Eric Neuhoff: Les hanches de Laetitia

 

“Nous sommes tous plus ou moins amoureux de Laetitia Hèze.” 

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän rakastuneita Laetitia Hèzeen. Näin kirjoittaa moleskine-muistikirjaansa 19-vuotias kirjailijanurasta haaveileva kirjallisuudenopiskelija Antoine. Koko romaani koostuu näistä Antoinen muistikirjamerkinnöistä. 

Kirjan alkupuolella Antoine esittelee itsensä lyhyiden lauseiden luettelolla. Luettelo alkaa näin: 

Je bois beaucoup de Tropicana. Dès que je parle à une fille, je rougis. Vingt ans en septembre prochain. 68 kilos, mais je n'ai pas de balance. J'aime la vodka glacée qui me fait tousser à chaque gorgée. J'ai perdu mon pucelage avec une infirmière espagnole qui était plus âgée que moi. 

Juon paljon Tropicanaa. Heti kun puhun tytölle, punastun. Ensi syyskuussa täytän kaksikymmentä vuotta. 68 kiloa, mutta minulla ei ole vaakaa. Pidän jääkylmästä vodkasta, joka saa minut yskimään joka kulauksella. Menetin poikuuteni minua vanhemman espanjalaisen sairaanhoitajan kanssa.

Tätä jatkuu vielä toista sivua. Sitä, että luettelon loppupuolella on lause "Je me suiciderai la veille de mon vingtième anniversaire" (Teen itsemurhan kahdennenkymmenennen syntymäpäiväni aattona), ei tarvitse ottaa kovin tosissaan. Lause on vakavuudeltaan samalla tasolla kuin muutkin Antoinen toteutumatta jäävät suunnitelmat. Romaanin mittaan ensimmäinen kosketus todelliseen kuolemaan kasvattaa häntä tässä suhteessa.

Laetitia on parikymppinen taidehistorian opiskelija, vähän ikäistään vanhemman oloinen ja jollain tavalla salaperäinen. Hän juhlii railakkaasti, kuten muutkin romaanin opiskelijat, mutta hänellä ei koskaan ole krapulaa. Välillä Laetitia katoaa omille teilleen, ehkä valokuvaamaan. Hän järjestää romaanin mittaan ensimmäisen valokuvanäyttelynsä. Hänen teoksensa ovat mustavalkoisia ja jollain tavalla ankaria: ne esittävät tyhjiä penkkejä, autioita katuja, lehdettömiä puita. Niissä vallitsee ikuinen marraskuu.

Laetitiaan ovat ihastuneet Antoinen lisäksi lähes kaikki Antoinen Toulousessa asuvat parikymppiset kaverit, joista eniten ovat esillä Xavier, Patrick ja Edouard. Kaikki ovat sitä mieltä, että "Laetitian lanteet" ovat vertaansa vailla. Siitä siis kirjan nimi. Muiden tyttöjen takapuolesta he käyttävät karkeampaa ilmausta. 

Nuorukaiset eivät saa sanottavasti vastakaikua rakkauteensa. Laetitia kohtelee poikia pelkästään kavereina. Eniten tästä kärsii Patrick, jonka rakkaus Laetitiaan lähestyy pakkomiellettä.

Romaanissa on paljon kirjallisuusviitteitä, kuten kirjailijaksi aikovalle Antoinelle sopiikin. Koko romaanin ajan hän lukee James Joycen Ulyssesta pääsemättä puusta pitkään. Jäin miettimään, mahtoiko yksi kirjallisuusviite sisältyä myös Laetitia Hèzen nimeen. Pakkomielteisen rakkauden kohde, jonka etunimeen sisältyy "kolme näpäystä kitalakeen kielellä" – kaipa tuo Laetitian sibilanttikin voidaan näpäykseksi laskea: Laetitia Hèze – Lolita Haze. 

Laetitia on loppujen lopuksi romaanissa melko vähän esillä. Suurimmaksi osaksi romaani kertoo hyvin toimeentulevien perheiden nuorista miehistä, jotka opiskelevat laiskanpuoleisesti ja suhtautuvat kriittisesti opettajiinsa. Muuten he ajelehtivat päämäärättömästi juhlista toiseen tai käyvät syömässä toistensa kotona tai opiskelukämpissä. Kerran he pelaavat spiritismia yhden tytön kotona. Juomatäydennystä haetaan Zanzibar-baarista, jonka iäkkään puoleisia ilotyttöjä he eivät yleensä uskalla edes puhutella. Rahasta heillä ei ole todellista puutetta.

Nuoret miehet elättävät toivetta tyttöystävästä – tai edes seksistä. Heidän lähipiirinsä tytöt – Véronique, Pauline, Béatrice ja Charlotte – kuitenkin häipyvät useimmiten illan ratkaisevalla hetkellä, ja pojat jäävät viettämään loppuyön keskenään. Florence tosin makaa kenen kanssa tahansa – paitsi harmittavasti Antoinen. Florencella on hyvä perse, ei tietenkään yhtä hyvä kuin Laetitian lanteet.

Nuorten porukassa ihaillaan amerikkalaista musiikkia ja harmitellaan puutteellista englannin kielen taitoa. American graffiti -elokuvan hengessä he ajelevat vanhemmilta lainatuilla autoilla. Harmillisesti Véronique toistuvasti reputtaa ajokokeen – hänen isänsä nimittäin on luvannut ostaa tyttärelleen oman auton heti kun tämä saa ajokortin. Véronique myös kertoo, että erikoisliikkeistä voi ostaa videonauhureiksi nimitettyjä laitteita. Hän aikoo pyytää isäänsä hankkimaan sellaisen.

Koko ystäväpiiri käy ahkerasti elokuvissa – viidesti tai kuudesti viikossa – ja keskustelee niistä intohimoisesti. He myös pitävät aiheesta tietokilpailuja. Varsinkin Antoinen elokuvakiinnostus on jo kriitikkotasoa. Hän pinnaa luennoilta päästäkseen iltapäivänäytöksiin ja jopa harkitsee tupakoinnin aloittamista elokuvien mallin mukaan, koska siihen voi liittää kaikenlaisia tyylikkäitä eleitä. 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat yhden vuoden ajalle 1970-luvun puoliväliin. Kirja on selvästi syntynyt kirjailijan nostalgiasta, ja lukijan nostalgisiin tunteisiin se ainakin minun kohdallani myös osui. Kirjailija Eric Neuhoff on syntynyt vuonna 1956, minä vajaan vuoden myöhemmin. Elokuvat – Ranskan uutta aaltoa lukuun ottamatta – olivat minulle tuttuja, samoin äänilevyt. American graffiti houkutteli myös minun kaveripiirini kiertämään katuja vanhemmilta lainatuilla autoilla. Ikkunat auki ja luu ulkona.

Pariisi väikkyy haaveena nuorten toiveissa. Antoine syyttää mielessään ja puolitosissaan vanhempiaan siitä, että nämä ovat asettuneet asumaan provinssiin, Albin kaupunkiin. Kun lukuvuoden loppukokeet menevät kehnonpuoleisesti, Antoine alkaa haaveilla siirtymisestä Sorbonneen. 

Antoinen suhteet vanhempiin ovat kyllä kunnossa päätellen siitä, että hän kirjoittaa äidilleen pitkän rehellisen kirjeen, jossa kertoo juopumuspidätyksestään ja siitä, että poliisit pahoinpitelivät häntä lievästi. Antoine kiittää kirjeessä vanhempiaan siitä, että nämä eivät ole arabeja tai mustia. Hän selvisi vähällä. Lopuksi Antoine pyytää, ettei äiti kertoisi ihan kaikkea isälle.

Antoine pääsee yhteen tavoitteeseensa, kun hän onnistuu saamaan vuoteeseen Gabriellen, bordeauxlaisen varakkaan perheen tyttären, joka suunnittelee opintoja Toulousessa. Aamulla Gabrielle kertoo, että hänen vanhempansa haluaisivat hänen menevän naimisiin. "Pelaatteko golfia?" hän kysyy Antoinelta, joka jo mielessään kuvittelee kiusaannuttavan kierroksen viheriöllä Gabriellen isän kanssa. Huomaa muuten teitittely sivistyneeseen ranskalaiseen tapaan. Heidän suhteensa tyssää tähän yhteen yöhön.

Tapahtumasta itsevarmuutta kerännyt Antoine solmii seuraavaksi suhteen ystävänsä Charlotten nuorena leskeksi jääneeseen äitiin. Elizabeth on jo 38-vuotias maailmaa nähnyt nainen. Antoine hullaantuu häneen, ennen kaikkea kokeneen naisen tarinoihin maailmalta. Elizabeth vie Antoinen lyhyelle matkalle Barcelonaan ja pian sen jälkeen katkaisee suhteen selityksittä.

Keväällä Antoine lähtee Patrickin kanssa lukulomalle Espanjaan Patrickin vanhempien omistamaan huvilaan. Myös Laetitia tulee mukaan. Myöhemmin huvilaan saapuvat myös Xavier ja Véronique. Lukeminen unohtuu kokonaan. Kuten tavallista tytöt poistuvat ennen aikojaan, ja nuoret miehet lähtevät keskenään Pamplonaan härkien juoksua seuraamaan. Tässä kohdassa oli selvät viitteet Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaaniin. Nuoret miehet kautta aikojen ovat mielellään nähneet itsensä kadotettuna sukupolvena.

Kuten edellä on käynyt ilmi, romaanissa ei ole varsinaista juonta. Loppuun on kuitenkin sijoitettu pari tapahtumaa, jotka antavat mielikuvan jonkinlaisesta kehän umpeutumisesta. Antoine joutuu kokemaan ensimmäisen kerran kun joku hänelle läheinen, yksi ystäväporukasta, kuolee yllättäen oman käden kautta. Antoine ymmärtää, kuinka teennäistä on ollut leikkiä itsemurha-ajatuksella.

Loppuun sijoittuvat myös Laetitian häät. Hän menee naimisiin Brunon, 30-vuotiaan pariisilaisen pörssimeklarin kanssa. Jollain tapaa nuorukaisista tuntuu, että Laetitia on myynyt itsensä.

Sous le taffetas, on ne distinguait pas la forme de ses fesses. Intérieurement, je dis adieu aux hanches de Laetitia. Elles seraient pour quelqu'un d'autre, définitivement. La nuit était venue sans qu'on s'en aperçoive.

Taftin alta hänen pakaroidensa muotoa ei erottanut. Mielessäni sanon hyvästit Laetitian lanteille. Ne olisivat jotakuta toista varten, lopullisesti. Yö oli tullut kenenkään huomaamatta.

Romaani oli joutuisa luettava. Lauseet ovat lyhyitä ja konstailemattomia. Nostalgian lisäksi minua viihdyttivät runsaat viitteet kirjoihin, elokuviin ja populaarimusiikkiin. Romaanissa oli myös paljon minun mielestäni kiinnostavia anekdootteja, joiden todenperäisyydestä minulla ei ole mitään hajua. Tässä muutama:

 - De Gaullen mielikirja oli Lordi Jim

 - Aseella, jolla Hemingway ampui itsensä, oli sama nimi kuin hänen ensimmäisellä vaimollaan (Richardson)

 - Brian Jonesin kuoleman jälkeen Mick Jagger aloitti Hyde parkin konsertin lukemalla Shelleyn runon Peace, peace, he’s not dead

 - Eedenistä itään kuvattiin iltaisin. Elia Kazan kielsi James Deania pissimästä päivän aikana. Näin Dean oli sopivan levoton, ahdistunut ja liikuttava illan kuvauksissa.

Nuorten replikointi oli välillä nokkelaa. Minua huvitti esimerkiksi repliikki: "Minä kuolen, jos en saa jotain juotavaa, hän sanoi. Minulla on niin kova jano, että joisin vaikka vettä."

Romaani voisi toimia myös nuorille aikuisille, jos maailma ilman tietokoneita, matkapuhelimia ja nettiä ei tunnu heistä esihistorialta. Ne syvemmät pulmat ja ilot – seurustelun aloittaminen, uraan liittyvät toiveet ja pelot – tuskin ovat paljon muuttuneet.

En ole aiemmin lukenut Eric Neuhoffin kirjoja. Hänellä olisi ilmeisesti kaksi muutakin tällaista nostalgiaa tihkuvaa romaania. Ne ovat saaneet merkittäviä palkintojakin. Tällä kertaa romaanin kansi herätti ensimmäisenä huomioni, koska tunnistin maalauksen, johon se perustuu. Mitään yhteyttä tällä Andrew Wyethin maalauksella ei romaaniin ole - tai no, onhan siinä ne lanteet.

Eric Neuhoff, Les hanches de Laetitia. Albin Michel 1990. Kansikuva pohjautuu  Andrew Wyethin maalaukseen Christina's World. 200 s. 

Isak Dinesen (Karen Blixen): Ehrengard

Karen Blixen (1885–1962) käytti useimmissa englannin kielellä julkaistuissa teoksissaan kirjailijanimeä Isak Dinesen. Sillä nimellä on alun perin julkaistu myös tämä sadunomainen ja humoristinen kertomus pienen saksalaisen ruhtinaskunnan tapahtumista. Kertomus on julkaistu suomeksi Karen Blixenin kokoelmassa Ehrengard ja muita kertomuksia (WSOY, 1963).

Postuumisti ilmestynyt Ehrengard saattaa olla viimeinen Karen Blixenin kirjoittama kertomus, ainakin se on yksi viimeisistä hänen loppuun asti viimeistelemistään tarinoista. Sitä kirjoittaessaan Blixen oli jo vakavasti sairas. Hänen elimistönsä otti vastaan enää harvoja ravintoaineita; parin viimeisen elinvuotensa aikana hänen kerrotaan nauttineen ainoastaan ostereita, šampanjaa ja särkylääkkeitä. Tätä taustaa vasten ajateltuna Ehrengard on hämmästyttävän hyväntuulinen ja leikkisä tarina, jonka huumori perustuu ilkikuriseen leikittelyyn sukupuolimoraalin kustannuksella. Samaan kevyeen sävyyn kertomus tutkii taiteen ja moraalin suhdetta.

Babenhausenin ruhtinaskunnan hallitsijaparilla on saduista tuttu pulma: Fugger-Babenhausenin suku uhkaa sammua, koska kauan kaivattua perillistä ei ole ilmaantunut. Sivumennen sanoen Karen Blixenillä on selvästi ollut hauskaa keksiessään henkilöiden ja sukujen nimiä tähän kertomukseen. Double entendret eivät ole vahinkoja. 

Viimein, viidentoista vuoden levottomuutta herättävän odotuksen jälkeen suurherttua ja -herttuatar viimein saavat lapsen, prinssi Lotharin.

Tarinan kertoja, joka tunnistautuu vanhaksi naiseksi ja kertoo saaneensa suurimman osan tiedoistaan isoisoäitinsä kirjeistä, jakaa kertomuksen – tai pienen sonaattinsa – kolmeen osaan, jotka hän nimeää musiikkiin viittaavin termein. Kertomuksen preludi on nimeltään Prinssi Lothar; toinen osa, nimeltään Rosenbad, on pastoraali; kolmas osa on Rondo, joka esitetään con furore, raivoisasti.

Prinssi Lotharin vartuttua nuoreksi mieheksi ruhtinatar huolestuu. Nuorukainen on kiinnostunut maalaustaiteesta, musiikista, tähti- ja kasvitieteestä mutta ei nuorista tytöistä. Itse asiassa Lothar ei ole erityisemmin pitänyt kosketuksesta toisiin ihmisiin, ei edes äitiinsä. 

Salaneuvos Cazotte, kuuluisa hovimaalari ja ruhtinattaren uskottu, lohduttaa huolestunutta äitiä. Cazottesta on isosta ikäerosta huolimatta tullut Lotharin läheinen ystävä ja mentori. Hän uskoo, että Lothar on niitä hienoja sieluja, jotka puhkeavat kukkaan vasta hieman myöhemmin mutta silloin sitäkin täydemmin. “Kun prinssi Lothar tekee valintansa, hän tekee sen hetkessä ja koko luontonsa täyteydellä.”

Cazotte ja kreivitär juonivat yhdessä suunnitelman: Lotharin kaipaaman Euroopan taiteen tutustumiskierroksen varjolla Cazotte johdattaa hänet myös vierailulle Euroopan hoveihin, joissa on Lotharin ikäisiä prinsessoja. Juoni onnistuu. Lothar ihastuu Leuchtensteinin 17-vuotiaaseen prinsessa Ludmillaan, kosii pikaisesti ja tulee hyväksytyksi. Loistokkaat häät järjestetään Babenhausenissa.

Lothar on todellakin heittäytynyt suhteeseen koko luonteensa täyteydellä. Nuoren parin ongelma on nimittäin päinvastainen kuin Lotharin vanhemmilla, joiden oli vaikea saada lasta. Lothar ilmoittaa äidilleen, että tämän hartaasti toivoma perheenlisäys on tulossa, tosin kaksi kuukautta ennen kuin se kunniallisten tapojen mukaan olisi soveliasta. Järkyttynyt ruhtinatar päättää auttaa nuoren parin rikkeen salaamisessa kansalta ja myös omalta aviomieheltään.

Yhdessä juonitteluihin aina valmiin Cazotten kanssa ruhtinatar laatii suunnitelman, jonka mukaan prinsessa muka lääkärien kehotuksesta eristetään syrjäiseen Rosenbadin linnaan luotettavien palvelijoiden huostaan. Sieltä hän voi sitten ilmaantua “vastasyntyneen” vauvan kanssa soveliaana aikana. 

Sopivan seuraneidin valinta aiheuttaa päänvaivaa, kunnes Cazotten mieleen juolahtaa Ehrengard von Schreckenstein, kenraali Schreckensteinin tytär. Pieni ongelma on, että Ehrengard on luterilainen. Voiko luterilaisten tunnetusti ankara moraalisuus synnyttää ongelman? 

Kertomuksessa luodaan uteliaisuutta herättävää vastakkainasettelua. Toisella puolella moraalisesti joustamaton Ehrengard, sotilassuvun ainoa naispuolinen jälkeläinen, ankarimmissa sotilashyveissä kasvatettu; toisella taas Cazotten aistillinen sensualismi, "taiteen moraali", joka vaikuttaa hyvin sallivalta ja mukautuvalta.

Prinsessa Ludmilla ja Ehrengard tulevat hyvin toimeen keskenään. He ovat kuin sisarukset. Ludmillalle käy pian ilmi, että vaikka Ehrengard on kasvanut maalla ja tuntee lisääntymisen mekanismit, hän on sukupuoliasioissa viaton. Hän on kihloissa serkkunsa kanssa, mutta mitään sopimatonta heidän välillään ei ole tapahtunut. Ehrengardin moraalinen kompassi ehdoton. Häntä verrataan tinasotilaaseen, jonka jalustan lyijypaino pitää aina pystyssä.

Rosenbadin pastoraalissa elämä kuluu enimmäkseen viattomien luonnon tarjoamien aistinautintojen parissa. Cazotte, joka on luonnollisesti osa Rosenbadin hovia, tosin nimittää linnaa Venuksenkukkulaksi kirjeissään ruhtinattarelle. 

Cazotte kokee Ehrengardin siveellisyyden haasteeksi itselleen. Hänelle syntyy halu maalata Ehrengard-neito ihastuttavassa punastumisen tilassa. Mikä tämän punastumisen voisi saada aikaan? Cazotte, ikääntyvä hurmuri, haluaisi vietellä Ehrengardin, mutta siten, että neidon täydelliseen antautumiseen ei liity lainkaan fyysistä kosketusta. Se olisi myös luonnollisesti turvallisempaa Cazottelle, kun muistaa tytön sotaisan suvun. Herra Cazotte on aina kammonnut verta, joka on kehon ulkopuolella. 

Ruhtinattarelle, jolla ei vaikuta olevan mitään hovimaalarin aikeita vastaan, Cazotte kirjoittaa:

"Pious people tell us that our moments of earthly delight be but echoes of a former, heavenly existence. I believe them. It will be so with Ehrengard von Schreckenstein when I have accomplished my task. From the moment when, in deep gratitude, I have bared my head to her and left her, any touch of physical delight within her life to her will be but the echo of my celestial embrace."

Vanhalla elostelijalla, joka nimittää itseään suoraan satyyriksi, on siis suuret luulot omista kyvyistään. Hän korostaa toimivansa taiteen ehdoin ja tavoittelevansa taiteellista vaikutelmaa. Samaan aikaan hän yllyttää kiihkoaan kuvitelmalla siitä, että kenraali von Schreckenstein, Ehrengardin isä, saattaa olla myös hänen tuntemattomaksi jäänyt isänsä. Hän hekumoi tällä "taivaallisella insestillä".

Prinsessa Ludmilla synnyttää ihanan poikavauvan. Lasta varjellaan erityisen tarkasti, sillä kastejuhlaa on lykättävä siihen asti, että prinsessa voi palata Babenhauseniin. Lasta katselevan Ehrengardin kasvoille ilmestyy nautinnollinen ilme kuin hän olisi ensimmäistä kertaa rakastunut.

Cazotte päätyy sattumalta piiloutuneena katselemaan, kun Ehrengard käy alastomana aamu-uinnilla. Cazotte uskoo olevansa jumalien erityisessä suojeluksessa. Hän voisi varmasti seurata samaa tapahtumaa joka aamu. Jumalat eivät pettäisi häntä. He olivat antaneet Cazottelle aiheen – Metsäjärvessä kylpevä nymfi tai Dianan kylpy – jonka toteutuksesta tulisi hänen mestariteoksensa. 

Cazotten maalauksessa neidon katse olisi kääntyneenä poispäin. Vain hän ja neito tietäisivät, ketä maalaus esittää. Sitä katsoessaan neito punastuisi, mutta ei siksi että olisi joutunut hyökkäyksen kohteeksi, vaan taiteen aikaan saaman hyväksymisen ja antautumisen vuoksi. Se sitoisi heidät – taiteilijan ja hänen mallinsa – intiimisti yhteen ikuisiksi ajoiksi.

Olen nyt selostanut juonta jo hyvinkin tarinan puoleen väliin asti ja paljastanut millaiset jännitteet kertomuksessa on ratkaistavana. Kenen moraali – tai moraalittomuus – vie voiton?

Moraalinen taistelu ei ole ainoa ratkaistava asia. Näyttää nimittäin siltä, että prinssin ja prinsessan salaisuus saattaa paljastua. Tarinan vauhdikkaassa loppujaksossa on luvassa vielä kidnappaus, jännittävä seikkailu ja pieni kummitustarinakin. Tämän osan ja tarinan loppuratkaisun suosittelen lukemaan itse.

Kertomuksen lopun käänne on mainio. Karen Blixen osoittaa nerokkuutensa tarinan rakentajana. Joku todellakin joutuu punastumaan sielunsa pohjaa myöten. Myös velvollisuus ja moraali joutuvat joskus turvautumaan valheeseen. Se on helpommin annettavissa anteeksi, jos ihminen täyttää velvollisuutensa oman onnensa kustannuksella.

Karen Blixenin tuotannosta olen aiemmin lukenut kuuluisan Eurooppalaisena Afrikassa -teoksen johon pohjautuu myös vuonna 1985 julkaistu elokuva Minun Afrikkani. Pääosia siinä näyttelivät Meryl Streep ja Robert Redford. Se on ensimmäisiä elokuvia, jonka kävin katsomassa vaimoni – silloin tyttöystäväni – kanssa ja siksi sillä on sydämessäni erityinen paikka. Olen lukenut myös Suuret tarinat -kokoelman, johon on yksiin kansiin painettu kahden Blixenin kertomuskokoelman novellit.

Tämän vuoden vappuaatosta vietin ison osan Karen Blixenin kotimuseossa Tanskan Rungstedissa. Olen käynyt siellä aiemminkin, mutta paikka kestää kyllä useammankin vierailun. Edellisen käynnin jälkeen vierailijoille avointa osaa oli laajennettu. Karen Blixenin kotikirjastoon pääsi nyt tutustumaan, ja sieltä oli hauska bongailla omilta kirjahyllyiltäni tuttuja teoksia. Myös Karen Blixenin makuuhuone toisessa kerroksessa, meren puolella, oli avoinna yleisölle. Karen halusi herätä aamuauringon valoon ja käydä uimassa ennen kuin muu talonväki heräsi.

Kotimuseon pysyvä näyttely oli otsikoitu "Courage, Humour and Love". Karen Blixenin viimeiseksi jääneessä tv-haastattelussa häneltä kysyttiin, minkä ohjeen hän antaisi nuorille. Vastaus kuului: “Ennen kaikkea täytyy olla rohkea. Ei voi elää ilman suurta rohkeutta. Ja jos he kysyvät lisää, sanoisin: Täytyy pystyä rakastamaan, ja täytyy omata huumorintajua.”

Karen Blixenin kotitalon suuri puisto toimii lintujen suojelualueena. Lintujen sirkutus kevään vehreydessä teki kävijän iloiseksi ja onnelliseksi. Tunnistin ainakin mustarastaan ja tiltaltin. Äänimaailmaa hallitsivat kuitenkin peukaloiset. Kun katselin läheltä koko olemuksensa täyteydestä laulavaa peukaloista, ajattelin, että siinä on Karen Blixenin sielunlintu, pikkuruinen vahva laulaja. 

Karen Blixen kirjoitti Afrikka-kirjassaan Raamatun Jaakobin käymään painiin viitaten, että hän, Karen, ei päästä irti elämästä, ennen kuin se suostuu siunaamaan hänet. Blixenin viimeisenä elinvuotena yksi hänen ystävistään muistutti Karenia tästä lauseesta. Karen vastasi: "Elämä on siunannut minua."

Karen Blixenin koti, Rungsted, Tanska 30.4.2025

Isak Dinesen (Karen Blixen), Ehrengard. Penguin Books 1986. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1962. Kansikuva: Paul Wright. 111 s.

Zadie Smith: Valkoiset hampaat

Olen ennenkin maininnut, että pidän kirjoista, joissa todellisia ongelmia käsitellään otsaa rypistelemättä. Zadie Smithin (s. 1975) Valkoiset hampaat kertoo 1900-luvun lopun lontoolaisesta monikulttuurisesta todellisuudesta sen ongelmia kaihtelematta mutta samalla lukijaystävällisesti, pitämällä ahdistuksen kurissa ja lukijan mielenkiinnon yllä lähes absurdin juonen ja hilpeyttä herättävien henkilöhahmojen avulla. Romaani on täynnä ilahduttavia yksityiskohtia ja kiehtovia tarinoita. Kaikki liittyy kaikkeen ja piilotettuja yhteyksiä on kuin salaliittoteoreetikon päiväunissa. 

Runsaasti kansoitetun romaanin päähenkilöt kuuluvat kahteen Pohjois-Lontoon Willesdenissä asuvaan perheeseen: Jonesien ja Iqbalien. Archie Jones ja Samad Iqbal ovat olleet toisessa maailmansodassa sotilastovereita. Heidän panssarivaununsa rikkoutui sodan loppuvaiheessa Bulgariassa. Sillä aikaa kun Archie ja Samad poistuivat läheiseen kylään juomaan sambucaa, vaunun koko muu miehistö tapettiin raa'asti.

Archien ja Samadin ystävyyttä on lujittamassa yhteinen salaisuus. Samad on painostanut Archien ampumaan heidän kiinni ottamansa sotavangin. Kyseessä oli ranskalainen tiedemies, joka oli auttanut natseja rodunjalostusohjelmassa. Teloituksen tekee erityisen moitittavaksi se, että sota on päättynyt kaksi viikkoa aiemmin. Archie suorittaa tehtävän vastentahtoisesti – näin Samad uskoo – ja haavoittuu samalla itse jalkaan. Samadilla puolestaan on vammautunut käsi. Fyysinen vammakin siis yhdistää miehiä.

Sodan jälkeen bengalilaistaustainen Samad solmii järjestetyn avioliiton Alsanan kanssa. He saavat kaksospojat Magidin ja Millatin. Samad työskentelee intialaisessa ravintolassa yksikätisenä tarjoilijana. Alsana ompelee kotona myyntiin seksileikkeihin tarkoitettuja asusteita pvc-muovista.

Archien ensimmäinen avioliitto päättyy eroon ja Archien elämä lähes itsemurhaan. Uuden avioliiton hän solmii jamaikalaistaustaisen Claran kanssa. He saavat yhden tyttären, Irien. Archie työskentelee kirjapainossa taittajana. Claran ammattia en muista mainitun. Hän kuitenkin suorittaa kursseja yliopistossa.

Samad on islaminuskoinen ja yrittää elää modernissa maailmassa entisen maailman arvoin. Ongelmana on, että hänen uskontonsa vaatii ehdottomuutta, johon hän ei pysty. Englantilaisen yhteiskunnan moraaliopit – "puhtaalle kaikki on puhdasta" ja "kaiken kohtuuden nimessä" – ovat pesiytyneet häneenkin. Ristiriita tekee hänestä rasittavan kaikkitietävän paasaajan.

Archiella ei ole syviä moraalisia aatteita. Hän tekee moraaliset ratkaisunsa kolikkoa heittämällä. Illat Archie ja Samad viettävät O'Connellin pubissa, joka Irlantiin viittaavasta nimestään huolimatta on islaminuskoisen Yusufin suvun omistuksessa eikä siellä siis tarjoilla sianlihaa, alkoholia kylläkin. Suvun viisi Abdulia ovat kaikki saaneet irlantilaisen lisänimen. Pubia johtaa Abdul-Mickey.

Samad yrittää pelastaa edes toisen pojistaan länsimaiselta vaikutukselta ja lähettää Magidin "kotimaahan", joka Samadin sieltä lähdön jälkeen on ehtinyt vaihtaa nimeään kahdesti, ensin Itä-Pakistaniksi ja sitten Bangladeshiksi. Kun Magid aikanaan nuorena miehenä palaa Englantiin, käy ilmi, että Samadin suunnitelma ei ole onnistunut. Nuori lakimies on valmis paiskimaan töitä länsimaisten arvojen hyväksi.

Millat-veljen nuoruus kuluu kaikista länsimaiden tarjoamista nautinnoista ammentamiseen. Huumeet, alkoholi ja seksi kuuluvat tiiviisti hänen elämäänsä. Isä Samadin mielestä "Millat ei ollut sitä eikä tätä, ei muslimi eikä kristitty, ei englantilainen eikä bengali; hän eli kaiken sen välissä, eli keskimmäisen nimensä Zulfikarin, miekkojen kalskeen, mukaisesti." 

Millat on osallistunut kirjojen polttamiseen (ilmeisesti kyse on Rushdien Saatanallisista säkeistä) teon tarjoaman jännityksen vuoksi. Hänen Alsana-äitinsä on tästä närkästyneenä polttanut Millatin levyt ja lehdet.

"Jokaisen on opittava läksynsä", Alsana oli sanonut muutamaa tuntia aiemmin sytyttäessään raskain mielin tulitikun. "Kaikki on pyhää tai sitten ei mikään. Ja jos poika alkaa polttaa muiden tavaroita, silloin hänkin menettää jotain pyhää. Ennen pitkää jokainen saa mitä kuuluu."

Taistelun houkutus vetää lopulta Millatin ääri-islamilaiseen liikkeeseen ja suunnittelemaan väkivaltaista tekoa.

Romaani kertoo humoristisella otteella siitä vakavasta ongelmasta, että kotoutuminen on vaikeaa niin kauan kuin ihmistä pidetään vieraana tai jollain tavoin vääränlaisena. Fundamentalismin juuret on usein löydettävissä siitä, että ihmistä ei ole hyväksytty.

Sekä Millat, Magid että Irie tutustuvat läheisesti myös Chalfenien perheeseen, joka tuntuu suorastaan nielaisevan nämä monikulttuuriset lapset. Isä Marcus Chalfen on genetiikkaa tutkiva tiedemies, jonka geneettisesti muunneltu Futura-hiiri aiheuttaa kiivaita väittelyitä julkisuudessa. Marcus Chalfen uskoo saavuttaneensa täydellisen geneettisen determinismin: hiiri tulee elämään juuri Marcuksen määräämällä tavalla, sairastumaan Marcuksen määräämiin tauteihin ja kuolemaan juuri silloin, kun Marcus on ohjelmoinut sen kuolemaan. Tätä eläinkoetta vastustavat luonnollisesti eläinsuojelijat mutta myös uskonnolliset ryhmät miltanttimuslimeista Jehovan todistajiin. Perimän ja ympäristön vaikutus on romaanissa tärkeä teema, jota siis käsitellään niin hiirten kuin ihmistenkin tasolla.

Äiti Joyce Chalfen on puutarhakirjailija, joka ihastuu Millatin rajoja rikkovaan persoonaan ja fyysiseen kauneuteen. Chalfeneiden lahjakkaista lapsista tutustumme parhaiten Joshuaan, joka kääntää selkänsä kodilleen ja liittyy eläinoikeusaktivisteihin. Magidista tulee Bangladeshista palattuaan Marcus Chalfenin lainopillinen neuvonantaja ja Iriestä Marcuksen arkistonhoitaja ja sihteeri. Työväenluokkainen Irie pitää Chalfenien keskiluokkaista elämää kiehtovana. Millat näkee siinä lähinnä helpon rahastusmahdollisuuden.

Romaani huipentuu joulukuun viimeiseen päivään vuonna 1992. Silloin on määrä tuoda Futura-hiiri julkisuuteen nähtäväksi ja tarkkailtavaksi. Projektin julkistustilaisuuteen saapuvat myös kaikki Iqbalit ja kaikki Jonesit, kukin omista syistään. Yhdellä Iqbalilla on mukanaan ase. Dramaattisessa tilaisuudessa paljastuu vihdoin, mitä Archie on tehnyt sodassa lähes viisikymmentä vuotta aiemmin ja pitänyt salassa parhaalta ystävältään Samadiltakin. Tapahtumalla on ollut pitkälle ulottuva vaikutus. Archien kohtalona on toiseen kertaan pelastaa saman miehen henki ja ottaa toistamiseen luoti omaan reiteensä.

Aivan loistavaa.

Miksi valkoiset hampaat? No, onhan siihen muitakin syitä, mutta seuratkaapa miten usein roduista puhuttaessa mainitaan tummemman ihonlaadun omaavien ihmisten valkoiset hampaat. Tässä romaanissa Archien vaimolla Claralla on vain puolet hampaista tallella. Kertooko se hänen puolirotuisesta taustastaan? Irie on selvästi kahden rodun välissä. Olisiko hänestä jonkinlaiseksi välittäjäksi? Ainakin hän aikoo – tadaa! – hammaslääkäriksi. Irie myös hyvin konkreettisella tavalla yhdistää Jonesien, Iqbalien ja Chalfeneiden perheet.

Ilmestyessään kaksikymmentäviisi vuotta sitten Zadie Smithin Valkoiset hampaat oli iso tapaus kirjamaailmassa. Enimmäkseen sitä ihailtiin, mutta oli myös soraääniä. Merkittävin sellainen oli brittikriitikko James Woodin arvio romaanista The New Republic -lehdessä. Siinä James Wood niputtaa Valkoiset hampaat yhteen Don DeLillon, Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen romaanien kanssa. Wood katsoo, että nämä kirjailijat ovat luoneet uuden genren, hysteerisen realismin, joka käsittelee yksityiskohtaisesti todellisia sosiaalisia ilmiöitä, mutta tekee sen tavalla, joka tavoittelee kiinnostavuutta hinnalla millä hyvänsä – usein uskottavan henkilökuvauksen kustannuksella.

Vuonna 2004 julkaisemassaan essekokoelmassa The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel James Wood palaa aiheeseen. Kokoelman esseessä Hysterical realism hän toteaa, että "ihmiset, jotka kansoittavat näitä suuria, kunnianhimoisia aikalaisromaaneja, ovat näyttävän eloisia, teatraalisia, mikä melkein onnistuu kätkemään sen tosiseikan, että he ovat vailla elämää." Zadie Smith ei Woodin mielestä ole tässä suhteessa pahimmasta päästä: "Smithin päähenkilöt liikkuvat sisään ja ulos inhimillisen syvyyden ulottuvuudella. Joskus he näyttävät herättävän hänessä myötätuntoa, muulloin he ovat vain ulkokohtaisesti koomisia."

Ei tuo minusta ollut kovin suuri haitta. Totuus on kuitenkin, että kaikki romaanihenkilöt ovat keksittyjä, vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin tai kirjailijaan itseensä. Eikä kaikkien romaanien tarvitse olla samanlaisia. Joskus toiste luen varmasti taas romaanin, jonka henkilöt tuntuvat "todellisemmilta". Eikä ole Zadie Smithiltä ollenkaan hullumpi saavutus luoda 25-vuotiaana melkein yksin – tai vain muutamien kamujen kanssa – kokonaan uusi kirjallisuuden genre! 

Zadie Smith, Valkoiset hampaat. WSOY 2003. Englanninkielisestä alkuteoksesta White Teeth (2000) suomentanut Irmeli Ruuska. Suomennos ilmestyi alun perin vuonna 2001. Päällys: Ali Campbell. 505 s.

Marie-Aude Murail: Qui veut la peau de Maori Cannell?

Kuka haluaa tappaa Maori Cannellin tai jonkun muun huippumallin? Kuka lähettelee räjähteillä täytettyjä nukkeja mallitoimistoihin? Kuka on Erobombman, joka ilmoittautuu attentaattien tekijäksi muotimaailmaa kritisoivissa kirjeissään?

Tämä on kuudes osa nuorille suunnatussa dekkarisarjassa, jossa rikoksia ratkoo Sorbonnen yliopiston etruskologian professori Nils Hazard. Nilsin tyttöystävä Catherine Roque on jälleen vaihtanut työpaikkaa: hän esiintyy nyt lehti- ja tv-mainoksissa. 

Tarinassa on mukana monenlaisia muodin ilmiöitä, mutta siinä vältetään oikeita tuotemerkkejä. Rikollinen lähettää räjähteillä täytettyjä Bardy-nukkeja (ei siis Barbeja), ja Karl Laterfieldin (ei siis Lagerfeldin) tuotteet ovat usein esillä.

Catherine on vahingossa ottanut mukaansa mallitoimistosta väärän esittelykansion, ei omaansa vaan Ange Morane -nimisen 17-vuotiaan androgyynisen huippumallin kansion. Jokin Angen – 'enkelin' – valokuvissa kiehtoo Nilsiä: ehkä mallin nuoruus, ehkä lumikuningattaren mieleen tuova saavuttamattomuus, ehkä se, ettei Nils voi olla varma siitä, onko Ange tyttö vai poika. Joka tapauksessa Nils ottaa tehtäväkseen kansion palauttamisen. Hän sattuu mallitoimistoon juuri, kun siellä räjähtää. Yksi kuollut, kolmetoista loukkaantunutta, heidän joukossaan otsaansa haavan saanut Nils.

Pian räjähdyksen jälkeen Ange Morane käväisee Nilsin luona kyselemässä mallikansiotaan. Tyttö käyttäytyy levottomasti ja jättää lyhyen vierailunsa päätteeksi Nilsin kylpyhuoneeseen pari veren tahrimaa pumpulituppoa. Nils epäilee tyttöä narkomaaniksi. Hänelle on myös selvinnyt, että jos Erobombman-nimestä poistetaan bomb, jää jäljelle Eroman, josta saadaan kirjaimet uudelleen järjestämällä Angen sukunimi: Morane.

Komisario Berthieriltä Nils saa tietää sen, mitä poliisi on saanut tietoonsa tekijästä. Erobombmanin häiriintyneiltä vaikuttavien tunnustuskirjeiden lisäksi poliisilla on vain vähän johtolankoja, eikä Berthierillä ole mitään sitä vastaan, että Nils ryhtyy penkomaan juttua. Ketjussa tupakkaa sauhuttava poliisipsykologi Dorothée Shapiro pitää yhtenä epäiltynä entistä skinheadia Claude Kentiä, joka on esittänyt samanlaisia ajatuksia kuin Erobombman. 

Mallitoimistossa käyntinsä ansiosta Nils tutustuu muotivalokuvaaja Jim Handsomeen, joka on toiminut Ange Moranen luottokuvaajana. Jimin kiinnostus Nilsiin on osittain ammatillista. Hän näkee Nilsissä ainesta malliksi. Catherine joutuu selittämään Nilsille, joka ei ole tottunut mallimaailman liukuviin sukupuolirajoihin, että Jim on myös seksuaalisesti kiinnostunut Nilsistä.

Jimiltä Nils saa tietoja Ange Moranesta. Angen mannekiiniäiti on laiminlyönyt tytärtään, mikä on aiheuttanut tyttärelle luonnehäiriöitä, ongelmia koulussa sekä masennusta. Nyt Ange Morane on ollut kateissa jo kaksi viikkoa. Hän ilmeisesti pakoilee miesystäväänsä Max Dedieuta, joka toimii myös hänen agenttinaan ja jonka kanssa hänen on määrä pian avioitua. Max on ollut Angen mannekiiniäidin ystävä tai rakastaja. Hän on pari vuotta aiemmin nähnyt silloin 15-vuotiaan Angen potentiaalin huippumalliksi.

Vähän myöhemmin Ange Morane ottaa uudelleen yhteyttä Nilsiin. Hän arvelee, että Nils voisi ratkaista hänen pulmansa. Hän uskoo tietävänsä, kuka lähettelee pommeja mallitoimistoihin, mutta ei halua kertoa tietojaan poliisille, koska kyseinen henkilö ei ole rikollinen vaan henkisesti sairas ja Angelle läheinen. Kyseinen henkilö on lisäksi ollut jo kolmisen viikkoa kateissa. Sulhasensa Maxin kanssa Ange on riitaantunut, koska Max haluaisi ilmiantaa epäillyn poliisille. Ange päätyy nukkumaan yönsä Nilsin vuoteeseen. Siinä olisi Angen mielestä tilaa Nilsillekin, mutta Nils katsoo parhaaksi yöpyä sohvalla. Aamulla tyttö on kadonnut. Veriset pumpulipallot ovat taas ilmestyneet kylpyhuoneen roskiin.

Voiko Ange itse olla Erobombman? Ovatko Ange Morane ja Claude Kent yksi ja sama henkilö?

Saamiensa vihjeiden avulla Nils ryhtyy selvittelemään Claude Kentin henkilöllisyyttä, mikä johtaa siihen, että skinit pahoinpitelevät hänet. Romaanisarjan perinteen ja vakiovitsin mukaisesti tyttöystävä Catherine pääsee jälleen kerran pelastamaan Nilsin.

Romaanin juoni on tällä kertaa lähempänä aitoa dekkaria kuin monissa aiemmissa sarjan osissa. Juoni on myös uskottava, rikoksen motiivi yksinkertainen mutta sopivasti piilotettu. Ratkaisu ei vaadi pitkiä jälkiselittelyitä. Loppujen lopuksi: seuraa rahaa ja löydät rikollisen.

Catherinen ja Nilsin suhde näyttää tässä romaanissa hieman väljähtäneen. Catherine on paljon poissa pitkillä kuvausmatkoilla. Tästä syystä romaanin lopun yllätys tulee odottamatta. Catherinella on hyvä syy lopettaa mallintyöt. Nils puolestaan joutuu uuden yllättävän rahantarpeen takia taipumaan Karl Laterfieldin uuden Avventura-tuoksun mannekiiniksi. "Avventura – miehille joita mikään ei pysäytä."

Marie-Aude Murail, Qui veut la peau de Maori Cannell? L'école des loisirs, Collection Médium 2012. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1997. Kansikuva: Gabriel Gay. 164 s.

John Updike: Of the Farm

Joey, romaanin 35-vuotias minäkertoja, asuu New Yorkissa ja työskentelee firmassa, joka tuottaa koulutuspalveluja liikeyrityksille niiden tarvitsemista tietotaidoista: verojen minimoinnista, ulkomaille laajenemisesta, liittovaltion kanssa tehtävistä sopimuksista ja automaatiosta. Joeyn äiti on toivonut pojasta runoilijaa. Isä oli suositellut insinöörin koulutusta. Joey on ilmeisesti jakanut äidin toiveen siinä määrin, että sen toteutumatta jääminen on jättänyt häneen tunteen epäonnistumisesta.

Joeyn kerronnassa on kielellistä loistokkuutta, mikä selittyy hänen runoilijanhaaveistaan mutta leimaa kyllä myös John Updiken (1932–2009) koko tuotantoa. Hän ei kaihda harvinaisia sanoja eikä ilmaisun runollisuutta. Kirjailijalle tyypillisesti mukana on myös peittelemätöntä erotiikkaa. Lyyrisen kuvauksen sekaan hän tapansa mukaan heittää hätkähdyttävän rivoja katukielen ilmauksia.

Romaanin alussa Joey saapuu äitinsä omistamalle maatilalle Pennsylvaniaan viettämään pitkää viikonloppua ja auttamaan sydänvaivoista kärsivää äitiään maatilan töissä. Kesannolle jätetyt pellot on osavaltion määräyksestä niitettävä kahdesti kesän aikana. Tätä työtä varten tilalla on vanha traktori. Joeyn mukana on hänen uusi vaimonsa Peggy ja tämän 11-vuotias poika Richard. 

Keittöpuutarhan ohella tilalla ei viljellä mitään, eikä siellä koirien lisäksi ole muita kotieläimiä. 

     'What's the point,' Richard asked, 'of a farm nobody farms?'

     'You'll have to ask my mother.' He was silent a moment, as if I had rebuked him – I had not meant to. I added, 'I never understood it myself. I was your age when we moved here. No, I was older. I was fourteen. I've always felt young for my age.'

Tunnelma on alusta saakka jännitteinen. Viikonlopun aikana henkilöiden todelliset ja kuvitellut tarkoitukset ja kaunat synnyttävät ristiriitoja. Avioeron jälkeen tilannetta mutkistaa Joeyn ja Peggyn edellisten puolisoiden ja Joeyn edelliselle vaimolle jääneiden kolmen lapsen henkinen läsnäolo. Samalla tavalla on läsnä myös Joeyn vuotta aiemmin kuollut isä. Ihmiset herkistyvät helposti kuulemaan toisten sanoissa senkin, mistä he itse syyttävät itseään.

I think of myself as a weak man; one form my weakness takes is to want other people to know what they can and cannot have. I can tolerate only to a limited degree the pressure of the unspoken. Whereas my mother is infinitely at home in the realm of implication, where everything can be revised.

Maatilan ostaminen on aikanaan ollut Joeyn äidin ajatus. Joeyn opettajaisä on mukautunut vaimonsa tahtoon. Joey ei itsekään ole ollut teini-ikäisenä innostunut maatilalle muuttamisesta. Hän on ollut kaupunkilaispoika, jota eristynyt maalaiselämä ei ole houkutellut.

Joey syyttää yhä äitiään siitä, että tämä on vienyt isältä vapauden. Vapauden rajat – korostuneesti miehen vapauden, koska romaanin kertojana on mies – nousevat romaanissa toistuvasti esille. Romaanin ilmestyessä 1960-luvun puolivälissä naisen ja miehen yhteiskunnalliset ja perheroolit olivat länsimaissa murroksessa. John Updike käsitteli aihetta teoksissaan ahkerasti. Voisi kuvitella, että asiassa olisi kuudessakymmenessä vuodessa päästy ratkaisuun. Kummallisen tutuilta tämänkin romaanin sukupuoliroolipohdiskelut kuitenkin edelleen tuntuivat. 

Romaanin mottona on lainaus Sartrelta, jossa todetaan, että oman vapauden tavoittelemiseen liittyy aina toisten vapauden haluaminen. Äidillä on poikaan edelleen vahva ote, ja Joey kokee sen epämukavaksi. Kuvaavaa on, ettei romaanissa kertaakaan mainita äidin etunimeä. Lapselle äiti on erisnimi.

Joeyn äiti kylvää riitaa luonteenpiirteellään, jota kuvittelee suorapuheisuudeksi. Luultavasti kyseessä on kuitenkin epävarmuus omasta selviämisestä terveyden pettäessä ja pelko siitä, että on muuttumassa rasitteeksi ainoalle lapselleen. Kuolemanpelkokin ahdistaa vanhaa naista. Provosoimalla hän hakee merkkejä siitä, että hänet hyväksytään ja että häntä rakastetaan. Hänen puheessaan sekoittuvat katkeruus ja yllättävät sydäntä lämmittävät viisaudet.

Peggy vastaa kokemiinsa loukkauksiin samalla mitalla. Hän yrittää pakottaa Joeyn tilanteeseen, jossa tämän on asetuttava vaimonsa puolelle äitiään vastaan. Äidin vaikutusvalta poikaansa on Peggylle uhka. Hän on myös herkistynyt kuulemaan vihjauksia, joissa häntä verrataan Joeyn ensimmäiseen vaimoon. Missään vaiheessa hänelle ei oikeastaan selviä, että Joeyn äiti pitää Peggyä sopivampana vaimona pojalleen kuin tämän ensimmäistä vaimoa.

Kun Joeyn äiti kertoo, että Joeyn isä antoi hänelle ne kaksi asiaa, jotka hän halusi – maatilan ja Joeyn, Peggy kysyy heti, mitä hän puolestaan antoi isälle. Joeyn äiti vastaa antaneensa hänelle vapauden.

Peggy brutally asked, 'Can you give a person freedom?' I saw that my mother's describing as a gift her failure to possess my father had angered her; it had touched the sore point within her around which revolved her own mythology, of women giving themselves to men, of men in return giving women a reason to live.

Naisten nokittelu miesten vapaudesta jatkuu myöhemminkin. Peggy syyttää Joeyn äitiä suoraan siitä, ettei tämä ole antanut Joeyn isän olla mies. Joeyn äidin mielestä Peggy suojelee Richardia liikaa, kun ei anna tämän kokeilla traktorilla ajamista. Lastenkasvatukseen puuttuminen on luonnollisesti niitä asioita, joista vanhemman sukupolven olisi viisasta pysyä erossa.

Miellyttävällä tavalla pikkuvanha Richard onnistuu usein lievittämään jännitteitä olemalla aidosti kiinnostunut maatilan asioista.

Romaanin lopulla Joey ja hänen äitinsä käyvät iltamyöhällä kahdestaan keskustelun, jossa he pystyvät väistelemättä puhumaan heitä painavista asioista, ennen kaikkea miehen ja naisen osasta avioliitossa. Updiken realismille oli ominaista se, että teema toistuu tavoilla, jotka eivät ole enää todennäköisiä. Seuraavana päivänä Joey menee kirkkoon äitinsä kanssa, ja kuinka ollakaan, nuori pastori jatkaa siellä suoraan siitä, mihin äiti ja poika olivat edellisenä iltana jääneet. Pastori on ottanut saarnansa aiheen Vanhan testamentin luomiskertomuksen siitä osasta, joka kertoo miehen ja naisen luomisesta. Hänen saarnansa käsittelee sitä, mitä luomisen tapa paljastaa miehen ja naisen suhteesta. (Tiesittekö esimerkiksi, että koska Eeva luotiin Aadamin nukkuessa, naisen kauneudessa on miehen silmissä  ikuisesti unenomainen vivahde?) Pastori myös lainaa teologi Karl Barthia, jonka teoriat pulpahtavat usein esiin Updiken romaaneissa.

John Updiken Of the Farm on luonnonläheisyydessään ja sävyltään tietoisesti nykyaikainen versio antiikin pastoraalikertomuksesta. Lajityyppiin sopivasti se päättyy jännitteiden purkautumiseen ja harmoniaan. 

John Updike, Of the Farm. Penguin Books 1980. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kansikuva: Andrew Holmes. 155 s.

Giuseppe Tomasi di Lampedusa: Seireeni ja muita kertomuksia

The Guardian -lehden kirjallisuussivuilla on vakiopalsta nimeltä "The books of my life". Siinä tunnetut kirjailijat vastaavat kysymyssarjaan, joka käsittelee heidän kirjasuosikkejaan eri ikäkausina sekä heihin vaikuttaneita teoksia. Lopuksi heiltä kysytään, mitä he juuri nyt ovat lukemassa. Tämän vuoden maaliskuun lopussa amerikkalainen kirjailija Cynthia Ozick luetteli vastauksena tähän viimeiseen kysymykseen joukon "vertaansa vailla olevia novelleja, jotka aina inspiroivat ja uudistavat syvälle juurtuneen halun kirjoittaa". Yksi luettelon novelleista oli "Lampedusa: Lighea". Tiesin heti, että kyse on novellista, joka on saanut suomeksi nimen Seireeni.

Kyseessä on tämän vuonna 1962 suomeksi ilmestyneen kokoelman nimikertomus. Olen lukenut tämän novellin useampaan kertaan teini-ikäisenä. Muita kokoelman novelleja en sitten ollutkaan lukenut, ainoastaan Seireeni oli vedonnut minuun. Syykin on selvä. Novellin vahva eroottinen lataus oli houkutellut minut sen pariin.

Nyt vanhemmalla iällä hämmästyin, miten näennäisen kuivaan ja paperilta maistuvaan kehyskertomukseen Seireenin aistillisuus on kääritty. Ymmärsin myös, että pieni ripaus uskallettua sisältöä riittää vetämään nuoren lukijan sellaisen kirjallisuuden pariin, jonka arvot ovat ihan muualla kuin seksikuvauksen rohkeudessa.

Seireeni

Novellin kehyskertomus alkaa Torinosta syysmyöhällä vuonna 1938. Sen minäkertoja, nuori toimittaja Paolo Corbera, sisilialaisen "tiikerikissasuvun" viimeinen vesa, kertoo ajautuneensa täydelliseen ihmisvihan kriisiin. Syyksi hän ilmoittaa sen, että hänen kaksi tyttöystäväänsä ovat saaneet tietää toisistaan. Hän on näin menettänyt kaksi "toisiaan täydentävää" naista ja kašmirvillaisen pujoliivin, joka huonoksi onneksi sopi kuosiltaan myös naiselle. Tytöt ovat nimittäneet häntä siaksi ja syyttäneet "etelämaisesta epärehellisyydestä".

Jälkiviisaasti voisi ajatella, että kertojan ihmisvihaan oli muitakin kuin nämä itse aiheutetut syyt. Vuonna 1938 Italiaa johtivat diktaattori Mussolinille uskolliset fasistit. Esimerkiksi kyseisen vuoden syksyllä Italiassa olivat tulleet voimaan juutalaisten elämää rajoittavat rotulait. Kertoja mainitsee työskentelevänsä Stampa-lehdessä. Kyseinen lehti yritti pitää yllä liberaaleja ja demokraattisia arvoja ennen kuin fasistit muuttivat sen äänitorvekseen. Liberaalia toimittajaa näyttää harmittavan, että kulttuuriministeriön sensuurin takia kaikki sanomalehdet olivat muuttuneet toistensa kaltaisiksi. 

Kertojan maailmasta vetäytyminen ilmenee siten, että hän alkaa viettää vapaailtansa kahvilassa, jota "kansoittivat eläkkeellä olevien everstien, virkamiesten ja professorien haamut". Novellin toistuvat viittaukset Kreikan mytologiaan alkavat: kertoja nimittää kahvilaa "Haadekseksi".

Kahvilassa kertoja tutustuu ylimieliseen ja töykeään vanhaan herraan, todelliseen ihmisvihaajaan, joka lukee lähes koko ajan ja sylkee lukiessaan, koska luetun sisältö on hänelle vastenmielistä. Sisilialainen syntyperä luo kuitenkin heidän välilleen hauraan yhteyden. Käy ilmi, että kyseinen herra on 75-vuotias senaattori Rosario la Ciura, nimekäs hellenisti ja useiden yliopistojen kunniatohtori.

Journalistin ja yliopistomiehen välille syntyy jonkinlainen epäsuhtainen ystävyys. Vanhemman miehen erikoinen ylpeyden ja hävyttömyyden leimaama puhetapa ja arvoitukselliset vihjaukset herättävät nuoren miehen mielenkiinnon. Vanha mies esimerkiksi puhuu halveksivasti tutkijoista, jotka eivät koskaan ole kuulleet muinaiskreikkaa puhuttavan – ikään kuin kukaan olisi sitä voinut kuulla. Rosario la Ciura myös vihjaa, että useimmille ihmisille – kaiketi muille kuin hänelle itselleen – kuolemattomuus on ulottuvilla vain lasten kautta. Senaattori itse on pysynyt naimattomana ja lapsettomana.

Lopulta senaattori kutsuu Paolon luokseen. Seuraa novellin ydinkertomus, senaattorin omin sanoin kertoma muistelma vuodelta 1887. Senaattori oli silloin 24-vuotias ja vetäytynyt pänttäämään klassisia opintojaan ystävältään lainaamaansa syrjäiseen majaan meren rannalle. Eräänä päivänä lausuessaan pienessä veneessään ääneen runoa kreikaksi, veneeseen kiipeää muinaiskreikkaa puhuva Lygaia, Kalliopen tytär – merenneito.

"Hän oli selällään, nojasi päätään ristittyihin käsiin ja näytti rauhallisen julkeasti kainalokuoppiensa hienot karvat, lepäävän poven, täydellisen kauniin vatsan. Hänestä huokui jotakin, jota olen väärin nimittänyt tuoksuksi, meren, hyvin nuoren hekuman maaginen lemu. Olimme varjossa, mutta kahdenkymmenen metrin päässä meistä meri antautui auringolle ja värisi nautinnosta. Melkein täydellinen alastomuuteni kätki huonosti oman tunnekuohuni."

Kolmen viikon ajan Lygaia tuli päivittäin Rosarion seuraksi. Ruumiillinen nautinto, jonka nuorukainen kokee merenneidon syleilyissä, on tehnyt hänet loppuelämäkseen immuuniksi kuolevaisten naisten houkutuksille. Raakaa elävää kalaa ja simpukoita ravinnokseen nauttivassa Lygaiassa eläimellisyys ja syvä, runollinen taiteen taju yhdistyvät: "vaikka hän ei tuntenut mitään kulttuuria, oli tietämätön kaikesta viisaudesta, ei välittänyt mistään moraalin rajoituksista, hän kuitenkin oli osallisena kaiken kulttuurin, kaiken viisauden, kaiken etiikan lähteestä, ja tämän alkuperäisen ylemmyytensä hän osasi ilmaista hiomattoman kauniilla sanoilla".

Lygaia lupaa, että kun Rosario joskus saa elämästä kyllikseen, hänen tarvitsee vain ojentautua kohti merta ja kutsua Lygaiaa: "minä olen aina paikalla, koska olen kaikkialla, ja unen janosi saa tyydytyksen".

Seuraavana päivänä muistelmansa kertomisen jälkeen senaattori La Ciura lähtee laivamatkalle. Pian tulee viesti, että senaattori oli pudonnut mereen matkalla Napoliin. Ruumista ei löytynyt. Kertojan senaattorilta perimät pienet lahjat tuhoutuvat, kun toisen maailmansodan päätteeksi "vapauttajat" tuhoavat kertojan talon Palermossa.

Maanvuokraajan nousu

Seireeni on vasta kolmas kokoelman kertomuksista. Aloitin siitä, koska se on minulle tutuin ja varmaankin se, jonka varassa tämä novellikokoelma elää. Kokoelman aloitusnovelli kertoo sisilialaisen Ibban suvun taloudellisesta noususta. Kahden sukupolven aikana suku on hankkinut huomattavan maaomaisuuden Sisilian syrjäseuduilla. 

Ensin tutustumme Don Batassano Ibban elämään. Don Batassano on ahne, epäluuloinen ja  kova. Novellin kaikkitietävä kertoja toteaa, että “karu ja valoton onni vallitsi Ibban talossa”. Lauantaisin ja sunnuntaisin kahdeksanlapsinen perhe kokoontuu syömään lammasta.

Novellin lopussa siirrymme Palermoon, jossa paikalliset nokkamiehet keskustelevat lämpimikseen Ibban suvusta. He eivät ole varsinaisesti kiinnostuneet suvusta eivätkä ainakaan halua tutustua sen jäseniin. Puheissa esitetään arvioita Ibban omaisuuden määrästä ja arvosta. Kun roomalainen virkailija ehdottaa, että nämä asiat voisi tarkistaa maakirjoista, sisilialaiset pitävät ehdotusta lähes loukkauksena. Ei heitä kiinnosta papereista tarkistettava totuus vaan hyvä tarina. 

Kaikki ovat lopulta tyytyväisiä kun Santa Giulia kertoo täysin tuulesta temmatun tarinan Don Batassanon salaisesta huvilasta. Ranskalainen taiteilija on muka täyttänyt sen seinät alastomilla naisilla kaikissa mahdollisissa asennoissa ja nautinnon muodoissa. Huvilaan virtaa jatkuvasti naisia Italiasta, Ranskasta, Saksasta ja Espanjasta. 

Novellin parasta antia on sen ironinen kaksoisvalotus: yhtäältä Ibba-suvun todellisuuden “karu onni” ja toisaalta tarinoiden yltäkylläisyys: “Tuo harhojen linna oli ilmeisesti ylen hauras, mutta niin kaunis, luotu naisvartaloista, nimettömästä rivoudesta, suurista maalareista ja sadantuhannen liiran lappusista, ettei ketään haluttanut puhaltaa sitä kumoon."

Ilo ja laki

Pieni Tšehovin mieleen tuova novelli ajoitetaan mainitsemalla, että "mustapaitojen ajasta" on kulunut kaksikymmentä vuotta.

Pikkuvirkailija Gironimo on jouluvapaalle lähtiessään saanut työnantajan lahjoittaman kakun. Työtoverit ovat päättäneet – luultavasti säälistä Gironimon varattomuutta kohtaan – että kakku kuuluu Gironimolle. 

Novelli kuvaa Gironimon mielenliikkeitä hänen kuljettaessaan kakkua hankalasti julkisissa liikennevälineissä – myös sitä iloa, jonka hän uskoo aiheuttavansa, kun vie seitsemän kilon kakun kotiin. Lapset saisivat kerrankin jotain.

Kotona Gironimon vaimo Maria kuitenkin ilmoittaa, että kakku on lahjoitettava asianajajalle, joka on heitä auttanut. Kunniavelka on hoidettava pois. Se on kirjoittamaton laki. Joulun jälkeen Gironimo joutuu vielä itse ostamaan pienen kakun, jonka vie työtovereille, jotta nämä eivät pääsisi kiusoittelemaan häntä siitä "ettei hän ollut antanut heille nokarettakaan ylellisestä saaliistaan".

Varhaislapsuuteni seudut

Giuseppe Tomasi di Lampedusa, Palman herttua ja Lampedusan ruhtinas, muistelee näissä vuodelle 1955 päivätyissä muistelmissaan varhaislapsuutensa asuinrakennuksia, ennen kaikkea synnyinkotia Palermossa sekä Santa Margheritan huvilaa, joka oli yksi suvun neljästä maaseudulla sijaitsevasta talosta. 

Lapsuus oli kirjailijalle "kadotettu paratiisi". Pikkutarkasti ja lämmöllä hän kuvaa rakennusten huoneet ja esineet. Hän toteaakin viihtyneensä aina paremmin esineiden kuin ihmisten parissa.

Synnyinkodin tuhosivat liittoutuneiden pommit vuonna 1943. Talo oli siis enää olemassa vain kirjailijan muistoissa. Santa Margheritan maaseutukaupungissa sijainnut “huvila” oli hänen suosikkinsa, vaikka sinne päästäkseen pitikin kestää juna- ja hevosvaunukyyti hehkuvan kuumassa kesäkuun lopun auringonpaisteessa. "Huvila" on aika vaatimaton ilmaus tästä talosta:

Talo levisi äärettömän laajana keskellä kaupunkia, aivan torin varrella, ja siihen kuului kaikkiaan sata huonetta, suuria ja pieniä. Se vaikutti suljetulta ja itselleen riittävältä kokonaisuudelta, eräänlaiselta Vatikaanilta, siinä mielessä että siihen kuului edustushuoneistoja, olohuoneita, vierashuoneita sadalle hengelle, palvelusväen huoneita, kolme suunnatonta pihaa, talleja ja liitereitä, yksityinen teatteri ja kirkko, hyvin avara ja kaunis puutarha ja suuri hedelmätarha.

Giuseppe Tomasi ehdottaa, että kaikilla ihmisillä olisi "valtion määräämä velvollisuus" pitää päiväkirjaa tai kirjoittaa muistelmat. Kirjailija uskoo, että tämä johtaisi ihmiskunnan itseymmärryksen ja sivistystason nousuun.

De Foen romaanien poikkeuksellinen mielenkiinto johtuu siitä että ne ovat melkein päiväkirjoja, nerokkaita, vaikka epäperäisiä. Ajatelkaa hiukan mitä olisivat aidot! Kuvitelkaa mitä olisi pariisilaisen ilotalon pitäjän päiväkirja sijaishallituksen ajalta tai Byronin kamaripalvelijan muistelmat venetsialaiskaudelta.

Omaa vaatimustaan noudattaakseen Giuseppe Tomasi kirjoitti siis lapsuusmuistelmansa, vaikka toteaakin useampaan otteeseen, ettei muistelmilla tule koskaan olemaan lukijaa. Giuseppe Tomasi di Lampedusa (1896–1957) oli tässä suhteessa väärässä. Hän tosin julkaisi eläessään vain pari lehtiartikkelia, mutta hänen postuumisti julkaistu tuotantonsa – ennen kaikkea romaani Tiikerikissa – on säilyttänyt suosionsa hyvin.

Giuseppe Tomasi di Lampedusa, Seireeni ja muita kertomuksia. WSOY 1962. Italiankielisestä alkuteoksesta Racconti (1961) suomentanut Tyyni Tuulio. Päällys: Alfons Eder. 136 s.