Marcel Aymé: Le nain

Marcel Aymé, Le Nain. Gallimard 2008. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1934.

Tämä Marcel Aymén ensimmäinen novellikokoelma ei yllä hänen myöhempien kokoelmiensa tasolle, mutta kyllä näidenkin kolmentoista kertomuksen joukossa on useita, jotka saavat hymyn huulille ja aivot miellyttävästi muljahtamaan. Näissä tulevat myös esiin ne kaksi päälinjaa, joita hänen myöhempi novellituotantonsa noudatti: yhtäältä on koomista fantasiaa sisältävät kertomukset ja toisaalta realistiset tarinat, joissa niissäkin useimmiten on koominen sävy ja jotka muistuttavat Tsehovin varhaisnovelleja. Myöhemmissä novellikokoelmissa realistiset tarinat saavat myös traagisempia sävyjä.

Tämän varhaisen novellikokoelman yleissävy on kuitenkin valoisa. Selvimmän poikkeuksen tekee kokoelman viimeinen novelli Le dernier (Viimeinen), joka kertoo fantasian sävyttämän tarinan kilpapyöräilijästä, joka jää aina kilpailuissa viimeiseksi. Sisuuntuneena hän jatkaa uraansa, mutta asiat menevät yhä enemmän pieleen, kun hän ei enää ehdi edes kilpailuiden lähtöpaikoille ajoissa. Hän saapuu aina lähtöpaikalle siinä vaiheessa, kun muut ovat jo lähteneet tai ehtineet maaliin. Hänen elämänsä kuluu kuin huomaamatta kilpailusta toiseen matkustamiseen. Kun hän kerran matkallaan tapaa vaimonsa ja tyttärensä, hän huomaa yllätyksekseen tyttären kasvaneen aikuiseksi. Vaimollakin on uusi lapsi toisen miehen kanssa. Polkupyöräilyn tilalla tässä voisi varmaan olla mikä tahansa asia, joka valtaa täysin ihmisen mielen. Tarinan päähenkilön nimi on muuten Martin. Sittemmin Aymé kirjoitti kokonaisen kokoelman (Derrière chez Martin), jonka kaikilla päähenkilöillä on tämä sama nimi.

Koomista fantasiaa edustaa esimerkiksi teoksen niminovelli Le nain (Kääpiö), jossa sirkuksen kääpiön, Valentinin, elämä muuttuu yllättäen, kun hän yhden yön aikana kasvaa tavallisen miehen mittoihin. Onko kyseessä tragedia vai komedia? Kääpiö menettää elinkeinonsa ja sen suojan arkipäivän tosiseikoilta, jonka hänen erityisyytensä on hänelle antanut. Sirkuksenjohtaja joutuu opastamaan häntä rahankäytössä ja rakkauselämän asioissa. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Toisenlaiseksi sirkustaiteilijaksi Valentinilla ei ole lahjoja, mutta myös aivan tavallisille on paikkansa ja ilonsa.

Myös La liste (Luettelo) kuuluu koomisen fantasian tyylilajiin. Siinä Noël Tournebisellä on sellainen määrä tyttäriä, että hän joutuu pitämään heistä luetteloa, jotta muistaisi heidät kaikki. Luettelo kulkee mukana taskussa; se nuhrautuu ja taitosten kohdalta häviää silloin tällöin nimi. Yllättävää kyllä tällöin myös kyseinen tytär muuttuu näkymättömäksi. Tyttärien eroottinen elämä on erittäin vilkasta, ja tämä johtaa perheen jatkuviin hankaluuksiin kylän papin kanssa, hän kun joutuu tuntikausia kuuntelemaan rippituolissa tunnustuksia, joiden aiheuttajina ovat olleet Tournebisen tyttäret. Lopulta isä Tournebise kopioi listansa kolmeksi kappaleeksi, joten tyttäriä ei enää katoa. Avioliitto pelastaa lopulta tyttärien maineen ja papinkin kanssa päästään sovintoon.

Eniten pidin realistisesta kertomuksesta nimeltä La canne (Kävelykeppi), joka on hauska kertomus avioliiton valtapelistä. Herra Sorbier päättää perheen sunnuntailtapäivän kävelylle ottaa käyttöön vaimonsa edesmenneeltä sedältä jääneen kävelykepin. Mathilde-rouvan mielestä se olisi sopimatonta, sillä sedän kuolemasta ei ole vielä kahtakaan kuukautta. Herra Sorbier pitää kuitenkin päänsä ja noutaa kepin vastoin vaimon tahtoa.

Keppi - ja vaimon uhmaaminen - antaa herra Sorbierille aivan uudenlaista puhtia. Hänen ryhtinsä muuttuu ja eleensä käyvät näyttävämmiksi, kun hän kepillään osoittelee Pariisin nähtävyyksiä. Pian tämä viriili keppi alkaa osoitella naispuolisten patsaiden rintoja ja pakaroita, joiden miellyttäviä muotoja herra Sorbier arvioi asiantuntijan elkein kahdelle pojalleen. Herra Sorbier myös tervehtii kadulla ventovierasta naista. Mathilde-parka tuntee itsensä nöyryytetyksi: hänestä tuntuu, että aviomies on verrannut häntä näihin Pariisin kaunottariin ja hänet on vaillinaiseksi todettu.

Huikentelevaisesti herra Sorbier vie perheensä kalliiseen ravintolaan. Mathilde vastustelee:

- Tiedäthän, hän sanoi, se on hieno kahvila. Emme koskaan käy tuollaisissa kahviloissa. Sinä tiedät sen hyvin.
- Se on kahvila siinä kuin joku toinenkin. Luulisi, ettet koskaan ole nähnyt mitään. Minä tunnen tuon kahvilan kuin omat taskuni.

Herra Sorbier tilaa itselleen aperitiivin ja pojille olutta. Mathilde ei halua mitään. Hänen päätään särkee.

Herra Sorbierin käytös muuttuu yhä riehakkaammaksi. Avoimesti hän alkaa pelata silmäpeliä kahvilaan saapuneen prostituoidun kanssa. Muut asiakkaat osoittavat jo närkästystään, mutta herra Sorbierin keppi heiluu yhä holtittomammin. Sillä hän kiinnittää tarjoilijan huomion ja vaatii suurella äänellä ripeää palvelua täpötäydessä ravintolassa.

Tarinan käännekohta saavutetaan, kun herra Sorbier huitaisee kepillään rikki ravintolan peilipaneelin. Seuraa selvittely korvauksista. Puhti valuu herra Sorbierista kuin ilma rikkoutuneesta ilmapallosta. 

Nöyryytetty mies poistuu perheineen. Herra Sorbier jättää kepin kahvilaan, mutta kostonhimosta kihisevä Mathilde vaatii miestään ottamaan sen mukaan. Keppi ei enää heilu. Mathilde ottaa johdon käsiinsä: perhe palaa kotiin täsmälleen samaa reittiä ja jokaisen nähtävyyden kohdalla herra Sorbier joutuu perumaan aiemmat puheensa. Patsaiden naisetkin ovat nyt hänen mielestään liian laihoja. Hän jopa yrittää uudelleen unohtaa keppinsä erään patsaan juurelle, mutta Mathilde passittaa pojat hakemaan kepin takaisin isälleen.

- Hakekaa keppi isällenne. Se ei ole lasten leikkikalu! Ja miehelleen hän sanoi: - Koska kerran otit sen pois komerosta, tästä lähtien sinä otat sen mukaan joka sunnuntai.

Tämä viimeinen uhkaus saattaa tässä freudilaisella symboliikalla hurvittelevassa novellissa olla myös eroottinen lupaus. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, kummalle puolisolle tässä perheessä jää valta päättää ja valita.

Muutamissa kokoelman novelleissa oli hieman ennalta arvattavaa kyynisyyttä, joka tuli näkyviin siten, että raha sai henkilöt käyttäytymään vastoin julistamiaan arvoja. Mielestäni tällaiset helpot ratkaisut eivät ole tavallisia Aymén myöhemmässä tuotannossa. On aina mielenkiintoisempaa, kun tällainen asetelma käännetäänkin ympäri. Näin käy novellissa Rue Saint-Sulpice, joka kertoo ateljeesta, jossa maalataan myyntiin kuvia pyhimyksistä ja Raamatun merkkihenkilöistä. Myyntiluvut ovat tasaisessa laskussa aina siihen saakka, kun Kristuksen ja pyhimysten malliksi pestataan kadulta entinen vanki, jonka kasvoissa kuvastuu koko ihmiskunnan kärsimys. Entinen rikollinen joutuu tekeytymään pyhimykseksi. Tämä muuttaa hänet sisäisesti. Kuinkas se päähenkilö Kurt Vonnegutin Äiti yö -romaanissa sanoikaan: ”Ihminen on se, miksi hän tekeytyy.”

Hieman hajanainen ja epätasainen tämä Le nain -kokoelma on, mutta jo pelkästään Kävelykepin takia tämä kannatti lukea.

Elizabeth Bowen: Talo Pariisissa

Elizabeth Bowen, Talo Pariisissa. WSOY 1949. Englanninkielinen alkuteos The House in Paris ilmestyi vuonna 1935. Suomentanut Liisa Vesikansa-Saarinen.

Elizabeth Bowen kuuluu niihin brittiläisiin romaanikirjailijoihin, jotka eivät ole aivan yltäneet suuren yleisön suosioon mutta joiden tuotantoon viitataan tuon tuostakin hakuteoksissa ja kirjallisuuslehdissä. Muistan myös tätä teosta käsittelevän esseen A.S. Byattin erinomaisessa esseekokoelmassa Passions of the Mind. Byatt kehui etenkin sitä, kuinka onnistuneesti Bowen tässä romaanissa tavoittaa lapsen ajattelutavan.

Elizabeth Bowenin kohdalla voitaisiin siis puhua vaikkapa kirjallisuuden mestaruussarjatasosta. Aika usein hänen teoksiaan verrataan ylemmällä sarjatasolla, valioliigassa, vaikuttaneen Henry Jamesin teoksiin. Muutama Bowenin romaani on kulkeutunut minunkin kirjahyllyihini, mutta tämä on vasta ensimmäinen, jonka luin. Oma kappaleeni on peräisin Kokkolan kirjaston poistomyynnistä. Sitä on luettu melko ahkerasti ja sivun reunojen pehmenemisestä päätellen loppuun asti: takakannen taskussa on vielä kortti, jossa on 34 lainaajan kirjastokortin numero. Ainakin maamme länsirannikolta tämä romaani on siis löytänyt innokkaita lukijoita. Juonipaljastuksia on muuten taas tulossa; lue eteenpäin, jos ne eivät haittaa.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka on otsikoitu lakonisesti: Nykyisyys, Menneisyys ja Nykyisyys. Kahden nykyisyyteen, hämärään helmikuun päivään Pariisissa maailmansotien välissä, sijoittuvan jakson väliin on siis sijoitettu takauma, joka selittää nykyhetken tapahtumia.

Hän tiesi, ettei yksitoistavuotiaan pitäisi saada kuulla tällaisia asioita.

Matkallaan Lontoosta isoäitinsä luokse Rivieran Mentoniin Henrietta Mountjoy pysähtyy päiväksi rouva ja neiti Fisherin taloon Pariisissa. Henrietta on 11-vuotias itsetietoinen, hieman nenäkäs tyttö, josta todetaan, että hän on aina mielellään siellä, missä jotain tapahtuu. Hän on murrosiän kynnyksellä; kuljettaa mukanaan apinalelua, mutta korostaa, ettei enää leiki sillä. ”Jos olen Henrietta, mitä sitten on Henrietta?” hän pohtii.

Hän tekee tarkkaavaisesti havaintoja ympäristöstään, mutta joko ympäristö tai hänen havaintonsa ovat hieman vinksallaan, aivan kuin Liisalla Ihmemaassa. Fisherien talo näyttää ulkoa pieneltä, mutta hän arvelee, että se voi olla suurempi sisältä. Hän ei osaa päättää, onko katu - Rue Sylvestre Bonnard  - halpa vai hieno. (Tällaista katua Pariisissa ei muuten ole; nimi viitannee Anatole Francen romaaniin Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos.) Hän haluaisi tutustua Pariisiin, ennen kaikkea Trocaderon palatsiin, mutta loppujen lopuksi hän jää koko päiväksi tarkkailemaan vain pienen talon elämää ja sen mieltä oudosti kiihottavia salaisuuksia.

Vanha rouva Fisher on sarkastinen invalidi, talon sydämessä asustava kylmä ja tunteeton ristilukki, joka kohtelee aikuista tytärtään omituisen julmasti. Neiti Naomi Fisher on tutustunut Henriettan isoäitiin lomamatkallaan, ja kun isoäiti on saanut tietää, että Fisherien talossa on pidetty englantilaisia ja amerikkalaisia nuoria tyttöjä täysihoidossa, hän on uskaltanut ehdottaa, että Henrietta saisi levähtää päivän heidän kotonaan.

Henriettan lisäksi talossa on toinenkin vieras: 9-vuotias Leopold on saapunut Pariisiin ottovanhempiensa luota Italiasta tapaamaan biologista äitiään ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen. Äiti kuitenkin peruu tapaamisen viime hetkellä. Neiti Fisherille Leopoldilla vaikuttaa olevan jokin erityinen merkitys, joka selviää myöhemmin romaanin Menneisyys-luvussa. Vanha rouva tulee kyllä paljastaneeksi osan tarinasta jo varhaisessa vaiheessa:

”Hänellä on samanlainen käynti kuin isällään.”
”Oi”, sanoi Henrietta, ”oletteko siis tuntenut hänen isänsäkin?”
”Melko hyvin”, vastasi rouva Fisher. ”Hän särki Naomin sydämen.”

Leopold on pikkuvanha, oikukas, omaan mielikuvitusmaailmaansa uppoutunut poika, jonka elämän tämä päivä mullistaa dramaattisesti.

”Tarkoitin, että eiköhän haaksirikkoja ja muita ulkopuolisia tapahtumia lukuun ottamatta”, hän sanoi, ”se mitä meille tapahtuu, ole meidän itsemme aiheuttamaa.”

Menneisyys-jaksossa siirrytään ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Tämän jakson pääosassa on nuori nainen, Karen Michaelis. Karen on nuorena ollut täysihoidossa Fisherien talossa ja tullut läheiseksi ystäväksi Naomin kanssa. Nyt hän on ollut Irlannissa tapaamassa kuolemansairasta tätiään ja muistelee käymiään keskusteluja laivamatkalla Englantiin. Bowenin vertaaminen Henry Jamesiin tuntuu osuvalta. Samanlaista mielenliikkeitten tarkkaa kuvausta ilman ideologista painolastia molemmilla on yllin kyllin, aivan kuin henkilöt itsekin yllättyisivät omista ajatuksistaan.

Hänen tätinsä ei puuttunut hänen vastaukseensa, vaan tuijotti tarkkaavaisesti Karenin käsivarrella lepäävää kättään – hämmästyneenä ehkä siitä, että niinkin paljon oli tullut sanotuksi, sillä hän ei koskaan puhunut paljon, tai ikään kuin käsi olisi ollut mysteeri hänelle itselleen. Hän oli kyllin naiivi ollakseen säikkymättä henkilökohtaista keskustelua. Hän jatkoi: ”Jo lapsena sinussa oli luonnetta. Muistan, että minusta aina tuntui, että sinulla tulisi olemaan mielenkiintoinen elämä. Niinhän sinulla onkin vai kuinka?”
”Niin luulisin”, sanoi Karen.
”Minulla ei koskaan ollut paljonkaan luonnetta. Mutta ihmiset ovat aina olleet hyviä minulle. Ehkäpä se johtui siitä.”
”Kumpi johtui kummasta? Kuinka tarkoitat?”
Kului hetki, ennen kuin hänen tätinsä vastasi sanoen alistuvasti: ”Pelkään etten tiedä.”

Edellä oleva pitkähkö lainaus olkoon esimerkkinä myös romaanin kerrontatekniikasta. Kerronta etenee vapaana epäsuorana esityksenä, joka vaivattomasti siirtyy romaanin eri henkilöiden ajatus- ja kokemusmaailmaan. Myös vuoropuhelua on runsaasti.

Karenin elämä näyttää olevan valmiiksi suunniteltuna; varakas kihlattu odottaa hääpäivän määräämistä. Karen kuitenkin ajautuu toivottomaan rakkaussuhteeseen Naomi Fisherin miesystävän, Maxin, kanssa. Karen on ollut ihastunut Maxiin jo nuorena tyttönä Pariisissa.

Ahdistuneet ja ilottomat, syyllisyyden painamat rakastavaiset järjestävät tapaamisen ensin Boulognessa ja sitten Hythessa. On järkyttävää seurata, kuinka älykkäät ihmiset ajautuvat suhteeseen, josta tietävät, ettei sillä ole tulevaisuutta ja että se tulee satuttamaan monia ihmisiä, eniten heitä itseään. Hythessä sääkin on pistetty töihin luomaan masentavaa tunnelmaa. Kaikkialla on harmaata ja vetistä. Sataa taivaan täydeltä, niin että lukijaa alkoi jo pelottaa, että rakastavaiset hukkuvat, ennen kuin pääsevät edes sänkyyn asti.

Aamuyön hetkellä, kun Leopold on pistetty alulle, romaani hetkeksi dramaattisesti hypähtää minämuotoon, jossa Karen suoraan puhuttelee syntymätöntä lastaan. Erikoinen ratkaisu pistää epäilemään, että tapahtumat ainakin jossain määrin tapahtuvat henkilöiden mielikuvituksessa.

Karen on jo heti Hythen vierailun jälkeen valmis lopettamaan suhteen, hänen mielestään se kuului menneisyyteen, se oli päätös jollekin nuorena aloitetulle, eikä sen tarvitsisi vaikuttaa tulevaisuuteen. Max kuitenkin päättää kertoa suhteesta Naomille. Myös vanha rouva Fisher on ollut vallanhimoisesti ja ehkä myös eroottisesti rakastunut Maxiin ja loukattuna hän ajaa epätoivoisen Maxin äärimmäiseen ja lopulliseen tekoon. Tässä saduistakin ammentavassa teoksessa Karen toteaa rouva Fisheristä: ”Hän on nainen, joka myy tyttöjä, hän on noita.”

Teoksen nykyisyyteen sijoittuva loppu on varovaisen toiveikas. Karenin aviomies - se jonka hän kerran hylkäsi Maxin vuoksi - sieppaa Leopold-pojan ja aikoo järjestää adoption. Leopold siis tulee kohtaamaan Karenin, äitinsä. Onnellinen perhe koossa? En oikein jaksa uskoa. Sitä ei tämä romaani lupaa.

Romaani on erikoisella tavalla rytmitetty. Tuntuu, ettei siinä oikeastaan tapahdu mitään; henkilöt ovat matkalla, mutta kukaan ei pääse perille. Tämä pysähtyneisyys, näennäinen juonettomuus, lähes peittää alleen romaanin äärimmäisen melodramaattiset tapahtumat. Pidin kovasti.

John Banville: The Infinities

John Banville, The Infinities. Alfred A. Knopf 2009.

Pidän yleensä kirjoista, joissa on ainakin jotain hauskaa. John Banvillen tuotannosta olen aiemmin lukenut vain Todistajan kirjan, joka teki vaikutuksen lähes vastenmielisellä synkkyydellään. Televisiosta katsoin joitakin vuosia sitten Banvillen (nimellä Benjamin Black) kirjoittamiin dekkareihin perustuvan neliosaisen sarjan, jonka nimeä en enää muista, mutta etsivän nimi oli Quirke. Sekään ei ollut tv-sarja hilpeimmästä päästä.

Kiinnostus mytologiaan romaanin rakennusaineena johti käsiini tämän The Infinities -romaanin, ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Jos se ei tapa, niin se vahvistaa. Yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin löytäneeni romaanin, joka ahdistavista ja surullisista aineksista tiristi aivan mahdottoman elämänmyönteisen ja -iloisen cocktailin ja teki sen vielä elegantilla tyylillä, jota tekisi mieli verrata Nabokoviin ja Updikeen. Juonipaljastuksia on tulossa.

Iäkäs matemaatikko Adam Godley makaa koomassa kuolinvuoteellaan, niin ainakin luullaan. Hänen poikansa, myös nimeltään Adam, on saapunut vaimonsa Helenin kanssa kotikartanoon, Ardeniin, jättämään jäähyväisiä isälleen. Paikalla ovat myös vanhan Adamin toinen vaimo Ursula ja tytär Petra. Kuten jo tästä näkyy, symboliikkaa ei tässä romaanissa säästellä: jo nimissä on vanhaa aatamia, kaunista helenaa, karhua ja kiveä. Kuin tv-shopissa tekee mieli sanoa: eikä tässä vielä kaikki. Tarinaa kertoo Hermes, yksi Olympoksen jumalista, ja pian käy ilmi, että myös itse Zeus on mukana juonessa. Tavoilleen uskollisena yrittämässä Helenin viettelemistä ihmishahmoisena. Myös Pan-jumala vierailee Ardenissa päivän mittaan.

Mytologisten viittausten lisäksi romaanissa on runsaasti viitteitä kirjallisuuteen, etenkin Shakespearen Juhannusyön uni ja Myrsky ovat esillä lähes sanatarkoilla lainauksilla. En tiedä, onko viittauksilla syvempää merkitystä tässä romaanissa, mutta hauska niitä on bongailla. Ja kyllähän ne omalla tavallaan kertovat, että suuresta yhteisestä sammiosta tarinoita aina ammennetaan.

Romaani kertoo yhden keskikesän sunnuntaipäivän tapahtumat Ardenissa aamunkoitosta auringonlaskuun. Koko päivän kierto on kuvattu niin aistimusvoimaisesti, että kesä tuli tänne lumiseen Ouluunkin. Raukea, odottava, kuuma iltapäivä ja näennäisen tylsyyden alla väreilevät ihmissuhteet – nautinnollista kirjallisuutta. Kuumuuden päättävä kesäsade on kuvattu eri vaiheissaan tarkasti ja runollisesti – tai ehkä pitäisi sanoa: tarkasti ja siksi runollisesti.

Kertojan muistelu täyttää Adam Godleyn elämänvaiheiden aukkoja. Adam Godleyn matemaattisten oivallusten ansiosta on pystytty kehittämään ”kylmäfuusioteknologia”, jonka avulla maapallon tarvitsema energia pystytään tuottamaan suolavedestä. Autot kulkevat auringonvalon ja meriveden avulla.

Adam Godley on ollut erityisen kiinnostunut rinnakkaisista todellisuuksista ja yhtä sellaista tässä romaanissa siis eletään. Romaanin maailmassa Englannin kuningatar Maria mestautti sisarensa Elizabeth Tudorin, Wallacen evoluutioteoria on kumottu (hänen tutkijatoveriaan Darwinia ei ilmeisesti edes muisteta), Kleist on suurin saksalainen kirjailija ja Goethe lähes unohdettu. Huvittavaa kyllä, Ruotsi on sotainen valtio. Adamilla on ollut kauan sitten rakkaussuhde ruotsinsuomalaisen Ingen kanssa (tai ehkä suomenruotsalaisen, Adam ei ole koskaan pystynyt muistamaan, kummasta oli kyse).

Kertoja Hermes liukuu sujuvasti vanhan Adamin ajatuksiin ja muistoihin ja vähitellen lukijalle alkaa paljastua, että romaanin kertojana itse asiassa onkin tajuttomuudesta tietoisuuteen ponnisteleva Adam Godley. Houreissaan hän tekee itsensä kanssa tiliä suhteistaan läheisiinsä. Romaanin ytimessä on rakkauden mysteeri: onko rakastanut tarpeeksi, onko rakastanut oikein? Ensimmäisen vaimon itsemurha on aiheuttanut trauman, joka on vaikuttanut myöhempiin ihmissuhteisiin. Hän tuntee kohdelleensa väärin etenkin uutta vaimoaan Ursulaa ja nuorta Adamia. Lähes autistinen Petra on ollut hänen suosikkinsa. Hän on varhain tunnistanut Petran erilaisuuden ja hänen on ollut helppo hyväksyä se - ehkä hän on Petrassa nähnyt myös oman erilaisuutensa.

Petralla on tärkeä osuus Adam Godleyn lopullisessa heräämisessä. Romaanin kahdella viimeisellä sivulla kaikki henkilöiden ristiriidat sovitetaan. Kaikille päähenkilöille käy hyvin. Ymmärrämme toki kaikki, että onni on katoavaista, mutta silti ainakin tämän romaanin onnellinen loppu on vertauskuva ikuisesta inhimillisestä toivosta.

Kuten Hermes aiemmin romaanissa toteaa: ”To make a happy ending one must stop short of the end.”

Gyula Illyés: Kharonin lautalla

Gyula Illyés, Kharonin lautalla: Esseeromaani. WSOY 1979. Unkarin kielestä suomentanut Olavi Metsistö.

Suomen väestön ikäpyramidia kun tutkailee, tulee mieleen, että YA-kirjallisuuden (Young Adult) suuri suosio on ilahduttava paradoksi. OG-kirjallisuuden (Old Geezer) pitäisi myyntitilastoissa peitota nuorille suunnattu kirjallisuus mennen tullen. Se, että näin ei ole, voi johtua paristakin syystä. Ensiksikin myös vanhemmat ihmiset haluavat mieluummin lukea nuoruudesta ja muistella omaansa kuin pohtia elämänsä viimeisten vuosien kapenevia näköaloja. Toiseksi: vanhuudesta kertovaa kaunokirjallisuutta ei loppujen lopuksi ole kovin paljon tarjolla.

Tämä Guyla Illyésin romaani tarttuu reippaasti tähän elämänvaiheeseen, jossa jo ollaan Kharonin lautalla kohti lopullista – niin, loppua. Teos on tosin nimetty juhlallisesti esseeromaaniksi, mutta Illyés itsekin kutsuu huomioitaan osuvammin ”päiväkirjanomaisiksi muistiinpanoiksi”. Romaani muodostuu enimmäkseen vapaasti virtaavista pohdinnoista ja muistelmanpätkistä. Välissä on joitakin esseemäisiä jaksoja muun muassa eri filosofien suhtautumisesta kuolemaan sekä eutanasiasta. Kirjassa on myös pitkähkö matkakertomus Stratfordista, ”nekropoliksesta” joka ”uhmaa kuolemaa ja omistautuu sille” yhden entisen asukkaansa, William Shakespearen, kaupungin kokoisena muistomerkkinä.

Myös joitakin kulttuurianekdootteja on siroteltu kirjaan. Minua ilahdutti kuvaus käynnistä kirjallisuudentutkija György Lukácsin luona. Illyés kysyy, mikä pitää Lukácsin vielä 83 vuoden iässä niin eloisana, että tämä suunnittelee kolmea laajaa kirjaa sekä elämäkertaansa. Lukácsin vastaus: ”Se pitää minut, ettei minulla ole sisäistä elämää. Käsittelen kaikkea, mutta sieluani en käsittele koskaan.” Sitten myöhemmin: ”Heti, kun minulla on hetkeksikin aikaa, vaivun työhön.”

Aika paljon Illyés kertoo myös nuoruudesta muun muassa tarkastellessaan, miten eri tavoin suhtaudumme kehossamme tapahtuviin muutoksiin nuorina ja vanhoina. Hän myös muistelee sitä, miten itse nuorena suhtautui vanhoihin ihmisiin. Nuorena ei ymmärtänyt sitä, kuinka huvittavaa vanheneminen on vanhojen itsensäkin mielestä.

Ei ole totta, että Kharonin lautalla matkaavat ryhmät liukuvat mykiksi jäykistyneinä varjojen valtakuntaan. Jos ryhmä on edes vähänkin sopusointuinen, niin se keinuilee äänekkäästi kaskuja kertoillen ja riemusta polviaan hakaten kohti varmaa loppua.

Illyés seuraa hämmästyneenä myös henkisiä muutoksia, esimerkiksi lähentymistä ihmisiin. Nyt vanhana hän kertoo vuolaasti ohjeita tietä kysyvälle, vaikka on itse ennen kävellyt peninkulmittain vieraissa kaupungeissa, ettei vain tarvitsisi kysyä neuvoa tuntemattomilta. Hän jää jaarittelemaan kelloa kysyvän lapsen kanssa, vaikka ei ole koskaan ennen osannut ystävystyä lasten kanssa eikä koskaan ole pitänyt sylissä vauvaa omaansa lukuun ottamatta.

Vanhoissa ihmisissä on usein myös silmiinpistävää ja varmaan ärsyttävääkin jumittumista joihinkin tapoihin. Illyés tulkitsee, että tässä piirteessä on kyse siitä, että piintyneet tavat antavat vaikutelman pysyvyydestä.

Puolustautuessamme vanhuuden ruumiillisia ja henkisiä epämiellyttävyyksiä vastaan ei siis vaikutuksiltaan viimeisenä ole suinkaan tehtäviemme jonkinlainen järjestelmällinen jakaminen ja toistaminen. Eli että me pidämme ajan aisoissa. Sillä muuten se tanssittaa meitä oman hullun – epäinhimillisen – mielensä mukaan.

Vanhana ihminen myös alkaa väistämättä ymmärtää elinpäiviensä rajallisuuden. Aikaa ei halua käyttää joutavaan.

Seurassa annan yhä useammin merkin vaimolleni salaisilla silmämerkeillämme: keksi tekosyy, ja – levons l'ancre! Minusta on tullut valikoiva; maailma pystyy ilahduttamaan minua entistä harvemmin.

Illyés on muuten siitä virkistävä kertoja, että hän ei vaivaudu peittelemään luonteensa ikäviäkään puolia. Useampaankin kertaan saamme todistaa hänen itaruuttaan ja ärtyisyyttään. Saituuden hän alistuneesti toteaa talonpoikaisten juurtensa tuotteeksi.

Tämän blogitekstin alussa kuvittelemani runsas OG-kirjallisuus voi Illyésin mielestä joskus vielä olla totta. Siis kaunokirjallisuus, joka kertoo vanhoista ihmisistä. Myös kirjallisuus muuttuu väistämättä, kun ihmisten elinikä kasvaa. Kun nimenomaan vanhuus pitenee, myös sen painoarvo kasvaa. 

”Sellaisessa yhteiskunnassa, joka pitää nelikymmenvuotiastakin nuorena, Anna Karenina ja Madame Bovary ovat aapiskirjoja."

Omista unkarin kielen opinnoistani on jo niin kauan, että en muista, ovatko infinitiivialkuiset lauseet jotenkin tyypillisiä sukukielellemme. Joka tapauksessa ne ovat suomeksi vaikeasti hahmotettavia. Tässä muutama esimerkki:

Sittenkin seurata oireita pelkästään vain itsessäni--

 Koskettaa hyväilyä teeskennellen leukamme kärkeä nokisin sormin –

Ehkä suomentaja olisi voinut näihin keksiä jonkin luontevamman ilmaisutavan. Muuten suomennos on sujuva. Ajoittainen ilmaisun koukeroisuus on epäilemättä peräisin runoilija Gyula Illyésin alkutekstistä.