Tasa-arvoviikon jokeri - Esa Sariola: Ratkaisu kaikkeen

Esa Sariola, Ratkaisu kaikkeen: Keskusteluja. Otava 2008.

Luen mielelläni novelleja ja olisi mukava kirjoitella novellikokoelmista useamminkin tänne blogiin, mutta en ole löytänyt itseäni tyydyttävää lähestymistapaa. Pitäisikö kirjoittaa yhdestä tai kahdesta vaikutuksen tehneestä novellista? Vai kokoelman jokaisesta novellista vähäsen? Vai pelkästään kokoelman kantavasta teemasta?

Ehkä on parasta edetä niin kuin kulloinkin parhaalta tuntuu. Tässä kirjoituksessa kirjoitan hieman kokoelman jokaisesta novellista, kerron ainakin novellin lähtötilanteen.

Tässä seitsemän novellin kokoelmassa rakenteellisena ideana on se, että novellit muodostuvat pääosin miehen ja naisen käymistä keskusteluista; kahdessa novellissa keskustelijat ovat molemmat miehiä, mutta näissäkin on nainen hetken mukana. Varsin luontevasti keskustelut koskevat miehen ja naisen suhdetta. Tasa-arvostakin on kyse, vaikkakaan ei korulausein eikä ihanteiden kautta. Näissä novelleissa tasa-arvo syntyy oikeudesta omiin mielipiteisiin ja oikeudesta tulla kuulluksi.

Ratkaisu kaikkeen

Matti ja Risto tapaavat sattumalta ravintolassa. He ovat tutustuneet opiskeluaikana aikidoharrastuksen parissa mutta eivät ole pitäneet yhteyttä sen koommin. Aluksi kumpikin antaa omasta urakehityksestään ruusuisen kuvan, mutta pian osoittautuu, että Matin ”kouluttaminen ja artikkeleiden kirjoittaminen” merkitsee perhetyötä sosiaalityöntekijänä. Riston ”turva-alalla toimiminen” paljastuu portsarin hommiksi. Ravintolassa miehet nopeasti siirtyvät konjakin ja sikareiden pariin ja puhe kääntyy siihen, mitä nainen haluaa. Varsinkin Ristolla on tästä selvä teoria, ”ratkaisu kaikkeen”. Matti, ehkä jo ammattinsa vuoksi, on hyvä kuuntelija.

Riston mielestä mies ja nainen menevät naimisiin päinvastaisista syistä. Mies menee naimisiin saadakseen asiat pysyvästi järjestykseen. Kun avioliitto on solmittu, miehen projekti on päättynyt. Naisen projekti puolestaan vasta alkaa avioliiton solmimisesta. Kaikkea pitää kehittää paremmaksi, varsinkin aviomiestä. Miehen tehtävänä on ihailla vaimoaan ja antaa tälle syytä pieneen tyytymättömyyteen, niin että naisella on mitä kehittää.

Kun mä yritin ensin alussa kertoa sille mitä oikeasti ajattelin, se piti sitä teeskentelynä. Kun minä kannatin sukupuolten tasa-arvoa ja kotitöiden jakamista ja talousjätteiden kierrätystä ja lajittelua ja sitä, että vanhempainlomat pitäisi rahoittaa tasapuolisesti kaikilta työnantajilta, se väitti mua teeskentelijäksi. Minä muka yritin vain tehdä siihen vaikutuksen. En minä sen mielestä niistä asioista oikeasti mitään ymmärtänyt.

Nainen on tyytyväinen sitten, kun hän voi ihailla miestään, kuten omien kätten työtä ihaillaan. ”Niin kuin puutarhaa tai lapsia, tai nättiä sisustusta.”

Novellin lopussa Riston vaimo, joka kaikesta päätellen on Ristoa koulutetumpi ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa, tulee etsiskelemään miestään. Riston vanhalle ystävälle vaimo ei sano sanaakaan. Tämä kohteliaisuuden puute viittaa siihen, että Ristoa ei ensimmäistä kertaa haeta kotiin ryyppyseurasta.Voi hyvin kuvitella, että Riston puheet kehitysprojektista ovat koettua elämää.

Esa Sariolan kirjojen henkilöille on ominaista, että heillä on voimakkaita ja poliittisen korrektisuuden vastaisia mielipiteitä, jotka he myös osaavat perustella selkeästi. Joskus voi tuntua, että ideat tai teesit ohjaavat hänen henkilöitään ja heistä tulee pelkästään aatteidensa äänitorvia. Minua se ei sanottavasti haittaa. Olen ennenkin sanonut, että en pidä pahana, jos minua valistetaan. On vain mukavaa, että joskus teoksen henkilöiden ajatusmaailmaa ei tarvitse arvailla. Osaan kyllä olla vakuuttumatta, jos en usko ääneen ajattelijaa.

Sariolan teosten lukija muuten tekee virheen, jos kuvittelee kirjailijan jakavan henkilöidensä aatteet. Hänen teostensa kertojat ovat usein epäluotettavia, joskus suoraan sanottuna harhaisia.

Puheenvuoro

Toimittaja Kirsti ja dokumentaristi Veikko heräävät hotellihuoneessa yhdessä vietetyn yön jälkeen. Siinä sitten pohditaan, olisiko suhteella jatkomahdollisuuksia.

Veikko on asunut kymmenen vuotta Ruotsissa. Hänellä on myös ruotsalainen vaimo. Liitto natisee, minkä voi tietenkin päätellä jo siitäkin, että Veikko ei herää vaimonsa vieressä. Veikko tuntee, ettei vaimoa ole riittävästi kiinnostanut hänen suomalainen taustansa. Vaimo ei ole edes suostunut opettelemaan sanaakaan suomen kieltä.

Suomeen Veikon on nyt ajanut eräänlainen koti-ikävä. Ruotsissa hän aina on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, vieraaksi.

Kun ihminen on syntynyt ja kasvanut siinä maassa missä asuu, sillä on miljoona vihjettä enemmän kielessä ja kulttuurissa ja käytöstavoissa kuin muukalaisella. Kun ihminen puhuu tässä ja nyt, se puhuu samalla kaiken sen läpi, mitä on elämässään kokenut.

Kirstin mielestä se vieraus, jota Veikko on kokenut Ruotsissa, on kaikkien naisten osa, asuivatpa he missä hyvänsä. Novellin lopussa selväjärkinen ja reilu Kirsti lähettää Veikon selvittämään asiansa vaimon kanssa.

Veikon dokumenttielokuvia on moitittu kyynisiksi, mutta hän itse katsoo kuvanneensa maailmaa sellaisena kuin se on. Kyynisyys on ollut kriitikkojen keksimä leimasin.

Tämän tai tuon kriitikon pitää saada kirjoittaa näyttävä juttu. Ja se näyttävä juttu tehdään niin, että korostetaan yhtä ainoata ulottuvuutta siitä teoksesta ja nostatetaan siitä kohu. Jos ei ne sitä korostusta löydä, ei ne tykkää koko jutusta.

Minulle tuli tätä lukiessani mieleen, että Esa Sariola on luultavasti kokenut itse jotain tämänkaltaista. Heti ensimmäisen romaaninsa (Rakas ystävä, 1985) jälkeen hänet liitettiin ”pahuuden koulukuntaan”, johon kriitikkojen mielestä kuului myös mm. Annika Idström. Tätä luonnehdintaa toisteltiin tunnollisesti myöhempienkin Sariolan romaanien yhteydessä. Kirjailijalle, joka kuvasi yhteiskunnan moraalista tilaa melko laajasti, saattoi olla tuskastuttavaa tulla leimatuksi aina vain ”pahuuden” kuvaajaksi.

Pahuus on toki läsnä Sariolan romaaneissa. Olen joskus suositellut hänen romaanejaan tuttaville vertaamalla niitä suosittuihin nordic noir -dekkareihin. Ihmettelen, miksi hänen trillerimäisesti rakennetut romaaninsa eivät ole suositumpia. Minä luen niitä aika lailla samaan tarkemmin määrittelemättömään henkisen epämukavuuden tarpeeseen, johon monet nauttivat dekkareita.

Kaikki kunnolliset vaimot

Mies ja nainen kohtaavat hotellin aulabaarissa. Kumpikin kertoo odottavansa puolisoaan. Keskustelu syvenee nopeasti käsittelemään uskottomuutta. Mikä ajaa pettämään puolisoa?

Kummallakin on ollut seikkailunsa, naisella enemmän kuin miehellä. Nainen esittää yllättävän teorian: kunnolliset vaimot käyvät vieraissa välttääkseen burn outin, joka heitä uhkaa, koska he joutuvat uhrautumaan niin paljon. He tekevät omat työnsä ja vielä kotityötkin. Kunnollinen vaimo valitsee rakastajakseen Don Juanin, koska tämä ei yritä omistaa naista. Nainen on vapaa lähtemään milloin tahtoo. Miehelle syrjähypyt ovat sallittuja vasta, kun he hoitavat oman osansa perheen kotitöistä.

Tämän tasa-arvopläjäyksen loppu on aika hauska ja yllättävä, joten jätän sen kertomatta.

Puhtaalta pöydältä

Tässä novellissa Tuula ja Timo, joilla on kummallakin takanaan kariutunut avioliitto ja useita lyhyempiä suhteita, valmistavat yhdessä lampaankyljyksiä ja nautiskelevat viiniä. Keskustellaan existä ja todetaan, että mennyt on mennyttä – nyt aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Se osoittautuu helpommin sanotuksi kuin tehdyksi. Ihminen on pohjimmiltaan melkoisen irrationaalinen olento, vaikka hän järkeilyyn pystyykin. Tässäkin novellissa Esa Sariola muuten osoittaa, että hän ymmärtää oikein hyvin myös näitä irrationaalisia impulsseja, jotka saattavat olla julkilausutuille ideoille ja aatteille täysin vastakkaisia.

Mainittakoon tässä niille, jotka eivät ehkä asiaa vielä tiedä, että Esa Sariola on koulutukseltaan psykologi ja kirjoittanut myös tietoteoksia omalta alaltaan.

Kokonaan pinnallinen

Entinen aviopari Timo ja Kaisa ovat sopineet tapaamisen Akateemisen kahvilaan. Näyttää siltä, että edellytykset uudelle yritykselle ovat olemassa, kunhan vältetään liian syvää analysointia, ollaan vain kokonaaan pinnallisia ja viedään mukaan vain hyvät ja onnistuneet asiat. Ei hullumpi ohje.

Tiedekin sen todistaa

Suuryrityksen miesjohtaja ja hänen naisalaisensa kohtaavat ravintolassa. Heillä on takanaan suhde. Firmassa on tulossa fuusio, josta nainen yrittää urkkia tietoja. Taas puhutaan uskottomuudesta, tällä kertaa mies perustelee sen luonnontieteellä ja simpanssien, gorilloiden ja ihmisten kivesten koolla. Kumpikaan novellin henkilöistä ei saa sympatiapisteitä.

Keskustelu saa melko aggressiivisen sävyn, niin kuin voi käydä, kun ihmistä on loukattu herkimmillä alueillaan – rakkaudessa ja luottamuksessa.

Paras miekka

Tässä kolmiodraamassa Veeran firma järjestää kesäjuhlat Pertin ja Veeran kesähuvilalla. Juhlaa valmistelemaan lähtee Pertin ja Veeran lisäksi Matti, joka on Veeran salainen nuorempi rakastaja. Miehet - aviomies ja rakastaja - jäävät maalle kahdestaan.

Tässä novellissa leikitellään hauskasti sillä, että miesten keskustelu ei missään vaiheessa puutu suoraan heidän väliseensä jännitteeseen. Taidokkaasti rakennettu Hemingway-tyylinen novelli, kuitenkin ilman Papan machoilua.

Pertti siteeraa Kurosawan samuraielokuvan viisautta: ”Paras miekka on sellainen, jota ei koskaan paljasteta.” Tämä ohje muuten soveltunee myös novellin kirjoittamiseen.

Miekkaansa paljastamatta Pertti saa Matin näkemään ihmissuhteiden merkityksen uudella tavalla. Siinä sivussa pelastuu parikin vaarassa ollutta parisuhdetta.