Georges Simenon: Le cercle des Mahé

Simenonin pienoisromaani kertoo miehestä, joka on ulkopuolisten arvioiden mukaan menestynyt elämässään hyvin mutta joka kokee sisäistä tyhjyyttä ja tuntee vain täyttäneensä muiden odotuksia niin, että oma elämä on jäänyt elämättä. Tästä samasta aiheesta kertoo myös romaani La fuite de Monsieur Monde (Herra Monden pako), josta olen kirjoittanut aiemmin. Herra Monde päätti muuttaa elämäänsä vasta lähes 50-vuotiaana. Tämän Le cercle des Mahé (Mahén piiri) -romaanin päähenkilö, François Mahé, päätyy ratkaisuunsa jo hieman yli 30-vuotiaana.

Simenonille tyypilliseen tapaan lukija oppii tuntemaan päähenkilön vähitellen. Se on osa romaanin viehätystä. Varoitan siis, että seuraavat paljastukset saattavat vähentää lukunautintoa. Heti alussa saamme tietää, että François on ammatiltaan lääkäri, naimisissa Hélènen kanssa ja perheessä on kaksi lasta, poika ja tyttö. 

Myöhemmin käy ilmi, että myös François'n äiti asuu perheen isossa kotitalossa Ranskan maaseudulla. Isä on kuollut, kun François on ollut kolmevuotias: kylän voimamiehenä tunnettu isä kuoli yrittäessään kantaa tammahevostaan selässään. Kotikäynneillään François ajelee moottoripyörällä – bensiiniä säästääkseen, kuten hän ilmoittaa. Vapaa-ajallaan hän kalastaa ja metsästää ja tapaa lääkärikollegansa perhettä sunnuntailounailla.

Päällisin puolin kaikki on siis hyvin. Mistä siis kiikastaa? Ainakin siitä, että François on aina pelännyt äitiään, joka on ohjaillut hänen elämäänsä. Kuuliainen poika tunnustaa vähitellen itselleen, että äiti on valinnut François'lle sopivan vaimon – äidille itselleen sopivan, ei välttämättä sellaisen, jonka François olisi valinnut. Äiti on aina kertonut, milloin François'n on aika vaihtaa alusvaatteet. Nyt vaimo huolehtii tästä tehtävästä.

Hélène-puoliso on ennen kaikkea sävyisä ja sopeutuvainen. Hänet on lapsesta pitäen koulittu mukautumaan miehen tahtoon. Koko romaanin aikana Hélène ei sano miehelleen yhtään poikkipuolista sanaa. Hänen laimea kapinansa tulee ilmi vain kuiskutteluna lastenhoitajan tai anopin kanssa.

Kotiseudulla lähes kaikki ihmiset ovat läheisiä tai hieman kaukaisempia sukulaisia. Tämä on se Mahén piiri, johon romaanin nimi viittaa ja jonka François tuntee sulkeutuvan ahdistavasti hänen ympärilleen. Kotiseutu näyttäytyy hänelle "pelottavana tyhjyytenä". Romaanissa on mukana useita François'n unia. Niissä Mahén piiri esiintyy esimerkiksi kivisinä hahmoina.

Romaani alkaa kalaretkestä. François on tullut perheensä kanssa lomalle Porquerollesin saarelle. Perhe on lähtenyt matkalle haluttomasti tuttavan suosituksesta. Hélène-vaimo on tullut merisairaaksi jo laivamatkalla saarelle, eikä välimerellinen ruokakaan tunnu sopivan hänelle. Tunnelma saarella on unenkaltainen, painostava. François'n kalaonni on kehno, vaikka hän yrittää tarkasti jäljitellä paikallista venemiestä, joka kiskoo kaloja vaivattomasti. François epäilee, että saarelaiset pitävät häntä pilkkanaan.

Kesken kalastuksen François kutsutaan katsomaan kuolemaisillaan olevaa potilasta, koska saaren oma lääkäri on matkoilla. Kun François ehtii paikalle, nainen on jo kuollut. Naisen mies on mantereen puolella Toulonissa säännöllisillä ryyppyreissuillaan ja paikalla ovat vain naisen lapset: pieni poika ja tyttö sekä punamekkoinen teini-ikäinen tytär. 

Tyttö punaisessa mekossa, Elizabeth, työntyy ensitapaamisen jälkeen usein François'n ajatuksiin. Kiinnostus on epämääräisellä tavalla seksuaalista. Kertaakaan hän ei kuitenkaan pääse tytön kanssa edes puheisiin. 

Simenonin tarkka psykologinen kuvaus peittää näkyvistä sen, miten surrealistisia ja unenomaisia hänen juonensa oikeastaan ovat. Toisella tavalla kerrottuna hyvin toimeentulevan lääkärin höyrähdys punamekkoiseen pikkutyttöön tuntuisi hupsulta. Ei ole myöskään uskottavaa, että ihminen viitsisi lukea lääkäriksi, hankkiutua naimisiin ja kahden lapsen isäksi pelkästään toisten toiveiden vuoksi ilman minkäänlaista omaa kiinnostusta. François Mahén maailma on myös kummallisen solipsistinen: kaikki henkilöt ovat häntä varten tai hänen haitakseen ja kaikki tapahtuu vain hänen takiaan. Toisten ihmisten näkökulman mukaan tuominen olisi ehkä rikkonut lumouksen.

Lomamatkat saarelle toistuvat vuosittain. Lääkäristä on vähitellen tullut yhteisön hyväksytty jäsen. Hän pelaa petankkia ja käy lasillisella kylän miesten kanssa. Usein hän sijaistaa saaren lääkäriä. Porquerolles alkaa edustaa hänelle "voimakkaampaa elämää, jonka kosketus saa hänen sydämensä sykkimään lujemmin ja sytyttää hänessä kuumeen". 

Kolmannella perättäisellä kesälomamatkalla Porquerollesiin François jo myöntää itselleen, että hänen suhtautumisensa punamekkoiseen tyttöön on pakkomielteistä. Päästäkseen siitä eroon – "liatakseen" tytön – hän yllyttää matkalla mukana olevan vaimonsa sisarenpojan viettelemään tytön. Kokematon tyttö lankeaa helposti. 

François katuu tekoaan heti ja juo itsensä juovuksiin. Seuraavana päivänä hän saa kirjeen kotoa: äiti on sairastunut ilmeisesti rintasyöpään. François vie välittömästi perheensä – ja vaimon sisarenpojan – pois saarelta. Hän lupaa rukouksissaan, että jos äiti paranee, hän ei enää palaa Porquerollesiin. Äiti kuitenkin kuolee leikkauspöydälle. Koska paranemista ei tullut, rukouksessa annettu lupaus ei sido François'ta. 

Seuraavana kesänä Porquerollesissa käy ilmi, että Elizabeth on muuttanut mantereelle ja elättää pienempiä sisaruksiaan ompelijattarena. Mekon värikin on vaihtunut siniseen. François käy tytön kotona, mutta tämä ei ole paikalla. 

Saaren elämäntapa on kuitenkin tullut François'lle niin rakkaaksi, että hän alkaa elätellä ajatusta pysyvästä asettumisesta Porquerollesiin. Lopulta hän sopii saaren vanhan lääkärin kanssa ostavansa tämän rappeutuneen praktiikan tähtitieteelliseen summaan. Koko François'n omaisuus tarvitaan kauppaan. François ja hänen hevosenkantajaisänsä eivät ehkä luonteiltaan ole kovin kaukana toisistaan: järjetön teko saattaa olla hinta, jonka ihminen joutuu maksamaan vapaudestaan. 

Seuraavana päivänä François Mahé on jälleen kalassa kuten romaanin alussakin. Nyt kalaonni hymyilee hänelle. Lopussa François saa vielä eräänlaisen ilmestyksen: hän oivaltaa totuuden, jota Mahén piiri ei ikinä voisi käsittää. Mutta mutta... jääköön aivan loppu kertomatta. Simenon ei näissä "koviksi" nimeämissään romaaneissa suosi onnellisia loppuja. Tragediaksi tätä en silti luokittelisi. Osalle tarinan henkilöistä loppu voi jopa olla onnellinen.

Simenon on tässä romaanissa hyvässä vedossa. Tässä kuten muissakin kirjoissaan hän esimerkiksi on taitava kuvaamaan säätilaa siten, että se vaikuttaa tunnelmaan ja käsityksiimme ihmisten mielentilasta. Painostava helle ja kauan odotettu ukkonen pääsevät töihin tällä kertaa. Tässä romaanissa, kuten joissakin Maigret-tarinoissakin, hänen ilmauksissaan on myös tavallista enemmän leikkisyyttä. Hän mainitsee esimerkiksi, että päähenkilön kyynärpäille on jo kulunut paikka saaren rantabaarin pöytään ja että mantereen baarissa paikallisten joukossa pulska lääkäri on kuin olutlasiin pudonnut kimalainen. Tämän hersyvämpää komiikkaa Simenonilta on turha odottaa.

Georges Simenon, Le cercle des Mahé. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 25. France Loisirs 1992. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1946. 84 s.