V. Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me

V. Soldan-Brofeldt, Merimajamme ja me. WSOY 1930.

Yksi menneen kesän viehättävimmistä lukukokemuksista oli tämä Venny Soldan-Brofeldtin muisteluteos. Sen arvoa minulle lisää se, että se on yksi kirjoista, joka jäi minulle vanhempieni kirjastosta, joka tänä kesänä tyhjennettiin ja päästettiin hajoamaan maailmalle antikvariaatin, kierrätyksen ja ikävä kyllä kaatopaikankin kautta.

Päästetäänpä heti kirjailija itse kertomaan, mistä kirjassa on kysymys:

Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho - kirjailija, minä - maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme.

Vuonna 1908 taidemaalari ja kirjailija vuokrasivat Suomenlahteen Tvärminnessä työntyvän Väli-Toskan niemen viideksikymmeneksi vuodeksi 40 markan vuosimaksusta. (Nykyrahassa summa vastaa noin 160 euroa.) Tuusulan Ahola oli Vennyn mielestä kesäisin liian levoton paikka: kuvataiteilijan paras työskentelyaika kului "kaikenlaiseen muuhun hommaan"; Juhani, intohimoinen kalamies, oli puolestaan saanut tarpeekseen Tuusulanjärven liejulta maistuvista kesäkaloista.

Heti ensimmäisenä kesänä Toskaan piti saada asumus: Venny suunnitteli rakennuksen, teknisissä yksityiskohdissa auttoi naapurin mestari Wennerqvist, joka "osasi, kuten kaikki miehet täällä saaristossa, jonkin verran joka ammattia." Itse rakennustyön hoiti suurimmaksi osaksi Venny poikineen. Mukana oli myös Vennyn sisaren pikkuinen Nisse-poika sekä kuusitoistavuotias ruotsalainen Alfred, jonka varsinainen tehtävä oli opettaa pojille ruotsia mutta jonka voimista oli suuri apu nostamisessa ja kantamisessa. Rakennustöiden alkaessa kirjailija Aho pakkasi kalavehkeensä ja katosi Viitasaarelle Huopanankosken taimenia narraamaan.

Kirjan kuvaus tämän taiteellisen hippi-perhekunnan puuhista on herkullinen. Venny innostuu helposti ja saa muutkin mukaansa projekteihinsa, oltiinpa sitten rakennuspuuhissa, kalastamassa tai saariretkillä. Hän on aina valmis opettelemaan uusia kädentaitoja; kirjan mittaan hänestä tulee muun muassa kelpo kaivontekijä ja verkonpaikkaaja. Savolaisen kotiapulaisen Hilman kanssa hän myös kantaa vastuun perheen ruoka- ja vaatehuollosta. Vaatehuoltoa tosin on vain nimeksi: perhe antaa auringon paistaa paljaaseen nahkaan. Naturismista ei tehdä suurta numeroa; se nyt vain on kätevää ja huoletonta. Terveellisenäkin sitä vielä tuohon aikaan pidettiin, kun ihosyövän vaaroista ei vielä tiedetty.

Samalla luontevalla tavalla perhe harrastaa luonnonsuojelua: puita ei kaadeta rakennuksen tieltä ja lähellä olevat oksat ja pensaat sidotaan syrjään, jotteivät ne vioittuisi rakennustyön aikana. Aluksi edes kuivia oksia ei saanut katkoa polttopuiksi, vaan luotettiin siihen, että meri kyllä lahjoittaa tarvittavan. Niin kuin yleensä lahjoittikin.

Meren läheisyys ja asumuksen sijainti niemellä tekee säätilan tarkkailusta tärkeän harrastuksen. Se ei ole vain joutilaiden puheenaihe. Tuulen suunnalla on suuri vaikutus lämpötilaan ja meren antimiin, siihen mitä voi ja kannattaa kulloinkin tehdä.

Huonekalut rakennettiin itse "Toskan tyyliin". Hiomatonta raakapuuta, liitokset ilman loveamisia tai tappeja, nauloilla vain kasaan. Vankka ja yksinkertainen oli ihanteena. Kaikesta selvitään, kun yhdessä tehdään, ja kaikkeen itse tehtyyn ollaan tyytyväisiä. Venny ei koskaan valita mistään.

Silloin kun ei ole kalaretkillä tai näprää perhojensa kanssa, Juhani Aho myhäilee taustalla, kirjoittaa keinutuolissa - lempipaikassaan -  ja lueskelee ranskalaisia romaaneja. Alati ympärillä puuhasteleva perhe saa Ahon kaipaamaan nuoruuden haavettaan, "erakkomajaa", jossa hän voisi yksin ja rauhassa työskennellä.

Täyttäessään 50 vuotta vuonna 1911 Juhani Aho sai rahalahjoituksen, jolla "erakkomaja" voitiin Toskaan rakentaa. Siitä tuli loppujen lopuksi oikea kivitalo, paljon isompi kuin raakalautahökkeli, jossa muu perhe asusti.

Myöhemmin myös Venny sai Toskaan oman pienen ateljeerakennuksen. Voi  onnea! Oma huone, josta Virginia Woolfkin kirjoitti. Vennyn onnentäyteisessä kuvauksessa on pohjalla naistaiteilijan riipaiseva osa: oman työn ohella on ainakin hieman seurattava, pärjääkö perhe varmasti. Kaiken onnen keskellä on epäilys oman työn arvosta. Nuo surulliset lainausmerkit!

Rauhoitettu kammio, jossa voi asua ja jossa työ ja siihen kuuluvat välineet on keskitetty yhteen pieneen alaan, ja ulkomaailma kaukana ajatuspiiristä. Ei sentään liian kaukana - oven kynnykseltä näkee kyllä muut majat puiden takaa ja kuulee, jos tahtoo kuulla, astioiden kilisevän, kun Himmu kattaa pöydän pikku majan edustalla - tahi kun siellä vesi alkaa kiehua hellalla, ja pannun kansi helistä. Voi levätä, jos haluaa, tehdä työtä samaten, lukea tai kirjoittaa - päivä on pitkä - ja siellä ollessa on varma, että "maalaus" ei ole kenenkään tiellä.

Sisällissodan jälkeen vuonna 1918 ruoka oli vähissä koko maassa. Leipä oli kortilla, jauhoista pulaa. Lantuista keiteltiin soppaa. Yllättävää kyllä puutteen kuvaus nostaa vastustamattomasti hymyn huulille, sillä niin mainion kuvan kirja antaa melko tarkasti sadan vuoden takaisesta Helsingistä:

Meillä Toskassa elettiin verrattain hyvin, koska meidän oli onnistunut saada säkillinen perunoita ystävien avulla Hämeestä asti. Sitäpaitsi, koska "hätä keinon keksii", olimme Helsingissä hankkineet lehmän, pitäneet sen talven yli Kaivopuistossa, vaihtaneet tauluja heiniin, ruokkineet sitä keväällä Esplanaadilta leikatulla ruoholla, ja kun kesä tuli lähdimme lehminemme laivalla Toskaan. 

Kirjassa on kaunis, hieman surumielinen sävy: ikääntynyt Venny siinä muistelee voimien ajan kadotettua paratiisia. Kirja on kuvitettu Vennyn piirroksin ja valokuvin. Ihana kesäkirja!

----------------------------------------------------------------------------------------------------
Blogini on kituutellut viime kuukaudet säästöliekillä. Prosperon saari - tämä rivitaloasuntomme - on täyttynyt laminaatti- ja vinyylipinoilla, tapettirullilla, liisteri- ja maalipurkeilla, työkaluilla. Keittiön kaapit on yhtä lukuun ottamatta purettu. Uutta keittiötä ryhdytään asentamaan ensi viikolla. Sitten ovat saneerausvuorossa sauna ja kylpyhuoneet. Lopuksi uusitaan portaikko. Ammattilaisten tehdessä vaativat työt yritän puolisoni kanssa purkaa ja rakentaa helpompia kohteita. Muun muassa joka ikinen kirja on siirrettävä remontin kuluessa toiseen paikkaan. Hyvä tilaisuus inventaarioon ja kaksoiskappaleiden poistoon. Kunhan tästä selvitään - ehkä joulun tietämillä - kirjajuttuja tulee toivottavasti tiuhempaan. Lukeminen jatkuu!

Diane Williams: Fine, Fine, Fine, Fine, Fine

Diane Williams, Fine, Fine, Fine, Fine, Fine. CB editions 2016.

Diane Williams on amerikkalainen lyhyeen - hyvin lyhyeen - proosaan keskittynyt oman tiensä kulkija. Vertauskohtia hänen tinkimättömän omaperäiselle tuotannolleen on vaikea keksiä ainakaan proosakirjallisuudesta. Williamsin hengenheimolaisia olisikin ehkä syytä etsiä runoilijoiden joukosta.

Williamsin proosa on niin todenmukaista ja rehellistä ja tarkkaa, että se synnyttää surrealistisen vaikutelman. Novelleissaan Williams toistuvasti osoittaa ristiriidan sen välillä mitä meidän odotetaan havaitsevan ja tuntevan, ja sen mitä me todellisuudessa havaitsemme ja tunnemme. Hän myös ilmaisee tämän ristiriidan täysin suoraan:

I must say that our behavior is continually under review and any one error alters our prestige, but there'll be none of that lifting up mine eyes unto the hills. (Kursivointi kirjailijan.)

Williamsin rehellisyys johtaa usein kieltolauseisiin, joissa todetaan, mitä kertoja tai muut novellien henkilöt eivät tunne tai näe. Tekstiin syntyy tästä omalaatuinen nykivä vaikutelma. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että havainnoijan tulkinta voi muuttua kesken tekstin ja teksti ikään kuin koko ajan korjaa itse itseään. Se mikä ensin oli kaniini korvat pystyssä, onkin seuraavassa hetkessä roskapussi, jonka henkselit on solmittu. Surrealismi on äärimmäistä realismia: jos pystyisimme (ja uskaltautuisimme) tutkimaan ilman ennakko-odotuksia  toisiamme, itseämme, ajatuksiamme ja havaintojamme, huomaisimme millaisesta sekalaisesta silpusta ja epäloogisuuksien röykkiöstä meidän muka niin johdonmukaiset persoonallisuutemme koostuvat.

Novelli People of the Week alkaa henkilöiden esittelyllä, joka muistuttaa tilannetta, jossa seuraamme vierestä ventovieraitten keskustelua ja yritämme saada käsityksen henkilöiden suhteista. Samalla tämä katkelma kertoo, kuinka tarkkakorvaisesti Williams tallentaa todellisen keskustelun omituisuuksia:

'She just can't hop over the ocean. She has small children,' Petra said.
'I didn't think you even knew what Ethelind looked like.'
'I saw her up front. I thought you saw her. Let's go see Tim.'
'I don't want to see Tim. Why would I want to see Tim? Who is Anita? I want to thank Anita.'
'Dale, is that you?' a woman called. It was Tim who turned, thinking that someone had mistaken him for Dale.

Ehkä kolmen tai neljän lukukerran jälkeen tämän ihmisjoukon banaali ihmissuhdedraama tuntui hieman avautuvan. Loppusanoissaan novellin kertoja hämmästellen paljastaa, ettei näilläkään ihmisillä kovin suurta merkitystä ole muille kuin ehkä itselleen:

These are people who, owing to curious regularities, maintain high, trusted positions. They have acquired love, wealth, and fame, but they don't think they've gotten enough reward for all that.

Diane Williamsin novellit vaativat lukijalta keskittymistä. Assosiaatiot hypähtelevät yllättäviin suuntiin ja jos ei ole tarkkana, putoaa kokonaan kärryiltä eikä tekstistä saa irti mitään. Usein kannattaa lukea novelli heti perään uudestaan. Se ei ole hankalaa, sillä novellit ovat pisimmilläänkin vain parin kolmen sivun mittaisia.

Useimmat novellit on kerrottu minämuodossa ja niistä saa hyvin henkilökohtaisen vaikutelman. Kirjailija ei epäröi astua esiin kommentoimaan kuvaamiaan tapahtumia niin halutessaan. Tästä  syntyy usein humoristinen vaikutelma. Novelli Head of the Big Man kertoo juhlallisessa me-muodossa dramaattisen sukutarinan, jonka traagiset käänteet muuttuvat Williamsin käsissä kutkuttavan koomisiksi. Viimeisessä kappaleessa kirjailija tuntuu astuvan verhon takaa esiin omassa persoonassaan, näyttävän pitkää nenää lukijalle ja kertovan, mitä on luvassa, kun hänen kelkkaansa lähtee:

Young farmers and rural characters, obstetrical nurses, scholars, clergy - all the rest! - will have their great hopes realized more often than not - unless I decide to tell their stories.

Williams rikkoo melkein kaikki kirjoittamisen kirjoittamattomat säännöt. Hän kulkee aivan eri suuntaan kuin odotamme ja paljastaa näin, kuinka sovinnainen meidän käsityksemme kirjallisesta kerronnasta pohjimmiltaan on. Pari lausetason esimerkkiä vaikkapa Living Deluxe -novellista.  Kertoja toteaa: "Hän aivasti uudelleen vielä epäsiistimmin ja se toi mieleeni vitsin." Vitsiä ei kerrota eikä aiheeseen palata! Hieman myöhemmin: "Hyvä on. Vein perheeltäni satatuhatta dollaria - sanotaan viisikymmentätuhatta. Sanotaan kolme miljoonaa. Se oli kolmekymmentäviisituhatta! - neljäkymmentä. Se oli kaksisataa dollaria." Odotamme määrältään nousevaa tai laskevaa summaa, emme tätä sattumanvaraista poukkoilua. Minusta tämä oli joka tapauksessa erittäin huvittavaa.

Novellikokoelman nimi Fine, Fine, Fine, Fine, Fine on peräisin novellista nimeltä A Little Bottle of Tears. Siinä kaksi pariskuntaa yrittää käydä rauhallista ja järkevää keskustelua tilanteessa, jossa toisen avioparin miehellä on ollut suhde toisen parin naisen kanssa. Kukapa ei olisi joskus ollut mukana keskustelussa, jossa yksi osapuoli sanoo hysteriaa lähenevällä intonaatiolla: Joo, joo, joo, joo, joo! ja kaikki tietävät, että mikään ei ole joo vaan pikemminkin ei.

You find yourself in a situation where you have agreed, agreed, agreed, agreed and you realize this is not such a good agreement.

Mikäli kokeellinen nykyproosa kiinnostaa, Diane Williams on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija.

Klas Östergren: Twist

Klas Östergren, Twist. Siltala 2016. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta (2014) suomentanut Hanna Tarkka.

Oletko Tukholman Sergelin torilla koskaan ajatellut olevasi suuren humanistisen hankkeen ytimessä?

Porvariston suuruusunelmia ennen kuvastaneet koreat ornamentit, muurinsakarat ja tornit korvasi nyt brutaali yksinkertaisuus, uudenlainen suora muotokieli, joka ei yrittänytkään olla muuta kuin mitä se oli: samanlaista kaikkien silmissä. Rakennustaide, joka halusi hahmotella tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan käyttämällä materiaaleja, jotka hupaisaa kyllä mielletään yleensä kylmiksi ja koviksi: terästä, lasia, betonia. Tämä oli ruotsalaisen rakennustaiteen versio vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä.

Tukholman keskustan ja Norrmalmin alueen valtavat rakennushankkeet 1960- ja 1970-luvuilla ovat taustana tälle Klas Östergrenin polveilevalle romaanille, joka yhdistää sukupolvikuvaukseen trillerin ja vakoilutarinan aineksia. 1960-luvulla opportunistinen liikemies Sigge Backlund huomaa tilaisuutensa tulleen: hän lahjoo ja keinottelee itsensä rakennusbisneksen ytimeen, tulee petetyksi, katkeroituu, muuttaa Berliiniin ja ryhtyy vakoilijaksi.

Siggen mukana hämäräpuuhissa kulkee hänen tyttärensä Anne-Marie, joka jo pikkutyttönä kuljettaa lahjusrahaa pienissä muovisissa työkalupakeissa Siggen "asiakkaille". Anne-Marien luonne koulitaan jo pienestä pitäen kätkemään, piilottamaan, salaamaan. Voi vain kuvitella, mitä lapsen todellisuuskäsitykselle tekee se, että hän saa tuon tuosta kuulla isältään: "Me emme ole oikeasti täällä."

Romaani liikkuu useassa eri aikatasossa 1960-luvun lopulta 2010-luvulle. Romaanin minäkertoja, kohtalaisen hyvin menestynyt näytelmäkirjailija, muistelee omaa menneisyyttään ja yrittää samalla selvittää Sigge ja Anne-Marie Backlundin vaiheita eri vuosikymmeninä. Romaani kurkottaa myös kauemmas menneisyyteen: kertoja tutkii 1700-luvun lopulla eläneen teatterimiehen, Lewenhagenin, elämänvaiheita pientä kirjaa varten. Lewenhagen on yksi Twist-romaanin monista "kolmikasvoisista", ristiriitaisista, henkilöistä. Samanlaisia ovat myös Sigge Backlund ja kertoja itse.

Romaani lähtee liikkelle Anne-Marie Backlundin muistotilaisuudesta. Nainen, jonka läsnäolijat ovat oppineet tuntemaan myös nimillä Ami, Anna ja Annie, on elänyt viimeiset vuotensa ainakin päältä katsoen onnellista porvarillista elämää itseään vanhemman varakkaan yrittäjämiehensä kanssa. Nyt hän on menehtynyt parantumattomaan sairauteen ja hänen leskensä on käynnistämässä Anne-Marien muistolle omistettua naisten turvakotiprojektia.

Anne-Marien persoona ei jätä rauhaan romaanin kertojaa, joka on tutustunut - ja rakastunut - "Amiin" jo 60-luvun lopulla kesälomalla saaristossa, kun molemmat olivat vielä lapsia. Saariston kesä ja kalaretket on kuvattu nostalgisen lempeästi. Lapsuuden kesissä moraalista vankkumattomuutta edustaa kertojan suomalaissyntyinen isä, joka yhden saunaillan aikana saa selville koko keinottelu- ja korruptiokuvion ja sanoutuu siitä jyrkästi irti. Isä varoittaa poikaansakin huonosta seurasta - turhaan. Samoin kuin poika kalastaa silakoita, kalastavat miljonääri-Bob ja Sigge ihmisiä.

Amin ja kertojan seurustelu jatkui hetken Tukholmassa yhteisillä elokuvakäynneillä, mutta katkesi, kun Ami muutti isänsä kanssa Berliiniin. Uudelleen suhde heräsi 1980-luvun lopulla Tukholmassa ja johti melkein avioitumiseen tai ainakin yhteisen lapsen hankkimiseen. Melkein, ei kuitenkaan aivan. Suhteen kariutumisen syyt avautuvat kertojalle vähitellen.

Menneisyyden penkominen on melko turhauttavaa puuhaa: uudet löydöt muuttavat käsitystä tapahtumista ja "totuus" karkaa aina vain kauemmaksi. Romaanin nimi antaa vihjeen kertojan toivottomasta yrityksestä:

Twist oli toisenlaista kuin mikään tanssi. Siinä ei ollut askelia, vartalo vääntyili ja taipuili kuin koukussa kiemurteleva mato, ja kun kappale loppui, oltiin hiestä märkiä ja täysin tyhjiä ilman että oli oikeastaan edes liikuttu minnekään.

En ryhdy tarkemmin selvittelemään romaanin juonta ja mittavaa henkilögalleriaa. Mukana on rakennusbisneksen ja vakoilun lisäksi muun muassa teatterimaailmaa, 70-luvun vasemmistoradikalismia ja Itämeren kaasuputkihankkeita. Varsin viihdyttävän ja lukemaan houkuttavan paketin Klas Östergren on käärinyt kokoon.

Romaani kertoo vakuuttavasti korruption ja petosten houkutuksesta. Yritin lukea rivien välistä, mikä suojaisi ihmistä tältä pahuudelta, johon Sigge Backlundin sanoin on "helppoa luiskahtaa mukaan". Ilmeisesti ainakin aidot tunnesiteet ihmisiin ovat hyväksi. Yhden vastauksen antaa Sigge itse pohtiessaan, miksi juuri kertoja voi välttää korruptoijien verkot:

"Porukan täytyy toimia kentällä. Eikä saa oikutella. Ei ajatella tai tuntea niin kovin paljon. Siinä voi olla sinun kapea onnesi. Että sinä olet aivan liian monimutkainen."

Pessimistisesti romaani kuitenkin samalla muistuttaa Sergelin torin ympäristöstä. Auttoivatko ornamentit ja monimutkaisuus vanhoja taloja säilymään?

Romaanin oivaltavan kansikuvan on suunnitellut Mika Tuominen. Pelikorttimainen asettelu muistuttaa  raha- ja valtapeleistä, joihin romaanin henkilöt ovat uppoutuneet. Naishahmon häilyvyys kuvastaa Anne-Marien persoonaa ja myös sitä, kuinka mahdotonta on saada menneisyyden kuvaa ehjäksi.

Deborah Eisenbergin novelleja

Deborah Eisenberg, Transactions in a Foreign Currency. Faber and Faber 1987. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1986.
Deborah Eisenberg, All Around Atlantis. Granta Books 1997.

Muutama vuosi sitten luin jännittävän nimen ja, kyllä vaan, kansikuvan houkuttelemana Deborah Eisenbergin novellikokoelman Twilight of the Superheroes (2006). Sen kertomukset käsittelivät mielenkiintoisella, epäsuoralla tavalla sitä, kuinka vuoden 2001 terrori-iskut olivat vaikuttaneet ilmapiiriin Yhdysvalloissa. Muistan mielessäni verranneeni Eisenbergin novelleja arvostamani Alice Munron tuotantoon. Molemmilla on mielestäni kyky pakata kolmenkymmenen sivun tarinaan kokonaisen romaanin verran sisältöä, ajatuksia ja sävyjä. Sekä Munro että Eisenberg ovat myös keskittyneet lähes täysin novellimuotoon omassa tuotannossaan.

Tällä kertaa luin Eisenbergin ensimmäisen ja kolmannen novellikokoelman. Ne eivät yllä tuon Twilight of the Superheroes -kokoelman tasolle, mutta tarjosivat kuitenkin useita nautittavia novelleja. Molemmissa nyt lukemissani kokoelmissa on seitsemän novellia. Seitsemän - täydellisyyden luku - sekulaarin kirjailijan hienovarainen kumarrus juutalaiselle perhetaustalleen?

Näissä kahdessa kokoelmassa näkyy myös, kuinka kirjailijan keinovalikoima ja varmuus ovat kasvaneet kokoelmasta toiseen. Ensimmäisen kokoelman kaikissa novelleissa on naispuolinen minäkertoja. Heidän ikänsä vaihtelee teini-ikäisestä noin 40-vuotiaaseen. Jälkimmäisen kokoelman kerrontanäkökulmassa on enemmän vaihtelua ja keskushenkilöiden ikähaitari on venynyt kattamaan lapsuuden ja vanhuuden. Ensimmäisen kokoelman useissa novelleissa on loppupuolella kappale, jossa teema hiotaan kirkkaaksi (Eisenberg on sen verran moniselitteinen kirjoittaja, että ei sorru vääntämään rautalangasta). Jälkimmäinen kokoelma luottaa myös hienovaraisempiin vihjeisiin: kertomuksen tunnelmaan, epätäydellisiin, hapuileviin vuorosanoihin, fragmenttien voimaan.

Transactions in a Foreign Currency -kokoelman ensimmäinen novelli Flotsam nostaa heti pintaan pari keskeistä Eisenbergin teemaa. Elämä on sattumanvaraista; epätodennäköisyyskin on väistämätön osa elämää. Ihmisen elämän merkitys rakentuu sälästä.

Everything seemed to change on that one day, but really, I think, things had been changing and changing over the course of many previous days, and perhaps what eventually appears to be information always appears at first to be just flotsam, meaningless fragments, until enough flotsam accretes to manifest, when one notices it, a construction.

Kyky katsoa totuutta silmiin on tärkeää. Miksi? Eisenberg ei sano suoraan, mutta minä käytän uskonnollista termiä: totuus pelastaa, vapauttaa. Usein Eisenbergin novelleissa ainoa tapa saavuttaa itsetuntemus on nähdä itsensä toisen ihmisen silmin.

Flotsam-novelli on myös hyvä muistutus siitä, että kertojaminään pitää suhtautua varauksin: hän voi hyvinkin olla väärässä havainnoissaan ja omaa elämäänsä arvioidessaan. Heikko itsetunto on tehnyt Charlottesta ikävän ihmisen, joka yrittää elää toisten ihmisten odotusten mukaan. Novellin aikana hän oppii epämiellyttävän totuuden itsestään.

What It Was Like, Seeing Chris -novellin teini-ikäisellä kertojalla Laurelilla on konkreettisesti vikaa silmissään. Näkemisen vaikeus on myös symbolinen. Novellissa Laurel oppii ymmärtämään oman peruuttamattoman yksilöllisyytensä; lopussa hän "valaistuu" ja silmätkin paranevat - perusteet on esitetty novellissa niin vakuuttavasti, että osoitteleva loppuratkaisu ei tunnu kiusalliselta. Kertojan iän huomioon ottaen voi myös ajatella, että Laurel valaistuu vielä myöhemmin lisää.

Useissa kokoelman novelleissa on pinnan alla koominen väreily. Se syntyy siitä, että minäkertoja katselee taaksepäin entistä minäänsä, joka ei vielä ole oivaltanut jotain tärkeää ja siksi toimii tai puhuu huvittavalla tavalla. Ne novellit, joista tämä ajallinen ero puuttuu, joissa kertoja siis kertoo juuri nyt tapahtuvista asioista (A Lesson in Traveling Light ja Days), ovat totisempia, reportaasin omaisia, eivätkä oikein sytyttäneet minua.

Flotsam-novellin ohella pidin eniten kokoelman niminovellista Transactions in a Foreign Currency sekä novellista Broken Glass. Transactions-novellissa kertojaminä pääsee jälleen selvyyteen omasta elämäntilanteestaan ja ymmärtää, että vapaus jää totuuden varjoon: ihmiset ovat vapaita vain siinä määrin kuin tunnistavat elämänsä rajat.

Broken Glass viittaa jo eteenpäin Eisenbergin tuotannossa. Novellin kertoja on 34-vuotias yhdysvaltalainen nainen, joka äitinsä kuoleman jälkeen on tullut johonkin nimeämättömään Latinalaisen Amerikan maahan kokoamaan elämäänsä uudelleen. Hän näkee maanmiestensä ja -naistensa elämän tyhjyyden tropiikissa ja heidän harjoittamansa kulttuurisen hyväksikäytön. Tässäkin novellissa elämän merkityksen  - tai merkityksettömyyden - muodostuminen sattumanvaraisesta on keskeinen teema. Näin kauniin kuvan Eisenberg siitä tällä kertaa muodostaa:

It seemed that one simply ate any fruit at hand, scattering the seeds about carelessly and then years later found oneself walled in by the growth.

Väli-Amerikka tulee tärkeäksi tapahtumapaikaksi Eisenbergin kolmannessa novellikokoelmassa All Aroud Atlantis. Myös toisen kulttuurin hyväksikäyttö selvästi vaivaa kirjailijaa. Kirjailija, joka kuvaa Meksikoa tai Väli-Amerikkaa, ei helposti voi ohittaa D. H. Lawrencen vaikutusta. Olin huomaavinani viittauksia Lawrencen tuotantoon useissa kokoelman novelleissa. Lawrencen "tummat jumalat" pulpahtavat esille esimerkiksi novellissa Across the Lake, jossa myös väkivallan vaara ja eroottinen houkutus yhdistyvät lawrencelaisella tavalla. Someone to Talk To -novellissa päähenkilö on muusikko nimeltä Aaron (viittaus Lawrencen Aaron's Rod -romaaniin), jolla on varakkaan tyttöystävän jättämä kissa nimeltä Lady Chatterley ja joka pelkää otteensa menettämistä, köyhyyttä ja osattomuutta. Ehkä sorrun taas minulle luonteenomaiseen ylitulkintaan, mutta mielestäni myös novellin nimi The Girl Who Left Her Sock on the Floor on parodinen viittaus Lawrencen pienoisromaaneihin The Woman who Rode Away ja The Man who Died.

Kuten jo aiemmin vihjasin All Around Atlantis on kielellisesti ja kerronnallisesti selvästi rikkaampi kuin Transactions-kokoelma. Kerronta on sirpaleisempaa ja vaatii lukijalta enemmän tarkkaavaisuutta. Toisaalta se myös tuottaa palkitsevia oivalluksia. Eisenberg myös luo kerronnallisia jännitteitä uusilla tavoilla: The Girl Who Left Her Sock on the Floor on juoneltaan jännittävä tarina, joka lopussa vetäisee maton lukijan jalkojen alta. Mitä todella tapahtui? Mikä oli mielikuvitusta?

Tässä kokoelmassa pidin kovasti - luultavasti oman ikäni vuoksi - novellista Tlaloc's Paradise, joka käsittelee iäkkään Meksikossa asuvan yhdysvaltalaisnaisen elämäntilannetta. Meksikossa asuvien yhdysvaltalaisten taiteilijoiden ja keräilijöiden avant garde -yhteisö on hajonnut: osa on muuttanut takaisin pohjoiseen, osa kuollut. Jean on jäänyt jäljelle miehensä Leon kanssa. Ympäröivän luonnon kauneus tuottaa yhä suurta tyydytystä. Nyt Leo on joutunut sairaalaan tutkimuksiin. Jean pelkää Leon kuolevan ja jättävän hänet yksin. Punapukuiset lesket kylän aukiolla kummittelevat hänen mielessään. Satunnaiselle nuorelle vierailijalle, Markille, Jean puhuu paljon kertomatta kuitenkaan niistä asioista, jotka todella askarruttavat häntä. Kaunis, vähäeleinen novelli, sivumääräänsä suurempi.

Novellissa Rosie Gets a Soul melkein 30-vuotias Rosie jättää huumeet ja diileripoikaystävänsä ja aloittaa uran koristetaiteilijana. Taiteilijaystävä Jamie opettaa hänelle alan alkeet. Rosie on aluksi sitä mieltä, että ei osaa maalata riittävän hyvin.

"You think anyone can do it because you can do it," Rosie said.
"Wrong," Jamie said. "I think anyone can do it because anyone can do it. Especially the easy parts, which I'm going to show you, foolproofily, how to do. Look, how do you think people get to be able to do a thing? First they pretend they can do it, and then they do it, and then they can do it."

Tuo yllä oleva keskustelu oli ihan pakko lainata tähän, sillä kävin aivan samansisältöisen keskustelun viime keväänä kolmasluokkalaisen oppilaani kanssa. Aiheena oli englannin kielen sanojen oppiminen.

Novellissa All Around Atlantis sama ajatus sanotaan suunnilleen niin, että jos haluat oppia jotain, mitä et jo osaa, sinun on annettava itsesi muuttua. Tässä novellissa käsitellään Euroopasta toisen maailmansodan takia Yhdysvaltoihin saapuneitten ihmisten yrityksiä saada kiinni elämästä. Atlantis viittaa kadonneeseen eurooppalaiseen menneisyyteen, johon ei ole paluuta.

All Around Atlantis -kokoelman sävy on surumielinen mutta rohkaiseva. Elämä ei ole osoittautunut sellaiseksi kuin on toivottu, pettymyksiä ei voi väistää - tästä huolimatta ihmiset tulevat toimeen. Otamme elämämme haltuun muistin avulla.

Tätä täytyy saada lisää: tilasin Deborah Eisenbergin uusimman, viime vuonna ilmestyneen kokoelman Your Duck Is My Duck. Voiko kirjalla houkuttelevampaa nimeä ollakaan?

Marcel Proust: Vanki

Marcel Proust, Vanki. Kadonnutta aikaa etsimässä 8. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Tätä Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osaa lukiessa tuli mieleen, että ihan kaikkea hukattua ei olisi välttämätöntä löytääkään. Pakkomielteinen mustasukkaisuus on romaanin aiheena mielenkiintoinen, mutta kun lukija vedetään mustasukkaisuudesta kärsivän mielen sisälle ja pakotetaan toistuvasti seuraamaan häilymistä epäilyn ja luottamuksen välillä, se lakkaa olemasta kiinnostavaa ja muuttuu pitkäveteiseksi ainakin sellaiselle, joka ei itse kärsi juuri tästä pakkomielteestä tai ainakaan juuri tällä hetkellä. Puhuisit psykiatrille tai papille, hyvä mies, ja kertoisit minulle, lukijallesi, jotain mitä et ole sanonut jo sataan kertaan!

Vanki kertoo syksystä ja talvesta, jonka Albertine asuu romaanin kertojan, "Marcelin", luona tämän asunnossa Pariisissa. Syksy ja talvi, tragedian ja satiirin vuodenajat. Albertinella on asunnossa oma makuuhuone - jo pelkästään sen vuoksi, että "Marcel" kärsii monista luulotelluista tai todellisista vaivoista eikä siedä vähäisintäkään vetoa eikä ikkunoiden avaamista - mutta myös ajan moraalinormien vuoksi. Samasta syystä Albertinen asumisjärjestely pidetään salassa muilta kuin aivan lähimmiltä.

Palveluskunta luonnollisesti tietää, että asunnossa elää myös nuori nainen. Vanha palvelijatar Françoise syyttää "Marcelia" yöllisistä "hurjasteluista", vaikka enimmäkseen parin kohtaamisiin liittyy vain keskusteluja ja melko hillittyjä suudelmia ja hyväilyjä. Françoisen on ylipäätään vaikea hyväksyä nuorta naista isännän läheisyydessä - mustasukkaisuuden teema kertautuu romaanissa monella tasolla.

"Marcel" yrittää säädellä ja rajoittaa Albertinen menemisiä. Hän on sairaalloisen kiinnostunut Albertinen mahdollisesti tapaamista ihmisistä ja epäilee kaikissa tapaamisissa seksuaalisia tarkoitusperiä. Lukijalle käy pian ilmi, että romaanissa on kaksi vankia: Albertine ja "Marcel". Albertine joutuu rajoittamaan elämäänsä ja valehtelemaan lievittääkseen "Marcelin" mustasukkaisuutta; "Marcel" on pakkomielteensä vanki, eikä hänellä riitä energiaa muuhun kuin mielikuvituksensa luomien kauhujen jatkuvaan seulomiseen.

Vaikka romaanin kertoja tavallisesti on tietoinen  kuvaamiensa henkilöiden ajatuksista ja pystyy kertomaan niistäkin heidän teoistaan, joita ei ole itse ollut todistamassa, Albertinen ajatuksiin ja tekoihin hän - eikä tietysti lukijakaan - pääse käsiksi. Joudumme luottamaan Albertinen sanaan. Vaikeaksi sen tekee Albertinen taipumus muuttaa kertomuksiaan tuon tuosta. Lukijakin joutuu epätietoisuuteen Albertinen suhteen niin, että jopa Albertinen ilmeinen viattomuuskin alkaa vaikuttaa epäluuloja herättävältä. Tämmöistä ketkupeliä kertoja lukijaparan kustannuksella pitää! Ehkäpä romaanisarjan seuraavat osat paljastavat, olivatko epäilyt aiheellisia.

Sivumennen sanoen samantyyppinen tilanne lukijana on osunut kohdalle muutamia kertoja ennenkin ja toisinaan vielä paljon voimakkaammin kuin nyt. Siis sellainen, jossa romaanin rakenne saa lukijan tajunnantilan muuttumaan samanlaiseksi kuin romaanin henkilöillä. Kokemus on hämmentävä. Thomas Mannin Taikavuorta lukiessani minulta katosi ajantaju aivan samoin kuin Hans Castorpiltakin.

Onnellisimmillaan Albertinen ja "Marcelin" suhde on silloin, kun Albertine on turvallisesti kotona, kertojan vuoteessa ja - nukkuu. Kertoja tuntuu kaipaavan rakastettua, joka on täysin hänen vallassaan, tajutonkin tuntuisi kelpaavan. Nukkuva ei ainakaan valehtele.

Katsella hänen nukkuvan oli yhtä suloista kuin tuntea hänen elävän, mutta tämä nautinto päättyi toiseen, hänen heräämisensä seuraamiseen. Se oli vielä astetta syvempi ja salaperäisempi, se oli onnea siitä että hän asui luonani. Tuntui tietenkin suloiselta, iltapäivällä, kun hän laskeutui autosta tullakseen nimenomaan minun huoneistooni. Vielä suloisemmalta minusta tuntui kun hän horroksensa perukoilta nousi unensa portaitten viimeiset askelmat herätäkseen tajuntaan ja elämään minun huoneessani, kun hän hetken ihmetteli "missä olen" ja nähdessään esineet ympärillään, lampun jonka valo sai hänet hädin tuskin siristelemään, saattoi vastata että oli kotonaan todetessaan olevansa minun luonani. Tuona ensimmäisenä, suloisena epävarmuuden hetkenä minusta tuntui että otin hänet taas omakseni entistä täydellisemmin, koska, sensijaan että hän olisi poissaoltuaan palannut huoneeseensa, juuri minun huoneeni, heti kun Albertine sen olisi tunnistanut, sulkisi hänet sisäänsä ilman että ystävättäreni katse ilmaisisi minkäänmoista hämminkiä; se pysyisi tyynenä ikäänkuin hän ei olisi nukkunutkaan. Heräämisen epäröinnin paljasti hänen vaikenemisensa, katse ei sitä tehnyt.

Romaanin puolivälissä kertoja vihdoin lähtee ummehtuneesta huoneestaan ulos seurapiireihin, Verdurinien konsertti-iltaan. Tämä jakso oli tervetullutta vaihtelua epäluuloiselle muhimiselle mustasukkaisuuden marinadissa.

Verdurinien pidot muuttuvat yllättävän dramaattisiksi. Niiden keskipisteenä on jälleen paroni de Charlus, jonka neljäkymmentä vuotta ylläpitämä kulissi alkaa rakoilla. Hänen on yhä vaikeampi pitää salassa homoseksuaalisuuttaan.

 -- korskeat ärtymyksen hetket jolloin paroni koetti peitellä todellisia taipumuksiaan eivät kauaa kestäneet verrattuna tuntikausien puheisiin joissa hän antoi ne arvata, levitteli niitä ärsyttävän omahyväisesti, uskoutumisen tarve kun oli hänessä voimakkaampi kuin ilmitulemisen pelko.

Paroni käyttäytyy Verdurinien juhlissa ikään kuin hän olisi niiden isäntä, mikä tavallaan onkin totta, sillä suurin osa aatelisista vieraista on saapunut sinne juuri paroni de Charlusin vuoksi ja kutsumina. Hän ottaa arvovieraat vastaan ja hyvästelee heidät. Näin hän loukkaa herra ja rouva Verdurinia, joita ylhäiset vieraat eivät ole huomaavinaankaan.

Rouva Verdurin tuntee itsensä häväistyksi. Verdurinit juonivat ja järjestävät pikaisen koston paronille: he uskottelevat paronin rakastajalle, viulisti Morelille, että paronin ja viulistin rakkaussuhde on paronin varomattomuuden takia kaikkien tiedossa ja haittaa viulistin uraa. He uskottelevat myös, että paroni on Morelin selän takana naureskellut tämän alhaisille sukujuurille ja palvelijasukulaisille. Morel sydämistyy ja katkaisee välittömästi välit paroniin. Paroni de Charlus hämmentyy, järkyttyy ja sairastuu vakavasti. Hän on ilmeisesti ollut aidosti rakastunut Moreliin, yrittänyt jopa järjestää tälle kunnialegioonan jäsenyyttä ja suotuisaa avioliittoa.

Verdurinit, joista juuri saimme pikkusieluisen ja kostonhimoisen käsityksen, kuvataan hieman myöhemmin aivan toisessa valossa. Käsialantutkija Saniette, Verdurinien vakiovieras ja herra Verdurinin jatkuvan ivan ja kiusaamisen kohde, sairastuu vakavasti. Verdurinit järjestävät tälle välittömästi elinkoron, jolla Saniette voi elää viimeiset elinvuotensa toimeentulohuolista vapaana. Herra Verdurin pitää huolen, että rahojen alkuperä pysyy salassa niin Saniettelta kuin kaikilta muiltakin: "Kiitos kaunis, en halua että meidän on pakko ruveta ihmiskunnan hyväntekijöiksi. Ei filantropiaa, ei sinne päinkään!"

Kertoja toteaa: Tämä mies pystyi olemaan epäitsekäs, antelias tuomatta sitä julki, se ei välttämättä tarkoita että hän oli herkkätunteinen tai sympaattinen, omantunnontarkka, totuutta rakastava tai aina edes hyvä. Proustin henkilökuvaus ei koskaan ole musta-valkoista.

Tässä romaanissa musiikilla on keskeisempi asema kuin teossarjan aiemmissa osissa. Myös romaanin kokonaisrakenteeseen viitataan musiikillisten vertausten avulla. Tämä puoli romaanista jää minulta musiikillisen yleissivistyksen puutteen takia tavoittamatta. Paremmin pystyn seuraamaan kertojan analyysia toistuvista teemoista tunnettujen kirjailijoiden teoksissa. Käsiteltyjä kirjailijoita ovat Barbey d'Aurevilly, Thomas Hardy ja kaikkein laajimmin Dostojevski.

Romaanin lopussa kevät tekee tuloaan. "Marcel" on viimein imenyt sen verran tarmoa luonnon heräämisestä, bensiinin hajusta ja autontorvien törähdyksistä, että hän päättää jättää Albertinen ja matkustaa Venetsiaan, joka on jo pitkään herättänyt hänessä esteettisiä ja eroottisia väristyksiä. "Marcel" kutsuu palvelijatartaan lähettääkseen tämän ostamaan Venetsian matkaoppaan. Saavuttuaan
Françoise kertoo, että Albertine on aamulla käskenyt tuoda matka-arkkunsa, pakannut ja lähtenyt.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kertojan rakkaus Albertineen herää taas entistä väkevämpänä. Ja taas mennään! Seuraava osa on nimeltään Pakenija. Mutta ennen sitä haluan lukea jotain muuta. Suosittelen Proustia kohtuullisina annoksina.

Jonathan Franzen: The End of the End of the Earth

Jonathan Franzen, The End of the End of the Earth: Essays. 4^th Estate 2018.

Jonathan Franzenin neljännen esseekokoelman kuudestatoista artikkelista reilu kolmasosa käsittelee lintuja. Tämä ei tule yllätyksenä Franzenin aiempia esseekokoelmia ja romaaneja lukeneelle: Jonathan Franzen on intohimoinen lintubongaaja. Hieman anteeksipyydellen hän toteaa kuuluvansa bongareiden huonomaineisimpaan osaan – niihin, jotka pitävät kirjaa näkemistään lajeista ja jotka pyrkivät listaamaan mahdollisimman suuren lajimäärän. Nämä esseet tosin kertovat myös aidosta huolesta, jota kirjailija tuntee elämänkirjon kapenemisesta ihmisen toimien vuoksi.

Pääsemme Franzenin matkassa linturetkille esimerkiksi Albaniaan, Egyptiin, Jamaikalle, Saint Lucian saarelle, Itä-Afrikkaan ja Antarktikselle. Kaikissa paikoissa useita lintulajeja uhkaa sukupuutto hieman eri syistä. Eurooppalaista kiinnostaa luonnollisesti eniten se, mitä linnuille tapahtuu Välimeren rannoilla muuttoaikaan, koska sillä on suora vaikutus esimerkiksi meillä Suomessa pesiviin lajeihin. Jonkin verran ihmetyttää, miksi aiheesta ei Suomessa kirjoiteta enemmän. Tietoni ovat peräisin pelkästään Franzenin esseistä, joita luettuani ymmärrän paremmin, miksi en ole nähnyt esimerkiksi kuhankeittäjää luonnossa sitten poikavuosieni.

Euroopan rannoilla tapahtuvasta muuttolintujen teurastuksesta Franzen on kirjoittanut jo Farther Away -kokoelmassaan, jossa pikkulintujen ja hieman isompienkin kannalta mustimmiksi alueiksi nimettiin Kypros, Malta ja Italia. EU:n ansiosta tilannetta on saatu korjatuksi esimerkiksi kevätmuuton rauhoittamisella, mutta se on samalla merkinnyt holtittoman metsästyksen siirtymistä Albaniaan ja Egyptiin. Tässä yksi esimerkki, joka ei ole edes pahimmasta päästä:

Helmikuu 2012 toi Itä-Eurooppaan sen kylmimmän sään viiteenkymmeneen vuoteen. Hanhet, jotka normaalisti talvehtivat Tonavan laaksossa, lensivät etelään paetakseen sitä, ja noin viisikymmentätuhatta niistä laskeutui Albanian tasangoille, nälissään ja uupuneina. Joka ainoa niistä tapettiin. Haulikoita ja vanhoja venäläisiä Kalashnikoveja käyttävät miehet niittivät ne maahan, ja naiset ja lapset kantoivat ruumiit kaupunkeihin ravintoloihin myytäväksi.

Lintujen lisäksi kokoelman aiheina ovat muiden muassa muistelut New Yorkista ja Philadelphiasta, ihmisten yksityiselämää muuttavan digitalisaation kyseenalaistaminen (Shelly Turklen kirjojen pohjalta) ja ilmastonmuutoksen torjumisen vaikeus. Viimemainitun esseen ydinajatus on se, että ihminen on lajityypillisesti ohjelmoitunut ratkaisemaan käsillä olevaa ongelmaa, ei sellaista, jonka seuraukset näkyvät vasta epävarmassa tulevaisuudessa.

Kirjallisuudestakin Franzen kirjoittaa. Yksi essee käsittelee vähitellen väljähtynyttä ystävyyttä kulttimaineen saaneeseen William T. Vollmaniin. Edith Whartonille on omistettu laajahko essee hänen syntymänsä 150-vuotispäivän kunniaksi. Franzen aloittaa esseen toteamalla, että hän on iän myötä yhä vakuuttuneempi siitä, että kirjailijan tuotanto on hänen luonteensa peili. Tämän jälkeen seuraa elämä ja teokset -pohjalta kirjoitettu mielenkiintoinen analyysi eräistä Whartonin keskeisistä romaaneista.

Omaa kirjailijanluonnettaan Franzen paljastaa antamalla kymmenen ohjetta kirjailijalle. Lainaan tähän näytteeksi ensimmäisen ja viimeisen:

1. Lukija on ystävä, ei vastustaja, ei katselija.

10. Täytyy rakastaa ennen kuin voi olla säälimätön.

Tuo ensimmäisessä kohdassa mainittu näkemys lukijasta ystävänä on muuten aivan sama kuin Martin Amisilla hänen uusimmassa esseekokoelmassaan. Jos saisin päähäni kirjoittaa kymmenen ohjetta lukijalle - mielenkiintoinen ajatus oikeastaan - tekisi mieleni aloittaa vastavuoroisesti: Kirjailija on ystävä, ei vastustaja, ei esiintyjä.

Franzen osoittaa jälleen hallitsevansa esseemuodon: yleisen ja yksityisen - jopa hyvin intiimin - vuorottelu vetää lukijan vastustamattomasti mukaansa. Parhaiten Franzen onnistuu mielestäni kirjan nimiesseessä. Essee alkaa tilanteesta, jossa kirjailija on saanut yllättävän perinnön enoltaan, kummisedältä. Mukaan tulee hieman yksityiselämän jännitteitä, kun kalifornialaisen tyttöystävän kanssa mietitään, mihin rahat käytetään. Tyttöystävä on oman elämäntilanteensa takia joutunut laiminlyömään Jonathania, joten rahat päätetään käyttää yhteiseen lomamatkaan. Jonathan saa päättää matkakohteen. Jonkinlaisessa passiivis-aggressiivisuuden puuskassa hän valitsee Antarktiksen.

Myöhemmin tyttöystävä vapautetaan kyllä lupauksestaan lähteä mukaan. Matkaseuraksi Jonathan saa veljensä. Seuraa mielenkiintoinen kuvaus kalliista risteilystä Etelämantereelle. Se analysoi tällaisen luontomatkailun motiivit ja osallistujat samalla kun kuvaa elävästi karunkaunista luontokohdetta. Sävy vaihtelee koomisesta surumieliseen. Välillä kirjailija palaa ajassa taaksepäin ja muistelee matkarahat testamentannutta enoaan ja tämän tragedioiden täyttämää elämää. Vastoinkäymisistä huolimatta eno on ollut ihmisläheinen ja elämänmyönteinen - täysin erilainen kuin kirjailija, joka on ollut eristäytymiseen taipuva depressiivinen pessimisti. Essee kasvaa hyvin henkilökohtaiseksi elämänarvojen puntaroinniksi.

Kokoelman ensimmäinen essee käsittelee esseetä kirjallisuudenlajina. Lähtökohtana on somemyrsky, johon Franzen joutui arvosteltuaan eräässä esseessään (joka luonnollisesti on mukana tässä kokoelmassa) lintujen suojelussa näyttävässä asemassa olevaa Audubon-seuraa siitä, että se kyllä puhuu kovasti ilmastonmuutoksen torjunnasta mutta ei toimi riittävästi lintujen pelastamiseksi tässä ja nyt. Esseessään Franzen antoi useita esimerkkejä toimivista paikallisista ratkaisuista, joilla uhanalaisten lajien kannat oli saatu nousuun.

Ääripäitä hakevalla somelogiikalla Franzenin esseestä tehtiin järjetön päätelmä, että kirjailija vastustaa ilmastotoimia tai on suorastaan ilmastonmuutoksen kieltäjä. Netin taipumuksena on hakea nopeata vastakkainasettelua, josta ei sitten liikahdeta, koska kummallekin vastapuolelle löytyy yllin kyllin sitä tukevia mielipiteitä. 

Franzen näkee esseen nimenomaan välineenä, jolla netin polarisoitumista täytyy vastustaa.

Ja tässä on toinen tapa, jolla essee eroaa näennäisesti samankaltaisesta subjektiivisesta puheesta. Esseen juuret ovat kirjallisuudessa, ja kirjallisuus parhaimmillaan – esimerkiksi Alice Munron tuotanto – haastaa sinut kysymään, voisitko olla jossain määrin väärässä, ehkä jopa täysin väärässä, ja kuvittelemaan miksi joku toinen voisi vihata sinua.

Jonathan Franzenin näkemys ilmastonmuutoksesta on pessimistinen: sitä ei enää voida pysäyttää. Tämä ei tarkoita, että ihmiset eivät voisi tai että heidän ei pitäisi toimia elinympäristön hyväksi heidän ulottuvillaan olevin keinoin.

Franzen muistuttaa mieliimme kohtauksen elokuvasta Annie Hall. Siinä nuoren Alvy Singerin äiti vie tämän psykiatrin vastaanotolle, koska Alvy on lakannut tekemästä kotitehtäviään. Käy ilmi, että Alvy on lukenut maailmankaikkeuden laajenemisesta, joka joskus tulee johtamaan sen hajoamiseen. Tämä on syy olla tekemättä kotitehtäviään: ”Mitä se kannattaa?” Alvyn äiti ei ota perustelua kuuleviin korviinsa. ”Sinä olet täällä Brooklynissä!” hän sanoi. ”Brooklyn ei ole laajenemassa!”

Marcel Proust: Sodoma ja Gomorra I - II

Marcel Proust, Sodoma ja Gomorra I – II. Kadonnutta aikaa etsimässä 7. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Kun luonto taas vihertää, teki mieli jatkaa Marcel Proustin suurromaanin lukemista. Jostain syystä tämä teossarja liittyy mielessäni vahvasti kesään ja joutilaisuuteen. Tämä käsillä oleva osa palkitsi jälleen odotukseni sikäli, että se kertoo kirjan kertojaminän toisesta kesästä Balbecin merenrantakaupungissa. Palvelijoita, hotellivirkailijoita ja ajureita lukuun ottamatta kukaan päähenkilöistä ei vaikuta tekevän työtä: joitain lehtiartikkeleita luonnostellaan, joku hieman maalailee – sotilaatkin vaeltelevat kasarmiin ja sieltä pois niin kuin huvittaa. Kerronnan ytimessä on kansanosa, jonka varallisuus on perittyä tai perustuu joskus kauan sitten tehtyihin onnistuneisiin liiketoimiin.

Kuten teoksen nimestä käy ilmi, romaanissa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa alkaa siitä, että kertoja odottelee Guermantesin herttuan porraskäytävässä isäntäväen saapumista. Odotellessaan hän siirtyy ikkunan ääreen, koska haluaa nähdä pihalla kasvavaan koristepensaaseen saapuvat pölyttäjät. Yllättäen hän joutuukin aivan toisenlaisen pölytyksen todistajaksi: pihalla paroni de Charlus ja räätäli Jupien löytävät nopeasti yhteisymmärryksen ja siirtyvät sisätiloihin homoseksuaaliseen aktiin. Kertoja siirtyy vaivihkaa viereiseen huoneeseen ja kuulee tarkasti, miten paronin ja räätälin kohtaaminen etenee. Tämän jälkeen seuraa noin neljänkymmenen sivun mittainen parodinen tutkielma homoseksuaalisuudesta – Sodoman ja Gomorran asukkaista, kuten mies- ja naispareja tässä romaanissa kutsutaan.

Proust joutuu turvautumaan raamatulliseen tai mytologian terminologiaan käsitellessään tätä ilmiötä, josta vielä 1900-luvun alussa ei ollut totuttu puhumaan peittelemättä. Parempien termien puutteessa hän päätyy myös laajentamaan sanojen mies ja nainen käyttöalaa: hän riisuu niistä biologiseen sukupuoleen viittaavan merkityksen ja muuttaa ne ihmisen käyttäytymistä kuvaaviksi metaforiksi. Tällä tavoin hän ajautuu siihen nykylukijan mielestä huvittavaan näkemykseen, että homomies onkin nainen. Jotain sankarillista on kuitenkin Proustin yrityksessä ymmärtää ja tuoda esiin tällaista tabuaihetta.

Nykyaikana termeistä ei enää totisesti ole puutetta: onhan meillä cis-sukupuolinen (kömpelö ja epäinformatiivinen laina), transsukupuolinen, intersukupuolinen, muunsukupuolinen ja henkilökohtaiset näsäviisaat inhokkini naisoletettu ja miesoletettu. Yliopistoissa opiskellaan sukupuolentutkimusta; minun mielestäni Proust on tämän tutkimuksen uranuurtaja.

Romaanin toisessa osassa, joka kattaa sitten loput 500 sivua, siirrytään aiemmista osista tuttuun kerrontatyyliin. Minäkertoja, joka ei kerro nimeään mutta josta aiempien blogitekstieni tapaan käytän nimeä ”Marcel”, kertoo rauhallisin ja polveilevin lausein sattumuksia elämästään ja luo tarkkoja luonnekuvia ympärillään olevista ihmisistä. Kertoja on siis yksi kirjan henkilöistä, mutta hän ei koko ajan pitäydy sivustakatsojan näkökulmaan. Hän säätelee tietojaan taitavasti: toisinaan hän pääsee sisälle ihmisten salaisimpiin ajatuksiin, toisinaan viivyttää tietojensa kertomista hakeakseen dramaattista vaikutusta ja joskus hän on yllättyvinään selville saamistaan asioista.

Kun olemme jo näin pitkällä tässä romaanisarjassa, ”Marcel” sallii itselleen pienen leikittelyn kertojaratkaisullaan – lukija pääsee yllättäen hetkeksi ääneen. Samalla tässä katkelmassa on pientä leikinlaskua teossarjan keskeisen teeman, muistin toiminnan, kustannuksella. Tätä lainausta edeltää pitkähkö pohdinta, jossa kertoja yrittää saada mieleensä eräissä juhlissa häntä ystävällisesti puhutelleen naisen nimen.

”No hyvä”, sanoo lukija, ”tällä kaikella ei ole mitään tekemistä kyseisen naisen avuliaisuuden kanssa, mutta koska te, herra kirjailija jo pysähdyitte niin pitkäksi aikaa niin suokaa minulle vielä minuutti sanoakseni, että on valitettavaa jos niin nuorella miehellä kuin te silloin olitte (tai teidän sankarinne, ellette ole se itse) oli jo siinä vaiheessa niin huono muisti ettei hän saanut päähänsä varsin hyvin tuntemansa naisen nimeä.” Se on todella harmillista, hyvä lukija. Ja murheellisempaa kuin luulettekaan, jos siinä näkee enteilyä ajasta, jolloin nimet ja sanat katoavat ajatusten selkeältä alueelta ja meidän on lopullisesti luovuttava ilosta saada nimetä mielessämme ne jotka parhaiten tunsimme.

Nimien ja sanojen ilo. Tässä minun on helppo päästä samalle aaltopituudelle Proustin kanssa. Minua ilahduttivat romaanisarjan tässä osassa jopa esseenomaiset selvittelyt ranskalaisten paikannimien etymologiasta. ”Marcel” urkkii niitä seurapiireissä viihtyvältä professori Brichot'lta, joka on onnensa kukkuloilla, kun viimein on löytänyt yhden, jota tällaiset asiat kiinnostavat.

Ensimmäisen kerran tässä osassa kertoja muuten nimetään edes jollain tavoin. ”Herra Proustista” puhuvat keskenään puheliaat kamarineidot Balbecin Grand-Hôtelissa. Näistä naisista ”Marcel” toteaa, ettei ole ”ikinä tavannut niin tahallisesti tietämättömiä ihmisiä”. Samat naiset antavat myös kuvauksen kertojasta. Tässä näytteeksi pieni pätkä:

"Voi tätä otsaa, näöltään niin seesteinen mutta kätkee niin paljon, posket, herttaiset ja raikkaat kuin mantelin sydän, silkinhienot, samettiset kätöset, niissä kynnet kuin pedolla jne. Katso miten hän juo maitoaan, niin hartaasti että mieleni tekee lukea rukoukseni. Totisen näköisenä kuin mikä! Hänestä pitäisi nyt piirtää muotokuva. Ilmetty lapsi, sanon minä. Siksikö Teillä on heidän heleä ihonsa kun juotte maitoa juuri kuin hekin? Voi tätä nuoruutta! Voi tätä ihoa! Te ette vanhene koskaan. Teillä on onnea, teidän ei tarvitse uhata ketään, teillä on silmät jotka saavat tahtonsa läpi. No, nyt hän suuttui. Seisoo siinä tikkusuorana kuin itse totuus.”

”Marcelin” maidonjuonnin syytä ei kerrota, mutta koska usein mainitaan hänen hengenahdistuskohtauksensa, hän on todennäköisesti käyttänyt maitoa lääkinnällisessä tarkoituksessa. Pastörointi oli jo Proustin aikana keksitty, mutta lääkinnällisessä tarkoituksessa käytetty maito oli luultavasti raakamaitoa, jonka vaikutus terveyteen on vähintään kyseenalainen. Uskomuslääkintää 1900-luvun alun tapaan siis. Astmalääkkeitä ei vielä ollut.

Suurin osa romaanisarjan käsillä olevasta osasta käsittelee lomanviettoa Balbecissa. Moni asia on muuttunut sitten ensimmäisen vierailun vuosia sitten. Tällä kertaa ”Marcel” on Grand-Hôtelin johtajan suosima arvovieras. Rakastettu ja edelleen syvästi kaivattu isoäiti on kuollut; tämän asemesta viereisessä hotellihuoneessa asuu ”Marcelin” äiti, joka alkaa yhä enemmän muistuttaa omaa äitiään niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Edellisellä kerralla "Marcel" solmi kömpelösti suhteita ”kukkaan puhkeaviin tyttöihin”; nyt hän on playboy, joka kertoo olevansa suhteessa kolmentoista nuoren naisen kanssa. Hänestä on tullut myös haluttu vieras seudun seurapiireissä.

Vierailuretket tehdään paikallisjunalla ja hevosvaunuilla. Muutaman kerran ”Marcel” heittäytyy tuhlaavaiseksi ja liikkuu autolla, jonka on vuokrannut käyttöönsä kuljettajineen. Romaani antaa mielenkiintoisen todistuksen siitä, miltä auton käyttöönotto tuntui ihmisistä, jotka olivat tottuneet hevoskyytiin. Käsitys välimatkoista muuttui. Oli kuin vuorokauteen olisi tullut lisää tunteja.

Balbecissa ”Marcelin” kyläilykohteista tärkeimmät ovat herra ja rouva Cambremerin talo sekä Verdurinien huvila. Suurelta osin samat henkilöt tavataan molemmissa paikoissa, mutta tästä huolimatta kilpailu seurapiirien nokkimisjärjestyksessä on armotonta: ylempiä mielistellään ja alempia ivataan julmasti. Koko ajan on arvioitava omaa asemaa suhteessa muihin ja oltava kiinnostava.

Seurapiirien johtohahmo on tänä kesänä paroni de Charlus, joka on saapunut Balbeciin, koska hänen rakastettunsa, viulutaiteilija Charlie Morel, suorittaa asepalvelustaan läheisessä varuskunnassa. Paroni de Charlus pyrkii pitämään homoseksuaalisuutensa piilossa ja vaanii koko ajan keskusteluissa mahdollisesti esiintyviä viittauksia siihen, että salaisuus on muiden tiedossa.

Olen jo aiemminkin maininnut, ettei seurapiirielämän kuvaus oikein sytytä minua. Niinpä olinkin aidosti hämmästynyt, kun huomasin pariin otteeseen nauravani ääneen. Proustin hauskuus on suurimpia yllätyksiäni tätä klassikkosarjaa lukiessani: romaanin ”syvällisyyttä”, ”tarkkanäköisyyttä” ja ”hienoutta” tulee korostetuksi aivan liikaa – kunnon röhönauru silloin tällöin pitää minut varmemmin kirjan äärellä.

”Marcel” osallistuu seurapiirielämään antaumuksella ja kirjoittaa kauniisti ystävyyden kokemuksesta, jonka hän siellä on kohdannut. Samalla hän kuitenkin myös säilyttää välimatkan kuvattavaansa: hän näkee ilkeyden ja julmuuden, jotka kätkeytyvät näennäisen hyvien tapojen taakse. ”Marcel” sanoutuu pariinkin kertaan irti seurapiirien snobismista:

- - tapanani ei ollut tehdä eroa työläisten, porvareitten ja ylimysten välillä; ystäväni olisin voinut valita keiden joukosta tahansa. Ja antanut tietyn etusijan työläisille ja heidän jälkeensä ylimyksille, en snobismista, vaan tietäen että heiltä voi odottaa suurempaa kohteliaisuutta työläisiä kohtaan kuin porvareilta, joko siksi että ylimykset eivät halveksi työläisiä niin kuin porvarit, tai koska he osoittavat kernaasti kohteliaisuuttaan kenelle tahansa, aivan kuin kauniit naiset suodessaan sydämensä kyllyydestä hymyn jonka tietävät tuottavan suurta iloa vastaanottajalleen. Sitä vastoin en voi sanoa, että tapani asettaa kansanihmiset samalle tasolle suurmaailmaan kuuluvien kanssa, olisi aina ollut äidilleni mieleen.

Äidille ei ole mieleen myöskään syntyperältään vaatimaton tyttö, jota ”Marcel” kolmentoista muun ohella tapailee. Tämä tyttö on Albertine, johon ”Marcel” oli korviaan myöten rakastunut ensimmäisellä Balbecin vierailullaan. Suhde Albertineen on keskeinen osa myös tämän romaanin juonta. Suhde näyttää voivan hyvin silloin, kun ”Marcel” suhtautuu välinpitämättömästi Albertineen; heti kun Marcel kiintyy Albertineen voimakkaammin, alkaa aiemmista osista tuttu sairaalloinen mustasukkaisuus taas jäytää kertojaamme.

Tämä osa päätyy ”Marcelin” tunteiden myllerrykseen. Hän on päättänyt jättää Albertinen ja odottaa sopivaa tilaisuutta kertoa päätöksestään tytölle, kun saa kuulla, että Albertine on pitkän aikaa ollut hyvä ystävä neiti Vinteuilin kanssa ja aikoo lähteä pitkälle risteilylle tämän seurassa. Neiti Vinteuil on tunnettu naisiin suuntautuvasta rakkaudestaan -  hän on "Gomorran asukkaita". Heti syttyvä mustasukkaisuus saa kertojan taas muistamaan lapsuuden hylätyksi tulemisen tunteen. Hän ilmoittaa äidilleen, että toisin kuin oli tälle jo luvannut, hän ei jätäkään Albertinea, vaan aikoo mennä tämän kanssa naimisiin.

Minulla on tunne, että tässä romaanisarjassa on viimeinkin tulossa talvi.

Aulikki Oksanen: Henkivartija

Aulikki Oksanen, Henkivartija. 3. painos. WSOY 1991. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1990.

Muutama viikko sitten posti toi Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavihkosen. Aulikki Oksanen on näemmä mukana kirjapäivillä kirjateekin "kirjajukkana" Antti Nylénin kanssa. Vaikka Aulikki Oksasen laululyriikkaa on tullut kuunnelluksi paljon ja tv-näytelmä Aliisa on tuttu, yhtään kirjan kansissa olevaa teosta en häneltä ole lukenut. Siispä kirjahyllyä penkomaan. Kahdesta löytämästäni kirjasta Runeberg-palkinnolla palkittu Henkivartija kiinnosti tällä kertaa enemmän, osittain varmaan kannessa olevan Hugo Simbergin odotuksia herättävän piirroksen ansiosta.

Simbergin piirros istuu mainiosti tähän fantasialla ryyditettyyn moraliteettiin. Teoksen päähenkilö on konkurssin tehnyt laatoittaja Ossi Lemponen, joka romaanin alussa istuu autossa sisarensa Raunan kyydissä. He ovat matkalla sairaalaan katsomaan kuolemaisillaan olevaa isäänsä.

Ossin elämä on konkurssissa muutenkin kuin taloudellisesti. Isän haaveilemasta akateemisesta urasta ei ole tullut mitään, ystäviksi luullut liikekumppanit ovat pettäneet, naiset ovat vaihtuneet tiheään tahtiin. Alkoholi käyttää miestä pikemmin kuin mies alkoholia. Laattamiehenä hänellä on vielä ollut kunnia-asiana hyvä työn jälki - enää ei millään ole mitään väliä. Ossin moraalin keskiössä on Ossi Lemponen: muista ihmisistä ei tarvitse piitata, mihinkään ei pidä sitoutua.

Mutta vaikka hän koki heittäneensä hyvästit lapsuutensa elämänarvoille, hän ei pystynytkään sopeutumaan ajan ilmapiiriin, kiinnittymään konsensukseen ja kulutuksen henkeen. Oikeastaan hän ei sopinut sen enempää vanhaan kuin uuteen aikaan. Hänen moraalinsa ei sulautunut kaikenkattavan kaupan moraaliin, hänen tyylinsä yltänyt kansainväliseen tyyliin, hänen katseensa kohonnut toivorikkaana kohti yhdentyvää Eurooppaa. Hän kulki yhä samoissa hikisissä jätkänkamppeissa ja horni kaljaansa samalla suomalaiskansallisella himolla päämääränä hillitön humala.

Variksen äkillinen syöksähdys kohti auton tuulilasia pelastaa Ossin ja Raunan kolarilta. Ja nyt siirrymme teoksen fantasiapuoleen. Variksen hahmossa nimittäin lentelee itsemurhan tehnyt Milja Höök, joka on kuulunut Ossin naisystäviin. Kuoltuaan ja matkallaan Helvettiin Milja on tullut yllättäneeksi enkelin ja pirun homoseksuaalisessa rakkaudenaktissa. Piru haluaa jatkaa kiihkeää suhdettaan enkeli Cyprianukseen ja tekee Miljalle ehdotuksen: jos Milja rupeaisi suojelusenkeli Cyprianuksen sijaiseksi, Milja saisi vielä nähdä poikansa. Kolme kertaa - sadussa kun ollaan - hänen olisi pelastettava mies, jonka suojelusenkeliksi hän variksen hahmossa ryhtyisi. Mies on tietenkin Ossi Lemponen. Itsekäs Ossi ei ole aikanaan halunnut itsemurhalla uhkailevan Miljan henkivartijaksi, mutta niinpä vain Miljasta tulee nyt Ossin henkivartija.

Ossin tarinaa - hulttion vaellusta  - kertoo kaikkitietävä kertoja. Milja-varis kertoo omaa tarinaansa minämuodossa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja sen herkullinen kieli imaisee lukijan vastustamattomasti mukaansa tämän nykyaikaisen pikareskiromaanin pyörteisiin. Juonta kuljettavista elementeistä mainittakoon tässä vielä ansiotta saatu raha. Ossi näet löytää lompakon ja sieltä arvan, joka tuo hänelle 100 000 markkaa. Raha valuu Ossin ja hänen kapakkaystäviensä kurkusta alas.

Tässä romaanissa miehet ovat melkoisia ketkuja, olipa nimi Tarmo Hurskainen tai Ossi Lemponen. Piru ja enkelikin sekaantuvat toisiinsa aivan kirjaimellisesti. Lopussa pirun kynimä ja pettämä enkeli kyllä vielä hieman terhistäytyy, mikä vihjaa siihen, että aivan kaikki hyvä ei ole kadonnut maailmasta. Avukseen enkeli kyllä tarvitsee ihan tavallisen nuoren parin, jonka arvot ovat kohdallaan. Symmetrian tajuni saa minut ajattelemaan, että puukotettua Ossia auttava nuori mies on Milja Höökin poika. Romaanin ainoa vihje tähän suuntaan tosin on pojan tukan väri - sama musta kuin Miljallakin.

Jonkinlaista toivoa tarinaan tuovat myös muutamat teoksen naishahmot. Milja Höök kykenee tuntemaan syyllisyyttä ja katumusta ja saa vielä sielunvaelluksen kautta tilaisuuden korjata menneisyyden vääryyksiä. Ossin sisar Rauna on tylsästä totisuudestaan huolimatta moraaliltaan vankkaa tekoa. Hän huolehtii omasta elämästään, kuolevasta isästään ja yrittää jopa lopussa järjestää Ossin työuran uuteen alkuun. Nämä Raunan kaltaiset martat ja horatiot loppujen lopuksi pitävät tämän maailman kasassa. Mielihyvin ottaisimme heidät ystäviksemme, vaikka ei heissä sitä moraalittomuuden väriä ja houkutusta ole kuin Ossi Lemposissa.

Kovin luottavainen en Ossin uuden työuran suhteen olisi. Edes kuoleman rajalla käyminen ei näytä muuttavan häntä parempaan suuntaan. Jotain herkkää ja kaunista hänessä kuitenkin on piilossa. Se pyrkii esiin sentimentaalisissa lauluissa, joita Ossin päässä koko ajan soi ja jotka rytmittävät romaania mukavalla tavalla.

Tässäpä oli taas yksi romaani, joka osoittaa, että realismin maantien vieressä on suomalaisessa kirjallisuudessa lirissyt fantasian sinnikäs puro. Kalevalasta, kansansaduista ja Seitsemän veljeksen Aapon tarinoista lähtien se on kuivumatta virrannut näihin päiviin asti ja saanut pientareet kukkimaan.

Georges Simenon: La maison du canal

Georges Simenon, La maison du canal. Teoksessa Tout Simenon: Oeuvre romanesque 18. Presses de la Cité 1991. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1933.

Joulukuun alkupuolella 17-vuotias Edmée matkustaa yksin junalla halki pimeän ja sateisen Belgian. Hänen lääkäri-isänsä on äskettäin kuollut; äiti on menehtynyt jo Edméen syntyessä. Edmée on matkalla tätinsä, äidin sisaren, maatilalle, joka sijaitsee flaaminkielisellä alueella suuren kanavan varrella lähellä Neroeterenin kaupunkia. Kun Edmée saapuu perille, käy ilmi, että myös hänen tätinsä aviomies on juuri samana päivänä kuollut. Kuusilapsinen perhe on hautajaisvalmisteluissa.

Näin synkissä merkeissä alkaa tämä sateen ja märkyyden läpitunkema romaani, eikä se siitä muutu valoisammaksi kuin hetkittäin. Romaanin aikajänne kattaa kaksi vuotta: lähes koko ajan sataa ja on talvi, kesät katoavat ilmaan hetken utuna. Ja vaikka on koko ajan talvi, joulua ei tässä romaanissa tule koskaan.

Narniassa emme kuitenkaan ole. Simenonin romaanien joukossa tämä muodostaa siinä mielessä poikkeuksen, että se sijoittuu hänen synnyinmaahansa Belgiaan. Muuten tässä ovat mukana hyvin tyypilliset Simenonin romaanien teemat: ympäristön ja perinnöllisyyden vaikutus ihmisen käyttäytymiseen, seksuaalinen himo ja mustasukkaisuus. Henkirikoksiakin tässä on riittävä määrä: yksi tappo, yksi murha, yksi itsemurha. Simenonia ei kukaan lue hauskojen sutkausten eikä iloisten loppuratkaisujen vuoksi. Hänen romaanejaan luetaan halusta ymmärtää ihmisen käyttäytymistä - ja varmaan jonkinlaisesta lukijan masokismista. Sääli on aliarvostettu nautinnon lähde.

Vanhin poika Fred saa maatilan johdon käsiinsä. Veden hallitseman tilan nimikin on Irrigations (Kastelut). Siellä kasvatetaan lähinnä heinää, jota kastellaan pääkanavasta johdetuilla pienemmillä ojilla. Pian käy ilmi, että maatila on pahoissa veloissa. Isän rahat ovat menneet rakastajattarille. Fred jatkaa siitä mihin isä jäi: jokaviikkoiset matkat rakastajattaren luo Hasseltin kaupunkiin syventävät taloudellista ahdinkoa. Nuorempi veli Jef huolehtii suurimmasta osasta tilan töistä. Vanhin tytär Mia elää nuoren maalaisneidon elämää kirkossa käynteineen ja viattomine seurusteluineen. Hänestä ei ole oikein seuraa kaupunkilaistyttö Edméelle. Täti ei puhu ranskaa, mutta tämän katseista Edmée päättelee, ettei ole oikein tervetullut. Nuoremmat tytöt eivät juuri erotu omiksi persoonikseen.

Alkutilanteen selvitettyään romaani käy tutkimaan ihmissuhteita maalaistalon seinien sisäpuolella. Kirjassa korostetaan usein sitä, että talon ikkunat ovat kuurassa, valkoiset ja läpinäkymättömät. Tämän sokein silmin lohdutonta ympäristöään tuijottavan talon katse kääntyy sisäänpäin.

Edmée tuntee olevansa kaikin tavoin muiden yläpuolella. Hän ei suostu ompelemaan eikä tiskaamaan. Maatilan töitä hän tekee silloin kun se häntä itseään huvittaa. Maatilalla syötävien ruokien tuoksu etoo häntä; perunaa pistellään kovasti. Koko romaanin aikana hän ei suostu opettelemaan sanaakaan flaamia. Hän ilmoittaa aikovansa lääkäriksi ja linnoittautuu isänsä lääkärikirjojen taakse, lähinnä maatilan töitä vältelläkseen, mutta myös koska tautikuvaukset kiehtovat häntä.

Serkut Fred ja Jef inhottavat Edméetä, mutta samalla hän tuntee heihin seksuaalista vetoa - varsinkin Frediin. Myös hänen varakas autolla liikkuva enonsa, joka auttaa perhettä liikeasioissa, on samankaltaisten ristiriitaisten tuntemusten kohteena. Vähitellen Fredkin alkaa kiinnostua kauniista serkkutytöstään, joka on kaikessa niin erilainen kuin ne rehevät ja ronskit tytöt, joita Fred on aiemmin tuntenut.

Edmée pompottaa häneen koiranpennun tavoin ihastunutta Jefiä mielensä mukaan. Pistää tämän muun muassa varastamaan itselleen kirkosta jalokiviä, jotka tosin osoittautuvat arvottomiksi. Samalla Edmée on julma tälle ilmeisen heikkolahjaiselle nuorelle miehelle. Hän ilmoittaa Jefille, että tämän isä on todennäköisesti sairastanut kuppaa. Se on ollut osasyy hänen äkilliseen kuolemaansa ja selittää perheen lasten ulkomuodon: kenelläkään ei ole suoraa nenää tai symmetrisiä kasvoja, Jefillä on Edméen mielestä vesipää, ja kaikilla lapsilla on näppyjä tai ihottumaa.

Vincent van Gogh maalasi kuuluisan teoksensa Perunansyöjät vain kuudenkymmenen kilometrin päässä tämän teoksen tapahtumapaikoista. Maalaus voisi hyvin esittää romaanin Van Elstin perhettä ruokailupuuhissaan.

Vincent van Gogh: Perunansyöjät (lähde Wikimedia Commons)

Aika varhain Edmée istuttaa Jefin päähän kohtalokkaan ajatuksen veriteosta. Nähtyään Fredin leipurintyttären seurassa luistinkentällä Edmee sanoo Jefille:

- Minä, sanoi Edmée venytellen, en koskaan voisi rakastaa kuin sellaista miestä, joka kykenee epätavallisiin asioihin, miestä joka ei pelkää mitään! En sellaista miestä joka pelkää leipurintyttären kaltaista tyttöä! Paksua, pehmeää tyttöä! Haluaisin miehen, joka pystyy tappamaan, oikeasti tappamaan, joka vaarantaisi henkensä...

Kuolema kiehtoo Edméetä ja sillä on häneen selvästi lempeä nostattava vaikutus. Hän haluaa mukaan, kun Jef pyydystää ja tappaa oravan. Kun Fred myöhemmin teoksessa syyllistyy naapurin pikkupojan tahattomaan tappoon, Edméen kiinnostus serkkuun ei suinkaan vähene.

Tapon ja ruumiin piilottamisen todistaminen saa Edméen tekeytymään sairaaksi. Hän viettää kuukausia omassa huoneessaan ja odottaa perheen palvelevan häntä. Teeskenteleminen kuitenkin harmittaa häntä, joten kun hänen enonsa vie hänet lääkäriin, joka toteaa alkavan keuhkotaudin, Edmée virkistyy kovasti. Kuolemantauti kiihottaa häntä. Tekisi mieli kutsua Edméetä tunne-elämältään perverssiksi, mutta tämän leiman kanssa pitää olla varovainen: ihmisluonto on kirjavampi kuin tahdomme myöntää.

Lääkärissäkäyntimatkat Hasseltiin ovat Edméelle tervetulleita. Siellä hän tuntee olevansa omassa ympäristössään. Kaikki huokuu lämpöä: valaistut kaupanikkunat, hyvinpukeutuneet ihmiset jouluostoksilla, valaistut raitiovaunut kuin lyhdyt.

Eräänä päivänä, toisena vuotena maatilalla varhain keväällä, Fred lopulta kosii Edméetä ja tämä suostuu. Ehtona on, että yhteiselämää jatketaan suurkaupungissa.

Romaanin loppuluvussa hypähdetään ajassa yli puoli vuotta eteenpäin lokakuun lopulle. Anversin kaupungissa on tapahtunut murha, jota poliisit ja lääkäri tutkivat. Tutkimuksen aikana käy ilmi, että kaikki Irrigations-maatilan asukkaat asuvat nyt kaupungissa. Fred ja Edmée omassa asunnossaan, muut liikerakennuksessaan, jossa valmistavat karamellejä joulumyyntiin. Jef on syyllistynyt murhaan. Ei taida tulla joulua tänäkään vuonna.

Kun poliisit kysyvät Jefiltä syytä tekoonsa, tämä vastaa:

- Mitä te itse olisitte tehneet?

Tämä on se ajatus, johon Simenon lukijansa johdattaa aina uudelleen: onko ihmisen toiminta vääjäämätöntä niin, että tietyt lähtökohdat aina johtavat määrättyyn lopputulokseen? Voiko ihminen toimia toisin? Mikä on oma vastuumme?

Mitä te itse olisitte tehneet?

L. P. Hartley: Sananviejä

L. P. Hartley, Sananviejä. Tammi 1955. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Go-Between (1953) suomentanut J. A. Hollo.

Onkohan briteillä - syntyperäisillä tai muualta tulleilla - aivan erityinen nostalgia-aisti? Ehkä se ainakin on herkistynyt, koska Britannialla on menneisyys, joka varmasti monista tuntuu hohdokkaammalta kuin nykyisyys. Mennyt maailma, Pitkän päivän ilta, Englantilainen potilas... Kirjallisuudessa nostalgia tuottaa toisinaan näiden teosten kaltaisia helmiä; politiikan käyttövoimana pidän sitä kauhistuttavana. Tässä nyt on kuitenkin käsiteltävänä erinomainen romaani, joka suorastaan tihkuu nostalgiaa. Sen aloitus on englantilaisella kielialueella saanut jo sananparren aseman.

Menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin. 

Romaanin kehyskertomuksessa 65-vuotias bibliografi Leo Colston löytää päiväkirjan, jota hän oli pitänyt 12-vuotiaana. Päiväkirja herättää hänessä epämääräistä pelkoa, mutta hän päättää viimeinkin tehdä tiliä menneisyytensä kanssa ja selvittää, mitä hänelle oikeastaan tapahtui kuumana kesänä vuonna 1900. Päiväkirja vie hänet takaisin tapahtumiin, jotka hän on yrittänyt unohtaa mutta jotka siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - ovat vaikuttaneet ratkaisevasti koko hänen elämäänsä.

Aikuisen Leon rauhallinen, kätketyn tuskan täyttämä kertojanääni kuljettaa meitä matkalla menneisyyteen, jossa Leo-poika saa kutsun saapua kesälomallaan pitkälle vierailulle koulutoverinsa Marcuksen kotiin Brandhamin kartanoon Maudsleyn perheen vieraaksi.

Brandhamin asukkaat kuuluvat selvästi ylempään sosiaaliluokkaan kuin Leo. Jo Leon vaatetuskin on aivan sopimaton. Marcuksen vanhempi sisar Marian vie Leon vaateostoksille ja hankkii tälle vihreän kesäpuvun. Haaveunissaan Leo on vihreäpukuinen Robin Hood ja koulutoverin kaunis sisar saa Marian-neidon roolin.

Marianin on helppo houkutella ihastunut koulupoika sananviejäksi Marianin ja tämän salaisen rakastetun, Ted Burgessin, välillä. Ted on lähiseudun maanviljelijä ja tietysti tämän takia aivan sopimaton seurustelukumppani yläluokan tytölle. Varsinkin kun samaan aikaan Mariania kosiskelee perheen mielestä soveliaampi kosija, lordi Trimmingham. Trimmingham toisi perheelle pykälän verran korkeamman aseman, ja Maudsleyn perheen rahat puolestaan olisivat tervetulleita köyhtyneelle lordille. Pian Leo kuljettaa viestejä myös Trimminghamilta Marianille. Leo on sukupuoliasioissa vielä aivan viaton. Kestää kauan ennen kuin hän alkaa ymmärtää, mistä Tedin ja Marianin "lempeilyssä" on kyse.

Suomennoksen kieli on muuten tältä osin valitettavalla tavalla vanhahtavaa. Tarkoitan sitä, että yleensä hieman vanhempaa suomennosta lukiessa on valmistautunut hyväksymään kielen vanhahtavia piirteitä. Tässäkin romaanissa esimerkiksi Leon ja Marcuksen koulupoikanaljailu on viehättävästi vanhentunutta. Vaikeampaa on hyväksyä sellaista kieltä, joka tuskin koskaan on ollut käytössä. Lempeily oli sana, joka töksähti pahemman kerran; lemmiskelyn olisin hyväksynyt. Alkutekstin termi on spooning.

Sananviejän, välittäjän, rajalla olemisen teema on romaanissa esillä monella tavalla: eletään vuotta 1900, ollaan siis kahden vuosisadan rajalla. Päiväkirja puolestaan kuljettaa viestin menneisyydestä. Viestit kulkevat myös sosiaaliluokkien välillä: Tedin "mustan farmin" ja Marianin herraskartanon; Leo on keskiluokkaisen kotinsa vuoksi näiden välimaastossa. Leo on myös siirtymässä lapsuudesta teini-ikään: kirjan ratkaisevat tapahtumat sattuvat hänen syntymäpäivänään.

Iälleen luonteenomaisesti Leo elää vahvasti mielikuvitusmaailmassa. Eräiden koulussa tapahtuneiden asioiden takia hän uskoo omaavansa hieman noidan kykyjä ja pystyvänsä langettamaan kirouksia. Eläinradan merkkejä ja antiikin jumaluuksia Leo näkee ympärillään olevissa ihmisissä. Marian on luonnollisesti Leon mielestä neitsyt - mikä on tietysti aika huvittavaa.

Ted Burgessin Leo tapaa ensimmäisen kerran kun tämä on ollut juuri uimassa ja näin Ted yhdistyy hänen mielessään eläinradan vesimieheen. Leon suhtautuminen Tediin on kaksijakoista: Tedin fyysisyys kiehtoo häntä, mutta samalla hän pitää tätä uhkana vallitsevalle järjestykselle: "Millainen paratiisi Brandham Hall olisikaan ollut ennen kuin tuo käärme oli sinne luikertanut!"

Lordi Trimmingham on entisenä sotilaana jousimies. Toisaalta Hugh Trimminghamin buurisodassa kasvoihinsa saama haava saa Leon ajattelemaan myös Janus-jumalaa. Leo pitää Trimminghamista, varsinkin kun tämä tulee verranneeksi Leoa antiikin Merkurius-jumalaan. Leon tapa ääntää Hugh'n nimi ilman "vihellystä" johtaa moniin hauskoihin väärinkäsityksiin, kun Marian aina kuulee sen muodossa "you".

Leo ymmärtää toimivansa väärin avustaessaan Mariania ja Tediä näiden luvattomassa suhteessa. Samalla hän kiihkeästi janoaa Marianin ja myös Tedin hyväksyntää. Leo-paralla ei ole voimia vastustaa häntä imartelullaan, lahjoillaan ja uhkailuillaan korruptoivia aikuisia.

Leo haluaa paeta hankalaa tilannettaan ja lähteä Brandhamista, mutta kun se ei onnistu, hän päättää yrittää noitakeinoin saada Tedin luopumaan Marianista. Romaanin alkupuolelta lähtien esiintynyt myrkkykoiso, lemmonmarja, belladonna atropa, toimii hänen taikansa välineenä. Se kasvaa rakastavaisten salaisessa kohtaamispaikassa. Tämän luvattoman, hallitsemattoman, myrkyllisen rakkauden symbolin Leo eräänä yönä tuhoaa.

Leo joutuu lopulta tahtomattaan paljastamaan luvattoman suhteen myös Marianin äidille. Seuraa katastrofi: Ted menettää henkensä; Leo sairastuu ja menettää muistinsa tai sulkee tapahtumat muististaan.

Romaani päättyy epilogiin, jossa vanha Leo vielä kerran kohtaa vanhan Marianin ja saa viimeisen kerran tältä viestin kuljetettavakseen.  Kertoja Leo ei missään vaiheessa syytä Mariania, mutta lukijan mielessä tämä kantaa suuren vastuun ja saa myös romaanissa rangaistuksekseen yksinäisen vanhuuden.

Olen sen verran selaillut L. P. Hartleyn elämäkertaa (Adrian Wright, Foreign Country: The Life of L. P. Hartley), että tiedän kirjailijan pyrkineen yksiselitteisesti tuomitsemaan Marianin ja Tedin menettelyn. Hartleylle oli järkytys huomata, että lukijoiden myötätunto olikin luvattomien rakastavaisten puolella.

Rehellisyys tai mikä lie oli kuitenkin pistänyt L.P. Hartleyn kirjoittamaan romaaniinsa seuraavan lapsi-Leon ja Marianin keskustelun:

"Miksi et mene naimisiin Tedin kanssa, Marian?"
Kului vain lyhyt tuokio, mutta sen kestäessä hänen kasvoihinsa kuvastui syvä kärsimys: sydämen tarina yhdessä ainoassa katseessa. "En ole voinut, en ole saanut!" hän valitti. "Etkö ymmärrä miksi en?"
Luulin ymmärtäväni, ja koska väliltämme oli kaatunut monta raja-aitaa, lisäsin - mielestäni aivan johdonmukaisesti:
"Mutta miksi menet naimisiin Hugh'n kanssa, jos et halua?"
"Siksi, että minun täytyy", hän vastasi. "Et sitä ymmärrä. Minun täytyy. On pakko!" Hänen huulensa värisivät , ja hän alkoi itkeä.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tosi on D.H. Lawrencen lause: "Älä koskaan luota kertojaan, luota kertomukseen."

Kirjan juonesta paljastin jo varmaan liikaakin. Siinä on kuitenkin vielä jäljellä paljon hienouksia. Tämä romaani kestää kyllä useita lukukertoja.

Koko kirjan luettuani ymmärsin, että sen surullisimmat lauseet olivat jo sivulla 6. Pystyyn kuivunut kirjamies siinä availee irtokauluslaatikkoa, josta kohtalokas päiväkirja löytyi:

Siinä minulla oli lajittelutehtävä, jonka olin päättänyt suorittaa talvi-iltoina ja johon punainen kauluslaatikko oli kuulunut melkein kaikkein ensimmäisenä osana; ja minä ajattelin, tuntien katkeraa itsesäälin ja itsesyytösten sekoitusta, että jos tuota päiväkirjaa tai sitä, mitä tuo päiväkirja merkitsi, ei olisi ollut, kaikki olisi toisin. En istuisi tässä kolkossa kukattomassa huoneessa, jonka ikkunaverhoja ei edes ollut suljettu peittämään näkyvistä ruutuihin takovaa kylmää sadetta, en mietiskelisi näitä monia menneisyyden muistoja enkä sitä selonteon vaatimusta, jonka ne minulle asettivat. Istuisin jossakin toisessa huoneessa, sateenkaaren värisessä, enkä katselisi menneisyyteen vaan tulevaisuuteen - enkä istuisi yksin.

Robert Scholes: The Fabulators

Robert Scholes, The Fabulators. Oxford University Press 1967.

Ainakin meille 1970-luvulla kirjallisuutta opiskelleille Robert Scholes on tuttu nimi. Hänen Robert Kelloggin kanssa kirjoittamastaan The Nature of Narrative -teoksesta minäkin ammensin perustietoni juonesta, henkilöhahmoista ja näkökulmasta. Se taisi jopa kuulua tutkintovaatimuksiin.

Tämä nyt lukemani pieni tutkielma lähtee siitä havainnosta, että 1960-luvulle tultaessa monet kirjailijat olivat sanoutuneet irti realismin valtavirrasta ja loivat uutta ja omaperäistä kirjallisuutta elvyttämällä ikivanhoja ja muodista jääneitä kirjallisuudenlajeja - romanssia, satiiria, pikareskiromaania ja allegoriaa. Scholes näki, että realistinen fiktio oli menettämässä pelin elokuvalle, ja tämä uusi kirjallinen suuntaus, fabulointi, merkitsi paluuta "verbaalisempaan" fiktioon, joka keskittyi enemmän muotoon, ideoihin ja ihanteisiin. Tämän uusvanhan kirjallisen suuntauksen edustajia Scholes nimitti fabulisteiksi (fabulators). Heihin kuuluivat muiden muassa William Golding, Iris Murdoch, Lawrence Durrell, Vladimir Nabokov, Kurt Vonnegut, Terry Southern, John Hawkes ja John Barth.

Monille fabulisteille oli tyypillistä mustan huumorin viljeleminen, jopa siinä määrin, että mustasta huumorista puhuttiin lähes lajityyppinä 1960-luvulla.

Fabulistit-nimitys ei ole juurtunut kirjalliseen keskusteluun. Arvelen sen johtuvan siitä, että nimitys viittaa liian voimakkaasti vain yhteen vanhaan kirjallisuudenlajiin, faabeliin. Lisäksi termissä on jonkinlainen liioittelevan valehtelun vivahde - vähän samoin kuin suomen sanassa sepite, jota on joskus tarjottu fiktion kotoperäiseksi vastineeksi. (Suomalainen fabulisti Juhani Peltonen tosin rohkeasti totesi: "Sepitän mitä sepitän." Sepustamista hänkin kyllä piti huonona juttuna.)

Jos unohdamme Scholesin termissä piilevän ongelman ja keskitymme vain tämän kirjan sisältöön, uskoisin, että spekulatiivinen fiktio kattaa ison osan siitä kirjallisuudesta, jota Scholes tässä teoksessaan käsittelee. Se, että spekulatiivinen fiktio jo on kirjallisuuden valtavirtaa, osoittaa, että Scholes oli oikeassa pohtiessaan kirjallisuuden kehityssuuntaa.

Scholes käy yksityiskohtaisten teosanalyysien avulla läpi sen, miten kirjailijat hyödyntävät vanhoja lajeja ja missä suhteessa he poikkeavat vanhoista esikuvistaan.

Kirjallisuudenlajit ja teokset, jotka esitellään ovat seuraavat:

Romanssi: Lawrence Durrell, Aleksandria-kvartetti

Satiiri: Kurt Vonnegut, Kissan kehto ja Äiti Yö

Pikareskiromaani: John Hawkes, The Lime Twig ja Terry Southern, Ihmekristitty

Allegoria: Iris Murdoch, Yksisarvinen ja John Barth, Giles Goat-Boy.

Olen edellä olevassa luettelossa käyttänyt suomennetuista teoksista niiden suomalaisia nimiä. Näitä fabulistien perusteoksia on siis ollut aika nopeasti saatavilla myös suomeksi. Hawkesilta ja Barthilta on myös suomennoksia, vaikkakaan ei noita Scholesin tässä teoksessa analysoimia. Nämä romaanit ovat olleet luomassa otollista lukijakuntaa myös Suomessa. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin saama Finlandia-palkinto ei siis tullut aivan puun takaa, niin kuin tuolloin vuonna 2000 usein annettiin ymmärtää.

Tämä Robert Scholesin The Fabulators on kirja, jonka olemassaolosta ja perusajatuksista olen ollut tietoinen yli neljäkymmentä vuotta. Arvelin jo silloin, että tämä kiinnostaisi minua, mutta en saanut sitä mistään käsiini. Viimein sain sen luettavakseni - nettidivarista tietenkin. Kiinnosti se toki vieläkin, mutta erityisen radikaalilta se ei enää vaikuttanut.

Miksi sitten olin tästä kiinnostunut silloin kauan sitten? Olin nuorena miehenä, melkein poikasena, lukenut lähes peräjälkeen kolme romaania, jotka muuttivat lukemiseni suunnan ja siinä samalla opettivat minulle uuden tavan lukea. Ne kolme romaania olivat Italo Calvinon Halkaistu varakreivi, John Hawkesin Toinen nahka ja Philip Rothin Miehen muotokuva. Kaksi ensimmäistä ovat ilmiselvää fabulointia eikä kolmaskaan kerronnan tasoilla leikitellessään ole ihan perinteinen realistinen romaani.

En siis silloin kauan sitten löytänyt Scholesin kirjaa, mutta sen tilalle löysin Northrop Fryen kirjat Anatomy of Criticism ja The Secular Scripture, jotka tarjosivat yllin kyllin teoreettista pohjaa lukumieltymyksilleni. Niitä suosittelen edelleen lämpimästi.

Gustave Flaubert: Salambo

Gustave Flaubert, Salambo. WSOY 1984. Ranskankielisestä alkuteoksesta Salammbô (1863) suomentanut Annikki Suni.

Gustave Flaubert tuo useimpien mieleen varmaankin rouva Emma Bovaryn ja ranskalaisen realismin. Tätä taustaa vasten on yllättävää, miten harvoja realistiseksi luokiteltavia teoksia Flaubert kirjoitti. Rouva Bovaryn lisäksi oikeastaan vain Sydämen oppivuodet on realistinen romaani.

Heti Rouva Bovaryn jälkeen Flaubert kirjoitti tämän tarkasti taustoitetun historiallisen kertomuksen, joka tarjoaa ruhtinaallisesti visuaalisia ärsykkeitä sielujemme silmille.

Romaani sijoittuu Karthagoon, joka on juuri hävinnyt ensimmäisen puunilaissodan Rooman valtakuntaa vastaan. Karthagon apuna taistellut sekalainen palkkasoturiarmeija jää ilman luvattua maksua ja alkaa kapinoida entisiä aseveljiään vastaan.

Tähän väkivaltaiseen maailmaan Flaubert sijoittaa yllättävän rakkaustarinan. Libyalainen barbaarisoturi Matho rakastuu pakkomielteisesti karthagolaisen sotapäällikön ja valtiomiehen Hamilkarin tyttäreen Salamboon. Salambo toisaalta vihaa Mathoa vihollisenaan, mutta tuntee toisaalta tähän myös voimakasta fyysistä vetoa.

Lukeminen eteni jostain syystä hitaasti. Aisteja hellittiin, tietoa annettiin, mutta henkilöihin ei syntynyt sellaista kiinnostusta, joka saa historiallisen romaanin heräämään henkiin. Oikeastaan kerronta sähköistyi ensimmäisen kerran vasta, kun Hamilkar palaa Karthagoon ja hänelle uskotellaan - tässä vaiheessa valheellisesti - että hänen tyttärensä Salambo on seksuaalisesti antautunut barbaarille. Isän ja tyttären keskustelu, jossa molemmat puhuvat toistensa ohi ja ymmärtävät toisensa väärin, on loistavaa kirjallisuutta.

Kertomuksessa yksityinen ja yleinen risteytyvät, kun Hamilkar päättää suostua barbaarien karkottamiseen lääkitäkseen loukattua kunniaansa. Seuraa ankara sota, jossa palkkasoturien armeija lopulta surmataan lähes viimeiseen mieheen.Yhden kunnia, tuhansien kuolema.

Salambo on myös kuunjumala Tinitin papitar ja kun Matho varastaa kuunjumalattaren patsaalle kuuluvan viitan, Salambo saa ylipapilta tehtäväksi hankkia viitan takaisin hintaan mihin hyvänsä - ylipappi kyllä tietää miten maksu suoritetaan, viaton Salambo ei.

Salambon ja Mathon ainoa intiimi kohtaaminen on kuvattu niin sumuisesti ja houreisesti, että Mathon ja Salambon rakastelu paljastuu oikeastaan vain siitä, että Salambon nilkkaketju (siis eräänlainen siveysvyö) katkeaa. Sen puolesta tämän aistillisen romaanin voisi antaa vaikka alakoululaisen luettavaksi. Alakoululainen ei taatusti tiedä, mistä kohtauksessa on kyse. Eivätpä siitä kyllä ole selvillä itse rakastavaisetkaan: kumpikin luulee unessa kohdanneensa jonkinlaisen jumalolennon.

Alakoululaiselle en kuitenkaan kirjaa antaisi sen väkivaltaisuuden takia. Esimerkiksi barbaarijoukko-osaston näännyttäminen nälkään piiritetyssä solassa on kuvattu yksityiskohtia säästelemättä. Nälän piinaamien soturien yritykset syödä hiekkaa ja lopulta turvautuminen toveriensa syömiseen on karmeaa luettavaa. Flaubertin otteessa ei kuitenkaan ole sadistista sävyä, vaan kysessä on pikemminkin luonnontieteilijän kiihkoton ja tarkka havainnointi - samanlainen kylmyys ja säälimättömyys tulee esille Rouva Bovaryssakin. Emma-parka on kuin hyönteinen tutkijan neulassa.

Historiallista tietoa esimerkiksi sodankäynnistä ja erilaisten sotakoneiden toiminnasta tämä Salambo-romaani antaa yllin kyllin. Myös poliittinen tilanne ja vallan rakenteet kuvataan perusteellisesti. Oikeastaan vain Mathon ja Salambon rakkaustarina ei aivan avautunut minulle. Heidän tunne-elämänsä kuvailu oli vahvasti romantisoitua huokailua ja haikailua. En päässyt tarpeeksi päähenkilöiden sisälle, jotta minua olisi jaksanut kiinnostaa, mitä heille tapahtuu. (No, tämä ei ole ihan totta, muutamat viimeiset sivut olin täysin mukana heidän surullisessa kohtalossaan.)

Pienenä yksityiskohtana Flaubertin kerronnallisesta maltista haluan mainita sen, että tuleva suuri sotapäällikkö Hannibal (Hamilkarin poika) on maltettu jättää mitättömäksi sivuhenkilöksi. Tässä romaanissa häntä tarvitaan vain osoittamaan Hamilkarin luonteenlaatua, kun tämä rikkoo Karthagon lakia ja uhraa orjapojan hengen pelastaakseen oman lapsensa.

Marcel Aymé: Le nain

Marcel Aymé, Le Nain. Gallimard 2008. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1934.

Tämä Marcel Aymén ensimmäinen novellikokoelma ei yllä hänen myöhempien kokoelmiensa tasolle, mutta kyllä näidenkin kolmentoista kertomuksen joukossa on useita, jotka saavat hymyn huulille ja aivot miellyttävästi muljahtamaan. Näissä tulevat myös esiin ne kaksi päälinjaa, joita hänen myöhempi novellituotantonsa noudatti: yhtäältä on koomista fantasiaa sisältävät kertomukset ja toisaalta realistiset tarinat, joissa niissäkin useimmiten on koominen sävy ja jotka muistuttavat Tsehovin varhaisnovelleja. Myöhemmissä novellikokoelmissa realistiset tarinat saavat myös traagisempia sävyjä.

Tämän varhaisen novellikokoelman yleissävy on kuitenkin valoisa. Selvimmän poikkeuksen tekee kokoelman viimeinen novelli Le dernier (Viimeinen), joka kertoo fantasian sävyttämän tarinan kilpapyöräilijästä, joka jää aina kilpailuissa viimeiseksi. Sisuuntuneena hän jatkaa uraansa, mutta asiat menevät yhä enemmän pieleen, kun hän ei enää ehdi edes kilpailuiden lähtöpaikoille ajoissa. Hän saapuu aina lähtöpaikalle siinä vaiheessa, kun muut ovat jo lähteneet tai ehtineet maaliin. Hänen elämänsä kuluu kuin huomaamatta kilpailusta toiseen matkustamiseen. Kun hän kerran matkallaan tapaa vaimonsa ja tyttärensä, hän huomaa yllätyksekseen tyttären kasvaneen aikuiseksi. Vaimollakin on uusi lapsi toisen miehen kanssa. Polkupyöräilyn tilalla tässä voisi varmaan olla mikä tahansa asia, joka valtaa täysin ihmisen mielen. Tarinan päähenkilön nimi on muuten Martin. Sittemmin Aymé kirjoitti kokonaisen kokoelman (Derrière chez Martin), jonka kaikilla päähenkilöillä on tämä sama nimi.

Koomista fantasiaa edustaa esimerkiksi teoksen niminovelli Le nain (Kääpiö), jossa sirkuksen kääpiön, Valentinin, elämä muuttuu yllättäen, kun hän yhden yön aikana kasvaa tavallisen miehen mittoihin. Onko kyseessä tragedia vai komedia? Kääpiö menettää elinkeinonsa ja sen suojan arkipäivän tosiseikoilta, jonka hänen erityisyytensä on hänelle antanut. Sirkuksenjohtaja joutuu opastamaan häntä rahankäytössä ja rakkauselämän asioissa. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Toisenlaiseksi sirkustaiteilijaksi Valentinilla ei ole lahjoja, mutta myös aivan tavallisille on paikkansa ja ilonsa.

Myös La liste (Luettelo) kuuluu koomisen fantasian tyylilajiin. Siinä Noël Tournebisellä on sellainen määrä tyttäriä, että hän joutuu pitämään heistä luetteloa, jotta muistaisi heidät kaikki. Luettelo kulkee mukana taskussa; se nuhrautuu ja taitosten kohdalta häviää silloin tällöin nimi. Yllättävää kyllä tällöin myös kyseinen tytär muuttuu näkymättömäksi. Tyttärien eroottinen elämä on erittäin vilkasta, ja tämä johtaa perheen jatkuviin hankaluuksiin kylän papin kanssa, hän kun joutuu tuntikausia kuuntelemaan rippituolissa tunnustuksia, joiden aiheuttajina ovat olleet Tournebisen tyttäret. Lopulta isä Tournebise kopioi listansa kolmeksi kappaleeksi, joten tyttäriä ei enää katoa. Avioliitto pelastaa lopulta tyttärien maineen ja papinkin kanssa päästään sovintoon.

Eniten pidin realistisesta kertomuksesta nimeltä La canne (Kävelykeppi), joka on hauska kertomus avioliiton valtapelistä. Herra Sorbier päättää perheen sunnuntailtapäivän kävelylle ottaa käyttöön vaimonsa edesmenneeltä sedältä jääneen kävelykepin. Mathilde-rouvan mielestä se olisi sopimatonta, sillä sedän kuolemasta ei ole vielä kahtakaan kuukautta. Herra Sorbier pitää kuitenkin päänsä ja noutaa kepin vastoin vaimon tahtoa.

Keppi - ja vaimon uhmaaminen - antaa herra Sorbierille aivan uudenlaista puhtia. Hänen ryhtinsä muuttuu ja eleensä käyvät näyttävämmiksi, kun hän kepillään osoittelee Pariisin nähtävyyksiä. Pian tämä viriili keppi alkaa osoitella naispuolisten patsaiden rintoja ja pakaroita, joiden miellyttäviä muotoja herra Sorbier arvioi asiantuntijan elkein kahdelle pojalleen. Herra Sorbier myös tervehtii kadulla ventovierasta naista. Mathilde-parka tuntee itsensä nöyryytetyksi: hänestä tuntuu, että aviomies on verrannut häntä näihin Pariisin kaunottariin ja hänet on vaillinaiseksi todettu.

Huikentelevaisesti herra Sorbier vie perheensä kalliiseen ravintolaan. Mathilde vastustelee:

- Tiedäthän, hän sanoi, se on hieno kahvila. Emme koskaan käy tuollaisissa kahviloissa. Sinä tiedät sen hyvin.
- Se on kahvila siinä kuin joku toinenkin. Luulisi, ettet koskaan ole nähnyt mitään. Minä tunnen tuon kahvilan kuin omat taskuni.

Herra Sorbier tilaa itselleen aperitiivin ja pojille olutta. Mathilde ei halua mitään. Hänen päätään särkee.

Herra Sorbierin käytös muuttuu yhä riehakkaammaksi. Avoimesti hän alkaa pelata silmäpeliä kahvilaan saapuneen prostituoidun kanssa. Muut asiakkaat osoittavat jo närkästystään, mutta herra Sorbierin keppi heiluu yhä holtittomammin. Sillä hän kiinnittää tarjoilijan huomion ja vaatii suurella äänellä ripeää palvelua täpötäydessä ravintolassa.

Tarinan käännekohta saavutetaan, kun herra Sorbier huitaisee kepillään rikki ravintolan peilipaneelin. Seuraa selvittely korvauksista. Puhti valuu herra Sorbierista kuin ilma rikkoutuneesta ilmapallosta. 

Nöyryytetty mies poistuu perheineen. Herra Sorbier jättää kepin kahvilaan, mutta kostonhimosta kihisevä Mathilde vaatii miestään ottamaan sen mukaan. Keppi ei enää heilu. Mathilde ottaa johdon käsiinsä: perhe palaa kotiin täsmälleen samaa reittiä ja jokaisen nähtävyyden kohdalla herra Sorbier joutuu perumaan aiemmat puheensa. Patsaiden naisetkin ovat nyt hänen mielestään liian laihoja. Hän jopa yrittää uudelleen unohtaa keppinsä erään patsaan juurelle, mutta Mathilde passittaa pojat hakemaan kepin takaisin isälleen.

- Hakekaa keppi isällenne. Se ei ole lasten leikkikalu! Ja miehelleen hän sanoi: - Koska kerran otit sen pois komerosta, tästä lähtien sinä otat sen mukaan joka sunnuntai.

Tämä viimeinen uhkaus saattaa tässä freudilaisella symboliikalla hurvittelevassa novellissa olla myös eroottinen lupaus. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, kummalle puolisolle tässä perheessä jää valta päättää ja valita.

Muutamissa kokoelman novelleissa oli hieman ennalta arvattavaa kyynisyyttä, joka tuli näkyviin siten, että raha sai henkilöt käyttäytymään vastoin julistamiaan arvoja. Mielestäni tällaiset helpot ratkaisut eivät ole tavallisia Aymén myöhemmässä tuotannossa. On aina mielenkiintoisempaa, kun tällainen asetelma käännetäänkin ympäri. Näin käy novellissa Rue Saint-Sulpice, joka kertoo ateljeesta, jossa maalataan myyntiin kuvia pyhimyksistä ja Raamatun merkkihenkilöistä. Myyntiluvut ovat tasaisessa laskussa aina siihen saakka, kun Kristuksen ja pyhimysten malliksi pestataan kadulta entinen vanki, jonka kasvoissa kuvastuu koko ihmiskunnan kärsimys. Entinen rikollinen joutuu tekeytymään pyhimykseksi. Tämä muuttaa hänet sisäisesti. Kuinkas se päähenkilö Kurt Vonnegutin Äiti yö -romaanissa sanoikaan: ”Ihminen on se, miksi hän tekeytyy.”

Hieman hajanainen ja epätasainen tämä Le nain -kokoelma on, mutta jo pelkästään Kävelykepin takia tämä kannatti lukea.