Göran Schildt: Toivematka

Vanhan matkakirjan lukeminen ei vie lukijaa vain uuteen maailmankolkkaan. Se on myös matka kadonneeseen aikaan. Tutustumista ihmisiin ja elämäntapaan, jotka ovat olemassa enää muistoissa ja vanhan kirjan sivuilla. Laurence Sternen romaanisankari Tristram Shandy totesi osuvasti: kirkot eivät katoa mihinkään, mutta majatalon tytön kauneus voi kadota jo vuodessa. Göran Schildt (1917–2009) oli taidehistorioitsija ja innokas kirkkojen koluaja. Yksi "toivematkan" tarkoituksista oli kerätä materiaalia Ranskan romaanisten ja goottilaisten kirkkojen arkkitehtuurista ja taideaarteista. Siitä huolimatta kirkot jäävät hänen Toivematka-teoksessaan melko vähälle huomiolle ja suurimman sijan saavat kohtaamiset ihmisten kanssa – myös niiden kauniiden tyttöjen.

Äidinäidiltä saatu perintö mahdollisti Göran Schildtille häntä jo lapsuudesta poltelleen unelman toteuttamisen. Hän osti itselleen purjealus Daphnen, 10,7 metriä pitkän ja 2,75 metriä leveän kaksikajuuttaisen kitsin, joka kahden maston ja purjeiden lisäksi sai kulkuvoimansa myös 16–24-hevosvoimaisesta suomalaisesta Olympia-moottorista.

Toukokuun 17. päivänä vuonna 1948 Daphne lähti matkaan Tukholmasta. Määränpäänä oli Välimeri ja Rapallon satama Italiassa. Göran Schildtin lisäksi miehistöön kuuluivat puoliso Mona Morales-Schildt ja Clas Brunius, jonka oli määrä tulla mukaan Pariisiin asti. Miehistön välit säilyivät hyvinä kiperissäkin paikoissa. Kerronnan sävy on kauttaaltaan valoisa ja optimistinen. Suurimmat riidat Göran ja Clas saivat aikaan eksistentialismin tulkinnasta sekä Franz Kafkan kirjailijanlaadusta – ihan tämmöisiä perusjuttuja purjehtijoille siis.

Jo alkumatka Göötan kanavan kautta Pohjanmerelle ja purjehdus Tanskan rannikolta Englantiin tarjoavat useita mainioita kohtaamisia. Aalborgin satamassa Görania tulee jututtamaan herrasmiessalakuljettaja Agi Niska. Maanmiehet ovat tapaamisesta niin ilahtuneita, että puhuvat keskenään suomea pitkän aikaa ennen kuin huomaavat vaihtaa ruotsiin, joka oli molempien äidinkieli. Tanskan rannikolla taas ankkuroidaan idyllisen saaren edustalle ja antaudutaan juttusille hauskan onkijan kanssa, joka kertoo olevansa murhamies. Tälle leikinlaskulle nauretaan makeasti, ja vasta myöhemmin purjehtijoille selviää, että he olivat ankkuroituneet vankimielisairaalan rantaan.

Englantiin ei ollut alun perin tarkoitus pistäytyä ollenkaan, mutta kun reittiä heille suositeltiin, suunnitelma muuttui hetkessä. Eikä Englannissa tietenkään kannattanut käydä tutustumatta Lontooseen ja sen upeisiin museoihin. Englannin puntia matkalaisilla ei tosin ollut lainkaan eikä rahan vaihtaminen käynyt yhtä helposti kuin nykyään. Vaati kekseliäisyyttä ja melkoisia sosiaalisia taitoja päästä Ramsgatesta Lontooseen ilman pennin hyrrää. Lontoossa onneksi asui ystäviä, joiden nurkissa sai asua kolmen päivän visiitin ajan.

Kirjan antoisin ja kulttuurin kuvauksena opettavaisin osuus on matka Le Havresta Välimerelle Ranskan jokien ja kanavien kautta. Joella ja kanavilla kulkijat muodostavat kuin suuren perheen, jonka jäsenet auliisti auttavat toisiaan. Usein Daphne pystyi säästämään polttoainetta, kun suurempi alus otti sen hinaukseen. Vastaavan palveluksen Daphne teki pikkuiselle Phel-purrelle, jonka pariisilainen Philippe oli rakentanut asuntorakennuksensa kellarissa ja jossa hän nyt oli tyttöystävänsä Hélènen kanssa matkalla Rivieran aurinkoon. 

Riidat kanavilla olivat harvinaisia. Niissäkin Göran oppi pärjäämään, kun hoksasi ottaa käyttöön Rabelais'lta oppimansa värikkäät kiroukset. Vastapuolen ensireaktio oli hölmistys, mutta selvästi näiden 1500-luvun herjojen tarkoitus kuitenkin meni perille.

Rouenissa Göran ja Mona viettivät neljä tuntia merimieskapakassa, jonka henkilökuntaan, ilotyttöihin ja asiakkaisiin he loivat lämpimät välit. Mona pääsi tanssimaankin tyttöjen kanssa. Paikalla kävi myös rahansa ryypännyt suomalainen merimies, joka vaihtoi kenkänsä vielä yhteen ryyppyyn. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi riisua housujaan, hänet heitettiin pihalle.

Pariisissa Göran vieraili Nobel-kirjailija André Giden luona. Gide olisi halunnut vierailla Daphnella, mutta Daphnen vieressä samassa laiturissa asusti kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn leski Le Petit Prince -asuntolaivassaan. Gide inhosi naista eikä halunnut tavata tätä. Niinpä vierailu sovittiin niin varhaiseksi aamuksi, että naapurin rouva ei olisi vielä ehtinyt herätä. Pahaksi onneksi tieto vierailusta pääsi karkaamaan lehtiin: aamulla ranta oli täynnä lehtimiehiä ja Le Petit Princen kannellakin oli elokuvausryhmä valmiina. Schildt teki pikapyrähdyksen lähimpään puhelimeen ja varoitti Gidea. Vierailu peruttiin.

Pariisista Clas Brunius lähti kohti kotia, mutta hänen tilalleen osaksi kanavamatkaa saapui Göranin nuoruuden matkojen kumppani Georg Henrik von Wright. Naapurialusten miehistöt pitivät Görania kaltaisenaan palkattuna merimiehenä ja Monaa hänen satunnaisena naisystävänään. Totuutta ei hennottu kertoa miehille, joiden kanssa oli ehditty ystävystyä, joten Georg Henrik sai näytellä Daphne-laivan omistajaa, kreivi Hostinatoa. Pariisin halvimmissa hotelleissa ystäviään odotellut "kreivi" määräsi ylhäisesti Göranin maksamaan korvauksen laivaa omien sanojensa mukaan "vartioineelle" satamapummille – laivan kassasta tietenkin.

Tarkoitukseni olisi tietenkin suositella, että itse lukisit tämän kirjan, mutta niin kuin näkyy, kirjan anekdootit suorastaan vaativat tulla uudelleen kerrotuiksi. Nyt lopetan lainaukset tähän ja kerron matkasta hieman yleisemmällä tasolla. Samanlaisia hauskoja juttuja riittää kyllä yli kolmensadan sivun kirjassa jokaisen lukijan löydettäväksi.

Kun "kreivi Hostinato" oman matkaosuutensa jälkeen lähti junalla kohti Amsterdamia ja sieltä edelleen Cambridgeen hoitamaan uutta professuuriaan, Göran tunsi suurta tyhjyyttä. Hän pohti vakavasti sitä mahdollisuutta, että läheisen ystävyyden aika oli ohi. Näiden kahden miehen suhteesta tuskin voi käyttää muuta sanaa kuin rakkaus – silläkin uhalla, että joku sen ymmärtää väärin. Tässä kirjassa Mona on kumppani ja Georg Henrik rakastettu.

Työnjako laivalla oli ajalle tyypillinen. Miehet hoitivat purjehtimisen ja kanavasuluissa kulkemisen sekä moottorin korjaukset. Mona valmisti upeita aterioita tuoreista maan ja meren antimista. Se, että työnjako ei aina ollut Monan mieleen, käy ilmi siitä, että Fontainebleaussa Mona vaati päästä yhdeksi yöksi hotelliin tullakseen vuorostaan passatuksi.

Anekdoottien lisäksi kirja tarjoaa myös kulttuurihistoriallista pohdintaa. Matkan varren ritarilinnoista Schildt johtuu ajattelemaan keskiajan ihmisten käsityksiä. Näköalan käsitettä ei ollut olemassa keskiajan ihmiselle. Suuret avoimet maisemat olivat kauhistus. Linnojen tornit olivat puhtaasti vartiointia ja sodankäyntiä varten. Talot rakennettiin niin, että avoin maasto piilotettiin yhtenäisen muurin taakse ja ikkunat katsoivat kadulle tai sisäpihalle.

Joki- ja kanavamatkailu ei 1940-luvun lopulla ollut helppoa. Ei ollut navigaattoreita tai nettiä, josta hetkessä löytyy kartta kuin kartta. Paperikarttojakaan ei aina ollut saatavilla. Saône-joen kartta Pariisista löytyi, mutta tämä ainoa pitkälle paperikäärölle painettu kartta ei ollut myytävänä. Mikä siis neuvoksi? Mona piirsi kopion kartasta wc-paperirullalle. Se hoiti tehtävänsä mainiosti.

Rhône-joen kartan monisivuisen paperikopion Schildtit olivat onnistuneet hankkimaan ja pohtivat kovasti, uskaltaisivatko sen varassa lähteä vuolasta virtaa alaspäin. Lyonissa rantalaiturilla Daphnen rantautumisköyden ottaa vastaan mies, joka suosittelee ottamaan matkalle luotsin. Kun käy ilmi, että mies on sama, joka on laatinut heidän karttansa, neuvoon päätetään suostua. Se yhteensattumista: Lyonissa oli lähes miljoona asukasta ja heidän köyteensä tarttuu juuri kyseinen kartantekijä!

Lyonista Arlesiin Daphnessa matkustaa myös luotsi Olivier ja tämän 8-vuotias poika. Göran seuraa tarkasti isän ja pojan rakkauden täyttämää juttelua. Ja sitten näennäisesti ilman perusteita seuraa yllättävä lause: "Noissa kahdessa oli jotakin liikuttavaa ja samalla epämääräisen murheellista, järkyttävää aivan; tunsi vaistomaisesti että tuo rakkaus oli liian voimakasta ja harrasta voidakseen olla koitumatta kärsimysten lähteeksi sellaisessa maailmassa missä ainoastaan kohtaloonsa alistuminen ja kylmyys voi suojella tuskallisilta pettymyksiltä." Tuskinpa Göran Schildt tässä enää puhuu ranskalaisesta luotsista ja hänen pojastaan. Hän kertoo itsestään ja isästään – kirjailija Runar Schildtistä – joka teki itsemurhan, kun Göran oli 8-vuotias.

Tasan kolmen kuukauden matkanteon jälkeen Daphne pääsi Välimerelle. Ranskan Rivieran jälkeen kokka suunnattiin kohti Italiaa. Göran katsoo, että samalla ylitettiin pohjoisen ja eteläisen elämäntunteen raja. Italian välitön aitous ja itsetarkkailun puute on ihanne, jota pohjoinen ihminen vain harvoin saavuttaa.

Matkalla sattui useita kommelluksia ja vaaratilanteita. Viimeinen – pyörremyrsky – koettiin vielä Italiassa. Daphnen vauriot olivat tällä kertaa sen verran isot, että vakuutusyhtiö Lloyds pääsi maksumieheksi. 

Mona lähtee junalla kohti työtään Tukholmassa. Göran jää vielä kahdeksi viikoksi kokoilemaan muistiinpanojaan kirjaksi. Hän pohtii myös matkailun luonnetta ja oikeutusta: onko matkailija vain elämän katselija vai voiko matkailussa yhdistyä "yhdyselämä aatteiden, ajatusten kanssa, se että auliisti sallimme niiden  muuttua meissä itsessämme lihaksi ja vereksi". Daphne-laivan miehistössä aatteet ja havainnointi sekä elämä ainakin näin sivusta katsoen vaikuttivat yhdistyneen hienosti.

Daphne jää Italiaan telakalle, kun Göran matkustaa kohti Pariisia ja työtä. Tuossa vaiheessa kirjailija tuskin arvasi, että Toivematka ja sitä seuranneet lukuisat matkakirjat tulisivat turvaamaan hänen toimeentulonsa koko loppuelämän ajaksi.

Kirjan kieli on paikoin vanhahtavaa, mutta sehän antaa lukemiseen vain pikantin lisämausteen. Sen sijaan teoksen kääntäjän usein toistuvat kummalliset passiivirakenteet jo hieman häiritsivät (esimerkiksi "Fredrikshavenista lähdettiin sitten eilen iltapäivällä viivyttyä satamassa puolitoista vuorokautta"). 

Kirjassa on 16 lehdellä mustavalkoisia valokuvia matkan eri vaiheista. Kirjan lopussa on myös kartta Daphnen reitistä.

Göran Schildt, Toivematka. WSOY 1952. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Önskeresan (1949) suomentanut Lauri Hirvensalo. 311 s.