Elizabeth Bowen: Talo Pariisissa

Elizabeth Bowen, Talo Pariisissa. WSOY 1949. Englanninkielinen alkuteos The House in Paris ilmestyi vuonna 1935. Suomentanut Liisa Vesikansa-Saarinen.

Elizabeth Bowen kuuluu niihin brittiläisiin romaanikirjailijoihin, jotka eivät ole aivan yltäneet suuren yleisön suosioon mutta joiden tuotantoon viitataan tuon tuostakin hakuteoksissa ja kirjallisuuslehdissä. Muistan myös tätä teosta käsittelevän esseen A.S. Byattin erinomaisessa esseekokoelmassa Passions of the Mind. Byatt kehui etenkin sitä, kuinka onnistuneesti Bowen tässä romaanissa tavoittaa lapsen ajattelutavan.

Elizabeth Bowenin kohdalla voitaisiin siis puhua vaikkapa kirjallisuuden mestaruussarjatasosta. Aika usein hänen teoksiaan verrataan ylemmällä sarjatasolla, valioliigassa, vaikuttaneen Henry Jamesin teoksiin. Muutama Bowenin romaani on kulkeutunut minunkin kirjahyllyihini, mutta tämä on vasta ensimmäinen, jonka luin. Oma kappaleeni on peräisin Kokkolan kirjaston poistomyynnistä. Sitä on luettu melko ahkerasti ja sivun reunojen pehmenemisestä päätellen loppuun asti: takakannen taskussa on vielä kortti, jossa on 34 lainaajan kirjastokortin numero. Ainakin maamme länsirannikolta tämä romaani on siis löytänyt innokkaita lukijoita. Juonipaljastuksia on muuten taas tulossa; lue eteenpäin, jos ne eivät haittaa.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka on otsikoitu lakonisesti: Nykyisyys, Menneisyys ja Nykyisyys. Kahden nykyisyyteen, hämärään helmikuun päivään Pariisissa maailmansotien välissä, sijoittuvan jakson väliin on siis sijoitettu takauma, joka selittää nykyhetken tapahtumia.

Hän tiesi, ettei yksitoistavuotiaan pitäisi saada kuulla tällaisia asioita.

Matkallaan Lontoosta isoäitinsä luokse Rivieran Mentoniin Henrietta Mountjoy pysähtyy päiväksi rouva ja neiti Fisherin taloon Pariisissa. Henrietta on 11-vuotias itsetietoinen, hieman nenäkäs tyttö, josta todetaan, että hän on aina mielellään siellä, missä jotain tapahtuu. Hän on murrosiän kynnyksellä; kuljettaa mukanaan apinalelua, mutta korostaa, ettei enää leiki sillä. ”Jos olen Henrietta, mitä sitten on Henrietta?” hän pohtii.

Hän tekee tarkkaavaisesti havaintoja ympäristöstään, mutta joko ympäristö tai hänen havaintonsa ovat hieman vinksallaan, aivan kuin Liisalla Ihmemaassa. Fisherien talo näyttää ulkoa pieneltä, mutta hän arvelee, että se voi olla suurempi sisältä. Hän ei osaa päättää, onko katu - Rue Sylvestre Bonnard  - halpa vai hieno. (Tällaista katua Pariisissa ei muuten ole; nimi viitannee Anatole Francen romaaniin Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos.) Hän haluaisi tutustua Pariisiin, ennen kaikkea Trocaderon palatsiin, mutta loppujen lopuksi hän jää koko päiväksi tarkkailemaan vain pienen talon elämää ja sen mieltä oudosti kiihottavia salaisuuksia.

Vanha rouva Fisher on sarkastinen invalidi, talon sydämessä asustava kylmä ja tunteeton ristilukki, joka kohtelee aikuista tytärtään omituisen julmasti. Neiti Naomi Fisher on tutustunut Henriettan isoäitiin lomamatkallaan, ja kun isoäiti on saanut tietää, että Fisherien talossa on pidetty englantilaisia ja amerikkalaisia nuoria tyttöjä täysihoidossa, hän on uskaltanut ehdottaa, että Henrietta saisi levähtää päivän heidän kotonaan.

Henriettan lisäksi talossa on toinenkin vieras: 9-vuotias Leopold on saapunut Pariisiin ottovanhempiensa luota Italiasta tapaamaan biologista äitiään ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen. Äiti kuitenkin peruu tapaamisen viime hetkellä. Neiti Fisherille Leopoldilla vaikuttaa olevan jokin erityinen merkitys, joka selviää myöhemmin romaanin Menneisyys-luvussa. Vanha rouva tulee kyllä paljastaneeksi osan tarinasta jo varhaisessa vaiheessa:

”Hänellä on samanlainen käynti kuin isällään.”
”Oi”, sanoi Henrietta, ”oletteko siis tuntenut hänen isänsäkin?”
”Melko hyvin”, vastasi rouva Fisher. ”Hän särki Naomin sydämen.”

Leopold on pikkuvanha, oikukas, omaan mielikuvitusmaailmaansa uppoutunut poika, jonka elämän tämä päivä mullistaa dramaattisesti.

”Tarkoitin, että eiköhän haaksirikkoja ja muita ulkopuolisia tapahtumia lukuun ottamatta”, hän sanoi, ”se mitä meille tapahtuu, ole meidän itsemme aiheuttamaa.”

Menneisyys-jaksossa siirrytään ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Tämän jakson pääosassa on nuori nainen, Karen Michaelis. Karen on nuorena ollut täysihoidossa Fisherien talossa ja tullut läheiseksi ystäväksi Naomin kanssa. Nyt hän on ollut Irlannissa tapaamassa kuolemansairasta tätiään ja muistelee käymiään keskusteluja laivamatkalla Englantiin. Bowenin vertaaminen Henry Jamesiin tuntuu osuvalta. Samanlaista mielenliikkeitten tarkkaa kuvausta ilman ideologista painolastia molemmilla on yllin kyllin, aivan kuin henkilöt itsekin yllättyisivät omista ajatuksistaan.

Hänen tätinsä ei puuttunut hänen vastaukseensa, vaan tuijotti tarkkaavaisesti Karenin käsivarrella lepäävää kättään – hämmästyneenä ehkä siitä, että niinkin paljon oli tullut sanotuksi, sillä hän ei koskaan puhunut paljon, tai ikään kuin käsi olisi ollut mysteeri hänelle itselleen. Hän oli kyllin naiivi ollakseen säikkymättä henkilökohtaista keskustelua. Hän jatkoi: ”Jo lapsena sinussa oli luonnetta. Muistan, että minusta aina tuntui, että sinulla tulisi olemaan mielenkiintoinen elämä. Niinhän sinulla onkin vai kuinka?”
”Niin luulisin”, sanoi Karen.
”Minulla ei koskaan ollut paljonkaan luonnetta. Mutta ihmiset ovat aina olleet hyviä minulle. Ehkäpä se johtui siitä.”
”Kumpi johtui kummasta? Kuinka tarkoitat?”
Kului hetki, ennen kuin hänen tätinsä vastasi sanoen alistuvasti: ”Pelkään etten tiedä.”

Edellä oleva pitkähkö lainaus olkoon esimerkkinä myös romaanin kerrontatekniikasta. Kerronta etenee vapaana epäsuorana esityksenä, joka vaivattomasti siirtyy romaanin eri henkilöiden ajatus- ja kokemusmaailmaan. Myös vuoropuhelua on runsaasti.

Karenin elämä näyttää olevan valmiiksi suunniteltuna; varakas kihlattu odottaa hääpäivän määräämistä. Karen kuitenkin ajautuu toivottomaan rakkaussuhteeseen Naomi Fisherin miesystävän, Maxin, kanssa. Karen on ollut ihastunut Maxiin jo nuorena tyttönä Pariisissa.

Ahdistuneet ja ilottomat, syyllisyyden painamat rakastavaiset järjestävät tapaamisen ensin Boulognessa ja sitten Hythessa. On järkyttävää seurata, kuinka älykkäät ihmiset ajautuvat suhteeseen, josta tietävät, ettei sillä ole tulevaisuutta ja että se tulee satuttamaan monia ihmisiä, eniten heitä itseään. Hythessä sääkin on pistetty töihin luomaan masentavaa tunnelmaa. Kaikkialla on harmaata ja vetistä. Sataa taivaan täydeltä, niin että lukijaa alkoi jo pelottaa, että rakastavaiset hukkuvat, ennen kuin pääsevät edes sänkyyn asti.

Aamuyön hetkellä, kun Leopold on pistetty alulle, romaani hetkeksi dramaattisesti hypähtää minämuotoon, jossa Karen suoraan puhuttelee syntymätöntä lastaan. Erikoinen ratkaisu pistää epäilemään, että tapahtumat ainakin jossain määrin tapahtuvat henkilöiden mielikuvituksessa.

Karen on jo heti Hythen vierailun jälkeen valmis lopettamaan suhteen, hänen mielestään se kuului menneisyyteen, se oli päätös jollekin nuorena aloitetulle, eikä sen tarvitsisi vaikuttaa tulevaisuuteen. Max kuitenkin päättää kertoa suhteesta Naomille. Myös vanha rouva Fisher on ollut vallanhimoisesti ja ehkä myös eroottisesti rakastunut Maxiin ja loukattuna hän ajaa epätoivoisen Maxin äärimmäiseen ja lopulliseen tekoon. Tässä saduistakin ammentavassa teoksessa Karen toteaa rouva Fisheristä: ”Hän on nainen, joka myy tyttöjä, hän on noita.”

Teoksen nykyisyyteen sijoittuva loppu on varovaisen toiveikas. Karenin aviomies - se jonka hän kerran hylkäsi Maxin vuoksi - sieppaa Leopold-pojan ja aikoo järjestää adoption. Leopold siis tulee kohtaamaan Karenin, äitinsä. Onnellinen perhe koossa? En oikein jaksa uskoa. Sitä ei tämä romaani lupaa.

Romaani on erikoisella tavalla rytmitetty. Tuntuu, ettei siinä oikeastaan tapahdu mitään; henkilöt ovat matkalla, mutta kukaan ei pääse perille. Tämä pysähtyneisyys, näennäinen juonettomuus, lähes peittää alleen romaanin äärimmäisen melodramaattiset tapahtumat. Pidin kovasti.