Göran Schildt: Odysseuksen vanavedessä

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Göran Schildtin kirjasta Toivematka. Se kertoo Daphne-laivan matkasta, joka kesällä 1948 suuntautui Tukholmasta Englannin kanaalin kautta Ranskan jokireiteille ja niitä pitkin Välimerelle.

Seuraavana kesänä Göran Schildt ja Mona Morales-Schildt purjehtivat Daphnella Baleaarien vesillä sekä Sardinian rannikolla. Tästä matkasta Göran Schildt ei tietääkseni kirjoittanut kokonaista kirjaa. 

Tämä Odysseuksen vanavedessä käsittelee Daphnen "kolmatta kesää" vuonna 1950. Tällä kertaa Daphne käänsi kokkansa kohti Kreikan vesiä. Nimen teokseensa Schildt ilmeisesti lainasi Victor Bérardin postuumisti julkaistusta kuvateoksesta Dans le sillage d'Ulysse (1933). Bérard oli antiikintutkija, joka selvitteli muun muassa Homeroksen Odysseian tapahtumien maantieteellistä sijoittumista. Bérardin käännökseen Odysseiasta Pentti Saarikoski perusti oman vuoden 1972 suomennoksensa. 

Kovin paljon ei Göran Schildt kirjoita Odysseiasta. Hän kuitenkin toteaa, että Homeros teoksissaan loi pohjan valoisalle ja toiveikkaalle kulttuurielämälle.

Homeros nämä kiviset vuoret ja kukkulat ja köyhät, karut rannikot muutti Hellaaksi ja alkukantaisen talonpoikais- ja merirosvokansan korotti jumalien vertaisiksi, helleeneiksi. Hän teki siten ylistämällä ja kehumalla. 

Ennen matkaan pääsemistä Daphne oli huollettava. Vanha maali oli raaputettava pois ja uusi saatava tilalle. Nämä toimet tehtiin Lavagnan veneveistämöllä Italiassa, Daphnen talvehtimispaikassa. Monan tarkka kädenjälki ihastutti veistämön työntekijöitä. Göran ilmoittaa aina olleensa itse suurpiirteisempi.

Huoltotöiden aikana supersosiaalinen pariskunta ehti tutustua hyvin veistämön työntekijöihin ja johtajiin. Schildt sai myös syyn vertailla palkkoja ja työtehoa Pohjoismaissa ja Italiassa. Työn tahti telakalla ei päätä huimannut, mutta toisaalta työpaikalla sitten viihdyttiin hyvin. Veistämö oli työntekijöiden sosiaalisen elämän keskus. He tulivat telakalle myös sunnuntaina, vapaapäivänään, viettämään aikaa yhdessä. Myös varkauden takia erotettu työntekijä kuului yhä yhteisöön. Hänet toivotettiin tervetulleeksi illanviettoon huudahtamalla: "Kas siellähän se meidän varas tulee." Schildt saa kirjan mittaan lukijan miettimään usein, onko meidän pohjoinen työkulttuurimme ja sosiaalinen eristyneisyytemme loppujen lopuksi meille hyväksi.

Schildtien matkavarustukseen tuli myös tutustumisretkiä helpottava lisä. He saivat suhteitaan apuna käyttäen hankituksi jonon ohi tuliterän Lambretta-mopon. Se mahtui juuri ja juuri yhdelle Daphnen makuulavitsoista. Italialaisen ystävänsä Roberton kanssa Göran haki kulkupelin Milanosta. Ensimmäinen haaste oli ajaa Lambretta rautatieasemalle läpi suurkaupungin iltapäiväruuhkan. Haastetta kasvatti se, ettei Göran tätä ennen ollut ohjastanut kuin polkupyörää ja hevosta. 

Lambretta osoitti heti kätevyytensä. Sen kyydillä päästiin tutustumaan Volterran etruskimuseoon. Göran Schildtin pohdinta etruskien arvoituksesta kiinnostaa varmasti kaikkia arkeologiasta kiinnostuneita lukijoita. Vastapainoksi vietettiin myös päivä Viareggion turistirannalla, jonka Göran toteaa erotukseksi muista Rivieran turistikohteista olevan kesällä miellyttävän lauha, koska vilvoittavat tuulet pääsevät tasaisella maalla puhaltamaan. Talvella Viareggio on sitten kolea, toisin kuin Nizza ja Cannes, joita vuoret suojaavat. 

Sitten olikin jo aika lähteä merelle. Yksi ensimmäisistä pysähdyspaikoista oli Civitavecchia, "kaupungeista kaikkein rumin". Kuten kaikkialla Schildtin mieleen tulee kirjallisia ja historiallisia muistumia. Civitavecchia oli paikka, jossa kirjailija Stendhal Ranskan konsulina huokaili nurjaa kohtaloaan. Civitavecchiasta käsin pääsi kätevästi tutustumaan Tarquinian etruskihautoihin. Tehtiinpä sieltä myös junalla piipahdus Vatikaanin etruskimuseoon.

Paluumatkalla junassa eurooppalaiset yhdessä närkästyivät nuoreen amerikattareen, joka ihmetteli, eikö italialaisilla ollut varaa korjauttaa osittain murentuneita antiikin aikaisia patsaitaan. Nykyään tällaisia karikatyyriamerikkalaisia kai tapaa harvemmin. Ne jenkit, joita olen jututtanut, ovat suhtautuneet kunnioituksella Euroopan erikoisiin tapoihin. Kerran tosin viereisen pöydän amerikkalainen seurue pariisilaisessa ravintolassa hoksasi yhtäkkiä, että ranskalaisethan kiittävät käyttämällä tutulta kuulostavaa sanaa. Niinpä he sitten koko illan kiittivät tarjoilijaa sanomalla: “Mercy!” Tarjoilijan huokailu ja silmienpyörittely jäi näiltä polygloteilta täysin huomaamatta.

Ischialla matkalaiset nauttivat pizzaa, jonka olemus Campanian alueelle ominaisena "piirakkana" piti vielä 1950-luvulla selittää pohjoismaiselle lukijakunnalle. Itse tutustuin ensimmäisen kerran pizzaan Detroitissa vuonna 1969. Ei sitä vielä silloinkaan tunnettu kotikaupungissani Joensuussa. Matkalta palattuamme veljeni selitti kavereillemme: "Se näyttää oksennukselta mutta maistuu tosi hyvältä."

Caprilla täytyi vielä tietysti pysähtyä. Juuri Capriin oli Schildt sotavuosina kiinnittänyt haaveensa, jotka auttoivat häntä selviytymään raskaasta ajasta rintamalla ja vakavasta haavoittumisesta. Caprin jälkeen oli vuorossa Amalfi, josta käsin matkalaiset kävivät Paestumin temppelialueella. Sen kreikkalaisessa temppelissä he tunsivat viimein olevansa Kreikassa.

Sisilian manner-Italiasta erottavan Messinan salmen läpi Schildtit halusivat sen vaarallisuudesta huolimatta mennä purjein eikä konevoimalla. Odysseian kuvaus Skyllasta ja Kharybdiksesta perustuu mahdollisesti Messinan salmen luonnonoloihin: se on Välimerellä ainoa paikka, jossa vuorovesi-ilmiöllä on tuntuvat vaikutukset. Jännittävästä purjehduksesta tuli Göranin sanoin "piristävimpiä purjehdusretkiä, millä kuunaan olen ollut mukana". 

En käy nyt yksityiskohtaisesti kuvaamaan kaikkia Kreikan kohteita, joissa Schildtit pysähtyivät. Mainitsen vain tällaisen mielikuvitusta kiehtovan litanian: Ithaka, Delfoi, Olympia, Korintti, Mykenai, Epidauros, Naxos, Ios, Ateena, Santorini, Kreeta. Ihastuttava kattaus antiikkia ja nykypäivän turistikohteita.

Turismi oli vuonna 1950 Kreikan saarilla lähes olematonta. Monessa satamassa Daphne oli ensimmäinen tai toinen huvijahti sodan jälkeen. Hotellit olivat alkeellisia tai niitä ei ollut ollenkaan. Sodan jäljet olivat vielä näkyvissä. Joistakin taloista ei miinoja ollut vielä ehditty poistaa, ja niistä varoitettiin pääkallokyltein. Osa museoiden esineistä oli kaivettu maahan turvaan pommituksilta ja ryöstelyltä, eikä kaikkia vielä ollut palautettu vitriineihin. 

Vieraiden kielten taito oli harvinaista. Monesta kylästä tosin löytyi joku, joka oli käynyt Atlantin takana tienaamassa hieman pääomaa ja puhui siksi englantia. Muuten ranskan kieli oli hyödyllinen. Yleensä ainakin kylän opettaja, apteekkari tai lääkäri puhui ranskaa. Olipa muutamilla paikoilla myös roomalaiskatolisten nunnien ylläpitämiä kouluja, jotka antoivat tytöille opetusta ranskaksi.

Nopeasti Schildtit kuitenkin ottivat kreikan perussanaston haltuunsa. Siitä huolimatta joskus jouduttiin viestimään vain eleillä. Göran Schildt toteaa, että toisin kuin helposti kuvittelisi, elekielessäkin on isoja paikallisia eroja. Nyökkäys merkitsikin kieltoa, eikä edes kädellä suunnan osoittaminen merkinnyt kaikille samaa. 

Sivistyssanojen hallitsemisesta oli apua. Laskun asemesta ravintolassa oli pyydettävä "logaritmeja". Kun sivistyssanan jakoi osiinsa, sai joukon käyttökelpoisia sanoja: kronometri, grafologi, hydrografi, filosofi – kaikista oli hyötyä.

Äskettäisellä Kreikan-vierailullani bussinkuljettaja huusi eteen syöksähtäneelle skootterikuskille: "Skatá!" (tai omasta mielestään kai "Σκατά!"). Muistin että skatologia on lääketieteessä ulosteoppi ja näin opin ensimmäisen kreikankielisen kirosanani.

Eräälle venevahdilleen Schildtit kokeilevat tyvenestä nimitystä “aerodynaaminen paralysia”. No ei se osunut ihan oikeaan. Käy ilmi, että tyven oli bonaccia – sama sana jota Italian kalastajat käyttävät. Venetsian pitkä meriherruus on jättänyt vahvat merkkinsä nykykreikan merenkulkusanastoon.

Kirjan painopiste on kohtaamisissa paikallisten ihmisten kanssa. Ne ovat usein hyvin hauskoja. Lähes kaikkialla vieraat otetaan vastaan yltäkylläisin lahjoin. Viiniä ja oliiveja on tarjolla joka paikassa. Viini tosin oli paikallista pihkalla maustettua retsinaa, joka aluksi maistui vieraiden mielestä tärpätiltä. Makuun kuitenkin tottui – jopa niin, että pihkaton viini alkoi tuntua mauttomalta. Schildtit toivat retsinaa myös kotiin, ja sen maku toi aina mieleen muistot Kreikasta.

Vastapainoksi Kreikan kulttuurille muodostuu vierailu amerikkalaisella Midway-nimisellä lentotukialuksella. Terässeosten ja muovin maailma saa vertailukohteekseen antiikin kulttuurikohteet. “Toisaalla maailma, missä kaikki tyynni on ainoalaatuista ja korvaamatonta, toisaalla todellisuus, jota käy vaihtaminen loputtomiin.” Aineen, materian "alennustila" laivassa saa kaiken tuntumaan “painostavalta, ahdistavalta jokaisesta ihmisestä, joka käsittää yksilön jo käyneen tässä uudessa maailmassa yhtä lailla korvattavaksi, yhtä arvottomaksi”. Hengettömyys, toimiva insinööritaito asettuu kreikkalaisen yksilöllisyyden vastakohdaksi. Myös amerikkalaisaluksen ilmiselvä rotuerottelu pistää ikävästi Schildtin silmään.

Ateenassa Schildtit hämmästyttävien yhteensattumien kautta tutustuvat myös Kreikan ministereihin ja presidenttiin. Sama mutkaton ja vieraanvarainen ilmapiiri vaikuttaa vallitsevan syrjäisissä maalaiskylissä ja korkeimman vallan kamareissa.

Kirja sisältää myös runsaasti kulttuurihistoriallisia pohdintoja, jotka avautuakseen edellyttävät hieman taustatietoja käsiteltävästä aiheesta. Perusteellisesti Schildt pohtii muun muassa klassismin määrittelyä ja ihanteita. Vierailu Epidauroksen teatterin raunioilla herättää pitkän pohdinnan teatteritaiteen kehityksestä: katselijan rooli on muuttunut palvelusmenojen osanottajasta elokuvateatterin pimeydessä yksin istuvaksi vastaanottajaksi. Schildtit pääsevät seuraamaan myös varjoteatteria, jonka selvät aasialaisvaikutteet muistuttavat, että vaikka Eurooppa alkaa Kreikasta sieltä alkavat myös Aasia ja Afrikka. Ilman näitä vaikutteita Euroopasta ei olisi tullut se mikä se on.

Kreikkalaisten ihmisten elämässä uskonnolla oli tärkeä merkitys. Uskonnolliset juhlat kokosivat väkeä laajalta alalta. Pyhimysten tekemiin ihmeisiin uskottiin vakaasti. Tänäkin päivänä Kreikassa on vaikea löytää bussi- tai taksikuskia, jonka autossa ei riippuisi risti tai ikoni. Schildt pohtii kristinuskon ja antiikin kreikan uskonnon suhdetta kärsimykseen. Kristinuskon vaikutuksesta kärsimyksestä on tullut ihmiskunnan liittolainen ja ystävä. Kärsimys on “ainoa varma hengen valtakuntaan johtava portti”. Muinaisten kreikkalaisten asenteen Aiskhylos ilmaisee lauseessa: "Opi kärsimyksestä." Kärsimys oli voitettavissa viisaudella. Schildt tuntee yhteyttä tähän kreikkalaiseen näkemykseen, jonka hän katsoo olevan myös tieteellisten ponnistelujen taustalla.

Läheltä piti, ettei Schildteistä tullut kreikkalaisen kiinteistön omistajia. Santorinin saarelta he sattumalta löysivät kauniin myytävänä olevan talon. Siinä oli viisi huonetta ja kaksi keittiötä, pengerterassi upein näköaloin sekä pihapuutarha. Hinta olisi ollut 40000–50000 markkaa. Tarkistin, paljonko tuo olisi nykyeuroissa: 2000–3000 €. "Kiusaus oli hirvittävä", Schildt toteaa. Kuumeisen ja tuskallisen vuorokauden jälkeen valinta oli selvä: talo oli vaikeasti tavoitettavissa, Daphnelle ei ollut sopivaa ankkuripaikkaa. Göran toteaa, että usein myöhemminkin talosta valokuvia katsellessaan hänellä on käynyt mielessä, pitäisikö sittenkin kirjoittaa talon omistajalle.

Moottoririkon vuoksi paluumatka Italian telakalle täytyi tehdä hinauksessa. Italialaisen miehistön alaisuudessa viiniä kuljettava Papá Buonaiuto (Isä Hyväapu) osoittautui nimensä veroiseksi. Daphne pääsi hinauksessa Elban saarelle asti. Siellä Daphnen moottori saatiin kuntoon ja lyhyt loppumatkakin sujui ongelmitta. Kapteeni ei olisi millään huolinut maksua hinauksesta, mutta suostui lopulta siihen, että Daphnen miehistö avusti pienellä summalla laivan maissakäyntirahastoa. Kapteeni luovutti vielä läksiäislahjana Daphneen kaksi isoa koripulloa viiniä, kimpaleen pyöriäisen lihaa sekä tullittomia savukkeita.

Göran Schildt päättää kirjansa visioonsa Euroopan Yhdysvalloista:

Miten kauan vielä täytyy kulua aikaa, ennen kuin opimme sen asian, että nykyiset synnyinmaamme ovat kotikylä, joissa olemme syntyneet ja missä tunnemme erikoisen hyvin viihtyvämme, mutta että isänmaamme on Eurooppa?

Tämä Odysseuksen vanavedessä -kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos jäi minulle vanhempieni laajasta kirjastosta. Kirjasta huomaa, että sitä on hartaasti luettu. Isäni kiinnostui Välimeren-matkailusta 1950-luvulla ja epäilemättä hän on etsinyt kirjasta innoitusta matkoilleen. Kirjassa on mukana tekijän ottamia valokuvia sekä kaksi karttaa Daphnen reitistä. 

Joistain Lauri Hirvensalon suomennoksista olen pitänyt, vaikka niissä aina onkin vanhahtava sävy. Näissä Schildtin matkakirjojen käännöksissä hän ei kuitenkaan ole ollut parhaimmillaan. Lukemiseen aiheuttivat kitkaa vanhahtavat tai jo harvinaiset sanavalinnat (esimerkiksi kirjalaudakot kirjahyllyjen asemesta), refleksiivimuotoiset verbit (näytäiksen) sekä kummalliset passiivit. 

Vanhahtavaa tyyliä karttaville tiedoksi, että tästä kirjasta on olemassa myös uudempia painoksia (Otava 1997 ja 2007), joiden kieliasun on tarkistanut Jaakko Anhava. 

Göran Schildt, Odysseuksen vanavedessä. WSOY 1952. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta I Odysseus kölvatten suomentanut Lauri Hirvensalo. 416 s.