Marcel Aymé, Le Nain. Gallimard 2008.
Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1934.
Tämä Marcel Aymén ensimmäinen
novellikokoelma ei yllä hänen myöhempien kokoelmiensa tasolle,
mutta kyllä näidenkin kolmentoista kertomuksen joukossa on useita,
jotka saavat hymyn huulille ja aivot miellyttävästi muljahtamaan.
Näissä tulevat myös esiin ne kaksi päälinjaa, joita hänen
myöhempi novellituotantonsa noudatti: yhtäältä on koomista
fantasiaa sisältävät kertomukset ja toisaalta realistiset tarinat,
joissa niissäkin useimmiten on koominen sävy ja jotka muistuttavat
Tsehovin varhaisnovelleja. Myöhemmissä novellikokoelmissa
realistiset tarinat saavat myös traagisempia sävyjä.
Tämän varhaisen novellikokoelman
yleissävy on kuitenkin valoisa. Selvimmän poikkeuksen tekee
kokoelman viimeinen novelli Le dernier (Viimeinen), joka kertoo
fantasian sävyttämän tarinan kilpapyöräilijästä, joka jää
aina kilpailuissa viimeiseksi. Sisuuntuneena hän jatkaa uraansa,
mutta asiat menevät yhä enemmän pieleen, kun hän ei enää ehdi
edes kilpailuiden lähtöpaikoille ajoissa. Hän saapuu aina
lähtöpaikalle siinä vaiheessa, kun muut ovat jo lähteneet tai
ehtineet maaliin. Hänen elämänsä kuluu kuin huomaamatta
kilpailusta toiseen matkustamiseen. Kun hän kerran matkallaan tapaa
vaimonsa ja tyttärensä, hän huomaa yllätyksekseen tyttären
kasvaneen aikuiseksi. Vaimollakin on uusi lapsi toisen miehen kanssa.
Polkupyöräilyn tilalla tässä voisi varmaan olla mikä tahansa
asia, joka valtaa täysin ihmisen mielen. Tarinan päähenkilön nimi
on muuten Martin. Sittemmin Aymé kirjoitti kokonaisen kokoelman
(Derrière chez Martin), jonka kaikilla päähenkilöillä on tämä
sama nimi.
Koomista fantasiaa edustaa esimerkiksi
teoksen niminovelli Le nain (Kääpiö), jossa sirkuksen kääpiön,
Valentinin, elämä muuttuu yllättäen, kun hän yhden yön aikana
kasvaa tavallisen miehen mittoihin. Onko kyseessä tragedia vai
komedia? Kääpiö menettää elinkeinonsa ja sen suojan arkipäivän
tosiseikoilta, jonka hänen erityisyytensä on hänelle antanut.
Sirkuksenjohtaja joutuu opastamaan häntä rahankäytössä ja
rakkauselämän asioissa. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen
avautuu. Toisenlaiseksi sirkustaiteilijaksi Valentinilla ei ole
lahjoja, mutta myös aivan tavallisille on paikkansa ja ilonsa.
Myös La liste (Luettelo) kuuluu
koomisen fantasian tyylilajiin. Siinä Noël Tournebisellä on
sellainen määrä tyttäriä, että hän joutuu pitämään heistä
luetteloa, jotta muistaisi heidät kaikki. Luettelo kulkee mukana
taskussa; se nuhrautuu ja taitosten kohdalta häviää silloin
tällöin nimi. Yllättävää kyllä tällöin myös kyseinen tytär
muuttuu näkymättömäksi. Tyttärien eroottinen elämä on erittäin
vilkasta, ja tämä johtaa perheen jatkuviin hankaluuksiin kylän
papin kanssa, hän kun joutuu tuntikausia kuuntelemaan rippituolissa
tunnustuksia, joiden aiheuttajina ovat olleet Tournebisen tyttäret.
Lopulta isä Tournebise kopioi listansa kolmeksi kappaleeksi, joten
tyttäriä ei enää katoa. Avioliitto pelastaa lopulta tyttärien
maineen ja papinkin kanssa päästään sovintoon.
Eniten pidin realistisesta
kertomuksesta nimeltä La canne (Kävelykeppi), joka on hauska
kertomus avioliiton valtapelistä. Herra Sorbier päättää perheen
sunnuntailtapäivän kävelylle ottaa käyttöön vaimonsa
edesmenneeltä sedältä jääneen kävelykepin. Mathilde-rouvan
mielestä se olisi sopimatonta, sillä sedän kuolemasta ei ole vielä
kahtakaan kuukautta. Herra Sorbier pitää kuitenkin päänsä ja
noutaa kepin vastoin vaimon tahtoa.
Keppi - ja vaimon uhmaaminen - antaa
herra Sorbierille aivan uudenlaista puhtia. Hänen ryhtinsä muuttuu
ja eleensä käyvät näyttävämmiksi, kun hän kepillään
osoittelee Pariisin nähtävyyksiä. Pian tämä viriili keppi alkaa
osoitella naispuolisten patsaiden rintoja ja pakaroita, joiden
miellyttäviä muotoja herra Sorbier arvioi asiantuntijan elkein
kahdelle pojalleen. Herra Sorbier myös tervehtii kadulla
ventovierasta naista. Mathilde-parka tuntee itsensä nöyryytetyksi:
hänestä tuntuu, että aviomies on verrannut häntä näihin
Pariisin kaunottariin ja hänet on vaillinaiseksi todettu.
Huikentelevaisesti herra Sorbier vie
perheensä kalliiseen ravintolaan. Mathilde vastustelee:
- Tiedäthän, hän sanoi, se on hieno kahvila. Emme koskaan käy tuollaisissa kahviloissa. Sinä tiedät sen hyvin.
- Se on kahvila siinä kuin joku toinenkin. Luulisi, ettet koskaan ole nähnyt mitään. Minä tunnen tuon kahvilan kuin omat taskuni.
Herra Sorbier tilaa itselleen
aperitiivin ja pojille olutta. Mathilde ei halua mitään. Hänen
päätään särkee.
Herra Sorbierin käytös muuttuu yhä
riehakkaammaksi. Avoimesti hän alkaa pelata silmäpeliä kahvilaan
saapuneen prostituoidun kanssa. Muut asiakkaat osoittavat jo
närkästystään, mutta herra Sorbierin keppi heiluu yhä
holtittomammin. Sillä hän kiinnittää tarjoilijan huomion ja
vaatii suurella äänellä ripeää palvelua täpötäydessä
ravintolassa.
Tarinan käännekohta saavutetaan, kun
herra Sorbier huitaisee kepillään rikki ravintolan peilipaneelin.
Seuraa selvittely korvauksista. Puhti valuu herra Sorbierista kuin
ilma rikkoutuneesta ilmapallosta.
Nöyryytetty mies poistuu
perheineen. Herra Sorbier jättää kepin kahvilaan, mutta
kostonhimosta kihisevä Mathilde vaatii miestään ottamaan sen mukaan.
Keppi ei enää heilu. Mathilde ottaa johdon käsiinsä: perhe palaa
kotiin täsmälleen samaa reittiä ja jokaisen nähtävyyden kohdalla
herra Sorbier joutuu perumaan aiemmat puheensa. Patsaiden naisetkin
ovat nyt hänen mielestään liian laihoja. Hän jopa yrittää
uudelleen unohtaa keppinsä erään patsaan juurelle, mutta Mathilde
passittaa pojat hakemaan kepin takaisin isälleen.
- Hakekaa keppi isällenne. Se ei ole lasten leikkikalu! Ja miehelleen hän sanoi: - Koska kerran otit sen pois komerosta, tästä lähtien sinä otat sen mukaan joka sunnuntai.
Tämä viimeinen uhkaus saattaa tässä
freudilaisella symboliikalla hurvittelevassa novellissa olla myös
eroottinen lupaus. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, kummalle
puolisolle tässä perheessä jää valta päättää ja valita.
Muutamissa kokoelman novelleissa oli
hieman ennalta arvattavaa kyynisyyttä, joka tuli näkyviin siten,
että raha sai henkilöt käyttäytymään vastoin julistamiaan
arvoja. Mielestäni tällaiset helpot ratkaisut eivät ole
tavallisia Aymén myöhemmässä tuotannossa. On aina
mielenkiintoisempaa, kun tällainen asetelma käännetäänkin
ympäri. Näin käy novellissa Rue Saint-Sulpice, joka kertoo
ateljeesta, jossa maalataan myyntiin kuvia pyhimyksistä ja Raamatun
merkkihenkilöistä. Myyntiluvut ovat tasaisessa laskussa aina siihen
saakka, kun Kristuksen ja pyhimysten malliksi pestataan kadulta
entinen vanki, jonka kasvoissa kuvastuu koko ihmiskunnan kärsimys.
Entinen rikollinen joutuu tekeytymään pyhimykseksi. Tämä muuttaa
hänet sisäisesti. Kuinkas se päähenkilö Kurt Vonnegutin Äiti yö
-romaanissa sanoikaan: ”Ihminen on se, miksi hän tekeytyy.”
Hieman hajanainen ja epätasainen tämä
Le nain -kokoelma on, mutta jo pelkästään Kävelykepin takia tämä
kannatti lukea.