H. E. Bates: The Pop Larkin Chronicles (Oi ihana toukokuu)

Englantilainen kirjailija H. E. Bates julkaisi vuosina 1958–1960 kolme romaania – kirja per vuosi – boheemista Larkinien perheestä. Nämä kolme romaania on julkaistu suomeksi yhteisnimellä Oi ihana toukokuu. Romaanit ovat toimineet pohjana jo kahdelle suositulle televisiosarjalle. 

Pienen tuumaustauon jälkeen kirjailija jatkoi sarjaa yhdellä romaanilla vuonna 1963. Hieman pitemmän paussin jälkeen kirjailija palasi Larkinin perheen pariin vielä viimeisen kerran vuonna 1970. Lukemani The Pop Larkin Chronicles sisältää sarjan kaikki viisi romaania.

H. E. Bates oli kirjailijana tuottelias. Hän julkaisi yli kuusikymmentä kirjaa. Tahti oli kova, eikä tuotannon taso ollut tasainen. Oi ihana toukokuu -sarjaa Bates itsekin piti kevyehkönä. Näin jälkeen päin tuntuu siltä, että taiteellisesti korkeimmalle tasolle hän pääsi novelleissaan, joista olen kirjoittanut blogissani pariin kertaan aiemmin. Esimerkiksi kirjailija Graham Greene piti niitä aikansa parhaina. Varhaisiin novelleihin kiinnitti huomiota myös kustannustoimittaja Edward Garnett. Garnett tuki Batesia ratkaisevasti tämän uran alkuvaiheessa, kun Bates vielä horjui kirjailijanuran ja porvarillisen ammatin välillä. Edward Garnett oli auttanut myös D. H. Lawrencea ja Joseph Conradia näiden uran alkuvaiheessa.

H. E. Bates oli kaikesta päätellen vaatimaton mies, joka itse piti parhaimpana lahjanaan kykyä kuvata Englannin luontoa. Lievää katkeruutta hän tunsi siitä, ettei hänen lahjojaan tunnistettu eikä tunnustettu korkeakirjallisissa piireissä. Näiden piirien silmissä hän oli tehnyt sen anteeksiantamattoman rikkeen, että oli tullut kirjoittaneeksi useita menestysteoksia. Kaari Utrio voisi kertoa enemmän tästä rikoksesta Suomen oloissa – ja on usein julkisissa esiintymisissään kertonutkin.

Oi ihana toukokuu -sarjassa H. E. Bates pääsi näpäyttämään arvostelijoitaan. Hän loi riemastuttavan kuvan hyvän maun vastaisista anti-intellektuaalisista ihmisistä, jotka piut paut välittivät siitä, mitä pidettiin arvostettavana. Suuri yleisö rakasti hänen luomustaan ja yhtyi nauruun kaiken maailman nirppanokille.

Larkinin perheen isä, Pappa (Pop), on luonut huomattavan varallisuuden ostamalla halvalla ja myymällä kalliilla – sanalla sanoen romukaupalla. Perheen äiti, Mamma (Ma), loihtii toinen toistaan herkullisempia aterioita suurelle perheelle ja sen lukuisille vieraille, joita ei koskaan päästetä lähtemään talosta ennen kuin he varmasti ovat kylläisiä ja ympäripäissään.

Perhe, jonka lapsiluku kasvaa viisiosaisen romaanisarjan aikana kahdeksaan, nauttii yltäkylläistä elämää: sarjan lopussa Larkinit omistavat muun muassa kolme televisiota, kolme autoa (Rolls Roycen, Jaguarin ja farmariauton) sekä lämmitettävän uima-altaan. Oven pielessä seisoo kaksi aitoa haarniskaa, joiden silmikoiden takana loistavat värilliset lamput. Larkineille kalliit tavarat ja kalliit juomat eivät edusta statusta – sen tavoitteluun he suhtautuvat huvittuneen epäilevästi – vaan mukavuutta. Heidän filosofiansa on, että ihmiselle tekee hyvää, kun hän saa sitä mitä haluaa.

Tämä asenne kattaa myös muut ruumiin ilot. Pappa palvoo Mamman runsasta vartaloa (55 – 55 – 55, tuumissa ilmaistuna) ja yleensäkin naiskauneutta. Naisten muotoihin, ennen kaikkea rintoihin, kiinnitetään romaaneissa huomiota enemmän kuin nykylukijasta tuntuu sopivalta. Ajan tuomat muutokset huomaa myös siitä, että Pappa Larkinin ja muidenkin henkilöiden seksuaaliset lähentelyt eivät nykyromaaneissa olisi mahdollisia ilman kriittistä kommenttia.

Papalla on romaanisarjan mittaan useita enemmän tai vähemmän pitkälle meneviä naissuhteita. Mamma suhtautuu miehensä seikkailuihin suopean ymmärtävästi, toisinaan jopa kannustavasti, esimerkiksi silloin, kun Papan lemmenseikkailun kohteena on lähiseudun sympaattinen vanhapiika, neiti Pilchester. 

Joskus Mamman ja Papan suhde muistutti mielestäni enemmän äidin ja pojan kuin aviopuolisoiden suhdetta. Kyse saattaa tosin olla vain minusta: jos mies on poikkeuksellisen kiinnostunut naisten rinnoista ja kutsuu puolisoaan "äidiksi", minussa herää epämukavia tuntemuksia. Larkinin pariskunta ei koskaan riitele. Toisinaan Mamma korkeintaan toruu Pappaa – kuin lasta. Kun mamma käyttää hänestä koko nimeä Sidney Larkin, Pappa tietää käyttäytyneensä huonosti ja olevansa pulassa.

Myös lastensa rakkauskokeiluihin Pappa ja Mamma suhtautuvat hyväntuulisesti. Heidän mielestään kaikkiin elämän nautintoihin on syytä tutustua jo varhain. Romaanisarjasta käy ilmi, että heidän oma suhteensa alkoi, kun Mamma oli viidentoista ja Pappa vuotta nuorempi. Naimisiin he eivät ole ehtineet, eikä lapsia ole kastettu.

Lapsista ainoastaan esikoinen Mariette ja toinen tumma viettelijätär, Primrose, saavat omat persoonallisuudet. Muut lapset ovat vain taustaa, jonka tehtävänä on kai olla osoitus Larkinien vilkkaasta viettielämästä, lapsirakkaudesta ja hedelmällisyydestä.

Romaanien runsas sivuhenkilögalleria on nähty ja kuvattu huomattavasti oivaltavammin kuin Larkinien lapset. Etenkin osuvat kuvaukset köyhtyneestä maaseudun yläluokasta olivat mieleeni. Ne ovat myös osa näiden romaanien pitkän linjan viestiä: sitä, että jotain arvokasta on vähitellen katoamassa.

Tälle ensimmäiselle kolmen romaanin sarjalle on ominaista suorastaan yltiöpäinen hyväntahtoisuus ja moraalisten ongelmien sivuuttaminen. Lievää paheksuntaa kohdistetaan vain niihin, jotka eivät jaa Larkinien hedonismia. Myös lukijan mahdollisesti kriittinen asenne liukenee drinkkien, suussasulavien herkkujen ja Englannin paratiisillisen luonnon kuvauksiin. Larkinien paratiisissa synti ei vielä ole tullut maailmaan. Olenkohan ainoa, jolle Larkinit tuovat mieleen pakanalliset jumalolennot? Heidän olympolainen maailmansa on moraalin tuolla puolen. 

Pappa Larkin toteaa, että eläminen on hänen uskontonsa

– that and earth and woods and flowers and nightingales and all that sort of lark and enjoying it and not preventing other people doing so.

Käyn seuraavassa läpi sarjan romaanit ilmestymisjärjestyksessä. Listaan tähän joitakin hajamietteitä, joita lukeminen synnytti. Kerron myös juonen keskeiset tapahtumat, joten jonkin verran paljastuksia on siis tulossa. 

The Darling Buds of May (Oi ihana toukokuu)

Romaanisarjan ensimmäisen osan juoni lähtee liikkeelle siitä, että perheen esikoistytär, seitsemäntoistavuotias Mariette, epäilee olevansa raskaana. Koska kaksi mahdollista isäkandidaattia ovat tavoittamattomissa (toinen naimisissa, toinen ulkomailla), sopiva isäehdokas saadaan Larkinien sekavia ja ilmeisen lainvastaisia veroasioita selvittelevästä ujosta tarkastajasta, Cedric Charltonista. 

En ole nähnyt kenenkään koskaan tulkitsevan tätä romaania siitä näkökulmasta, että siinä joukko moraalittomia mutta hurmaavia ihmisiä korruptoi rehdin nuoren miehen. Näinhän tässä romaanissa kuitenkin käy, mutta niin voimakas on Larkinien lumous, että lukijan mielestä kaikki menee kuten pitääkin. 

Viimeisessä luvussa suunnitellaan jo herra Charltonin ja Marietten häitä. Perinteiselle moraalille annetaan sen verran periksi, että herra Charltonista ei sentään tehdä isää jonkun toisen siittämälle lapselle. Marietten raskaus osoittautuu vääräksi hälytykseksi.

A Breath of French Air (Larkinit Ranskassa)

Sarjan toinen osa kertoo Larkinin perheen ja perheeseen nyt kuuluvan herra Charltonin lomamatkasta Ranskaan. Jos ensimmäisessä osassa herra Charlton mukautui Larkinien elämäntapaan, tässä toisessa osassa Charlton puolestaan pääsee vaikuttamaan Larkineihin. Charltonin vaikutuksesta Pappa on vaihtanut sensaatiolehti Daily Mirrorin arvostettuun Timesiin. 

Pappa muuten osaa lukea mutta ei kirjoittaa, ei edes omaa nimeään. Näen tässä yhden tavan, jolla kirjailija tekee eroa itseriittoisiin kirjallisiin piireihin. Ilman kirjoitustaitoakin ihminen voi pärjätä, jopa oikein hyvin. 

Myös Ranskan matka on herra Charltonin idea. Hän on viettänyt lapsuuskesiään Ranskassa ja haluaa tutustuttaa uuden perheensä tähän lapsuutensa unelmamaahan. Romaanissa on runsaasti hyväntahtoista naureskelua ranskalaisten tavoille ja ruokatottumuksille. Tämä kanaalin ylitse nokittelu kuuluu ranskalaisten ja englantilaisten perinteisiin vähän samaan tapaan kuin meillä Pohjanlahden yli. Ranskalaisten vastaus englantilaisille on luettavissa vaikkapa Asterix Britanniassa -sarjakuvakirjassa.

Sarjan kahdessa ensimmäisessä romaanissa esiintyy myös henkilö nimeltä Iris Snow. Mielenkiintoiseksi tämän henkilön tekee se, että hänen esikuvanaan on ollut kirjailija Iris Murdoch. Kirjailija H. E. Batesin Kentissä sijaitsevan kotitalon naapurissa asui muuan majuri Bayley, joka toimi esikuvana romaanien köyhtyneelle ja nukkavierulle Prikaatinkenraalille. Majuri Bayleyn nuorin poika, John, oli mennyt naimisiin Iris Murdochin kanssa kaksi vuotta ennen Oi ihana toukokuu -romaanin ilmestymistä.

Iris Snow on ihminen, jota Pappa Larkin ei pysty ymmärtämään eikä oikein hyväksymäänkään. Hänen vartalonsa ei täytä Papan naisellisen muodokkuuden vaatimuksia; hän pukeutuu ja leikkaa hiuksensa koulutyttömäisesti; käyttää vaikeita sanoja ja on innostunut Ranskasta ja uskonnosta. Hän on selvää vanhapiika-ainesta ja neitsyt. Tämän viimeksi mainitun puutteen tosin korjaa ranskalainen kokki lomahotellin rantahiekalla.

Kirjailija H. E. Bates olisi saattanut yllättyä, jos olisi tiennyt kaiken sen, minkä nyt tiedämme todellisen Iris Murdochin mutkattomasta suhtautumisesta seksuaalisuuteen ja hänen lukuisista suhteistaan niin miehiin kuin naisiinkin.

Tämä suhtautuminen Iris Snow´hun paljastaa romaanisarjasta piirteen, joka jossain määrin häiritsi minua. Larkinien suvaitsevaisuutta ei missään vaiheessa aseteta kunnolla koetteelle. He saavat olla suvaitsevaisia itse määrittämissään rajoissa, sillä kaikki näissä romaaneissa esiintyvät ihmiset ovat rodullisesti, poliittisesti ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan homogeenisia. Jos Iris Murdochin kaltaisen aidon boheemin kohtaaminen sai kirjailija H. E. Batesin niin sekaisin, että hänen täytyi luoda irvikuvamainen Iris Snow, voi epäillä, että näennäinen vapaamielisyys kätkee muitakin konservatiivisia asenteita.

When the Green Woods Laugh (Jälleen kotona)

Sarjan kolmannessa osassa ollaan jälleen Englannissa. Sen juoni muodostuu Papan haltuunsa saaman kartanon myynnistä lontoolaiselle nousukaspariskunnalle ja sitten oikeudenkäynnistä, johon Pappa joutuu lähenneltyään uutta kartanonomistajatarta hieman liian tulisesti. 

Pappa tajuaa itsekin välittömästi ylittäneensä tällä kertaa sopivaisuuden rajat. Oikeudenkäynnistä hän kuitenkin selviää ilman tuomiota. Ei siksi, ettei olisi tehnyt sitä, mistä häntä syytettiin, vaan siksi, että hän pystyy oikeudenkäynnissä osoittamaan silminnäkijän epäluotettavuuden. Mikä sitten teki tästä naispuolisesta silminnäkijästä kelvottoman? Se, että hän oli yöpynyt hotellissa miehen kanssa, joka ei ollut hänen aviopuolisonsa!

Kirjailija on niin ihastunut nokkelaan päähenkilöönsä, ettei hän tunnu lainkaan havaitsevan kaksinaismoraalia, joka tässä tapauksessa haisee taivaisiin asti. Tulkoon mainituksi, että kirjailija H.E. Batesista käytettiin perhepiirissä nimitystä Pop, Pappa.

Kaupungista muuttaneille maaseutu ei ole paratiisi. Sen saa lontoolainen Jerebohmin pariskunta todeta konkreettisesti. Kartanon ylläpito vaatii tuhottomasti rahaa, eivätkä isännän haaveilemat metsästysretket todellisuudessa vastaa lainkaan metsästystä esittävien taulujen reipasta ja tyylikästä tunnelmaa.

Nousukkaisiin Larkinit suhtautuvat varauksin, mutta he arvostavat ja ihailevat köyhtyneen maalaisherrasväen sivistyneisyyttä. Larkinit myös lähettävät omat lapsensa kalliisiin yksityiskouluihin. 

Kolmannessa osassa myös saadaan yksi pitkä juonen kaari päätökseen, kun ensimmäisessä osassa alkanut Marietten ja Charltonin rakkaus vihdoin tuottaa hedelmän: Mariette on onnellisesti raskaana.

Oh! To Be in England

Sarjan neljännen osan juoni kietoutuu Larkinien lasten sekä Charltonien pojan kastejuhlan järjestelyyn. Näin saadaan tarinaan vielä uudelleen mukaan neiti Dupont, ranskalainen hotellin omistajatar, johon Larkinit tutustuivat Ranskan vierailullaan. Neiti Dupontista nimittäin tulee Larkinien Oscar-pojan kummi. 

Myös neiti Dupontin ulkopuolisen silmin katsottuna Englannin maaseutu on lumoavan ihana, vaikka moni muu asia häntä kovasti ihmetyttääkin, ennen kaikkea Larkinien täydellinen uskonnottomuus. Neiti Dupont luonnollisesti kuvittelee Larkinien perheen edustavan jonkinlaista perus-Englantia, joten hänen hämmennyksensä on ymmärrettävää. Romujen ja kotieläinten täyttämä piha ja toisaalta kalliit laatuviinit ja muu ylellisyys ovat vaikeasti yhteen sovitettavissa. Tässä vaiheessa Pappa Larkin on myös ostanut kokonaisen huvipuiston ja pystyttänyt sen niitylleen. 

Neljännessä osassa mukaan tulee myös ujo pastori Candy, koko suuren lapsikatraan kastepappi, jonka Larkinien neljätoistavuotias Primrose-tytär ottaa vietelläkseen. Täysin ja perusteellisesti tämä tosin onnistuu vasta romaanisarjan viimeisessä osassa. 

A Little of What You Fancy

Romaanisarjan viimeinen osa ilmestyi seitsemän vuoden kuluttua edellisestä. Tuntuu kuin kirjailija olisi päättänyt tuoda hieman todellisen elämän tummempia sävyjä mukaan idylliseen kertomukseensa. Ehkä myös taiteellisen eheyden tavoittelu sai hänet päästämään käärmeen paratiisiin. Pidän ratkaisua onnistuneena: pimeyden rinnalla valo loistaa kirkkaammin.

Romaani alkaa aiemmista romaaneista tutulla aistillisella yltäkylläisyydellä. Se alkaa nimittäin vuoteesta, jossa Mamma ja Pappa aamutuimaan rakastelevat ja nauttivat sampanjaa ja brandya. Vielä yhteen lemmenkoitokseen valmistautuessaan Pappa saa sydänkohtauksen.

Pappa selviytyy hengissä vain niukin naukin. Ankara hoito edellyttää alkoholista, sokerista ja eläinrasvoista luopumista. Mammalle tämä uusi dieetti on suoranainen loukkaus. Hän ei voi ymmärtää, kuinka hänen herkkunsa voisivat aiheuttaa mitään terveysongelmia. Mamman leväperäinen suhtautuminen lääkärien ohjeisiin aiheuttaa vielä toisen hengenvaarallisen kohtauksen. Sen jälkeen Mammankin on mukauduttava uuteen tilanteeseen.

Kirja kertoo sitten Papan vähittäisestä toipumisesta. Sivujuonne tarinaan saadaan taistelusta, jota Larkinin perhe alkaa käydä uutta, tulevalle kanaalitunnelille johtavaa moottoritietä vastaan. Suunniteltu tie halkaisisi heidän maatilansa. Tältä osin romaani on mainio kuvaus niistä asenteista, jotka sitten reilut neljäkymmentä vuotta myöhemmin oli helppo valjastaa Brexit-taisteluun. Kuten kaksi romaanin henkilöistä toteaa, Englanti on saari ja sellaisena se myös halutaan säilyttää. Kanaalitunneli uhkaa liittää Englannin liian kiinteästi muuhun Eurooppaan. 

Romaanissa on myös hieman erikoista satiiria yhteismarkkinoita kohtaan: siinä esitetään naurettavassa valossa karkeasti käyttäytyvät ihmiset, jotka ostelevat chiantia, brietä ja etanoita, jotka nyt ovat tulleet heidän ulottuvilleen, ja suuttuvat, kun kaupassa ei ole tarjolla roquefortia. Ilmeisesti herkut ovat sallittuja vain Larkinien kaltaisille sydämellisille ihmisille, eivät kaiken maailman roskasakille. Kummallisen snobistisia asenteita pilkahtaa välillä esiin tässä suvaitsevaisuuden ylistyksessä.

Tässä viimeisessä romaanissa myös Mamma Larkinille sallitaan pieni lemmenseikkailu, mikä tuntuu tässä vaiheessa reilulta. Sen verran on Pappa Larkin jo ehtinyt huseerata eri naisten kanssa. Loppujen lopuksi romaani kuitenkin päättyy puolisoiden harmoniaan. Pitkän kuivan kauden jälkeen he ovat sarjan päättävässä luvussa jälleen yhdessä vuoteessa.

Kaiken kaikkiaan romaanisarja on viihdyttävää luettavaa. Sen tunnelma on vahvasti kesäinen. Yhtä syksyä lukuun ottamatta kaikki sarjan osat sijoittuvat kesään, lämpöön ja aurinkoon. Sarja on myös kunnianosoitus jollekin mikä on katoamassa: Englannin luonnolle ja maaseudun elämäntavalle. Varsinkin sarjan kahdessa viimeisessä osassa vaaran merkit vähitellen korostuvat.

Larkinien boheemisuus ei minua häirinnyt. Päinvastoin, olen sitä mieltä, että he eivät ole riittävän boheemeja. Siellä täällä esiin pulpahtava pikkuenglantilainen kaksinaismoralismi esti minua nauttimasta täysin rinnoin tästä monessa suhteesssa onnistuneesta yltäkylläisen ja suvaitsevan elämäntavan kuvauksesta.

Romaaneihin pohjaavia televisiosarjoja olen katsellut satunnaisesti, kumpaakaan en alusta loppuun. Olen pitänyt niistä jaksoista, jotka olen nähnyt. Näyttelijävalinnatkin ovat vaikuttaneet osuvilta. Nyt romaanit luettuani minua kuitenkin ihmetyttävät televisiosarjojen ratkaisut. Romaanisarjan alussa Mamma ja Pappa ovat noin 35-vuotiaita ja Mariette-tytär 17-vuotias. Uusimmassa televisiosarjassa Mammaa ja Pappaa esittävät kuusikymppiset näyttelijät ja Mariettenkin näyttelijä on jo kolmenkymmenen vanha. Tarinan sävy muuttuu aivan toiseksi.

H. E. Bates, The Pop Larkin Chronicles. Penguin Books 1991. Kirja sisältää seuraavat romaanit: The Darling Buds of May (1958), A Breath of French Air (1959), When the Green Woods Laugh (1960), Oh! To Be in England (1963) ja A Little of What You Fancy (1970). 582 s.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa on julkaistu suomeksi yhteisniteenä nimellä Oi ihana toukokuu (Book Studio ja Gummerus). Suomentaja Päivi Kalenius. Ensimmäinen osa on ilmestynyt tuoreeltaan suomeksi jo vuonna 1959 Otavan sarjassa Romaaneja aikamme ihmisistä. Suomentaja S. Laitinen. Myös toinen osa on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 1960 nimellä Tuulahdus Ranskan ilmaa.

--------------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti.

Salman Rushdie: Vimma

Viime perjantaina, elokuun 12. päivän iltana, laitoin kirjanmerkin Vimma-romaanin sivulle 176 ja kävin nukkumaan. Seuraavana aamuna luin uutisista, että kirjailija Salman Rushdieta oli edellisenä päivänä puukotettu luentotilaisuudessa Chautauquassa, New Yorkin osavaltiossa. Jo lähes normaalia elämää viettävä kirjailija kompastui Ajatollah Khomeinin kolmekymmentäkolme vuotta sitten antaman tappokäskyn, fatwan, perässään vetämään laahukseen.

Tätä kirjoittaessani tiedän, että Rushdie jo puhuu ja laskee leikkiä. Hän ilmeisesti selviää puukotuksesta, loppuiäkseen vammautuneena tosin. Toivottavasti myös edelleen humanisminsa säilyttäneenä ja kirjallisesti tuotteliaana. 

Kirjailijaan kohdistunut hyökkäys ei voinut olla vaikuttamatta lukemiseeni. Aloin ehkä liikaakin kiinnittää huomiota romaanin omaelämäkerrallisiin piirteisiin. Etualalle nousi myös se, kuinka usein romaanissa uhataan jonkun henkeä veitsellä ja kuinka paljon piilotettua ja avointa kuolemaan johtavaa väkivaltaa romaanissa on. Ilman puukotustakin olisin luultavasti huomannut, miten tässä romaanissa yksityisestä – päähenkilön rakkauksista – tulee yleistä ja poliittista. 

Romaanin keskushenkilö, Malik Solanka, on syntynyt Bombayssa ja käynyt koulunsa Englannissa. Hän on toiminut historian professorina Cambridgessa, kunnes 1980-luvun lopulla on saanut tarpeekseen akateemisen maailman juonitteluista ja sisäänlämpiävyydestä. Hän on siirtynyt televisiotyöhön ja saanut tehtäväkseen filosofian historiaa käsittelevän ohjelmasarjan tekemisen. Sarjan pääosissa olivat Solankan itse tekemät nuket. Kuuluisia filosofeja esittävien nukkejen lisäksi sarjassa esiintyi terävä, nenäkäs ja peloton tyttönukke, Pikku Aivot, joka toimi eräänlaisena juontajana ohjelmassa. 

Kuivahkon myöhäisillan tiedeohjelman sijaan BBC huomasi saaneensa kanavilleen huippusuositun kulttitapauksen. Pikku Aivojen seikkailut löysi uusia katsojaryhmiä etenkin nuorten parista, ja sarjan nukkejen tuotteistaminen teki Malik Solankasta varakkaan miehen.

Pikku Aivojen menestyksen jälkeen Malik Solankan mielikuvitus on tuottanut edelleen uutta materiaalia, kokonaisen nukkekuninkaiden saagan, jonka henkilöissä on helppo tunnistaa Solanka itse sekä kaikki hänen elämäänsä läheisesti liittyvät ihmiset. 

Romaanin alussa Solanka on muuttanut Yhdysvaltoihin edistämään nukkejen ja niiden tarinan markkinointia. Suuri osa romaanista kuvaa amerikkalaista markkinayhteiskuntaa, jossa varsinkin tietotekninen kehitys etenee huikealla nopeudella. Satiirisesti esitetyt vuosituhannen vaihteen tapahtumat, tunnetut henkilöt ja tuotemerkit ovat olennainen osa romaanin taustaa.

Malikilla on myös henkilökohtaisempia syitä muutolleen. Kyseessä on ollut pako. Hän on jättänyt perheensä, rakastavan puolisonsa Eleanorin ja pienen poikansa Asmaanin, syistä, joita puoliso ja Malikin ystävät eivät voi ymmärtää ja joita hänen on vaikea tunnustaa edes itselleen. Käy ilmi, että Malik Solanka kantaa sielussaan syvää lapsuusajan traumaa, johon nuketkin olennaisesti liittyvät. Trauma on synnyttänyt vimman, jonka tuhoavuutta Solanka itsekin on säikähtänyt. Eräänä yönä Englannin kodissaan hän on seisonut veitsi kädessään puolisonsa ja lapsensa vuoteiden äärellä.

Stressaantunut Solanka kärsii ajoittaisista muistikatkoksista, ja kun hänen uudessa kotikaupungissaan, New Yorkissa, alkaa liikkua Solankan tuntemia nukkemaisia nuoria naisia murhaava sarjamurhaaja, Solanka epäilee itseään. Tämän murhamysteerin vähittäinen ratkeaminen on yksi romaanin monista juonen vetomoottoreista. Mainittakoon tässä juonipaljastuksena, että murhien taustalla on tekijöiden kyllästymisen aiheuttama äärimmäisten kokemusten hakeminen.

Oman väkivaltaisuuden lisäksi Solankan pakoon Englannista on toinenkin syy. Hänestä tuntuu, että intohimo on kuollut hänen avioliitostaan. "Ja kun elävä suostuu heittäytymään kuolleeksi, alkaa synkkä vimma kuohua. Elämän synkkä vimma, joka kieltäytyy sammumasta ennen säädettyä aikaansa."

Amerikka on hänelle maa, jossa ihminen voi luoda itsensä.

Jossakin päin nykyistä softaa oli bugi, potentiaalisesti tappava virhe. Jos hän saisi koko koneen puhtaaksi, ehkä tuo bugi lähtisi saman tien. Sen jälkeen hän kenties voisi aloittaa uuden ihmisen rakentamisen.

Solankan valinnassa on ehkä kyse myös hänen lapsuudessaan todistamastaan intialaisesta sanyasi-filosofiasta, jossa ihminen luopuu maailmallisista siteistään päästäkseen lähemmäs pyhyyttä ennen kuolemaansa. Kirjan kertoja kuitenkin toteaa:

Kun uskonnoton mies imitoi uskovaisten valintoja, tulos on todennäköisesti sekä mauton että tyylitön. Professori Solanka ei sonnustautunut lannevaatteeseen eikä tarttunut kerjuukulhoon. Sen sijaan, että olisi heittäytynyt kadun huomaan ja muukalaisten armeliaisuuden varaan, hän lensi bisnesluokassa JFK:lle, majoittui vähäksi aikaa Lowelliin, soitti asunnonvälittäjälle ja löysi pian mukavan vuokrahuoneiston West Sidestä.

Kaikesta selittelystä huolimatta Solankan päätöksen taustalla on ainakin osaksi niinkin tavallinen asia kuin miehen viidenkympin villitys – Solanka on 55-vuotias. Hän etsii naisista "koskena kuohuvaa ylenpalttisuutta" ja sitä hän myös löytää. Hänen elämäänsä astuu ensin Mila Milo, serbitaustainen nuori nainen, joka suhteessaan Solankan kanssa toisintaa insestistä isäsuhdettaan. Milan vimma on salattujen tarpeiden synnyttämä. Milan jälkeen on vuorossa Lilliput-Blefuscun saarelta kotoisin oleva kuvankaunis Neela Mahandra. Neelan kanssa vimma muuttuu hurmioksi, jonka Solanka uskoo olevan kestävää. Neela vetää Solankan mukaan sisällisotaa käyvän saarivaltion poliittisiin levottomuuksiin.

Nimi Lilliput-Blefuscu viittaa Jonathan Swiftin satiiriseen romaaniin Gulliverin retket. Viittauksia kirjallisuuteen on Rushdien romaanissa muutenkin tuhkatiheässä. Rushdie tuo esiin myös viehtymyksensä myytteihin. Suomalainen sana vimma ei viittaa kreikkalaisen mytologian raivottariin yhtä selvästi kuin englannin kielen fury. Romaanissa tehdään kuitenkin selväksi, että Eleanor, Mila ja Neela edustavat kolmea raivotarta, erinyita, roomalaisten fuurioita. Kreikkalaiset käyttivät raivottarista lieventävää kiertoilmausta eumenidit, "hyväntahtoiset". Rushdien romaanissa raivottarista päästään mutkien kautta hyväntahtoisiin. 

Kaikki romaanin juonilangat solmitaan kiinni tyydyttävällä tavalla. Romaanin loppu on kuitenkin sopivasti moniselitteinen. Palaako Solanka perheensä luo? Kuinka aivan viimeiset rivit on tulkittavissa? Solanka kohtaa pienen poikansa tämän tasolla. Kenties. Lapsuuden traumat selättänyt Solanka muuttuu jälleen lapseksi tai elää sen lapsuuden, jota hänen ei aikanaan annettu elää. Lukija päättää.

Rushdien puukotuksen takia jotkin romaanin kohdat saivat uutta painoa. Tämän seuraavan kohdan merkitsin itselleni muistiin. Siinä Rushdie puhuu suoraan oikeuden ja vääryyden kohtaamisesta ja siitä, miten vaarallista on ehdottomuus. Kyseenalaistaminen on inhimillisyyden ehto.

Kun totuuden julistaja on heikko ja valheen puolustaja vahva, onko syytä taipua ylivoiman edessä? Vai pitääkö pysyä lujasti kannassaan, jolloin kenties löytää sisimmästään väkevämmän voiman ja saa despootin kukistetuksi? Jos totuuden soturit laskevat vesille tuhat laivaa ja polttavat valheen huimaavan korkeat tornit, onko heitä pidettävä vapauttajina, kun he ovat kääntäneet vihollisensa aseet tätä vastaan, vai onko heistä itsestään tullut niitä halveksittavia barbaareja (tai jopa baburialaisia), joiden asumukset he ovat tuikanneet tuleen? Missä kulkevat sietokyvyn rajat? Miten pitkälle me voimme mennä taistelussa oikeuden puolesta ennen kuin astumme yli linjan, saavumme oman itsemme antipodeille ja olemme väärässä?

Aito eettinen keskustelu käydään harmaalla alueella. Kaikkien eettisten päätöstemme tulee olla varovaisia ja huomaavaisia – ja aina kun mahdollista, peruttavissa. 

Vimma-romaanin, kuten melkein kaikki Rushdien suomeksi ilmestyneet kirjat, on taitavasti suomentanut Arto Häilä. Suomennos on onnistunut, kun sitä ei edes suomennokseksi tunnista. 

Salman Rushdie, Vimma. WSOY 2002. Englanninkielisestä alkuteoksesta Fury (2001) suomentanut Arto Häilä. Päällys: Sami Saramäki. 308 s.

------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Victoria Mas: Le Bal des folles

Pariisin Salpêtrièren mielisairaalan muurien sisällä elää naisten yhteisö, jolle sairaalasta on tullut koti ja turvapaikka. Useimmilla on takanaan lamauttavia kokemuksia, jotka ovat särkeneet heidän mielensä ja tehneet elämisen sairaalan ulkopuolella mahdottomaksi. On myös niitä, jotka on suljettu muurien sisään, koska ympäröivä yhteiskunta ei hyväksy heidän ajatuksiaan. Tämän kirjan luettuani minun on vaikea ajatella heitä hulluina tai edes mielisairaina. Potilaita he kyllä ovat, koska heitä niin kohdellaan. 

Romaanin naisten maailma koostuu makuusaleista, puutarhasta ja kappelista. Sekä luentosalista, jossa sairaalan kuuluisa johtaja, tohtori Charcot, pitää suosittuja luentojaan. Niissä potilaat saadaan hypnoosin avulla "esittämään" hysteerisiä kohtauksia, joita sitten "parannetaan" muun muassa munasarjoja hieromalla. Harvat paranevat niin, että voivat jättää sairaalan taakseen. Romaanissa kyllä esiintyy pienessä roolissa yksi "parantunut". Hänenkään kohdallaan hoidot eivät ole häntä parantaneet, vaan se, että hän on löytänyt tanssista keinon kanavoida tunteitaan ja sittemmin myös ammatin Montmartren kabareissa. Jotta voi parantua, täytyy olla paikka, johon mennä tai palata.

Kerran vuodessa keväisin järjestetään "hullujen tanssiaiset", joihin kutsuvieraat ja muut silmäätekevät pääsevät töllistelemään sairaalan asukkeja. Tanssiaisiin valmistaudutaan sairaalassa huolella. Makuusalit muuttuvat ompelimoiksi, joissa potilaat valmistavat itselleen toinen toistaan näyttävämpiä juhla-asuja. 

Romaanin keskeiset tapahtumat sijoittuvat tanssiaisten valmisteluaikaan sekä itse tanssiaisiin maaliskuun 18. päivän iltana vuonna 1885. Taitavasti rakennetussa romaanissa kyseinen ilta muuttaa täysin kolmen sen päähenkilön elämän.

Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa. Tyyli on rauhallinen, konstailematon ja toteava. Se luottaa – aivan syystä – että romaani saa voimansa kerrotuista tapahtumista ja tarkasti nähdyistä henkilöhahmoista. Loskaisen kevään himmeä valo ja alakuloinen tunnelma tunkeutuu puutarhasta ikkunoiden kautta makuusaleihin.

Romaanin keskeiset henkilöt tulevat lukijalle läheisiksi. Hoitaja Geneviève on heistä eniten esillä. Lukija jakaa tämän kaksikymmentä vuotta Salpêtrièressa työskennelleen ja tohtori Charcot'hon jumaloivasti suhtautuneen tunnollisen hoitajan käsitysten muuttumisen. Nuoruuden idealismin haihduttua hän on oppinut näkemään potilaat parantumattomina.

La maladie déshumanise; elle fait de ces femmes des marionettes à la merci de symptomes grotesques, des poupées molles entre les mains de médecins qui les manipulent et les examinent sous tous les plis de leur peau, des bêtes curieuses qui ne suscitent qu'un interêt scientifique. Elles ne sont des épouses, des mères ou des adolescentes, elles ne sont pas des femmes qu'on regarde ou qu'on considère, elles ne seront jamais des femmes qu'on désire ou qu'on aime: elles sont des malades. Des folles. Des ratées. Et son travail consiste au mieux à les soigner, au pire à les maintenir dans des conditions décentes.

(Sairaus vie ihmisyyden; se tekee näistä naisista marionetteja, jotka ovat irvokkaiden oireiden armoilla, taipuisia nukkeja lääkäreiden käsissä. Lääkäreiden, jotka manipuloivat heitä ja tutkivat heitä kaikkien heidän nahkansa poimujen alta. Sairaus tekee heistä kummallisia otuksia, jotka herättävät vain tieteellistä mielenkiintoa. He eivät ole aviopuolisoita, äitejä tai lapsia, he eivät ole naisia, joita otetaan huomioon tai arvostetaan, heistä ei koskaan tule naisia, joita halutaan tai joita rakastetaan: he ovat sairaita. Hulluja. Epäonnistuneita. Ja hänen työnsä oli parhaimmillaan heidän hoitamistaan ja huonoimmillaan heidän säilyttämistään kunnollisissa oloissa.) 

Romaanin aikana Geneviève oppii näkemään potilaat ihmisinä, joita on kohdeltu väärin. Paljastan nyt ison juonenkäänteen, mutta kerronpa kuitenkin, että tämän oivalluksen takia hän lopulta päätyy itse potilaaksi entiselle työpaikalleen.

Geneviève on lääkäri-isän tytär, joka on jo lapsena valinnut tieteen omaksi tiekseen. Toisin kuin sisarensa Blandine, jonka valintana on ollut uskonto. Blandinen kuoltua nuorena Geneviève on jatkanut jokailtaista kirjeen kirjoittamista sisarelleen. Näitä kirjeitä vainajalle hänellä on jo iso laatikollinen. Kenelläpä niin kutsutulla "terveellä" ei olisi jokin salainen hullutus. Tieteellinen maailmankuva ei sulje pois näitä ihmissielun oikkuja.

Genevièven näkemykset alkavat muuttua, kun sairaalaan tulee uusi potilas. Eugénien passittaa sairaalaan hänen isänsä, jonka porvarilliseen elämänpiiriin ei sovi, että tytär ilmoittaa näkevänsä kuolleita ihmisiä ja keskustelevansa näiden kanssa. Sivistynyt ja kaikin puolin järjissään olevalta vaikuttava Eugénie tuo Genevièvelle viestejä tämän kuolleelta sisarelta, ja naiset alkavat ennen pitkää laatia suunnitelmaa Eugénien vapauttamiseksi.

Geneviève käy jopa puhumassa laitoksen johtajalle, Charcot'lle, Eugénien puolesta, mutta saa tylyn vastaanoton. Jopa ihailtu Charcot liittyy niiden miesten – isien, aviopuolisoiden, setien – ketjuun, jotka tässä romaanissa pitävät omaa arvovaltaansa tärkeämpänä kuin oikeuden toteutumista. Tässä romaanissa ehkä konkreettisemmin kuin missään aiemmin lukemassani koin sen väheksymisen ja tunteettoman ylivallan, jota miehet ovat naisiin kohdistaneet. Ymmärrän nyt hieman paremmin sitä turhautumista ja voimattomuutta ja niistä syntyvää katkeruutta, jota monet naiset epäilemättä edelleen kokevat. Tähän on lisättävä, että ymmärrän nyt paremmin myös sen vielä raskaamman katkeruuden, jonka synnyttää toisten naisten kavaluus. Tässä romaanissa tällaisen petturin osan saa Eugénien näennäisesti herttainen isoäiti.

Romaanin muita tärkeitä naisia ovat Louise ja Thérèse. Orpo Louise on jo lapsena joutunut setänsä raiskaamaksi. Sairaalassa hän on yksi Charcot'n parhaita "esiintyjiä". Hänen tragediansa on, että edes sairaalan muurit eivät suojaa häntä seksuaalisen hyväksikäytön toistumiselta. Nuori lääkäri viettelee tytön tuulesta temmatuilla lupauksilla avioliitosta.

Thérèse on entinen prostituoitu, joka on joutunut mielisairaalaan heitettyään sutenöörinsä Seineen. Hänestä on tullut sairaalan potilaille korvikeäiti, joka neuloo huiveja kaikille tarvitseville. Hänessä romaani antaa varoittavan esimerkin laitostumisesta. Kun Thérèse todetaan parantuneeksi – mikä sitten hänen sairautensa lienee ollutkaan – hän reagoi yrittämällä itsemurhaa. Teollaan hän varmistaa itselleen paikan sairaalassa, joka on hänelle armollisempi ja turvallisempi kuin Pariisin kadut.

Tätä romaania voi ehkä syyttää asenteellisuudesta ja osoittelevuudesta, mutta ainakin minulle pieni ravistelu oli aivan paikallaan. Sitä paitsi romaani on kyllä erittäin taitavasti rakennettu ja se perustelee näkemyksensä uskottavasti. Romaanin kylmien miesten joukossa on myös onneksi Théophile, Louisen veli, joka tekee kaikkensa saadakseen sisarensa ulos mielisairaalasta. Eikä hän tee tätä erityisestä sisarusrakkaudesta – veljen ja sisaren suhde on ollut etäinen – vaan siksi, että se on oikein. Ehdottomasti mieleenpainuvimpia tänä kesänä lukemistani kirjoista.

Tulin ostaneeksi tämän kirjan tietämättä siitä tai kirjailijasta ennakolta yhtään mitään. Kansikuva kiinnitti huomioni, sillä olen jossain museossa nähnyt surrealistisen lyhytfilmin, josta kansikuva on peräisin. Nyt myöhemmin olen saanut tietää, että kyseessä on Victoria Masin esikoisromaani ja että siitä on jo ehditty tehdä elokuva. 

Victoria Mas, Le Bal des folles. Albin Michel 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2019. 235 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 29: Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

Tämän romaanin tapahtumapaikkana on karu saari Beringinsalmessa. Sen läheisyydessä näköetäisyydellä on isompi saari, joka kuuluu toiselle, ainakin jossain määrin vihamieliselle valtiolle. Saarten välillä kulkee päivämääräraja. Tapahtumien saari on saarista läntisempi, siis eilisen päivän saari. Tällaiset kiehtovat Kaksossaaret ovat olemassa myös romaanin ulkopuolisessa todellisuudessa.

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa merenpinta on kohonnut ilmastonmuutoksen takia ja tehnyt useista saarista elinkelvottomia niiden alkuperäisille asukkaille. Yhteiskunnalliseen ja sotilaalliseen liikehdintäänkin romaanissa viittaillaan. Joukkoviestimiä kontrolloidaan ja raportit ilmastonmuutoksesta ja sotilaallisista operaatioista haudataan näkymättömiin. 

Hylätylle pienemmälle Kaksossaarelle on perustettu varakkaiden ihmisten retriitti. Nämä ihmiset maksavat valtavia rahasummia päästäkseen yhdeksäksi kuukaudeksi eristyksiin etsimään henkistä ja hengellistä itseään. Saarelle saavuttuaan osanottajat luopuvat yhteyksistä ulkomaailmaan sekä nimistään – heillä jokaisella on numero, joka viittaa myös majoitustilojen huoneisiin. Uudessa saapumiserässä on seitsemän miestä ja seitsemän naista.

Osallistujien hyvinvoinnista vastaa henkilökunta, joka niin ikään on nimetöntä. Heihinkin viitataan joko numerolla tai heidän tehtävänimikkeillään. Romaanin kertojana toimii Kuvaaja, jonka tehtävänä on videoida osallistujia näkyvästi ja salaa. Videotallenteita käytetään hyväksi muun muassa Psykologin vastaanotoilla, joille jokainen osallistuja joutuu osallistumaan. Kuvaaja kapinoi saaren arvoja ja johtamistapaa vastaan muun muassa antamalla mielessään kaikille osallistujille nimet (Dosettimies, Liikemies, Punaparta, Huppunainen, Näyttelijätär, Pulska jne.) Kotimaiselle romaanille yllättävästi kaikki tai ainakin lähes kaikki romaanin henkilöt ovat amerikkalaisia. 

Retriittiä johtaa salaperäinen Höyhen, joka ei ikinä näyttäydy. Hänen välittömässä alaisuudessaan päätösvaltaa saarella käyttävät Oikea Käsi ja Isä. Joka päivä Höyhen lähettää lähimmän avustajansa, Oikean Käden, kautta mietelauseen retriitin osallistujille. Tämän Ozin velhon nykyaikaisen vastineen mietelauseet ovat suunnilleen yhtä syvällisiä kuin ne, joita ennen vanhaan oli painettu teepussien paperilipareisiin. Romaanin jokaisen luvun aloittaa Höyhenen mietelause, kunnes Höyhenen kadottua lopullisesti muidenkin lauseet kelpaavat: Isän, Rocky Balboan ja viimein myös Kuvaajan.

Höyhensaarella meno muuttuu pian painajaiseksi. Ensin katoaa siivooja, joka muutaman päivän päästä löytyy murhattuna. Kuolemantapaus ei jää ainoaksi. Kuvaaja alkaa kaivella saarella olevien ihmisten taustoja ja selvittää, mistä rikoksissa on kyse. Henkilöiden elämäntarinat imaisevat lukijan pian mukaansa. Kun hieman dystooppisesta alkuasetelmasta on selvitty, romaani etenee tappavaa tahtia kuin dekkari tai trilleri. 

Olen aiemminkin jossain blogitekstissä pohtinut sitä, kuinka lukija pyrkii samastumaan minäkertojaan ja suhtautuu tämän tekoihin kritiikittömästi. Tässäkin romaanissa minäkertoja säilytti puhtoisuutensa lukijan silmissä, vaikka hänen menneisyydestään paljastuu erittäin traumatisoivia asioita ja hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä karmein seurauksin. Koristelemattomalla tyylillään tapahtumista kertoessaan Kuvaaja antaa vaikutelman rehellisyydestä kaiken maailman vilunki-ihmisten joukossa.

Toisaalta Kuvaaja myös oikeasti hakee totuutta näennäisyyksien takaa, mikä luonnollisesti on moraalisesti kannatettavaa. Kirjan lopussa on klassinen poirotmainen asetelma, jossa Kuvaaja kokoaa yhteen kaikki epäillyt. Heidän tekonsa ja motiivinsa paljastetaan kaikkien edessä.

Tommi Liimatta, Saaret kuin sisaret. Like 2019. 320 s.

------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 42: Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä.

T. C. Boyle: A Friend of the Earth

Monen kirjan julkaisutiedoissa on nykyään maininta, että kirjaan käytetty paperi on peräisin kestävällä tavalla kasvatetuista puista. Tässä romaanissa tuo maininta on erityisesti paikallaan, sillä kirja kertoo dystooppisesta lähitulevaisuudesta, jossa metsien vastuuton hakkaaminen on ollut synnyttämässä maailmanlaajuista ympäristökatastrofia.

Romaanin nykyhetkessä – vuonna 2025 – ilmasto on muuttunut sopimattomaksi useille eläin- ja kasvilajeille. Paahteiset kuivat jaksot vuorottelevat myrskytuulien ja kaatosateiden kanssa. Riisi on lähes ainoa viljelyskasvi, josta saadaan kunnon sato. (Ainoa alkoholijuoma on tämän takia sake, jota kuluu tässä romaanissa paljon. Oslon esikaupungeissa kuulemma vielä yritetään viljellä viiniä.) Nisäkkäistä vain rotat lisääntyvät ja menestyvät.

Luultiin, että biosfäärin luhistuminen merkitsisi kaiken loppua, mutta eihän se ole lainkaan niin. Vaan juuri päinvastoin – kaikkea on enemmän, enemmän aurinkoa, vettä, tuulta, pölyä, mutaa.

Vuonna 2000 ilmestyneessä romaanissa myös ennakoidaan hengityselimiin vaikuttava pandemia, jolta yritetään välttyä eristäytymällä ja hengityssuojaimia käyttäen.

Syöpälääke on toisaalta keksitty ja ihmisten elinikä sitä myötä pidentynyt. Saatavilla on myös solujen elinikää pidentäviä telomeerihoitoja ja ihon nuorennusta. Tähän siunaukseen sisältyy kirous, sillä maapallo ei kestä lisääntynyttä väestömäärää. Yksitoista ja puoli miljardia ihmistä pallolla, jonka elonkehä yskii. Sosiaaliturva on romahtanut entisissä hyvinvointivaltioissakin. Köyhimmät elää kituuttavat nälässä ja asunnottomina.

Romaanin päähenkilö, Tyrone O'Shaugnessy Tierwater, on onnekas, koska hänellä vielä 75-vuotiaana on työpaikka ja katto päänsä päällä. Hän työskentelee eksentrisen popmuusikkomiljönääri Maclovio Pulchrisin yksityisen eläintarhan eläintenhoitajana. Pulchris on kerännyt tarhaansa uhanalaisia eläimiä, joita kukaan muu ei halua. "Niitä joita vain äiti rakastaa." Pahkasikoja, pekareita, hyeenoita, sakaaleita ja "jännityksen vuoksi" kolme leijonaa. Eläinten vastenmielisyyttä on lievennetty antamalla jokaiselle jonkin kukkasen nimi.

Tyronen rutiinit katkaisee entisen vaimon, Andrean, palaaminen hänen luokseen. Andrean ja Tyronen tiet ovat erkaantuneet Tyronen ympäristöaktivismin kiihdyttyä ekoterrorismiksi. Tyronen toistuvien vankeustuomioiden aikana Andrealla on ollut suhde toisen ympäristöaktivistin, Teon, kanssa. 

Andrean myötä saapuvat muistot menneisyydestä: luontoaktivismista, metsäyhtiöihin kohdistuvista sabotaasi-iskuista, ennen kaikkea Sierrasta, tyttärestä. 

Tyronen suuri virhe on ollut Sierran, hänen ensimmäisestä avioliitostaan syntyneen tyttären ottaminen mukaan ensimmäisiin mielenosoitusiskuihin. Tämä on johtanut Sierran huoltajuuden menettämiseen ja Tyronen kasvavaan katkeruuteen koko yhteiskuntaa kohtaan.

Because to be a friend of the earth, you have to be an enemy of the people.

Luonto ei kohtele hellästi ystäväänsä Tyronea. Se riistää häneltä ensimmäisen vaimon (mehiläisen pistoon), tyttären (puusta putoamiseen mielenosoituksessa hakkuita vastaan) ja lopulta työnantajan (leijonien ruuaksi). Tämän enempää en monivaiheisen romaanin juonesta paljasta. 

Romaanin nykyhetkessä Tyrone kertoo minämuodossa. Takaumat 1980- ja 1990-luvuille on kerrottu hän-muodossa, mutta tällöinkin pitäydytään siinä, minkä Tyrone havaitsee ja tietää. Tämä kerrontatekniikan vaihdos auttaa lukijaa erottamaan aikatasot toisistaan, muuta tehtävää sillä ei vaikuta olevan.

Romaanin kerronnassa on selvä amerikkalainen vivahde. Tyylissä on muistumia Hemingwaysta ja kovaksikeitetyistä dekkareista. Tämän amerikkalaisen tyylin isä saattaa oikeastaan olla Herman Melville. Seuraavan T. C. Boylen sääkuvauksen voisi ujuttaa Moby Dickin ensimmäisille sivuille eikä monikaan huomaisi siinä mitään tyylillistä eroa.

It was raining the night of the powwow, a cold soulless wintry rain that wrung out the sky like an old cloth and found its way into the seams of his boots and down the collar of his jacket. He stepped out of the office and into a world from which every trace of light had been relentlessly squeezed, the moon imploded, the stars erased – there was no illumination without electricity, and electricity lit his path from the office to the car - -

Vain amerikkalaiselle tulisi mieleen kuvata sadetta, luonnonilmiötä, sieluttomaksi.

Olen tätä ennen lukenut T. C. Boylelta kaksi romaania ja joukon novelleja. Budding Prospects oli kannabiksen viljelijöistä kertova veijaritarina. Tortilla Curtain kertoo varakkaan amerikkalaisen yhteisön suojautumis- ja eristäytymispyrkimyksistä sekä toisaalta varsin koskettavasti yhden meksikolaisen siirtolaisperheen tarinan. Luin romaanin silloin, kun Donald Trump oli juuri valittu Yhdysvaltain presidentiksi ja hänen suunnitelmansa Meksikon rajalle rakennettavasta muurista oli esillä joukkoviestimissä. Boylen romaania luki kuin allegoriana sellaisesta Amerikasta, joka yrittää muurilla sulkea kaiken pahan ulkopuolelleen. Romaani sanoo mieleenpainuvasti: "Tästä muuriasiasta – se voi pitää ne ulkona, mutta katsokaa, mitä se jättää sisäpuolelle."

T. C. Boyle, A Friend of the Earth. Bloomsbury 2004. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2000. 310 s.

--------------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.

Friedebert Tuglas: Pikku Illimar

 

Jos päivät olisi voinut panna päällekkäin, olisivat ne ulkonaisesti olleet enemmän tai vähemmän toistensa kaltaiset. Heräämiset, syömiset, keskustelut, nukkumaanmenot. Päivä – yö – jälleen uusi päivä. Sillä tavoin isotkin ihmiset suhtautuivat niihin.

     "Aina tätä touhua ihmisellä riittää", sanoi äiti aamulla noustessaan. "Taivaalle kiitos, sekin on taas ohi", hän huokaisi iltaisin nukkumaan mennessään.

     Mutta vaikka kehykset olivatkin samat, vaihteli sisältö kumminkin. Sieltä täältä jäivät mieleen jotkut kasvot, jokin sana tai tapahtuma. Niistä muodostui ajan mittaan pienten muistojen kudelma, joka oli yhtä kirjava kuin tädin riepumatto kangaspuilla.

Friedebert Tuglas (1886–1971) on yksi Viron kirjallisuuden klassikoista. Omista 1800-luvun loppuvuosiin sijoittuvista lapsuusmuistoistaan hän kirjoitti tämän kiireettömän ja idyllisen maaseutukuvauksen, jossa tekniikan edistyneintä tasoa edustaa höyrykäyttöinen puimakone. 

Illimar-poika on viiden tai kuuden vuoden ikäinen; kouluaika on vielä kaukana edessäpäin. Hänen ikänsä tarjoaa hänelle lähes täydellisen vapauden: moision töihin hän on liian pieni, mutta kuitenkin kyllin iso kuljeskelemaan tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten ja eläinten parissa ilman jatkuvaa valvontaa. Illimarin pikkuvanha totisuus, jonka osittain selittää samanikäisten toverien puute, on kuvattu lempeän humoristisesti. Romaanin kerronta pitäytyy enimmäkseen Illimarin välittömiin havaintoihin ja ajatuksiin, mutta vähän väliä esiin pääsee myös aikuisen muistelijan ja tulkitsijan toinen aikataso ja näkökulma. 

Illimarin maailma on enimmäkseen auvoisan huoleton ja turvallinen. Dramatiikkaa tarjoavat originellien ihmisten toilailut ja eläinten arvaamaton käytös.  Kylähullut, mustalaiset ja Katrin päivän naamioituneet narrit sekä kiehtovat että pelottavat häntä. Juutalaiset komeljanttarit lumoavat Illimarin niin, että tämä lähes karkaa näyttelijöiden matkaan. Isän paljastukset "löytöherra" Aatelista, häpeämättömästä varkaasta ja kavaltajasta, opettavat Illimarille, että ilman rehellistä työtä ihminen joutuu hukkaan.

Sillä tavoin pikku Illimar oppi erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Eikä hän epäillyt yhtään, että hyvä oli niistä kahdesta parempi. Sitä hän vain ihmetteli, että tuhmat asiat olivat tavallisesti mielenkiintoisempia kuin hyvät. Mutta kaikkein ikävimmältä tuntui kuitenkin olla viisas pahojen päivien varalle.

Tunkeilevan Jooseppi-kurjen on vaikea ymmärtää, ettei ole ihminen. Raivo-sonnin karkumatka uhkaa käydä hengenvaaralliseksi muillekin kuin sonnille itselleen. Loppujen lopuksi sonnin lisäksi henkensä menettää vain vanhan paimenen koira, joka yritti puolustaa sonnin retuuttamaa kirjuri Matiesenia. Matiesen selviää yltä päältä mustelmille mukiloituna.

Illimarin äiti on se henkilö, josta poika hakee turvaa elämän kolhiessa. Äiti on jatkuvassa työn touhussa. Oma kasvava perhe – Illimarilla on isoveli Karla ja kirjan aikana hänelle syntyy myös pikkuveli – vaatii ruokaa ja vaatehuoltoa – ne taas edellyttävät kasvimaan hoitoa ja käsitöitä. Välillä on myös autettava moision töissä: jo pelkkä kartanon herrasväen pyykki työllistää ison naisjoukon ennen alkeellisimpienkaan pesukoneiden aikaa. Kaiken kiireen keskellä äidiltä riittää tarvittaessa lohduttava sana tai katse. Kyläyhteisön pilvilinnassa on nimittäin myös synkempi nurkka: vähäisemmiksi katsottuja kohdellaan julmasti – kylähulluja kiusataan ja pilkataan, lapsia kasvatetaan kiusoittelemalla. Kun Illimar saadaan juksatuksi kosimaan moision keittäjää, vain äiti ja aiottu "morsian" ymmärtävät naurunalaiseksi joutuneen lapsen häpeän ja tuskan.

Yhteiskunnan eriarvoisuus on romaanista luettavissa, mutta sitä ei korosteta. Osa kylän vanhimmista muistaa vielä maaorjuuden ajan. Jyrinpäivän – pestuupäivän – muuttokuormia ja työtä etsivien laumoja surkutellaan. Illimaria kauhistuttaa isän toteamus, että heidänkin on ehkä joskus lähdettävä moisiosta.

Miksei yhtä hyvin meidänkin, tuumi isä. Kaikki on pelkästään moision armeliaisuudesta riippuvaa. Jos sinua tarvitaan – pysyt paikallasi; ellei tarvita – saat lähteä. Vain moision omistajan ei tarvitse lähteä. Mutta kaikki, tilanhoitajaan ja ylitilanhoitajaan saakka. Kenenkään sopimus ei kestä ikuisesti.

Kartanon herrasväkeen ei pidetä yhteyksiä, mutta jollain tavalla heitä pidetään omina ja heitä kunnioitetaan. He nyt vain sattuvat kuulumaan toiseen ihmislajiin. Kylässä myös ymmärretään, että jonkinlainen työ kuuluu kaikille, myös rikkaille, ihminen ei osaa olla vain jouten. Kun moision isäntä kuolee, hautajaisjärjestelyjen näyttävyys koetaan kylän kunnia-asiaksi. Jollain tavalla pidetään surkuteltavana, että uusi herra kuoli niin nuorena, ettei ehtinyt edes liikanimeä saada.

Illimarin isä on alun perin ollut puuseppä, mutta taitavuutensa ja luotettavuutensa ansiosta hän on kohonnut "pikkuherraksi"– kartanon varastonhoitajaksi. Romaanissa isä edustaa moraalista vakautta. Hänen suustaan saamme kuulla lopullisen arvion kylän ihmisten ja eläinten arvosta ja tapahtumien laajemmasta merkityksestä. Vain kaupunki asettaa rajat isän ylivertaisuudelle ja osoittaa, että hänenkin arvostelukyvyssään on puutteita. Yhdellä kaupunkikäynnillään isä huijataan ottamaan maalle tuomisiksi kissa, joka osoittautuu mielipuoliseksi rosvoksi ja tuholaiseksi. Toisella käynnillä Illimar itse pääsee mukaan todistamaan, ettei isä tiedäkään ihan kaikkea.

Kirjan takakansitekstissä todetaan: "Illimar-poikanen vaeltelee kesästä syksyyn suuren virolaisen moision ympäristöissä." Myös graafikkomestari Kyösti Variksen kansikuvassa Illimar on kuvattu luonnon kesäisen kasvun keskelle. Leppeä kesätunnelma on niin vahva, että helposti jää huomaamatta, että romaani kyllä kertoo melko yksityiskohtaisesti ja kansatieteellisen tarkasti koko vuodenkierron virolaisessa moisiossa 1800-luvun lopussa. No, omissakin lapsuusmuistoissani on ikuinen kesä, jonka vain joulu hetkeksi katkaisee.

Romaanin aikajanan lyhyydestä huolimatta Illimarin elämä ehtii muuttua. Tuore pikkuveli tuo Illimarin elämään uusia vastuita. Kirja päättyy alakuloiseen tunnelmaan. Huoleton aika on jäämässä taakse. Ikävuosien karttuessa myös murheet kasvavat.

Esipuheessaan Friedebert Tuglas toteaa, että Illimarilta usein kysyttiin, mikä hänestä tulee isona. Poika ei osannut vastata. "Sitä ammattia, johon lopulta jouduit, sitä ei kukaan aavistanut, sillä se oli siinä ympäristössä tuntematon."

Hädin tuskin saatan vielä muistaa, miltä maailma näytti korkeasta ruohosta käsin, jonka yli pää ei ulottunut. En muista enää hyvin kalmojuuren tuoksua enkä peltopyyn ääntä. Mutta sanani kumminkin osaan nykyään suoria paremmin ja uskaltaisin myös vastata tiedusteluihin, keneksi haluaisin tulla.

     Jos joku vielä kysyisi, kaipa minä silloin vastaisin, että tahtoisin olla vasta pikku Illimar.

Friedebert Tuglas, Pikku Illimar – lapsuuteni romaani. Tammi 1967. Vironkielisestä alkuteoksesta Väike Illimar –  ühe lapsepõlve lugu suomentanut Raili Kilpi-Hynynen. Alkuteos ilmestyi alun perin vuosina 1937–39. Kansi: Kyösti Varis. 396 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 28: Kirjan päähenkilö on alaikäinen.