskentelijäksi. Minä muka yritin vain tehdä siihen vaikutuksen. En minä sen mielestä niistä asioista oikeasti mitään ymmärtänyt.
Nainen on tyytyväinen sitten, kun hän
voi ihailla miestään, kuten omien kätten työtä ihaillaan. ”Niin
kuin puutarhaa tai lapsia, tai nättiä sisustusta.”
Novellin lopussa Riston vaimo, joka
kaikesta päätellen on Ristoa koulutetumpi ja paremmassa
yhteiskunnallisessa asemassa, tulee etsiskelemään miestään.
Riston vanhalle ystävälle vaimo ei sano sanaakaan. Tämä
kohteliaisuuden puute viittaa siihen, että Ristoa ei ensimmäistä
kertaa haeta kotiin ryyppyseurasta.Voi hyvin kuvitella, että Riston
puheet kehitysprojektista ovat koettua elämää.
Esa Sariolan kirjojen henkilöille on
ominaista, että heillä on voimakkaita ja poliittisen korrektisuuden
vastaisia mielipiteitä, jotka he myös osaavat perustella selkeästi.
Joskus voi tuntua, että ideat tai teesit ohjaavat hänen
henkilöitään ja heistä tulee pelkästään aatteidensa
äänitorvia. Minua se ei sanottavasti haittaa. Olen ennenkin
sanonut, että en pidä pahana, jos minua valistetaan. On vain
mukavaa, että joskus teoksen henkilöiden ajatusmaailmaa ei tarvitse
arvailla. Osaan kyllä olla vakuuttumatta, jos en usko ääneen
ajattelijaa.
Sariolan teosten lukija muuten tekee
virheen, jos kuvittelee kirjailijan jakavan henkilöidensä aatteet.
Hänen teostensa kertojat ovat usein epäluotettavia, joskus suoraan
sanottuna harhaisia.
Puheenvuoro
Toimittaja Kirsti ja dokumentaristi
Veikko heräävät hotellihuoneessa yhdessä vietetyn yön jälkeen.
Siinä sitten pohditaan, olisiko suhteella jatkomahdollisuuksia.
Veikko on asunut kymmenen vuotta
Ruotsissa. Hänellä on myös ruotsalainen vaimo. Liitto natisee,
minkä voi tietenkin päätellä jo siitäkin, että Veikko ei herää
vaimonsa vieressä. Veikko tuntee, ettei vaimoa ole riittävästi
kiinnostanut hänen suomalainen taustansa. Vaimo ei ole edes
suostunut opettelemaan sanaakaan suomen kieltä.
Suomeen Veikon on nyt ajanut
eräänlainen koti-ikävä. Ruotsissa hän aina on tuntenut itsensä
ulkopuoliseksi, vieraaksi.
Kun ihminen on syntynyt ja kasvanut siinä maassa missä asuu, sillä on miljoona vihjettä enemmän kielessä ja kulttuurissa ja käytöstavoissa kuin muukalaisella. Kun ihminen puhuu tässä ja nyt, se puhuu samalla kaiken sen läpi, mitä on elämässään kokenut.
Kirstin mielestä se vieraus, jota
Veikko on kokenut Ruotsissa, on kaikkien naisten osa, asuivatpa he
missä hyvänsä. Novellin lopussa selväjärkinen ja reilu Kirsti
lähettää Veikon selvittämään asiansa vaimon kanssa.
Veikon dokumenttielokuvia on moitittu
kyynisiksi, mutta hän itse katsoo kuvanneensa maailmaa sellaisena
kuin se on. Kyynisyys on ollut kriitikkojen keksimä leimasin.
Tämän tai tuon kriitikon pitää saada kirjoittaa näyttävä juttu. Ja se näyttävä juttu tehdään niin, että korostetaan yhtä ainoata ulottuvuutta siitä teoksesta ja nostatetaan siitä kohu. Jos ei ne sitä korostusta löydä, ei ne tykkää koko jutusta.
Minulle tuli tätä lukiessani mieleen,
että Esa Sariola on luultavasti kokenut itse jotain tämänkaltaista.
Heti ensimmäisen romaaninsa (Rakas ystävä, 1985) jälkeen hänet
liitettiin ”pahuuden koulukuntaan”, johon kriitikkojen mielestä
kuului myös mm. Annika Idström. Tätä luonnehdintaa toisteltiin
tunnollisesti myöhempienkin Sariolan romaanien yhteydessä.
Kirjailijalle, joka kuvasi yhteiskunnan moraalista tilaa melko
laajasti, saattoi olla tuskastuttavaa tulla leimatuksi aina vain
”pahuuden” kuvaajaksi.
Pahuus on toki läsnä Sariolan
romaaneissa. Olen joskus suositellut hänen romaanejaan tuttaville
vertaamalla niitä suosittuihin nordic noir -dekkareihin. Ihmettelen,
miksi hänen trillerimäisesti rakennetut romaaninsa eivät ole
suositumpia. Minä luen niitä aika lailla samaan tarkemmin
määrittelemättömään henkisen epämukavuuden tarpeeseen, johon
monet nauttivat dekkareita.
Kaikki kunnolliset vaimot
Mies ja nainen kohtaavat hotellin
aulabaarissa. Kumpikin kertoo odottavansa puolisoaan. Keskustelu
syvenee nopeasti käsittelemään uskottomuutta. Mikä ajaa pettämään
puolisoa?
Kummallakin on ollut seikkailunsa,
naisella enemmän kuin miehellä. Nainen esittää yllättävän
teorian: kunnolliset vaimot käyvät vieraissa välttääkseen burn
outin, joka heitä uhkaa, koska he joutuvat uhrautumaan niin paljon.
He tekevät omat työnsä ja vielä kotityötkin. Kunnollinen vaimo
valitsee rakastajakseen Don Juanin, koska tämä ei yritä omistaa
naista. Nainen on vapaa lähtemään milloin tahtoo. Miehelle
syrjähypyt ovat sallittuja vasta, kun he hoitavat oman osansa
perheen kotitöistä.
Tämän tasa-arvopläjäyksen loppu on
aika hauska ja yllättävä, joten jätän sen kertomatta.
Puhtaalta pöydältä
Tässä novellissa Tuula ja Timo,
joilla on kummallakin takanaan kariutunut avioliitto ja useita
lyhyempiä suhteita, valmistavat yhdessä lampaankyljyksiä ja
nautiskelevat viiniä. Keskustellaan existä ja todetaan, että
mennyt on mennyttä – nyt aloitetaan puhtaalta pöydältä.
Se osoittautuu helpommin sanotuksi kuin
tehdyksi. Ihminen on pohjimmiltaan melkoisen irrationaalinen olento,
vaikka hän järkeilyyn pystyykin. Tässäkin novellissa Esa Sariola
muuten osoittaa, että hän ymmärtää oikein hyvin myös näitä
irrationaalisia impulsseja, jotka saattavat olla julkilausutuille
ideoille ja aatteille täysin vastakkaisia.
Mainittakoon tässä niille, jotka
eivät ehkä asiaa vielä tiedä, että Esa Sariola on
koulutukseltaan psykologi ja kirjoittanut myös tietoteoksia omalta
alaltaan.
Kokonaan pinnallinen
Entinen aviopari Timo ja Kaisa ovat
sopineet tapaamisen Akateemisen kahvilaan. Näyttää siltä, että
edellytykset uudelle yritykselle ovat olemassa, kunhan vältetään
liian syvää analysointia, ollaan vain kokonaaan pinnallisia ja
viedään mukaan vain hyvät ja onnistuneet asiat. Ei hullumpi ohje.
Tiedekin sen todistaa
Suuryrityksen miesjohtaja ja hänen
naisalaisensa kohtaavat ravintolassa. Heillä on takanaan suhde.
Firmassa on tulossa fuusio, josta nainen yrittää urkkia tietoja.
Taas puhutaan uskottomuudesta, tällä kertaa mies perustelee sen
luonnontieteellä ja simpanssien, gorilloiden ja ihmisten kivesten
koolla. Kumpikaan novellin henkilöistä ei saa sympatiapisteitä.
Keskustelu saa melko aggressiivisen
sävyn, niin kuin voi käydä, kun ihmistä on loukattu herkimmillä
alueillaan – rakkaudessa ja luottamuksessa.
Paras miekka
Tässä kolmiodraamassa Veeran firma
järjestää kesäjuhlat Pertin ja Veeran kesähuvilalla. Juhlaa
valmistelemaan lähtee Pertin ja Veeran lisäksi Matti, joka on
Veeran salainen nuorempi rakastaja. Miehet - aviomies ja rakastaja - jäävät maalle
kahdestaan.
Tässä novellissa leikitellään
hauskasti sillä, että miesten keskustelu ei missään vaiheessa
puutu suoraan heidän väliseensä jännitteeseen. Taidokkaasti rakennettu Hemingway-tyylinen novelli, kuitenkin ilman Papan machoilua.
Pertti siteeraa Kurosawan
samuraielokuvan viisautta: ”Paras miekka on sellainen, jota ei
koskaan paljasteta.” Tämä ohje muuten soveltunee myös novellin
kirjoittamiseen.
Miekkaansa paljastamatta Pertti saa
Matin näkemään ihmissuhteiden merkityksen uudella tavalla. Siinä
sivussa pelastuu parikin vaarassa ollutta parisuhdetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!