Erik Orsenna: Les Chevaliers du Subjonctif

Vähän yli kuukausi sitten kirjoitin blogiin Erik Orsennan nuorille lukijoille suunnatusta kielioppisadusta La grammaire est une chanson douce. Tämä Subjunktiivin ritarit jatkaa kertomusta Jeannen ja hänen Thomas-veljensä seikkailuista Sanojen saaristossa. Jeanne toimii romaanin kertojana kuten ensimmäisessäkin romaanissa.

Edellisen romaanin lopussa Jeanne toivoi, että hänen isänsä ja äitinsä palaisivat yhteen. Tämä toive ei ole toteutunut, vaan he asuvat edelleen eri mantereilla: isä Amerikassa, äiti Euroopassa. Jeanne ja Thomas puolestaan ovat jääneet asumaan kahdestaan Sanojen saarelle. He ovat nyt kaksi vuotta vanhempia kuin sarjan ensimmäisessä kirjassa: Jeanne 12-vuotias ja Thomas 16.

Rakkauden olemus on alkanut kiehtoa Jeannea. Hän on jo käynyt yökerhoissa sekä elokuvateattereissa katsomassa "kuumia" elokuvia. (Niihin pääsee helposti 12-vuotiaskin: sen kun pistää hiukset nutturalle.) Hämmästyksekseen hän on huomannut, ettei edes edellisen romaanin pahis, kuiva byrokraatti Madame Jargonos, ole immuuni rakkaudelle. Jeanne vakoilee uteliaana Jargonosin tapaamisia rantabaarin muusikon, Darion, kanssa.

Jeannen tutkimukset rakkauden olemuksesta jäävät taka-alalle, kun hän tutustuu saariston kartanpiirtäjään sekä purjelentäjään, joka kuljettaa kartografia luonnostelumatkoilla. Tarkkojen silmiensä ansiosta Jeanne pääsee kartanpiirtäjän apulaiseksi lentomatkoille kartoittamaan saariston viittä verbitaivutuksen saarta, joista tässä romaanissa perehdytään tarkemmin neljään.

Jeannen ja Thomasin kotisaari osoittautuu Indikatiivin saareksi, jossa Jeanne asuu luonnollisesti Preesensin alueella. Ensimmäinen uusi tuttavuus on Infinitiivin saari. Siellä eri tavoin päättyvät verbit asustavat kukin omilla alueillaan. 

Toisen uuden saaren, Imperatiivin, asukkaat ovat enimmäkseen äänekästä ja riitaista porukkaa, josta Jeanne ei erityisemmin pidä. Kun eivät muuten saa huomiota, imperatiivit viestittelevät Jeannelle lampuilla morseaakkosin ("Näytä, tyttö, tissit!"). Morseaakkoset Jeanne on opetellut Thomasin kanssa kotipäivällisiä varten, koska ranskalaiseen tapaan "pöydässä lapset puhuvat vain, kun on heidän vuoronsa, eikä heidän vuoronsa tule koskaan".

Imperatiivien saarella on myös rauhallinen kylä, jonka asukkaat eivät komentele vaan pikemminkin anelevat. Osa rukoilee. Kylän keskusaukion keskellä pieni mustiin pukeutunut nainen laulaa laulua, jossa pyytää "Milordia" istumaan pöytäänsä.

Ottakaa rennosti, Milord,

ja laskekaa surunne sydämelleni

ja jalkanne tuolille.

Ensimmäiseltä kartoituslennolta palattuaan Jeanne löytää kotitalonsa perin pohjin pengottuna. Saaren diktaattorin sotilaat ovat olleet asialla. Thomas on kadonnut. Vanha tietäjänainen, La Nommeuse, jonka tehtävänä on pitää harvinaisia sanoja hengissä, kertoo, että Thomas on mennyt Subjunktiivien saarelle. Samalle saarelle on kauan sitten paennut myös Jorge Luis,  La Nommeusen veli.

Näin pääsemme sitten subjunktiiviin, ranskan kielen verbimuotoon, jota käytetään enimmäkseen sivulauseissa, kun päälause ilmaisee tahtomista, pakkoa, epävarmuutta tai tunnetta. Esimerkiksi "Je veux que mon ami vienne". Suomen kielessä käytetään tällöin yleensä joko indikatiivia tai konditionaalia: "Haluan, että ystäväni tulee" tai "tulisi". Tämän romaanin tarkoituksena on epäilemättä olla kunnianosoitus tälle verbimuodolle, joka on ranskan puhekielessä käynyt yhä harvinaisemmaksi.

La Nommeuse kertoo Jeannelle, että nimitys subjunktiivi tulee latinan sanasta subjungere, joka tarkoittaa valjastamista: "Je veux" on hevonen, vetävä voima ja tahto. Se vetää vaunuja: unelmaansa, toivetta siitä, että hänen ystävänsä tulee. Jos haluaa, että unelma kestää, tarvitaan paljon voimaa.

Saarten diktaattori – "herra elinikäinen ja vielä sen jälkeenkin presidentti" – Necrolé suhtautuu luonnollisesti subjunktiiviin vihamielisesti: 

"Subjunktiivit ovat järjestyksen vihollisia, pahimman luokan yksilöitä. Ikuisia tyytymättömiä. Unelmoijia, toisin sanoen mielenosoittajia. 'Haluan, että kaikki ovat vapaita.' Tervetuloa epäjärjestys! 'En usko, että presidenttimme onnistuu.' Kiitos tuesta! Aamusta iltaan he haluavat ja epäilevät. Olemmeko ikinä rakentaneet haluun ja epäilyyn perustuvaa sivilisaatiota?"

Jeannen seuraava kartoitusmatka suuntautuukin sitten Subjunktiivien saarelle. Tehtävä osoittautuu hankalaksi, sillä saari muuttaa koko ajan muotoaan. Subjunktiivia yläilmoissa pohtiessaan Jeanne myös oivaltaa jotain rakkauden olemuksesta. Rakkaus on subjunktiivin variaatio. Se on epäilyä, odotusta, halua ja toivoa.

Tarkemmin subjunktiivien saareen Jeanne pääsee tutustumaan, kun lentokone joutuu tekemään sinne pakkolaskun. Saarella Jeanne tapaa seuran, joka pohtii tieteellisesti subjunktiivin esiintymistä eri kielissä. Nousuveden aikaan saaren asukkaat kerääntyvät täyttyvän laguunin äärelle esittämään rukouksen kaltaisia toiveitaan. 

Jeanne löytää myös veljensä Thomasin, josta on kehittynyt menestyvä nuori teollisuusmies. Thomasin tehdas yrittää kristallisoida merestä ainetta, joka toimisi porttina uniin ja kaikkiin mahdollisiin maailmoihin. Merestä siksi, että meri on Suuri Subjunktiivi, unelmiemme peili. Näiden uusien maailmoiden kartoittamisessa auttaa sokea tietäjävanhus, Jorge Luis, La Nommeusen veli. Jorge Luis kertoo tehtaan työntekijöille Baabelin kirjastosta suoraan Borgesilta lainatuin sanoin.

Saarella tavataan myös kolme muuta kirjailijaa, joista kullekin meri on ollut läheinen. Tässä heidän kuvansa kirjan kuvittajan, nimimerkki Bigre!:n tulkitsemina:

Subjunktiivien saarelle saapuu myös Mme Jargonos, jonka Dario on hylännyt. Kun Jeanne kysyy, miksi Jargonos on saapunut tälle saarelle, madame vastaa tietenkin subjunktiivilla: "Je veux qu'il revienne – haluan, että hän palaa." Aikaisemmin niin vaativaan ääneen on ilmaantunut tuskaa ja anelua.

Lopulta Jeanne pääsee palaamaan kotisaarelleen lentokoneella. Jotain on kuitenkin meneillään: diktataattori Necrolén kieltämät veneet ovat palanneet rannoille. Saarella on käynnissä niin innostunut pöhinä, että sen aiheuttama lämpöaalto estää purjekonetta laskeutumasta.

Ehkäpä kirjasarjan seuraava osa kertoo, mitä Jeannen kotisaarella on tapahtunut.

Erik Orsennan tapa ripotella viittauksia kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin viihdyttää ja pitää lukijan tarkkaavaisena. Juoni ei ole erityisen jännittävä ja välillä se tuntuu unohtuvan kokonaan. Se on lähinnä tekosyy "kielioppisaariin" tutustumiselle. Jeanne ja Thomas kasvavat näköjään kirjasarjan myötä ja myös heidän kiinnostuksensa kohteet vaihtuvat. Myös sisarusten keskinäinen suhde muuttaa muotoaan. Tässä osassa Jeanne jo myöntää ärsyttävälle veljelleen, että rakastaa tätä.

Tämä kirja voisi olla sopivaa luettavaa vaikkapa abiturientille, joka valmistautuu ranskan kirjoituksiin. Merkillinen subjunktiivi tulee ainakin hieman tutummaksi.

Erik Orsenna, Les Chevaliers du Subjonctif. Éditions Stock 2006. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2004. Kuvitus: Bigre! 182 s.

Johan Ludvig Runeberg: Joulu-ilta

Kansallisrunoilijamme pieni heksametrirunoelma ilmestyi alun perin juuri ennen joulua vuonna 1841. Se on ensimmäinen laajempi Runebergin Porvoossa kirjoittama runoteos. Porvooseen Runeberg muutti Helsingistä saatuaan viran Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorina. 

Runoelman tapahtumat ajoittuvat jouluaattoon heti vuosina 1828–1829 käydyn venäläis-turkkilaisen sodan jälkeen, kun Venäjän armeijassa palvelleet suomalaissotilaat alkavat palailla koteihinsa.

Kreikan itsenäisyyden puolesta Turkissa taistelemassa ovat olleet muiden muassa paikkakunnan arvohenkilön, majurin, vävy sekä Suomen sodan veteraanin, sotamies Pistoolin, poika. Tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi majurin kartanoon, jonne Pistoolkin on kutsuttu jouluaattoa viettämään. Sodassa jalkansa menettäneen Pistoolin hurjat tarinat ovat haluttua ajanvietettä.

Kuten joulukertomukseen hyvin sopii, mukana on myös vastasyntynyt lapsi. Majurin vanhimmalla tyttärellä on vauva, joka ei vielä ole tavannut isäänsä, sotatantereelta kotiin odotettua kapteenia. Tuore äiti on ymmärrettävästi huolissaan eikä juuri jaksa osallistua jouluiloon.

Talon tunnelma on muutenkin melko apea. Ainoastaan majurin nuorempi tytär, 16-vuotias Augusta-neiti, yrittää pitää yllä joulumieltä. Augustan rooli runoelmassa on aivan keskeinen. Juuri hän kyyditsee Pistoolin kartanon joulupitoihin, hän lohduttaa itkuista sisartaan leikinlaskulla ja laatimallaan runolla ja saa vielä runoelman lopussa haihduttaa Pistoolin apean mielialan lupaamalla rakastaa tätä kuin oma tytär. Hänen suuhunsa Runeberg on sijoittanut ison osan runossa esiin tulevaa rakkauden ja myötätunnon sanomaa. 

Sisarelleen laatimassaan runossa Augusta kertoo pienen turkkilaisen tarinan. Sen tarkoituksena on antaa toivoa sisarelle: sodasta ja jopa sotavankeudesta voi selvitä kotiin. Augustan runossa Serbiasta turkkilaiseen haaremiin siepattu sulttaanin lempivaimo Seidi säälii sotavankeja ja pistää kaikkensa peliin saadakseen sulttaanin vapauttamaan pohjoisen armeijan vangiksi otetut sotilaat. Sulttaani lupaa vapauttaa yhden vangin jokaisesta Seidin antamasta suudelmasta. (On hyvä muistaa, että kirjallinen häveliäisyys oli 1800-luvulla huipussaan. Suudelma ei aina ole vain suudelma eikä syleily pelkkä syleily.) Lemmenyön jälkeen "Seidin vangit" rientävät kohti synnyinmaataan. Ilmeisesti heitä on aikamoinen joukko.

Augusta mainitsee runonsa esikuvaksi muiden muassa Washington Irvingin Alhambran. Tässä Runebergille on ilmeisesti sattunut pieni ajoitusvirhe. Tales from Alhambra ilmestyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1832, ja ensimmäinen ruotsinnos julkaistiin seuraavana vuonna. Tuskinpa sotilaiden paluu Turkista sentään kesti yli kolmea vuotta. (Tai ehkä kestikin, jos he ensin olivat sotavankeudessa, kuten Pohjolan sotilaat Augusta-neidin runossa. Pitkäksi venynyt kotimatka ehkä selittäisi myös Augustan leikinlaskun siitä, että suurin uhka sotilaille eivät olekaan Turkin sotilaat vaan etelän tummat neidot. No, kapteenin lapsi ei kyllä vielä ole kolmen vuoden ikäinen...)

Runo virkistää hieman vanhempaa sisarta ja hän kehottaa Augustaa huolehtimaan nyt vuorostaan muun talonväen hyvinvoinnista. Hänelle pienessä lapsessa on jo kylliksi lohtua. Ikäiselleen harvinaisella viisaudella Augusta myöntää, että lapsi on kyllä lohtu äidilleen, mutta lapsen iloakin täytyy ajatella. Se syntyy äidin ilosta: "Hymyele, oi, hymys on elon huolissa lapsesi hoiva."

Augustan runossa esille tullut yleisinhimillisyyden lupaus toistuu hetkeä myöhemmin Pistoolin väentuvassa kertomassa sotajutussa. Suomen sodassa hän oli auttanut haavoittunutta Turkin sotilasta, "kalmukkia". Myöhemmin tämä kalmukki pelasti Pistoolin epätoivoisesta taistelutilanteesta, ja sotavankinakin Pistoolia kohdeltiin kuin arvovierasta. "Huoleti vain siis olkaa; ihminen myöskin on Turkki."

Augustan ja Pistoolin roolien keskeisyyttä osoittaa se, että heistä käytetään koko ajan erisnimiä. Heidän lisäkseen erisnimellä mainitaan vain Aadolfia, kotiin odotettavaa kapteenia. Muut esiintyvät vain sotilasarvollaan (majuri) tai sukulaisuutta osoittavalla nimityksellä (poika, äiti, sisko, vanha rouva).  Pistool on epäilemättä niin sanottu sotilasnimi, sotilaan varustuksen mukaan annettu kuten vaikkapa Svärd, Hjelm tai Pihl. Sotilasnimet saattoivat myös viitata sotilaan ominaisuuksiin. Näin on saanut alkunsa tunnetun suomalaisen taiteilijasuvun nimi Tapper.

Juonta paljastamatta en pääse eteenpäin, joten lopeta tähän, jos haluat itse selvittää, miten aattoilta majurin kartanossa etenee.

Kapteeni Aadolf saapuu kuin saapuukin kotiin aattoiltana. Palatessaan väentuvasta Pistoolin tarinointia kuulemasta Augusta-neiti löytää kapteenin ja tämän puolison salista. Kapteenin käsi on kantositeessä. Augustan runossa sotilaiden pelastukseksi koituneet suudelmat heijastuvat kapteenin ja Augustan yllättävän aistilliseen kohtaamiseen: "nyt toki katteini riens, kälyn vyötäisiin käsivarren tervehen kiers, tytön kuumiin huulihin suutelon painoi".

Kapteeni tuo myös suru-uutisen: Pistoolin poika on kaatunut "kuin sotamies" kapteenin edestä taistellessaan. Tilanteesta heltyneenä majuri haluaa rikkoa luokkarajat. Hän pyytää Pistoolia muuttamaan pysyvästi kartanoon:

"Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme,

niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin.

Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus

saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä."

Omillaan selviävän suomalaisen runebergilainen ihanne kuitenkin näyttäytyy tässäkin runoelmassa. Almujen saaja joutuisi helposti ylenkatsotuksi. Itsenäisenä torpassaan Pistool uskoo luonnon tarjoavan hänelle kaiken, mitä hän vielä tarvitsee.

Augusta-neidin viimeisen vetoomuksen Pistool torjuu selvästi hyvillään saamastaan huomiosta. Erämaan vapaasta linnusta ei kuitenkaan saada häkkilintua:

"Neiti, te vanhaa huuhkaint' älkää pois pimeästä

vietelkö valkeuteen; sen rattona yö on ja varjot.

Tänne jos saapuiskin useammin kuin olis tarvis,

vanhust' autelkaa pois torjumahan tupalinnut,

hetkisen aikaa kun hän silmänne loistoa katsoo;

sitten tyytyen taas pesähänsä hän lähtevi rauhaan."

Kuten edellä olevista lainauksista käy ilmi, omistamassani kokoomateoksessa on Joulu-illan vanha suomennos. Otto Mannisen uudempi, tarkistettu käännös, Jouluilta (1957), kaipaisi jo sekin uudistamista. Ehkä se kuitenkin maksaisi vaivan, sillä tässäkin Runebergin runoelmassa on piilotettuna paljon esille pöyhittävää myös nykylukijalle. Etenkin lukijalle, joka on tottunut ajattelemaan Runebergia lähinnä virsirunoilijana, saattaa tämän runoelman "maallisuus", aistillisuus ja uskallettu leikinlasku tulla ilahduttavana yllätyksenä.

 

Sentimentaalisuutta ei nykyään juurikaan arvosteta kirjallisuudessa, mutta mielestäni  toisinaan on edelleen hyväksi myös liikuttua kirjan ääressä. Joulun tunnelman löydän aina helpoimmin kirjoista ja joululauluista. Runeberg jos kuka oli taitava luomaan liikuttavia tilanteita, kuten varmasti jokainen Vänrikki Stoolin tarinat lukenut tietää. Tällainen pasifistikaan ei pysty kuivin silmin lukemaan Runebergin sankarirunoja.

Jouluillasta on kirjoitettu myös blogissa Kirjojen kamari.

Johan Ludvig Runeberg, Joulu-ilta: kolme laulua. Teoksessa Johan Ludvig Runebergin teokset. II nidos. WSOY 1931. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Julqvällen: en dikt i tre sånger (1841) suomeksi toimittaneet Juhani Aho, Paavo Cajander, Arvi Jännes, Eino Leino, O. Manninen ja Alpo Noponen. 35 s.

Bernard Clavel: Histoires de Noël

Muistin Bernard Clavelin (1923–2010) nimen Goncourt-voittajien listalta, joten tulin uteliaisuuttani lukeneeksi tämän sattumalta löytämäni kymmenen joulutarinan kokoelman. Se on suunnattu ennen kaikkea nuorille lukijoille, mutta varsinkin näin joulun lähellä tarinoiden sadunomaisuus ja ajoittainen sentimentaalisuus miellyttää kyllä tällaista vanhempaakin lukijaa. Tarinat avautuvat helposti vähemmälläkin ranskan taidolla. Tyyliltään ne muistuttavat kansansatuja tai kansanperinteen kertomuksia. 

Kaikki tarinat sijoittuvat joulun aikaan: aattoiltaan, jouluyöhön tai joulupäivään. Monessa joulua vietetään lumimyräkässä. Yleensä pääosassa ovat köyhät ihmiset, joiden puolelle kaikkitietävä kertoja poikkeuksetta asettuu. Yksi tarina, L'apprenti pâtissier (Leipurin oppipoika), on kerrottu minämuodossa ja se eroaa myös sävyltään muista tarinoista. Siinä 14-vuotias leipurin oppipoika joutuu jouluaattona ylitöihin kuljettamaan jouluhalkoja varakkaille asiakkaille. Pojan yksinäisyys, katkeruus ja koti-ikävä vaikuttavat omakohtaisesti koetuilta. 

Etsiessäni tietoja kirjailijasta luin Wikipédiasta, että kirjailijana Bernard Clavel oli itseoppinut. Hän todellakin aloitti työuransa leipurin oppipoikana 14-vuotiaana. Näistä kokemuksistaan hän on kirjoittanut myös neliosaisen Le Grande Patience -romaanisarjansa ensimmäisessä osassa. Sarjan neljännestä osasta Les Fruits de l'hiver hän sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon. Clavelin kirjallinen tuotanto on laaja ja monipuolinen. Siihen kuuluu yli sata teosta. Aikuisille suunnattujen romaanien ja kertomusten lisäksi Clavel kirjoitti paljon myös nuorille ja lapsille. Minua alkoi kiinnostaa erityisesti 1600-luvulle sijoittuva viisiosainen romaanisarja Les Colonnes du ciel (Taivaan pylväät). Saapa nähdä, ehtiikö ranskalaisesta nettiantikvariaatista itselleni hankkimani joululahja perille ennen joulua.

Monet Histoires de Noël -kokoelman kertomuksista sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään menneisyyden feodaaliaikaan, tai ehkä juuri 1600-luvulle, jossa ylhäiset linnanherrat määräävät asemiehensä ruoskimaan – tai hirttämään –  köyhiä ja onnettomia maatyöläisiä, jotka taitavuutensa takia ja joulun ihmeen kosketuksesta ovat joutuneet epäillyiksi noituudesta. Kahdessa tarinassa pääosassa on puunhakkaaja. Marionnette-tarinassa puunhakkaaja Joanès Buchard veistää haloista ilmeikkäitä – suorastaan eläviä ja puhuvia – puunukkeja ensin tyttärelleen Marionille ja sittemmin itse Joulupukille, Père Noëlille. Kertomuksessa Les soldats de plomb (Tinasotilaat) puunhakkaaja Lormeausta itsestään tulee Père Noël. Siinä on siis Bernard Clavelin versio Joulupukin syntytarinasta.

Puunuket ovat tärkeässä osassa myös vanhan marionettitaiteilijan viimeisestä jouluaatosta kertovassa Hiéronimus-tarinassa. Myös siinä nuket heräävät henkiin.

Yhdessä tarinassa ollaan selvästi nykyajassa. Tarinassa Fait divers (Pikku-uutinen) isänsä mersulla kolarin ajava rikas nuorukainen herkistyy lahjoittamaan takakontissa olevat lahjat köyhän perheen lapsille.

Miljöissä on myös uutta ja yllättävää. Eipä ole ennen tullut vastaan kuvausta jouluyöstä orjalaivalla. Noël sur l'océan (Joulu valtamerellä) toistaa Betlehemin tapahtumat orjalaivan ruumassa. Vastasyntynyt musta lapsi hohtaa valoa, joka saa aikaan radikaalin mielenmuutoksen orjalaivan kapteenissa.

Bernard Clavel asui kymmenisen vuotta Kanadassa ja sijoitti niihin maisemiin myös kuusiosaisen romaanisarjan Le Royaume du Nord (Pohjoinen valtakunta). Tässä joulutarinakokoelmassa on niin ikään yksi Kanadan ranskalaisalueelle sijoittuva tarina, Le quêteux du Québec (Québecin kulkuri). Siihen aikaan kun posti ei vielä kulkenut säännöllisesti Kanadan maaseudun pikkukyliin, kirjeitä kuljettivat kulkurit. Jules-kulkuri kulkee vuosittain vakioreittiään ja tuo joka jouluksi Tremblayn perheeseen tervehdyksen isännän sisarelta. Joulun Jules sitten aina viettää Tremblayn perheen vieraana Tim-koiransa kanssa. Tänä vuonna kulkuria ei kuitenkaan kuulu eikä näy. Huolestuneet kyläläiset löytävät hänet murhattuna. Tässä rikostarinassa Tim-koira paljastaa lopulta murhaajan. Tim jää asumaan Tremblayn perheeseen, mutta aina välillä se unohtuu katselemaan tielle ikään kuin haluaisi sanoa uusille isännilleen: "Kävelemällä opit tuntemaan todellisen elämän ja löydät tien paratiisiin."

Kokoelmassa on mukana myös kaksi fantasiapitoista satua, joissa kohdistetaan satiiria ennen kaikkea ihmisen sotaisuutta ja asevarustelua kohtaan. Le grand vieillard tout blanc (Suuri valkoinen vanhus) tapahtuu "planeetalla, joka ei lainkaan muistuta Maatamme". Siinä sotainen kuningas saa vieraakseen valkopartaisen vanhuksen, jonka vierailu muuttaa kuningasta niin, että hän haluaa heti lopettaa sodat. Tästä seuraa vallankaappaus ja kuninkaan vangitseminen. Sodan voimia ei voi pysäyttää, kun ne on kerran päästetty valtaan. Tämän pessimistisen sadun mukaan näin käy, kun "ei enää haluta uskoa hyvään". Varsinkin se, miten tarinassa kuvaillaan kuningasta ennen hänen mielenmuutostaan, toi mieleen oman aikamme itsevaltiaat. 

Toisessa pasifistisessa fantasiasadussa, Le Père Noël du nouveau millénaire (Uuden milleniumin Joulupukki), Joulupukin tuhatvuotinen valtakausi on tulossa päätökseen, ja uusi joulupukki on saapunut opettelemaan työtään. Uusi pukki järkyttää vanhaa poistamalla kaikki sotalelut lahjavalikoimasta.

Julien et Marinette on lähes täydellinen pieni joulukertomus. Siinä Julien on toivonut sähköjunarataa joululahjaksi. Sen hän saakin, mutta paljon vaatimattomamman kuin se, jota hän oli toivonut. Koko joulu tuntuu menneen pilalle. Joulupäivänä hän tapaa köyhän ystävänsä Marinetten, joka on niin iloinen joululahjaksi saamistaan kahdesta appelsiinista, että haluaa antaa toisen niistä Julienille. Julien juoksee kotiin kyyneleet silmissä ja palaa hetken kuluttua äitinsä kanssa. He tuovat Marinettelle herkkukorin, jonka Joulupukki oli "vahingossa" tuonut väärään taloon.

Julien kasvoi. Hänestä tuli mies. Siitä joulupäivästä lähtien joka kerta kun hän sattui haluamaan jotain saavuttamatonta, hän kertoi itselleen, että jossain on aina pieni Marinette, jota elämä ei ole pilannut yhtä paljon kuin häntä.

 

Bernard Clavel, Histoires de Noël. Albin Michel 2001. Kansikuva: François Roca. 183 s.

Brendan Behan: Poikia vankilassa

Dublinilainen Brendan Behan (1923–1964) imi tasavaltalaisaatteen lähes kirjaimellisesti äidinmaidossa. Hänen äitinsä Kathleen oli Peadar Kearneyn nuorempi sisar. Peadar Kearney taas kirjoitti englanninkieliset sanat Irlannin kansallislauluun, joka englanniksi tunnetaan nimellä The Soldier's Song. Suvussa oli muutenkin kirjallista ja musiikillista sekä vallankumouksellista harrastuneisuutta. Myös Brendan Behanin kahdesta nuoremmasta veljestä tuli kirjailijoita.

Vuoden 1939 syksyllä 16-vuotias Brendan Behan saapui Liverpooliin Irlannin tasavaltalaisarmeijan – IRA:n – komennukselle. Hänen oli määrä räjäyttää pommi Liverpoolin telakalla. Ennen attentaattia hän kuitenkin jäi räjähteineen kiinni majapaikassaan. Tutkintovankeuden jälkeen hänet määrättiin Hollesley Bayn nuorisovankilaan. Näistä kasvatuksellisista vankiloista käytettiin nimitystä borstal. Behan vapautui täytettyään 18 vuotta ja hänet karkotettiin Irlantiin. Kokemuksistaan hän kirjoitti romaanin Poikia vankilassa (Borstal Boy).

Voisi kuvitella, että vankilakuvaus olisi synkkää luettavaa. Väkivaltaisesta ja ahdistavasta aiheesta Brendan Behan on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan valoisan ja optimistisen omaelämäkerrallisen romaanin. Minäkertojana kirjassa on vanki nimeltä Brendan Behan, ja selvästi kirjailija siinä kertoo omista kokemuksistaan varsin yksityiskohtaisesti. Romaanin näistä muistelmista tekevät ennen kaikkea sanatarkasti kuvatut vuoropuhelut. Ilmeisesti alkuteoksessa poliiseilla, vartijoilla ja vangeilla on kullakin oma murteensa. Suomennoksessa vuorosanat on kirjoitettu puheenomaisella yleiskielellä. Yhden skotlantilaisen vangin puhe on käännetty hämäläismurteeksi. 

Kirjassa on runsaasti velmuilevaa huumoria erilaisten vartijatyyppien ja poliisien kustannuksella. Terävä kieli oli kovien nyrkkien ohella tapa hankkia toisten vankien arvostusta. Molemmat olivat Brendanilla iskukunnossa hänen nuoresta iästään huolimatta. Brendan oli poikkeuksellisen lukenut ja omasi hyvän yleissivistyksen. Lukemisen nautinnollisuus tulee kirjassa hyvin esiin. Kirjan avaaminen merkitsi hänelle juhlaa. Tutkintovankilassa hän säästeli kirjoja rauhallisen illan hetkiin, koska siellä sai luettavaksi vain kaksi kirjaa viikossa. Nuorisovankilassa hän heti alkuun ilahtui kuullessaan, että siellä oli hyvä kirjasto. 

Irlantilaiselle englantilainen vankila toi omat haasteensa. Poikkeuksetta häntä nimitettiin Paddyksi, mikä oli tosin melko hyväntahtoinen tapa puhutella jokaista irlantilaista. Eikä suhtautuminen ollut koko ajan kielteistä. Muutamat anglikaanisen kirkon jäsenet jopa soluttautuivat Irlannin katolisten joukkoon, kun huomasivat että katoliset hiljaisella viikolla pääsivät messuun joka päivä eikä heidän tarvinnut silloin muiden tavoin ommella postisäkkejä. IRA oli kuitenkin Englannissa terroristijärjestö. Sen jäseniin ei suhtauduttu suopeasti. Vankilan omalaatuisessa hierarkiassa tasavaltalaisarmeijan jäsenet olivat vain pykälän niiden yläpuolella, jotka olivat tehneet seksuaalista väkivaltaa naisille.

Loppujen lopuksi jää mielikuva, että Behan ei pitänyt kokemustaan kovinkaan ikävänä. Selvää katkeruutta hän tunsi vain katolisia piispoja kohtaan, jotka hänen mielestään aina käänsivät selkänsä Irlannin tasavaltalaisille. Tutkintovankilan katolinen pappi ilmoitti Brendanille heti ensitapaamisella, että Behan oli IRA:n jäsenenä pannaanjulistettu, kunnes katuisi "syntiään" ja lupaisi kokonaan erota kielletystä järjestöstään. Tähän Brendan ei tietenkään taipunut, ja hän piti papille melkoisen palopuheen Irlannin historiasta ja IRA:n kohtelusta. Tämän jälkeen vartijat sitten pahoinpitelivät "irlantilaisen sian" papin loukkaamisesta.

Kirjan nuoret vangit ovat enimmäkseen yllättävän hyvätapaisia ja kohteliaita. Liian rääväsuista ja seksuaalisia vihjailuja heittelevää Joeta muut pojat nuhtelevat tuon tuostakin. Seksuaalisuus on romaanissa muutenkin piilossa. Muutamien poikien suhde on toisten tiedossa, mutta siitä ei puhuta. Lontoolainen Charlie on selvästi ihastunut Brendaniin ja on mustasukkainen muille tämän seurasta, mutta tätäkään kertoja ei suoraan kommentoi. Voimme päätellä sen ainoastaan lausutuista repliikeistä.   

Savukkeiden tarjoamisella osoitettiin vankilassa ystävyyttä ja niitä käytettiin myös palkintoina vankilan kilpailuissa. Behan luonnollisesti voitti vankilan kirjoituskilpailun ja sai siitä hyvästä huikeat sata savuketta.

Vankilakuvauksen lukeminen vei ajatukseni myös kotimaan oloihin ja puheisiin nuorten lisääntyvästä rikollisuudesta.

Nuorten rikollisuuskierteen katkaisemiseen esitetään tuon tuosta rikosoikeudellisen vastuuikärajan alentamista ja ehdottomia vankeusrangaistuksia myös nuorille. Laaja tutkimusnäyttö ei tätä ratkaisua tue: vankila on omiaan vahvistamaan rikollisidentiteetin syntymistä. Tämä on ehkä ikävintä, mitä voi tapahtua nuorelle, joka on ajautunut rikoksiin ajattelemattomuuttaan tai sosiaalisesta paineesta. Aivojen moraalinen erottelukyky kehittyy hitaasti. Ehkä vasta noin 25-vuotiaana ihmistä voi pitää eettisesti täysin vastuullisena. On paljon näyttöä siitä, että nuoret jotka ovat syyllistyneet rikoksiin ja saaneet vain kevyen rangaistuksen tai jääneet kokonaan rankaisematta, uusivat rikoksia pienemmällä todennäköisyydellä kuin ne nuoret jotka ovat kärsineet rangaistuksen pakkolaitoksessa. 

Suurin ongelma ovat ne nuoret, joille rikollisuus jo hyvin varhain näyttäytyy uravalintana ja jotka ihannoivat rikollista elämäntapaa. Heidän joukossaan on epäilemättä sosiopaatteja, joiden moraalisen erottelukyvyn kehittymistä saadaan kyllä turhaan odotella. Heille vankeusrangaistus saattaa toimiakin. On kuitenkin pidettävä huoli, ettei vankila muodostu heille rikoksen korkeakouluksi vaan heille suunnataan vahvoja tukitoimia ja ammattikoulutusta. Lukutaidon vahvistaminen on yksi avain rikoksettomaan elämään.

Sitten on vielä yksi erityisryhmä: poliittisista syistä rikoksiin syyllistyvät. Sellaiset kuin vaikkapa Brendan Behan. Suomessa heitä on todella vähän. Toisin oli silloin, kun meillä vasta haaveiltiin itsenäisyydestä. Kuten vanha sanonta kuuluu: yhden vapaustaistelija on toisen terroristi. Koulutus ja poliittisen vaikutusmahdollisuuden aito ulottaminen kaikkiin kansalaisiin saattaisi olla ratkaisu. Oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja ihmisoikeuksista kannattaa pitää kiinni, vaikka se joskus kirpaiseekin.

Kasvatuslaitoskokemus ei pitänyt Brendan Behaniakaan loppuelämäänsä vankilan ulkopuolella. Hän sai vuonna 1942 tuomion Irlannin poliisivoimien kahden etsivän murhan suunnittelusta. Neljäntoista vuoden tuomiosta hän ehti istua vain murto-osan, sillä vuonna 1946 IRA:n jäsenille myönnettiin yleinen armahdus.

Brendan Behan, Poikia vankilassa. Kirjayhtymä 1960. Englanninkielisestä alkuteoksesta Borstal Boy (1958) suomentanut V. Mattila. Päällys: Martti Mykkänen. 271 s.

Albert J. Guerard: Maquisard – A Christmas Tale

Tämä pieni romaani sijoittuu pääosin länsiranskalaiseen Sognacin kaupunkiin joulukuussa 1944. Sognacin kaupungin esikuvana on toiminut Cognacin kaupunki. Kaupungin tunnetuin tuote virtaakin tässä romaanissa vuolaasti.

Konjakilla ja viinillä hoitivat haavojen aiheuttamaa kolotusta ja sotaväsymystään kaupunkiin ja sen ympäristöön asettuneet vastarintajoukot, maquisardit, joiden tehtävänä oli piirittää yhtä saksalaisten Atlantin rannikolle jättämää taisteluosastoa. Maquisardien aseistus ei kuitenkaan riittänyt laivoilla ja lentokoneilla huoltoa saavien saksalaisjoukkojen lopulliseen kukistamiseen.

Sotaelokuvista minulle oli syntynyt käsitys, että saksalaisten sotatoimet Ranskassa päättyivät Normandian maihinnousuun kesäkuussa 1944 tai viimeistään Pariisin vapauttamiseen syyskuussa. Tämä tositapahtumiin pohjautuva romaani kertoo, ettei tämä käsitys pidä paikkaansa. Atlantin rannikolle jäi useita varsin taistelukykyisiä saksalaisten "taskuja", ja vielä joulukuussa 1944 Saksa aloitti Ardenneilla voimakkaan vastahyökkäyksen. Tunnelma Ranskassa joulun seutuna oli ahdistunut: uuden saksalaismiehityksen uhka oli todellinen.

Saksalaisia vastaan taistelevat Ranskan vastarintajoukot, maquisardit, olivat saaneet nimensä tiheikköä tarkoittavasta maquis-sanasta. Joukkojen koostumus oli kirjava: mukana oli tavallisia ranskalaisia, osa heistä oli paennut saksalaisten pakkotyöleireiltä; joukossa oli myös erilaisia poliittiseen vasemmistoon kuuluvia ryhmiä. Taistelukokemusta tähän kehnosti varusteltuun "armeijaan" toivat jo Espanjan sisällissodassa ja vastarintaliikkeessä toimineet kansainväliset taistelijat: tšekit, venäläiset, puolalaiset. 

Joulun alla vuonna 1944 vastarintajoukoille on luvassa kauan kaivattu loma. Pohjois-Afrikasta saapuvien joukkojen, joilla on käytössään amerikkalainen aseistus, on määrä vapauttaa maquisardit hetkeksi koteihinsa parin vuoden yhtäjaksoisen maastossa olon jälkeen. Loman jälkeen heidät on tarkoitus liittää osaksi Ranskan järjestäytynyttä armeijaa. Tämä operaatio aiheuttaa romaanissa pulmia eversti Rucille, joka ymmärtää hyvin, että sotilaallinen kuri ja komentoketjuun alistuminen tulisi olemaan lähes ylivoimaista "pensastoveteraaneille", joiden taistelukyky ja -tahto perustui toveruuteen ja tasa-arvon ihanteeseen. Jälkisanoissaan Albert J. Guerard kertoo, että myös Ranskan armeijassa tunnettiin epämukavuutta siitä ajatuksesta, että kommunisteille annettaisiin kunnon aseet ja taistelukoulutusta.

Viime hetkellä kaikki lomat perutaan Saksan offensiivin takia, ja Sognaciin jo saapuneet Pohjois-Afrikan joukot lähtevät kohti Ardenneita. Mistä löytyisi vielä taistelutahto lomaan valmistautuneille ja lopen uupuneille maquisardeille?

Kaikki romaanin päähenkilöt kuuluvat vastarintajoukkoihin tai heidän kokoontumispaikkansa, Chez Marcel -ravintolan, henkilökuntaan. Jean Ruyader on ollut yhtäjaksoisesti sodassa niin kauan, ettei ole edes nähnyt nuorinta neljästä lapsestaan. Milou on nyt jo lähes kaksivuotias. Jeanin vanhin lapsi, Denise, on yhdeksän vanha. Lisäksi hänellä on pojat Robert ja Jean. Jean Ruyaderin vaimo Anne-Marie on teloitettu saksalaisten panttivankina. Kuvitelmat aran Anne-Marien kauhunhetkistä teloituskomppanian edessä vainoavat Jeania päivin ja öin. Ainoastaan alkoholi tarjoaa vapautusta hänen mielessään myllertävästä vihasta, itsesyytöksistä ja kahdeksan haavoittumisen tuomasta fyysisestä kivusta.

Muuan viisas opettajatar mainitsee kylätansseissa, että miehet ovat kuin lapset. Elleivät he pääse eroon syyllisyyden tunteesta, he ovat vaaraksi itselleen ja muille.

Amerikkalainen luutnantti Tommy Colvin on pari vuotta aiemmin pudotettu laskuvarjolla maquisardien tueksi ja välittämään heille tietoja liittoutuneitten toimista. Tommy Colvin näyttää olevan ainoa, joka todella on pääsemässä kotiin. Hänelle on varattu paikka kuljetuskoneeseen, joka vie hänet Pariisista takaisin Yhdysvaltoihin heti joulun jälkeen. Ennen lähtöään Colvin päättää hetken mielijohteesta yllättää Jean Ruyaderin. Hän hakee Ruyaderin lapset Pariisin kautta Sognaciin joulunviettoon. Hauska osuus Colvinin seikkailusta Pariisissa neljän lapsen kanssa on tervetullutta vaihtelua melko vakavaan tarinaan. Saksalaisten uuden hyökkäyksen synnyttämän jännittyneen tunnelman laukaisee lopulta leikki, kulovalkean tavoin koko Pariisiin levinnyt lumisota.

Yvette on 21-vuotias pariisilaisen pankkiirin tytär, joka on 17-vuotiaana liittynyt vastarintajoukkoihin Alexandre Dumas'n romaaneiden ja vallankumousromantiikan innostamana. Hän on kokenut sodan kauhut ja ollut myös jonkin aikaa saksalaisten sotavankina. Vankilassa häntä oli kidutettu ja nöyryytetty seksuaalisesti. Häntä auttoi kestämään Parisette, 17-vuotias tyttö, joka jakoi hänen sellinsä. Parisettea istutettiin joka yö kuumalla keittolevyllä niin, että hänen lihansa paloivat, mutta hän kieltäytyi antamasta ilmi tovereitaan. Joka yö päästyään takaisin selliin Parisette hoki kuin mantraa: Soyez une bonne française – ole hyvä ranskalainen. Lopulta Parisette kuoli tulehtuneisiin haavoihinsa. Yvettellä on tärkeä rooli romaanissa, kun hän auttaa Jean Ruyaderin uutta rakkautta, Marthea, vapautumaan väkivaltaisesta suhteesta saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneeseen mieheensä.

Kunnon joulutarinan tavoin kertomuksen lopulla nautitaan ylenpalttinen jouluateria. Jean Ruyader myös saa tyttäreltään Deniseltä viestin, jonka hänen vaimonsa Anne-Marie käski tytön painaa mieleensä juuri ennen kuin Anne-Marie vietiin teloitettavaksi: "Kerro isälle, että minä en pelännyt. Että minäkin tein oman osani."

Romaani on nimetty joulutarinaksi, joten otin ilolla vastaan myös kertomuksen sentimentaalisen osan. Albert J. Guerardin omaan kokemukseen pohjautuva romaani on kuitenkin joulutarinaksi harvinaisen realistinen. Guerard kirjoitti sen Ranskassa alkuvuonna 1945, ja useilla sen henkilöillä – kuten tapahtumapaikoillakin – on jälkisanoissa nimetyt vastineensa todellisuudessa.

Sota synnyttää omanlaisensa raa'an ilmapiirin, joka näyttää pysyvän samanlaisena aikakaudesta toiseen. Tuntui kovin tutulta se, kuinka ranskalaiset moittivat amerikkalaisia siitä, että nämä kohtelevat saksalaisia sotavankeja liian hyvin, antavat heille kunnon ruokaa ja jopa suklaata. He kuvittelevat yhä, että saksalaiset ovat ihmisiä, kuten maquisardit romaanissa kyynisesti toteavat. Maquis-joukoissa sai sakon, jos erehtyi käyttämään vihollisesta sanaa allemands, saksalaiset. Hyväksyttäviä olivat vain pilkkanimet kuten boches, fridolins, haricots verts tai schleus.

Tuntuu kuitenkin siltä, että nyt tarvitsemme juuri tällaisia joulutarinoita, jotka kertovat, että joskus sota on ohi, että perheet yhdistyvät ja että toveruus ja rakkaus voittavat. 

Toivottavasti onnistut saamaan kirjan jostain käsiisi, jos kiinnostuit. Vanhoista kirjoista bloggaamisessa on se ongelma, että ne on saatettu jo ajat sitten poistaa kirjastoista. Nettiantikvariaatit ovat melkein ainoa mahdollisuus niiden tavoittamiseen. (Helsingin yliopiston kirjastossa kirja ainakin on, tosin hieman virheellisesti nimettynä.)

Albert J. Guerard (1914–2000) oli amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hänellä oli pitkään kunnia olla eniten romaaneja julkaissut yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija ja eniten kirjallisuudentutkimusta julkaissut yhdysvaltalainen romaanikirjailija. Ehkä tilanne ei ole muuttunut vieläkään. Hänen tutkimuksensa The Triumph of the Novel: Dickens, Dostoevsky, Faulkner (1976), jonka löysin sattumalta Joensuun yliopiston kirjavarastosta melko tuoreeltaan ilmestymisensä jälkeen, avarsi varsinkin käsitystäni Dickensistä. Sentimentaalisten tarinoiden kertoja oli myös syvällinen, keinoistaan tietoinen, kielellisesti vallankumouksellinen sanataiteilija. Joulukertomukseensa Albert J. Guerard on epäilemättä ottanut oppia lajin mestarilta.

Albert J. Guerard, Maquisard: A Christmas Tale. Lyford Books 1995. 50th Anniversary Edition. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1945. 174 s.

Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi

Tässäpä olisi pieni ja synkkä kirja pimeän joulukuun virkistykseksi. Jos uskot Aristotelesta, kuten minä, tiedät, että tragediassa esitetty kärsimys herättää pelkoa ja sääliä, jotka lopulta puhdistavat katsojan tai tässä tapauksessa lukijan mielen. Tämä ilmiö, katarsikseksi nimetty, siis voimistaa elämänhalua ja palvelee elämää. Se saattaa olla jopa kirjallisuuden syvin tehtävä. 

Atiq Rahimin Kärsimysten musta kivi tapahtuu "jossain päin Afganistanissa tai toisaalla". Se voisi siis tapahtua missä tahansa siellä, missä naisen arvo mitataan hänen kyvyssään tuottaa jälkeläisiä; missä naisen kunnia on miehen omaisuutta; missä uskonnon nimissä harjoitetaan julmuutta ja halutaan ulottaa uskonnon vaatimukset myös niihin, jotka eivät näihin vaatimuksiin usko. Se siis voisi tapahtua missä tahansa.

Naisen aviomies on saanut luodin niskaansa ja halvaantunut. Sotasankarin ura on päättynyt joutavanpäiväiseen pikku rähinään. Mies hengittää ja hänen sydämensä pumppaa verta, mutta hän ei liiku eivätkä hänen silmänsä tai kasvonsa kuvasta ymmärrystä ympäröivästä maailmasta. 

Nainen huolehtii miehen hengissä pysymisestä pistämällä ravintoliuostipan hänen käsivarteensa – silloin kun ravintoliuosta on sotaa käyvässä kaupungissa saatavana – ja siirtämällä tippaletkun miehen suuhun tiputtamaan sokeroitua suolavettä silloin kun ravintoliuosta ei ole. Jos silmätippoja on saatavilla nainen kostuttaa niillä miehen tyhjyyteen tuijottavia silmiä.

Nainen rukoilee. Vähitellen hänen rukouksensa muuttuvat kirouksiksi ja sitten kapinaksi: tunnustuksiksi, joissa hän käy läpi elämäänsä miehen kanssa. Sellaisiksi tunnustuksiksi, joita nainen ei ole koskaan pystynyt miehelleen kertomaan ja jotka merkitsisivät hänelle kuolemantuomiota, jos mies olisi tajuissaan.

Nainen muistaa kertomuksen mustasta kivestä, jolle ihminen voi kertoa kaikki kärsimyksensä, jolloin hän vapautuu niistä. Aristoteles ei ole ainoa vanhan maailman ihminen, joka on ymmärtänyt katarsiksen olemuksen. Aviomiehestä on nyt tullut naiselle kärsimysten musta kivi.

Monet naisen tunnustuksista kertovat siitä, millaista on elää naisena miesten ja uskonnon hallitsemassa maailmassa. Hänellä on kaksi tytärtä, mutta kesti kauan tulla raskaaksi ja miehen suku – tämän myötätuntoista isää lukuun ottamatta – teki naiselle selväksi, kuinka mitätön lapsia synnyttämätön nainen oli. Mieshän voi onneksi aina ottaa toisen vaimon. Naisen vaarallisin tunnustus liittyykin lasten saamiseen.

Mies on ollut sodassa kauan. Hän oli sodassa silloinkin, kun nainen hänelle naitettiin. Sulhasen paikalla hääseremoniassa oli miehen valokuva ja tikari. Nyt kuva ja tikari ovat sen huoneen seinällä, jossa koko kertomus tapahtuu. 

Lukijan katse pysyy naisessa ja miehessä ja yhdessä ainoassa huoneessa. On kuin katselisi teatterin näyttämökuvaa. Kun nainen poistuu huoneesta tai asunnosta esimerkiksi katsomaan turvallisempaan paikkaan vietyjä lapsiaan, emme seuraa häntä vaan jäämme miehen luokse. 

Välillä huoneessa käy muita "sotilaita", hurskaita muslimeja, joille ei tuota tunnontuskia miehen kellon, vihkisormuksen ja koraanin varastaminen. Nainen joutuu myös ostamaan turvallisuutta ainoalla valuutalla, jota hänellä on – ruumiinsa lämmöllä ja myötätunnollaan.

Miehen hoitaminen ja hänelle puhuminen saa naisen tajuamaan, että hän nyt on lähempänä miestään kuin koskaan aiemmin. Kymmenen avioliittovuoden jälkeen mies nyt ensimmäistä kertaa "antaa" naisen koskea itseään. Nainen myös suutelee miestään ensimmäistä kertaa. Synkkyydestään huolimatta romaani ei käy liian raskaaksi, sen naispäähenkilöllä on silmää myös omaa arvoaan korostavan miehisyyden hellyttäville ja huvittaville puolille.

Vanhassa kertomuksessa kärsimysten kivi lopulta räjähtää täytyttyään maailman tuskasta. Myös tämän romaanin lopussa, kun naisen mielessä uni ja tosi jo sekoittuvat, tapahtuu räjähdys. Kärsimykselle tulee päätös.

Kristina Haatajan suomennos oli niin sujuva ja luonteva, ettei sitä huomannutkaan. Tyylin yksinkertainen kauneus vie mukanaan. Se, että katetrista on tullut yhdessä kohdassa kateederi, on luultavasti vain tekstinsyötön kömmähdys.

Kärsimysten musta kivi sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008.

Romaanista on kirjoitettu myös ainakin blogeissa Tarukirja, Eniten minua kiinnostaa tie ja Ankin kirjablogi.

Atiq Rahimi, Kärsimysten musta kivi. Like 2009. Ranskankielisestä alkuteoksesta Syngue Sabour – Pierre de patience (2008) suomentanut Kristina Haataja. 134 s.

Maylis de Kerangal: Canoës

Kymmenien vuosien tauon jälkeen palailin viime kesänä kajakkimelonnan pariin. Luultavasti tästä syystä olen tullut hankkineeksi tämän Maylis de Kerangalin (s. 1967) melonta-aihetta sivuavan novellikokoelman (canoës 'kanootteja'). Kirjailijana de Kerangal oli minulle uusi tuttavuus. Hänen kolme suomennettua romaaniaan ovat jotenkin livahtaneet havaintokenttäni ohi, vaikka yritänkin hieman seurailla ranskasta suomennettua.

Kokoelma sisältää kahdeksan kertomusta, joista pisin – Mustang – on 72-sivuinen pienoisromaani. Loput ovat noin kymmensivuisia. Yhteisenä teemana kertomuksissa on sopeutuminen johonkin uuteen – uuteen kulttuuriin kuten novellissa Mustang tai uuteen elämänvaiheeseen kuten vaikkapa novelleissa Un oiseau léger ja After. Novelleiden juoni on niukka. Ne kuvaavat usein muistoja, jotka yhdistyvät kertojan mielessä uudella tavalla. Novelleissa on useita toistuvia aiheita, jotka sitovat kokoelman tarinat yhteen eräänlaiseksi löyhäksi romaaniksi.

Novelleissa toistuu esimerkiksi kiinnostus ihmisen puheeseen. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa, että novellikokoelma sai alkunsa juuri yrityksestä kirjoittaa ihmisäänestä ja ihmisäänelle. Kaikissa novelleissa on minäkertoja – yleensä naispuolinen – ja niissä parissa, joissa kertojana on mies, on keskeisessä osassa hänelle tutun naisen ääni. Kiinnostus äänen ominaisuuksiin selittää myös kokoelman kansikuvan, joka aluksi ihmetytti minua. Kanoottiaiheen takia odotin ihan muita kuin ääniaaltoja.

Novelleissa on myös usein viittauksia muinaislöytöihin ja kadonneisiin kulttuureihin. Ehkä nekin liittyvät sopeutumisen teemaan. Sopeutumattomista on jäljellä vain hampaita tai muita luunpalasia. Kadonneista kulttuureista ehkä hyvällä onnella joitain esineitä tai jokin valokuva.

Kanooteista tai melonnasta ei yksikään novelli varsinaisesti kerro. Kanootit ovat vain jälleen yksi keino, jolla novellit sidotaan toisiinsa. Voisihan kanootinkin tietysti sovittaa sopeutumisen teemaan: sen avulla ihmisestä tulee vesilintu – meloja sopeutuu uuteen elementtiin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kanootit ovat tässä kokoelmassa kirjailijan ja lukijan yhteinen piilokuvaleikki: bongaatko kanootin tästäkin tarinasta? Yhdessä tarinassa hammaslääkärillä on kanootin muotoinen kaulakoru, toisessa roskien joukossa on kanootinvuokrausesite. Eräässä tarinassa kotona on kanootti koristeena seinällä. Muutamassa tarinassa kanootti ei ole ollenkaan fyysinen esine. Yhdessä tarinassa naisen ääni muistuttaa "kevyttä kanoottia pimeällä valtamerellä" ja toisessa isä tuntee olevansa tyttärensä kanssa kuin "kaksi sokeaa kanootissa soutamassa vastavirtaan". Myös Halleyn komeetan pyrstön muoto tuo yhden kertojan mieleen kanootin. 

Seuraavassa lyhyet kuvaukset novelleista.

Bivouac (Leiri)

Novelli tapahtuu hammaslääkärin vastaanotolla. Sen naispuolinen minäkertoja on tullut vastaanotolle purennan korjaukseen päänsärkyjen takia. Hammaslääkäri näyttää puhelimeltaan potilaalle kuvan läheltä Pariisin helikopterikenttää löytyneestä esihistoriallisesta leukaluusta. Kertoja muistaa, kuinka vieraili Olive-tädin, äidin ystävän, luona Pariisissa 13-vuotiaana. Tädin sulhanen oli kuollut helikopterionnettomuudessa. Edes hampaita ei löytynyt tunnistettaviksi. Täti asui helikopterikentän vieressä. Novellissa on haikea kuva Olive-tädistä tuijottamassa ulos ikkunasta. Lasi huurtuu, koska hän puhuu itsekseen. Kertoja katsoo, että vierailu Olive-tädin luona merkitsi ensitutustumista aikuisen elämään.

Ruisseau et limaille de fer (Puro ja rautajauhe)

Tässä novellissa ihmisen ääni on aivan keskiössä. Miespuolinen minäkertoja on hankkinut radion, jonka kohina muistuttaa rautaviilan ääntä. Tämä tuo hänen mieleensä tapaamisen Zoën kanssa. Zoë on nuoruudenystävä, joka työskentelee nykyisin radiossa. Kertoja on kiinnittänyt huomionsa Zoën muuttuneeseen ääneen. Hän muistaa nuoruuden kanoottiretket, kun Zoë lauloi folklauluja äänellä, joka oli kirkas kuin vuoripuro. 

Zoë kertoi ottaneensa tunteja äänivalmentajalta saadakseen äänensä matalammaksi ja sillä tavoin myös uskottavammaksi. Julkisten tehtävien lisääntymisen myötä naisten puheääni on todistettavasti madaltunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kertoja ei pidä kehitystä hyvänä. Apinat – makakit ja simpanssit – osoittavat taisteluvalmiutensa madaltamalla ääntään. Onko kaikki purot kuivatettava? Onko naisten muututtava sopeutuakseen?

Mustang

Tässä pitkässä novellissa ranskalainen perhe – minäkertojaäiti, jatko-opiskelijaisä Sam ja poika Kid – sopeutuu amerikkalaiseen elämänmuotoon Goldenissa, Coloradossa. Maylis de Kerangel on asunut itse Goldenissa ja kirjoittaa epäilemättä myös omista kokemuksistaan.

Novellissa paljastuu myöhemmin minäkertojan traumaattinen kokemus. Saadakseen puolisonsa ajatukset uusille urille pois tuhoavasta masennuksesta Sam on keksinyt opiskelun ja muuton ulkomaille. 

Mies on tiiviisti kiinni opinnoissaan ja poika koulunkäynnissään, joten heidän sopeutumisensa sujuu nopeasti. Kertojaa häiritsevä puheäänen muuttuminen on selvä merkki isän ja pojan sopeutumisesta. Pariisissa kustantamossa toimineelle kertojalle keskiluokkainen kotiäitien elämäntapa näyttäytyy keinotekoisena ja kulissimaisena. Hän puhuu tuskin kenellekään ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän hakeutuu museoihin löytääkseen jotain aitoa ja alkuperäistä. Alkuperäiskansojen esineiden näkeminen kuitenkin vain korostaa sitä, että kulttuurit ovat kadonneet. Minäkertojalle valkenee, että ne jotka eivät sopeudu, tuhoutuvat.

Perheeseen hankitaan perheautoksi epäkäytännöllinen Mustang, ja kertojakin hankkii lopulta ajokortin, jota hän Pariisin suurkaupunkilaisena ei ole tarvinnut. Mustang on osa kertojan tutustumista modernin amerikkalaisuuden vertauskuviin. Mukana on koko joukko muitakin viihteestä tuttuja amerikkalaisuuden osia: Coorsin panimo, trailer park, autokauppojen valtavat autopellot, pilvenpiirtäjät, käsiaseet, elokuvat.

Novellin lopussa perhe on taas palaamassa Ranskaan ja joutuu ratkaisemaan, otetaanko Mustang mukaan. Novellissa auto vaikuttaa itse tekevän oman ratkaisunsa. Minäkertoja on lopulta sopeutunut niin hyvin, että on jopa osallistunut recreation centerin savityökurssille. Siellä valmistamaansa savikuppiin hän on muovaillut kaiken Amerikassa oppimansa kotiin vietäväksi. Sopeudu, mutta älä kadota itseäsi.

Nevermore (Ei enää milloinkaan)

Osuvasti nimetyt Klangin siskokset ovat maailmankuuluja äänten kerääjiä. Heidän valtava ääniarkistonsa yrittää myös antaa kirjallisuudelle takaisin sille alun perin kuuluneen äänen. Tässä tarkoituksessa he ovat kutsuneet myös novellin minäkertojan studioonsa lukemaan nauhalle runon. Klangin siskosten mielestä harjoittelu pilaa spontaanisuuden. Vasta paperit eteensä saadessaan kertoja Léonore näkee, että kyseessä on Edgar Allan Poen runo Korppi Baudelairen ranskankielisenä käännöksenä. 

Se, että Poen runon kuollut rakastettu on myös nimeltään Lénore on Klangin siskosten mukaan pelkkää sattumaa. Tarinaan alkaa kuitenkin ilmaantua muitakin Poen kauhuromanttisia sävyjä. Kertojan lukiessa hänen ääneensä ilmaantuu outo särö korkeissa äänissä, ehkä muisto jostain vanhasta traumasta, jonka runo on tuonut hänen mieleensä.

Poistuttuaan studiolta kertoja kohtaa korpin joulukuisessa Pariisin yössä.

Un oiseau léger (Kevyt lintu)

Tämä pieni haikea novelli on oma suosikkini kokoelmassa. Sen miespuolisen kertojan puoliso, Rose, on kuollut yli viisi vuotta sitten, mutta mies ei ole hennonnut poistaa vaimonsa ääntä kotinsa lankapuhelimen vastaajasta. Rose oli nauhoitushetkellä juuri lähdössä lomalle ja hänen äänensä oli kuin kevyt lintu. 

Aikuinen tytär, Lise, pyytää isäänsä poistamaan ääniviestin, koska isää aletaan jo pitää hieman hassahtaneena. Lise sanoo myös, että hänen oma surunsa palaa aina kun hän kuulee äitinsä äänen. Isän pitäisi ajatella muitakin kuin itseään.

Lopulta Lise keksii ratkaisun ongelmaan. Sen jälkeen isä ja tytär pyyhkivät puhelinvastaajan nauhan – vapauttavat kevyen linnun.

After (Jälkeen)

Minäkertoja, nuori nainen, on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Kaikkien yllätykseksi hänen autistinen pikkuveljensä haluaa änkyttämisestään huolimatta pitää hänelle onnittelupuheen.

Illalla iso nuorten porukka kokoontuu viimeisen kerran yhteen nuotion äärelle kertojan kotitalon maille. Mukana on syötävää, juotavaa ja polteltavaa. Kertojaa nolottaa, kun hänen isänsä ilmaantuu illalla paikalle, mutta lyhyt vierailu sujuu yllättävän hyvin. Isä onnittelee luontevasti kaikkia. 

Nuoret keksivät, että jokainen vuorollaan huutaa nuotion äärellä ulos tuskansa, ilonsa tai minkä tahansa, päästää alkukantaisen huudon ennen siirtymistä yliopistoon, pois maaseutupaikkakunnalta, aikuisuuteen.

Kertojan äiti toteaa seuraavana aamuna, että he kuulostivat simpansseilta. Kertoja käy siivoamassa roskat juhlapaikalta.

Ontario

Yksinäisellä illallisella torontolaisen pilvenpiirtäjähotellin näköalaravintolassa minäkertoja näkee tutunnäköisen miehen ja muistelee kulunutta päivää. On ollut vainajien muistopäivä, joten muistelu ulottuu myös kuolleeseen isään ja tämän ääneen sekä isän kalastusmajaan.

Aamupalalla kertojan ystävä Faye on lausunut runon kuolleille sotilaille. Päivällä kertoja on käynyt veneretkellä Fayen ja tämän veljen kanssa. Käy ilmi, että Fayen pieni tytär on kuollut, mahdollisesti hukkumalla. Kertoja muistaa, ettei ole pitänyt järvistä sen koommin, kun hänen lapsuudessaan yksi kylän lapsista oli saanut polion uituaan järvessä. Hän on menettänyt hakemansa työpaikan, koska oli haastattelun assosiaatiotestissä yhdistänyt sanan järvi sanaan kuolema.

Ariane espace (Arianen avaruus)

Ufotutkija saapuu syrjäiseen kylään 92-vuotiaan Arianen luo. Ariane on virkeä vanhus, sioux-intiaani, joka kertoo vieraan kulttuurin ottaneen häneen yhteyttä. Hän vaikuttaa järkevältä ja tarkalta havaintojen tekijältä. Lopuksi Ariane vie kertojan ulos ja näyttää tälle selväpiirteisen palaneen alueen, joka vaikuttaa avaruusalueen jättämältä.

Ariane kertoo, että seuraavana yönä vieraat palaavat. Haluaisiko kertoja jäädä hänen kanssaan vastaanottamaan heitä? En nyt paljasta kertojan vastausta, johon novelli päättyy. Haluaisitko sinä?

Maylis de Kerangal, Canoës. Éditions Verticales 2021. 171 s. 

Elsa Morante: Arturon saari

Elsa Moranten (1912–1985) Arturon saari on psykologinen kasvutarina, joka sijoittuu Napolinlahdella sijaitsevalle Procidan saarelle juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Kertomuksen päähenkilö ja sen minäkertoja on Arturo Gerace. Hän asuu entisestä munkkiluostarista asuintaloksi muunnetussa kodissaan, jonka hänen isänsä Wilhelm Gerace on saanut perinnöksi ystävältään "Amalfilaiselta", vannoutuneelta poikamieheltä, jolla oli tapana järjestää talossa "poikamiesten juhlia", joihin naisilta oli pääsy kielletty.

Ihastuttavan luonnon ympäröimä ja täyttämä saari on omituisen luotaantyöntävä. Siihen ehkä vaikuttaa eniten saaren maisemaa hallitseva rangaistusvankila. Näin Arturo kuvaa kotisaartaan:

Yksinäiset hiekkarantamme eivät koskaan saa luokseen häliseviä ihmisjoukkoja, jotka saapuvat Napolista ja muista kaupungeista, jopa koko maailmasta, täyttäen ympäristön muut uimarannat. Ja vieras, joka sattumalta nousee maihin Procidassa, ihmettelee, ettei täällä tapaa iloista rantaelämää, juhlia, puheenhälinää, eikä kaduilta kuulu laulua, mandoliinin- tai kitaransoittoa, mistä kaikesta Napolin seutu on kuuluisa koko maapallolla. Procidalaiset ovat töykeitä, vähäpuheisia. Kaikki ovet ovat kiinni, harvat silmäilevät ulos ikkunoistaan, perheet elävät kukin omissa oloissaan puuttumatta toistensa asioihin. Meillä ei juuri välitetä ystävyydestä. Vieraan saapuminenkaan ei herätä uteliaisuutta, vaan pikemminkin epäluuloa. Jos hän jotain kyselee, hänelle ei mielellään vastata, sillä ihmiset saarellani eivät pidä siitä, että heidän salaisuuksiaan udellaan.

Romaanin myöhemmät tapahtumat saavat lukijan epäilemään Arturon kuvauksen luotettavuutta. Arturon kuvaus kertoo enemmän hänen omasta kodistaan ja mielenmaisemastaan kuin todellisesta Procidan saaresta.

Arturon äiti on kuollut pojan syntyessä. Arturo-vauvaa on vuohenmaidolla imettänyt palvelija Silvestro. Seurana hänellä on myöhemmin lisäksi koira Immacolatella. Ilman Silvestroa ja Immacolatellaa Arturolla ei olisi minkäänlaista todellista käsitystä rakkaudesta. Isä, jota Arturo ehdoitta ja sokeasti ihailee, viettää suurimman osan ajastaan salaperäisillä matkoilla, jotka Arturo kuvittelee mielessään eksoottisiin maailmankolkkiin ulottuviksi seikkailuiksi. Kotona ollessaan isä on kylmä, ivallinen ja välinpitämätön. Arturon äidistä tai omasta suvustaan hän ei halua kertoa pojalleen mitään. Ylimielisesti ja varautuneesti maailmaan suhtautuvan asenteensa hän on istuttanut myös poikaansa. Kun palvelija Silvestro lähtee suorittamaan asevelvollisuuttaan mantereelle, Arturo viettää suurimman osan ajastaan yksin kirjojen parissa tai vain koira seuranaan.

Aineellisesta toimeentulosta Arturon ja hänen isänsä ei tarvitse huolehtia. Palkollisten hoidossa olevat maatilat tuottavat riittävästi rahaa talouden tarpeisiin. Varoja ei kuitenkaan käytetä esimerkiksi rappeutuvan kotitalon kunnostamiseen tai vaatteisiin. Villieläimet pesiytyvät talon tyhjiin huoneisiin,  ja sekä isä että poika kulkevat rääsyissä.

Jo poikasena Arturo laatii "Täydellisen Totuuden Lakikokoelman". Hänen lakinsa on lapsellinen kokoelma protofasistisia ja ylimielisiä asenteita. Esimerkiksi neljäs tuon lain määräys kuuluu seuraavasti: "Yksikään Procidan saarella elävä kansalainen ei ole Wilhelm Geracen eikä hänen poikansa arvoinen. Jos joku Geraceista osoittaisi luottamusta näitä kansalaisia kohtaan, alentaisi hän itsensä."

Kun valitsin tämän kirjan luettavakseni, tarkoitukseni oli paeta fiktion avulla Suomen marraskuuta etelän lämpöön. Alun kuvailujen jälkeen Arturon havainnot luonnosta ja säästä ovat kuitenkin melko satunnaisia. Ihmisvihaajaksi hän on suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut juuri toisista ihmisistä.

Lukija alkaa melko pian odottaa, missä vaiheessa Arturolle paljastuu, että hänen isänsä on kelju tyyppi ja että hänestä itsestään on hyvää vauhtia kasvamassa samanlainen. Arturon kasvu alkaa kunnolla, kun hän 14-vuotiaana menettää ensin koiransa Immacolatellan ja heti sen jälkeen hänen isänsä tuo saarelle uuden vaimonsa, 16-vuotiaan Nunziatan.

Nunziatan yksinkertainen luonnollisuus ja vahva oikeudentunto tulevat näkyviin selvästi, vaikka ne suodattuvatkin minäkertoja Arturon puolueellisuuden ja ailahtelevan tunne-elämän lävitse.

Arturon ylimielisyys paljastuu nyt suojakeinoksi, joka piilottaa hänen valtavan rakkaudenkaipuunsa. Arturon mustasukkaisuus kohdistuu ensin Nunziataan, joka saa osakseen liikaa isän huomiota. Ja myöhemmin, kun Arturo rakastuu koko teini-ikäisen ehdottomuudella äitipuoleensa, hän on mustasukkainen isälleen. Ja kun Nunziata pian synnyttää poikalapsen, Arturo on mustasukkainen tälle lapselle. Arturon murhaava raivo saattaa todelliseen hengenvaaraan pikkuisen Carminen ja Arturon itsensäkin.

Romaanin loppupuolella isän salaperäiset matkat saavat ainakin osittaisen selityksen. Minulle paljastukset isästä tulivat yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin ymmärsin, että selviä vihjeitä oli ripoteltu kirjaan alusta asti. Isään kohdistuneen ihailun murskauduttua Arturon on palasista koottava ymmärrys, hyväksyminen ja rakkaus. Tässä vaiheessa Arturon tunnelukot ovat kuitenkin jo avautuneet, joten tehtävä ei ole mahdoton.

Romaanin lopussa Arturo lähtee saarelta liittyäkseen sotaan. Ilmenee myös, että kerrottavien tapahtumien ja kerrontahetken välissä on kulunut pitkä aika, ehkä jopa kymmeniä vuosia. Kertoja ei kuitenkaan kirjan mittaan sanottavasti viittaa tulevaan. Hän pitäytyy nuoren Arturon havainnoissa ja tulkinnoissa. Jälkiviisautta on vain muutamassa kohdassa. Lukijalle tarinan salaisuudet siis paljastuvat sitä mukaa kuin Arturollekin – vihjeitä tarkasti lukevalle lukijalle ehkä jo vähän ennemmin.

Arturon saari sai arvostetun italialaisen Premio Strega -palkinnon vuonna 1957. Olen nähnyt tätä romaania mainittavan jopa pieneksi klassikoksi.

Alli Holman suomennos on kestänyt aikaa hyvin. 

Elsa Morante, Arturon saari. WSOY 1958. Italiankielisestä alkuteoksesta L'isola di Arturo (1957) suomentanut Alli Holma. 307 s.

William Trevor: The Boarding-House

William Trevorin (1928–2016) tragikoominen The Boarding-House ilmestyi alun perin vuonna 1965. Vaikka se sijoittuukin jo lähes täysin kadonneeseen täysihoitolamiljööseen, se on säilyttänyt luettavuutensa mainioiden ihmistyyppien ja omalaatuisen komiikkansa ansiosta.

Trevorin edellinen romaani The Old Boys kuvasi eläkeikään ehtineitä ihmisiä. Tällä kertaa katse suuntautuu hieman nuorempiin: suurin osa romaanin henkilöistä on myöhäisessä keski-iässä, viidenkymmenen ikävuoden tienoilla. Edellisestä romaanista tuttu henkilöiden muodollinen tapa ilmaista itseään synnyttää komiikkaa myös tässä romaanissa. Väärinkäsitykset ja pähkähullut tilanteet saivat minut usein purskahtamaan nauruun, kun niitä setvittiin korostuneen korrektein sanankääntein. Trevor sitoo tämän romaanin edelliseen myös pienellä, lähes huomaamattomalla, viittauksella kahteen aiemman romaanin henkilöön. 

William Wagner Bird on pitkän matkatoimistouran jälkeen saanut haltuunsa täysihoitolan Lontoon esikaupunkialueelta. Sinne hän on tietoisesti alkanut kerätä yksinäisiä miehiä ja naisia, joiden yksinäisyys ei ole vain sattumaa vaan tuntuu jollain tavalla olevan osa heidän luonnettaan. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja rajaa näkökulmansa usein yhteen henkilöön kerrallaan. Sama tapahtuma tai sama ajankohta kerrotaan peräkkäin usean henkilön kannalta. Leikkaukset henkilöiden välillä tuovat kerrontaan vaihtelua ja dramatiikkaa. Mukana on myös otteita William Birdin muistiinpanoista, joissa hän käsittelee vuorollaan jokaista täysihoitolan asukasta ja kertoo omista ajatuksistaan.

Well, at least I have done a good thing – I have brought them all together; and though they are solitary spirits, they have seen in my boarding-house that there are others who have been plucked from the same bush. This, I maintain, lends them some trifling solace. 

William Bird puhuu muistiinpanoissaan täysihoitolasta kutsumuksenaan hyvin uskonnollisin sanankääntein. Hänen muistiinpanoistaan käy ilmi, että hän lukee yksinäisten joukkoon myös itsensä ja hotellin henkilökunnan, rouva Slapen ja neiti Galleltyn. 

Romaanin alussa William Bird yllättäen kuolee. Hän on kuitenkin läsnä koko ajan muistiinpanojensa kautta. Muutamat täysihoitolan asukkaat väittävät myös näkevänsä hänet jonkinlaisena henkiolentona. Suurimmalle osalle asukkaista Bird on testamentannut merkityksettömiä koriste-esineitä. Hoitajatar Clock ja herra Studdy saavat jättipotin: he saavat testamentissa täysihoitolan omakseen.

William Birdin testamentin määräyksiä ei selitetä, mutta mahdollisesti hän on katsonut, että hoitajatar Clockissa ja herra Studdyssa on edes ripaus käytännöllisyyttä, jota täysihoitolan ylläpitäminen vaatii. Käy ilmi, että hieman ennen kuolemaansa William Bird näki näyn täysihoitolan tuhosta ja pelkäsi tehneensä kohtalokkaan virheen. Romaanin tapahtumat osoittavat hänen olleen oikeassa.

Sitten ne täysihoitolaiset vanhimmasta nuorimpaan:

Majuri Eele, 69, on ollut naimisissa, mutta avioliitto päättyi välittömästi kuherruskuukauden jälkeen. Majurin harrastuksina ovat seksilehdet ja -elokuvat sekä "afrikkalainen baletti", kuten hän nimittää esityksiä striptease-klubilla, johon William Bird on hänet ensimmäisen kerran vienyt huomattuaan majurin pakkomielteisen kiinnostuksen erotiikkaan. Majuri Eele vastaa suurimmasta osasta romaanin koomisista kevennyksistä. Hänellä on taipumus ymmärtää asioita väärin – osittain tahallisesti. Hän myös huomaamattaan loukkaa ihmisiä rasistisilla ja seksistisillä kommenteillaan. 

Herra Scribbin, 55, on ujo mies, joka on lapsesta asti kärsinyt pilkkaa pituudestaan ja laihuudestaan. Huoneensa herra Scribbin on koristellut veturien kuvilla, ja hänen vapaa-aikansa kuluu kuunnellen äänilevyiltä eri asemilta lähtevien junien ääniä. Romaanin aikana Scribbin oppii pitämään puolensa hieman paremmin.

Herra Studdy, 53, on tyypiltään Trevorin kirjoissa usein toistuva moraaliton pikkurikollinen. Hän etsii ihmisistä heikkoja kohtia, joita voisi käyttää rahan kiristämiseen. Tätä tarkoitusta varten hän saattaa esimerkiksi käyttää kokonaisen päivän seurailemalla kadulla näkemäänsä mielestään epäilyttävästi käyttäytyvää ihmistä. Studdy vaikuttaa olevan hyvin lähellä absoluuttista pahuutta – tai psykopatiaa – mutta sen sanominen tuntuu liioittelulta, kun Studdyn moraalittomuus suurelta osin ilmenee hyvin vähäpätöisissä asioissa. Esimerkiksi pitkiksi venyvinä yrityksinä huijata baarimikolta muutaman pennin alennus viskilasillisesta. 

Rose Cave, 52, on tavallisuuden tuulahdus täysihoitolan hyvin omalaatuisten asukkaiden joukossa. Rose on varttunut aviottoman yksinhuoltajaäidin tyttärenä. Lapsuuden kiusaamiskokemukset ovat tehneet Rosesta varautuneen. Hän on kuitenkin ihminen, jonka moraalista eheyttä romaanissa korostetaan useaan otteeseen. Rose Cavelta riittää myötätuntoa myös täysihoitolan toisille asukkaille. Hän ymmärtää, kuinka vaikeaa heidän olisi muuttaa pois ja aloittaa elämä ympäristössä, jossa heidän erikoisuuksiinsa ei ole totuttu.

Hoitajatar Clock, 50, tekee työtä vanhusten parissa. Hän on useimmiten määrätietoinen nainen, joka on ilmeisesti menneisyydessä joutunut jonkinlaisen rakkaushuijauksen kohteeksi. William Bird on muistiinpanoissaan todennut, että Clockissa on piilossa jotain pelottavaa. Perittyään täysihoitolan yhdessä herra Studdyn kanssa hoitaja Clock alkaa toteuttaa suunnitelmaansa asukkaiden häätämiseksi ja asuntolan muuttamiseksi yksityiseksi vanhainkodiksi – vastoin William Birdin testamentin määräystä, jossa kaikille asukkaille taattiin oikeus asua täysihoitolassa niin pitkään kuin itse haluavat.

Herra Venables, 49, on työssään jatkuvan kiusaamisen kohteena. Hänet on tehnyt ihmisaraksi myös traumaattinen kokemus. Hän on aiemmin asunut alivuokralaisena Flatrupien perheessä ja saattanut raskaaksi isäntäperheensä tyttären. Abortti on tehnyt tyttärestä hedelmättömän, eivätkä Flatrupit ole antaneet sitä anteeksi. Venables pelkää koko ajan Flatrupien löytävän hänet. 

Tome Obd, 44, on tullut Englantiin Nigeriasta tarkoituksenaan opiskella asianajajaksi. Opinnoissa epäonnistuminen on saanut Obdin katkaisemaan häpeissään välit entiseen kotimaahansa. Mustan miehen kokemukset Lontoossa ovat usein nöyryyttäviä. Hän on neljätoista vuotta ollut pakkomielteisesti rakastunut neiti Annabel Tonksiin ja pommittanut tätä päivittäisillä kukka- ja kirjelähetyksillä neiti Tonksin vastustelusta huolimatta. Lopulta Tome Obdille valkenee, että neiti Tonks on menossa naimisiin toisen miehen kanssa eikä ole koskaan lukenut ainoatakaan Tomen kirjettä, koska ei ole saanut selvää käsialasta. Tome Obdin mielenterveys järkkyy vakavasti. Hän alkaa jatkuvasti nähdä kuolleen herra Birdin, jota syyttää ongelmistaan.

Neiti Clerricot, 39, pitää kasvojansa vastenmielisen näköisinä; muut ihmiset pitävät häntä yleensä suloisena tai korkeintaan tavallisen näköisenä. Hän pelkää, ettei kukaan koskaan tule lähentelemään häntä sopimattomasti. Vain voidakseen kieltäytyä hän antautuu seikkailuksi luulemaansa suhteeseen esimiehensä kanssa. Nöyryytys on lopullinen, kun paljastuu, että esimies haluaa vain kuulijan jutuilleen vakuutuksista ja liiketoiminnasta.

Eläessään William Bird oli kertonut Tome Obdille, että yksinäisyys tekee katkeraksi ja katkeruus ruokkii julmuutta. Tome Obdin katkeruus tuhoaa lopulta koko täysihoitolan, Tomen itsensä sekä William Wagner Birdin muistiinpanot.

William Trevor tasapainoilee tässäkin romaanissa taitavasti kylmyyden ja myötätunnon rajalla. Tässä romaanissa myötätunto pääsee lopulta voitolle.

William Trevor, The Boarding-House. Penguin Books 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kansikuva: James Marsh. 254 s.

Laurent Gaudé: Kirottu suku

Tähän melko suppeaan romaaniin on mahdutettu hieman yli sadan vuoden jakso italialaisen poikkeussuvun tarinaa. Tuossa ajassa ehditään tutustua viiteen sukupolveen ja suvun asuinpaikan, Montepuccion, muutokseen köyhästä, takapajuisesta, taikauskoisesta maaseutukylästä vireäksi turistikaupungiksi. 

Romaanin alku luo nopeasti puitteet tulevalle. Scortan suku saa alkunsa raiskauksesta: elokuussa vuonna 1875 vankilasta juuri vapautunut Luciano Mascalzone saapuu kotikyläänsä ottamaan pahalla sen, mitä ei saanut hyvällä viisitoista vuotta aiemmin. Hän tietää menettävänsä henkensä tekonsa takia. Jo samana päivänä kyläläiset kivittävät hänet kuoliaaksi. Siitä huolimatta Luciano olisi kuollut onnellisena, ellei hänelle olisi ehditty kertoa, että hän oli raiskannut väärän naisen.

Myös raiskauksesta syntyvän lapsen, Roccon, kyläläiset olisivat surmanneet, ellei don Giorgio, kirkkoherra, olisi pelastanut vauvaa kasvattilapseksi naapurikylän Scorta-sukuun. Tämän uuden sukunimen Rocco jättää perinnöksi myös kolmelle lapselleen. Muuta hän ei heille ryöväämällä hankkimastaan suuresta omaisuudesta jätäkään. Kaikki menee kirkolle.

Kirjan nimi, Kirottu suku, näyttäisi siis alkutilanteeseen nähden hyvinkin osuvalta. Tosiasiassa perinnöttä jääminen kuitenkin tekee jäljelle jääneistä kolmesta Scortasta – Domenicosta, Giuseppesta ja Carmelasta – rohkeita ja yritteliäitä. He myös oppivat turvaamaan kaikessa toisiinsa, koska muilta ei apua ole odotettavissa. Myös heidän ainoa ystävänsä, Raffaele, tulee osaksi Scortan uutteraa klaania.

Kustantamossa kirjan nimeä on harkittu ilmeisesti uudelleen, koska toinen suomenkielinen painos ilmestyi nimellä Montepuccion aurinko. Polttava aurinko, joka tekee raatamisesta raskasta, pitää samalla yllä elämää. Näin Domenico Scorta Mascalzone kuvaa suvun suhdetta aurinkoon sisarenpojalleen Elialle

Me olemme syntyneet auringosta, Elia. Meillä on sen lämpö sisällämme. Se on ollut olemassa niin kauan kuin ruumiimme muistaa, se on lämmittänyt meitä jo imeväisinä. Emmekä me lakkaa syömästä sitä, ahmimasta sitä suihimme. Se on hedelmissä, joita syömme. Persikoissa. Oliiveissa. Appelsiineissa. Niissä on auringon tuoksu. Öljyn mukana se valuu alas kurkustamme. Se on meissä. Me olemme auringon syöjiä.

Aurinko myös rankaisee väärintekijöitä kuten kelvotonta uutta pappia, don Carloa, joka rikkoo Roccon ja don Giorgion tekemän sopimuksen. 

Romaanin kaikkitietävän kertojan jylhä ja kohtalonomainen tyyli tuo mieleen antiikin tragediat. Pateettisuus voisi helposti muuttua naurettavaksi, mutta jotenkin Laurent Gaudé sen välttää. Ripaus realismia ja hyppysellinen huumoria pitävät tarinan uskottavana ja samastuttavana ajoittaisesta liioittelusta huolimatta.

Kaikkitietävän kerronnan väliin on sijoitettu kursivoituja jaksoja, joissa vanha Carmela kertoo kylän uusimmalle kirkkoherralle, kunnon don Salvatorelle, elämänsä vaiheista. Carmela tuntee muistinsa olevan katoamassa ja haluaa kertoa tarinansa vielä, kun muistaa sen.

Suvun menestyksekkäät liiketoimet ovat olleet suurelta osin Carmelan ansiota. Hänen oivalluksestaan perustettiin tupakkakauppa, josta tuli suvun uuden varallisuuden perusta. Carmelan näkemys kannattelee koko sukua. Jokainen suvun jäsen löysi sittemmin omalle temperamentilleen sopivaa liiketointa. Seikkailuun suuntautuvat harjoittivat salakuljetusta, rauhallisemmat kalastivat ja kasvattivat oliiveja. Suvun menestystä auttaa myös tietoinen suunnitelma: jokainen setä tai täti kertoo sisarustensa lapsille sen, mitä on elämästä oppinut.

Kirjassa toistuu usein kysymys: Milloin olimme onnellisia? Ja vastaus on yleensä: työssä, perheenjäsenten seurassa. Onni on ollut raatamisessa, ei saavuttamisessa.

Sydäntäsärkevissä loppuluvuissa Carmelan muisti on kadonnut. Hän viettää päivänsä istumalla tupakkakaupan seinustalla. Välillä hän hätääntyneenä etsiskelee jo edesmenneitä veljiään. Lopulta luonnonvoimat puuttuvat peliin: maanjäristyksessä auennut kuilu nielee syvyyksiin veljiään hautausmaalta etsivän Carmelan. Näin painuu mailleen tämä varsinainen Scorta-suvun aurinko.

Carmelan pojantytär Anna on ensimmäinen Scorta, joka jättää kylän. Hän opiskelee Bolognassa lääketiedettä. Ennen lähtöään hän saa don Salvatorelta kuulla isoäitinsä kertomat suvun salaisuudet. Esimerkiksi totuuden Carmelan ja hänen veljiensä New Yorkin matkasta. Siinäkin toistui Scortien kirous, joka oli oikeasti siunaus: matka on tärkeämpi kuin perille pääsy.

Romaani sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004.

Kirjasta on kerrottu myös ainakin blogeissa Villasukka kirjahyllyssä ja Kirjasähkökäyrä.

Laurent Gaudé, Kirottu suku. Bazar 2008. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le soleil des Scorta (2004) suomentanut Anna-Maija Viitanen. 268 s.

Göran Schildt: Toivematka

Vanhan matkakirjan lukeminen ei vie lukijaa vain uuteen maailmankolkkaan. Se on myös matka kadonneeseen aikaan. Tutustumista ihmisiin ja elämäntapaan, jotka ovat olemassa enää muistoissa ja vanhan kirjan sivuilla. Laurence Sternen romaanisankari Tristram Shandy totesi osuvasti: kirkot eivät katoa mihinkään, mutta majatalon tytön kauneus voi kadota jo vuodessa. Göran Schildt (1917–2009) oli taidehistorioitsija ja innokas kirkkojen koluaja. Yksi "toivematkan" tarkoituksista oli kerätä materiaalia Ranskan romaanisten ja goottilaisten kirkkojen arkkitehtuurista ja taideaarteista. Siitä huolimatta kirkot jäävät hänen Toivematka-teoksessaan melko vähälle huomiolle ja suurimman sijan saavat kohtaamiset ihmisten kanssa – myös niiden kauniiden tyttöjen.

Äidinäidiltä saatu perintö mahdollisti Göran Schildtille häntä jo lapsuudesta poltelleen unelman toteuttamisen. Hän osti itselleen purjealus Daphnen, 10,7 metriä pitkän ja 2,75 metriä leveän kaksikajuuttaisen kitsin, joka kahden maston ja purjeiden lisäksi sai kulkuvoimansa myös 16–24-hevosvoimaisesta suomalaisesta Olympia-moottorista.

Toukokuun 17. päivänä vuonna 1948 Daphne lähti matkaan Tukholmasta. Määränpäänä oli Välimeri ja Rapallon satama Italiassa. Göran Schildtin lisäksi miehistöön kuuluivat puoliso Mona Morales-Schildt ja Clas Brunius, jonka oli määrä tulla mukaan Pariisiin asti. Miehistön välit säilyivät hyvinä kiperissäkin paikoissa. Kerronnan sävy on kauttaaltaan valoisa ja optimistinen. Suurimmat riidat Göran ja Clas saivat aikaan eksistentialismin tulkinnasta sekä Franz Kafkan kirjailijanlaadusta – ihan tämmöisiä perusjuttuja purjehtijoille siis.

Jo alkumatka Göötan kanavan kautta Pohjanmerelle ja purjehdus Tanskan rannikolta Englantiin tarjoavat useita mainioita kohtaamisia. Aalborgin satamassa Görania tulee jututtamaan herrasmiessalakuljettaja Agi Niska. Maanmiehet ovat tapaamisesta niin ilahtuneita, että puhuvat keskenään suomea pitkän aikaa ennen kuin huomaavat vaihtaa ruotsiin, joka oli molempien äidinkieli. Tanskan rannikolla taas ankkuroidaan idyllisen saaren edustalle ja antaudutaan juttusille hauskan onkijan kanssa, joka kertoo olevansa murhamies. Tälle leikinlaskulle nauretaan makeasti, ja vasta myöhemmin purjehtijoille selviää, että he olivat ankkuroituneet vankimielisairaalan rantaan.

Englantiin ei ollut alun perin tarkoitus pistäytyä ollenkaan, mutta kun reittiä heille suositeltiin, suunnitelma muuttui hetkessä. Eikä Englannissa tietenkään kannattanut käydä tutustumatta Lontooseen ja sen upeisiin museoihin. Englannin puntia matkalaisilla ei tosin ollut lainkaan eikä rahan vaihtaminen käynyt yhtä helposti kuin nykyään. Vaati kekseliäisyyttä ja melkoisia sosiaalisia taitoja päästä Ramsgatesta Lontooseen ilman pennin hyrrää. Lontoossa onneksi asui ystäviä, joiden nurkissa sai asua kolmen päivän visiitin ajan.

Kirjan antoisin ja kulttuurin kuvauksena opettavaisin osuus on matka Le Havresta Välimerelle Ranskan jokien ja kanavien kautta. Joella ja kanavilla kulkijat muodostavat kuin suuren perheen, jonka jäsenet auliisti auttavat toisiaan. Usein Daphne pystyi säästämään polttoainetta, kun suurempi alus otti sen hinaukseen. Vastaavan palveluksen Daphne teki pikkuiselle Phel-purrelle, jonka pariisilainen Philippe oli rakentanut asuntorakennuksensa kellarissa ja jossa hän nyt oli tyttöystävänsä Hélènen kanssa matkalla Rivieran aurinkoon. 

Riidat kanavilla olivat harvinaisia. Niissäkin Göran oppi pärjäämään, kun hoksasi ottaa käyttöön Rabelais'lta oppimansa värikkäät kiroukset. Vastapuolen ensireaktio oli hölmistys, mutta selvästi näiden 1500-luvun herjojen tarkoitus kuitenkin meni perille.

Rouenissa Göran ja Mona viettivät neljä tuntia merimieskapakassa, jonka henkilökuntaan, ilotyttöihin ja asiakkaisiin he loivat lämpimät välit. Mona pääsi tanssimaankin tyttöjen kanssa. Paikalla kävi myös rahansa ryypännyt suomalainen merimies, joka vaihtoi kenkänsä vielä yhteen ryyppyyn. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi riisua housujaan, hänet heitettiin pihalle.

Pariisissa Göran vieraili Nobel-kirjailija André Giden luona. Gide olisi halunnut vierailla Daphnella, mutta Daphnen vieressä samassa laiturissa asusti kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn leski Le Petit Prince -asuntolaivassaan. Gide inhosi naista eikä halunnut tavata tätä. Niinpä vierailu sovittiin niin varhaiseksi aamuksi, että naapurin rouva ei olisi vielä ehtinyt herätä. Pahaksi onneksi tieto vierailusta pääsi karkaamaan lehtiin: aamulla ranta oli täynnä lehtimiehiä ja Le Petit Princen kannellakin oli elokuvausryhmä valmiina. Schildt teki pikapyrähdyksen lähimpään puhelimeen ja varoitti Gidea. Vierailu peruttiin.

Pariisista Clas Brunius lähti kohti kotia, mutta hänen tilalleen osaksi kanavamatkaa saapui Göranin nuoruuden matkojen kumppani Georg Henrik von Wright. Naapurialusten miehistöt pitivät Görania kaltaisenaan palkattuna merimiehenä ja Monaa hänen satunnaisena naisystävänään. Totuutta ei hennottu kertoa miehille, joiden kanssa oli ehditty ystävystyä, joten Georg Henrik sai näytellä Daphne-laivan omistajaa, kreivi Hostinatoa. Pariisin halvimmissa hotelleissa ystäviään odotellut "kreivi" määräsi ylhäisesti Göranin maksamaan korvauksen laivaa omien sanojensa mukaan "vartioineelle" satamapummille – laivan kassasta tietenkin.

Tarkoitukseni olisi tietenkin suositella, että itse lukisit tämän kirjan, mutta niin kuin näkyy, kirjan anekdootit suorastaan vaativat tulla uudelleen kerrotuiksi. Nyt lopetan lainaukset tähän ja kerron matkasta hieman yleisemmällä tasolla. Samanlaisia hauskoja juttuja riittää kyllä yli kolmensadan sivun kirjassa jokaisen lukijan löydettäväksi.

Kun "kreivi Hostinato" oman matkaosuutensa jälkeen lähti junalla kohti Amsterdamia ja sieltä edelleen Cambridgeen hoitamaan uutta professuuriaan, Göran tunsi suurta tyhjyyttä. Hän pohti vakavasti sitä mahdollisuutta, että läheisen ystävyyden aika oli ohi. Näiden kahden miehen suhteesta tuskin voi käyttää muuta sanaa kuin rakkaus – silläkin uhalla, että joku sen ymmärtää väärin. Tässä kirjassa Mona on kumppani ja Georg Henrik rakastettu.

Työnjako laivalla oli ajalle tyypillinen. Miehet hoitivat purjehtimisen ja kanavasuluissa kulkemisen sekä moottorin korjaukset. Mona valmisti upeita aterioita tuoreista maan ja meren antimista. Se, että työnjako ei aina ollut Monan mieleen, käy ilmi siitä, että Fontainebleaussa Mona vaati päästä yhdeksi yöksi hotelliin tullakseen vuorostaan passatuksi.

Anekdoottien lisäksi kirja tarjoaa myös kulttuurihistoriallista pohdintaa. Matkan varren ritarilinnoista Schildt johtuu ajattelemaan keskiajan ihmisten käsityksiä. Näköalan käsitettä ei ollut olemassa keskiajan ihmiselle. Suuret avoimet maisemat olivat kauhistus. Linnojen tornit olivat puhtaasti vartiointia ja sodankäyntiä varten. Talot rakennettiin niin, että avoin maasto piilotettiin yhtenäisen muurin taakse ja ikkunat katsoivat kadulle tai sisäpihalle.

Joki- ja kanavamatkailu ei 1940-luvun lopulla ollut helppoa. Ei ollut navigaattoreita tai nettiä, josta hetkessä löytyy kartta kuin kartta. Paperikarttojakaan ei aina ollut saatavilla. Saône-joen kartta Pariisista löytyi, mutta tämä ainoa pitkälle paperikäärölle painettu kartta ei ollut myytävänä. Mikä siis neuvoksi? Mona piirsi kopion kartasta wc-paperirullalle. Se hoiti tehtävänsä mainiosti.

Rhône-joen kartan monisivuisen paperikopion Schildtit olivat onnistuneet hankkimaan ja pohtivat kovasti, uskaltaisivatko sen varassa lähteä vuolasta virtaa alaspäin. Lyonissa rantalaiturilla Daphnen rantautumisköyden ottaa vastaan mies, joka suosittelee ottamaan matkalle luotsin. Kun käy ilmi, että mies on sama, joka on laatinut heidän karttansa, neuvoon päätetään suostua. Se yhteensattumista: Lyonissa oli lähes miljoona asukasta ja heidän köyteensä tarttuu juuri kyseinen kartantekijä!

Lyonista Arlesiin Daphnessa matkustaa myös luotsi Olivier ja tämän 8-vuotias poika. Göran seuraa tarkasti isän ja pojan rakkauden täyttämää juttelua. Ja sitten näennäisesti ilman perusteita seuraa yllättävä lause: "Noissa kahdessa oli jotakin liikuttavaa ja samalla epämääräisen murheellista, järkyttävää aivan; tunsi vaistomaisesti että tuo rakkaus oli liian voimakasta ja harrasta voidakseen olla koitumatta kärsimysten lähteeksi sellaisessa maailmassa missä ainoastaan kohtaloonsa alistuminen ja kylmyys voi suojella tuskallisilta pettymyksiltä." Tuskinpa Göran Schildt tässä enää puhuu ranskalaisesta luotsista ja hänen pojastaan. Hän kertoo itsestään ja isästään – kirjailija Runar Schildtistä – joka teki itsemurhan, kun Göran oli 8-vuotias.

Tasan kolmen kuukauden matkanteon jälkeen Daphne pääsi Välimerelle. Ranskan Rivieran jälkeen kokka suunnattiin kohti Italiaa. Göran katsoo, että samalla ylitettiin pohjoisen ja eteläisen elämäntunteen raja. Italian välitön aitous ja itsetarkkailun puute on ihanne, jota pohjoinen ihminen vain harvoin saavuttaa.

Matkalla sattui useita kommelluksia ja vaaratilanteita. Viimeinen – pyörremyrsky – koettiin vielä Italiassa. Daphnen vauriot olivat tällä kertaa sen verran isot, että vakuutusyhtiö Lloyds pääsi maksumieheksi. 

Mona lähtee junalla kohti työtään Tukholmassa. Göran jää vielä kahdeksi viikoksi kokoilemaan muistiinpanojaan kirjaksi. Hän pohtii myös matkailun luonnetta ja oikeutusta: onko matkailija vain elämän katselija vai voiko matkailussa yhdistyä "yhdyselämä aatteiden, ajatusten kanssa, se että auliisti sallimme niiden  muuttua meissä itsessämme lihaksi ja vereksi". Daphne-laivan miehistössä aatteet ja havainnointi sekä elämä ainakin näin sivusta katsoen vaikuttivat yhdistyneen hienosti.

Daphne jää Italiaan telakalle, kun Göran matkustaa kohti Pariisia ja työtä. Tuossa vaiheessa kirjailija tuskin arvasi, että Toivematka ja sitä seuranneet lukuisat matkakirjat tulisivat turvaamaan hänen toimeentulonsa koko loppuelämän ajaksi.

Kirjan kieli on paikoin vanhahtavaa, mutta sehän antaa lukemiseen vain pikantin lisämausteen. Sen sijaan teoksen kääntäjän usein toistuvat kummalliset passiivirakenteet jo hieman häiritsivät (esimerkiksi "Fredrikshavenista lähdettiin sitten eilen iltapäivällä viivyttyä satamassa puolitoista vuorokautta"). 

Kirjassa on 16 lehdellä mustavalkoisia valokuvia matkan eri vaiheista. Kirjan lopussa on myös kartta Daphnen reitistä.

Göran Schildt, Toivematka. WSOY 1952. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Önskeresan (1949) suomentanut Lauri Hirvensalo. 311 s.

Lisäys 14.8.2024

Huomasin sattumalta tänä kesänä, että Otava on vuonna 1996 julkaissut tästä kirjasta uuden painoksen, jonka suomennoksen on tarkistanut ja ajanmukaistanut Raija Mattila. Mukana tässä painoksessa on myös Göran Schildtin kirjoittama kirjaa taustoittava luku "Goethe ja talvisota". Siinä hän pohtii matkakirjojensa yllättävää menestystä tähän tapaan:

"Menestys oli suotuisien olosuhteiden, ei niinkään minun kirjailijanlahjojeni tulosta. Kaikki johtui siitä että kirjani purjehduksesta Daphnella ilmestyivät juuri oikealla hetkellä ankarien ja ahtaiden sotavuosien jälkeen. Kaikkia tarpeita oli säännöstely ja säännöistä oli voitu poiketa vain erikoisluvalla. Erityisesti kulttuuritarpeet olivat joutuneet kituuttamaan säästöliekillä tiukoissa oloissa, ja individualismi nimenomaan oli vaaralliseksi tuomittu pahe. Ihmekö siis että ihmiset ottivat innoissaan vastaan kirjailijan, joka todisti että kaikki tuo oli nyt mennyttä elämää ja edessä siintelivät aivan uudet vapaudet. Toivematka osoitti vastaansanomattomasti, että rajat olivat esteettä omalla veneellä ylitettävissä ja naapurimaiden ihmisiä saattoi tavata ilman vaaraa ja epäluuloa."

Kirjan uudessa painoksessa on myös mukana enemmän Göran Schildtin ottamia valokuvia matkan varrelta ja ne ovat painojäljeltään parempilaatuisia kuin vanhan painoksen valokuvat.

Suosittelen siis ehdottomasti lukemaan tämän vuoden 1996 painoksen, jos se on helposti tavoitettavissa.

James Joyce: Dubliners (Dublinilaisia)

Kun poistuimme Helsingin kirjamessuilta ensimmäisen messupäivän lopulla nyssäkät täynnä kirjoja lastenlapsille, hoksasin, ettei minulla ollut ainoatakaan fyysistä kirjaa itselleni hotellilukemiseksi. Kultainen puolisoni pysähtyi heti Rosebudin myyntipisteelle ja osti minulle tämän James Joycen (1882–1941) novellikokoelman. Yle Teeman dokumentti James Joyce ja Odysseus tuoreessa muistissa ja kevääksi suunniteltu Dublinin-matka mielessä olin tullut puolisolleni maininneeksi, että haluaisin lukea uudelleen novellikokoelman Dublinilaisia ja romaanin Ulysses. 

Dublinilaisia-kokoelman luin ensimmäisen kerran Pentti Saarikosken käännöksenä lähes viisikymmentä vuotta sitten. Jotkin kirjat, joiden sisällöstä en muista oikeastaan mitään, jäävät mieleeni väreinä. Dublinilaisia on ehdottomasti ruskeanharmaa. Hieman paremmin muistan kokoelman viimeiseen, Kuolleet-novelliin pohjautuvan elokuvan vuodelta 1987. Se jäi mestariohjaaja John Hustonin viimeiseksi.

Dubliners-pokkarini on ilmestynyt Wordsworth-kustantamon klassikkosarjassa. Sarjan yleisesipuheessa kehotetaan lukemaan ensin teos ja vasta sitten asiantuntijan laatima esipuhe. Menettelin ohjeen mukaan. Laurence Daviesin esipuhe on kyllä ehdottomasti syytä lukea sekin. Se avasi novelleista sellaisia kohtia, jotka vajavaisen Irlannin ja Dublinin historian tuntemuksen takia olisivat jääneet minulta huomaamatta. Daviesin alaviitteet olivat aivan välttämättömiä; niin paljon Joyce käytti novelleissa Dublinin paikallismurteen ilmauksia.

En usko, että pystyn sanomaan näistä novelleista mitään sellaista, jota ei olisi sanottu jo aiemmin ja paremmin. En siis aio käydä tarkasti läpi kaikkia kokoelman viittätoista novellia. Tyydyn hajamietteisiin.

Novelleissa keskiössä ovat tavalliset dublinilaiset iloineen ja suruineen. Novellit eivät ole kovin dramaattisia, mutta kaikkiin niihin sisältyy jonkinlainen valaistuminen. Ihmiset oppivat jotain itsestään tai lähimmäisistään. 

Minua hämmästytti se, miten nuorena Joyce kirjoitti näin valmista, eri ikäkausia ja erilaisia ihmistyyppejä ymmärtävää kirjallisuutta. Kokoelma julkaistiin vuonna 1914, mutta se oli valmistunut jo seitsemän vuotta aiemmin Joycen ollessa vasta 25-vuotias. A Painful Case (Surullinen tapaus) - novellin Joyce on ilmeisesti kirjoittanut jo alle kahdenkymmenen iässä.

Tuo A Painful Case on yksi kokoelman suosikeistani. Sen päähenkilö, James Duffy, on kylmä ja kova, itsekäs ihminen, pankin toimihenkilö. "He had neither companions nor friends, church nor creed." Eräänä iltana konsertissa hän tutustuu rouva Sinicoon, kauppalaivan kapteenin puolisoon. Viattomista tapaamisista tulee molemmille tärkeitä. Kun rouva Sinico pienellä eleellä ilmaisee olevansa valmis läheisempäänkin ystävyyteen, James Duffy vetäytyy kuoreensa ja lopettaa tapaamiset. Neljän vuoden päästä hän lukee sanomalehdestä pikku-uutisen rouva Sinicon kuolemasta. Rouva oli jäänyt junan alle. Duffyn ensireaktio on vihan sekainen kauhistus: tuollaiselle ihmiselle hän oli uskonut syvimmät salaisuutensa. James Duffyn vähittäinen mielenmuutos ja oman elämänpettymyksensä ymmärtäminen on novellin parilla viimeisellä sivulla kuvattu liikuttavalla tavalla. 

Kiinnitin huomiota myös siihen, miten Joyce tuntuu helposti pääsevän sisälle myös huonosti kohdeltujen naisten ajatuksiin. Novellissa A Mother (Äiti) rouva Kearney taistelee pianistityttärensä oikeuksien ja tälle luvatun palkkion puolesta tylyjen miesten ylimielisiä ja naisvihamielisiä asenteita vastaan. En voi kuvitella, että yksikään lukija voisi tässä taistelussa asettua miesten puolelle. 

James Joycen ymmärrys ihmisarvosta on novelleissa selvästi näkyvissä. Tämä ymmärrys puuttuu niiltä, jotka ovat valmiit käyttämään toisia ihmisiä omien tarkoitustensa toteuttamiseen. 

James Joyce eli suurimman osan elämästään vapaaehtoisena maanpakolaisena manner-Euroopassa. Hänelle oli kuitenkin tärkeää, että ulkomailla kirjoitetut kirjat kuvasivat Dublinia pilkuntarkasti. Usein hän kirjeissä pyysi veljeään käymään tarkistamassa, miltä jokin tietty paikka tai näyteikkuna näytti. Joyce ymmärsi ja ilmaisi selvästi, että universaali koetaan paikallisen kautta. Kuvatessaan Dublinia hän kuvasi kaikkia suurkaupunkeja.

Novellikokoelman esipuheessa tulee esiin paljon samoja asioita kuin aiemmin mainitsemassani James Joyce ja Odysseus -dokumentissa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 28.2.2025 saakka.

Nykyisin James Joyce nähdään antinationalistisena, antirasistisena ja antikolonialistisena kirjailijana. Jo esimerkiksi The Dead (Kuolleet) -novellissa on lempeää parodiaa irlantilaisesta naispuolisesta etnonationalistista. Ulysses-romaanin Kyklooppi-jaksossa parodia on purevampaa. Se, että Joyce valitsi Ulysses-romaanin päähenkilöksi irlanninjuutalaisen Leopold Bloomin, oli jo selvä osoitus hänen pyrkimyksestään osoittaa suuntaa kohti avoimempaa, moniarvoisempaa eurooppalaista Irlantia. Tuossa edellä mainitussa dokumentissa todetaan, että Irlannin nykyinen yhteiskunta olisi luultavasti ilahduttanut James Joycea.